Part 5

-- Sellaisia ovat ruotsikot! Kun suomalaiset tekevät jotain, nostavat ruotsikot siitä helvetillisen melun.

Nuori mies väänsi päätä ja pui nyrkkiä:

-- Ajatelkaas, jos tämän olisi tehnyt joku suomalainen, esimerkiksi Yrjö-Koskinen.

Mieliala oli painuksissa. Erkko virkkoi vihdoin:

-- Se on ruotsalaisten tapa. Suomalaiset eivät ole vielä kehittyneet kilpailemaan heidän kanssaan sellaisessa. Me otamme ja vastaamme aina omiemme synneistä heitä itse haukkumalla. Ruotsalainen on vanhempi kulttuuri-ihminen. Hän peittää omiensa lankeemukset viisaudenteon kaavulla. Mutta kun joku suomalainen tekee valtiollisen erehdyksen, riisuu ruotsalainen hänet alastomaksi ja ripustaa kaakinpuuhun kaikkien nähtäväksi.

Runoilija Erkon puhuessa kiertyivät nuorten ylioppilaiden suut mielihyväiseen hymyyn.

Aho otti puhevuoron:

-- Niin se on! Mutta minä olen varma siitä, että suomalaisen politiikan johtajat voisivat tehdä suomalaisen rintaman moninverroin eheämmäksi jos vanhat sallisivat nuoremmille hieman laajempaa aatteellista vapautta. Eiväthän ne papit kuitenkaan jaksa ikuisesti pitää tämän kansan sielunhoitoa niin laajaperäisenä, ettei koko työmaalla tarvita muita kuin pappeja.

Nyt intoutui Pyydysmäki:

-- Omantunnonvapaus ja oikeus ilmiöiden arvioimiseen, niitähän tulee kunkin ihmisen saada käyttää puoluenäkökohdista riippumatta.

-- Aivan, totesi Erkko.

-- Tekemällä suomalainen puolue karsinaksi, missä kaikkien uuhien, pässien ja vuohien pitäisi määkiä samalla tavalla, vaaditaan luonnottomuutta, jatkoi Pyydysmäki näyttäen poikkeuksellisen kiihtyneeltä.

-- Onpa hauska kuulla, sanoi Erkko. -- Mitä uraa tämä nuori mies tavoittelee?

-- Papin, äänsi Halfors härnäävä ilme huulilla. Pyydysmäki katsoi häneen tuikeasti rypistäen kulmakarvojaan.

-- Miksei papin! puolusti Aho. -- Pappi voi olla yhtä vapaamielinen kuin kuka tahansa. Eihän mikään raamattu vaadi pappia olemaan ehdottomasti vanhoillinen. Me tarvitsisimme juuri ennen kaikkea vapaamielisiä pappeja toimittamaan pientä tuuletusta.

-- Niin, sehän on se ahdasmielisyyskin pääasiassa vain pelkkää aristokratiaa, vahvisti Erkko, kiinnittäen yhä katseensa Pyydysmäen kasvoihin, joita tällä hetkellä kaunisti lämmittävä punerrus, tehostaen niiden miehuullista vakavuutta.

Mutta Erkko sai innokkaan kannattajan toisaalta. Halfors huudahti:

-- Siihen minä yhdyn! Koko meidän kansallinen kirouksemme johtuu ylenpalttisesta aristokratiasta ja säätyerosta, jonka jakoperusteena on ruotsalainen yläluokka ja suomalainen alaluokka. Ja mikä surkeinta, suomalainenkin herrasväki omaksuu usein ruotsalaisen herrasväen sääty-ylpeyden.

-- Niin useinkin on, totesi Erkko. -- Mutta palatakseni vielä pappeihin, pitäisin kansallisesti tavattoman tärkeänä, että pappis-uralle antautuisi myöskin näitä nuoriin kuuluvia, lahjakkaita poikia. Niinhän pappiskasti voisi uudistua.

Erkko alkoi lämmetä.

-- Katsokaapa! Oli aika, jolloin ainoastaan kirkolliset herrat ja suurisukuiset olivat jotain. Ne määräsivät arvoasteet muille alemmille luokille. Mutta nyt, kun nuo "muut" ovat ruvenneet tulemaan pimennosta päivänvaloon, tahtovat saada katsoa elämää omilla silmillään, tuntevat ihmisarvonsa ja vaativat sananvaltaa yhteiskuntaelämässä, aloittavat entiset vallanpitäjät hyökkääjiä vastaan puolustussodan. Vaan nämä valtavat hyökkäysjoukot jyskyttävät nyrkkeineen valon ja vapauden linnoitusten portteja ja murtavat ne -- ellei avata suosiolla, joku, muistaakseni norjalainen runoilija, on tästä kirjoittanut hyvän runon, erinomaisen. Hän kuvailee siinä puukenkäarmeijaa, joka marssii ja synnyttää jymyä, ja rautanyrkit iskevät oviin. Se on erinomaisen vaikuttavasti kirjoitettu. Minä käsitän, että näissä uusissa syvien kansankerrosten vapauspyrkimyksissä on ikuinen luova voima liikkeellepanijana. Katsokaa, miten ihmiset aukovat silmiänsä, miten ne kaikkialla osoittavat tiedonjanoansa ja etsivät keinoja tyydyttääkseen tarpeitaan. Ajatelkaahan vain nuorisoseurojakin. Kuka täällä pääkaupungissa niistä mitään välittää? Mutta niitä alkaa syntyä maaseuduilla. Minä luulen että niitä nostattaa kansallisuuden elinvoima, joka sitä tietä purkautuu uuteen kukintaan. Suomalainen kansallisuus ja suomalainen henki luo niissä uusia kulttuurimuotoja. Hengen hedelmä kypsyy, Jumalan myntti paljastuu tomukerroksista. Ja semmoinen hedelmänviljelys ja sellainen myntti eivät ole etuoikeutettujen luokkien aarreaittoihin talletettuja. Luova elämä tuo ne esiin omista varastoistaan. Se, joka niitä etsii, löytää näitä kaikkia: kuntoa, hyveitä ja kauneutta, alhaisimmasta mökistä ja talonpojan tuvasta.

Juhani Aho katsoi salamyhkää kelloaan, mutta Erkko huomasi.

-- Ahaa, toimitushuolet, ja me viivytämme. Toimittajana on sydämellä huomisaamun artikkeli, ja ovella taitaa jo kolkuttaa latomonpoika.

Kaikki vieraat nousivat.

Aho heti rauhoittamaan:

-- Eihän tässä nyt niin kiirettä ole.

Nousi kuitenkin hänkin, ja hyvästellessään jatkoi pitäen Erkon kädestä:

-- Kuulehan sinä veli Juhana, tuota... meidän pitäisi illalla tavata. Et sinä saa niin lentää pois heti saavuttuasi. Pitäähän sitä saada kunnollisesti tarinoida.

Ja he sopivat tapaamisesta.

Vieraat lähtivät. Aho sulki oven ja otti avaimen pois. Hän istui pöydän luo silmäilemään muuatta keskeneräistä kirjoitusta, pyyhki siitä jotain ja lisäili sinne tänne rivien väliin. Lopuksi hän sytytti savukkeen, laski kyynärpäät pöydälle, posket kämmenten varaan ja alkoi miettiä.

* * * * *

Tullessaan huoneeseensa tapasi Iiska siellä kirjeen Saarimäeltä. Nuori apostoli oli nyt ollut pari viikkoa Hämeessä ja saarnannut. Kokemuksistaan kirjoitti hän m.m.:

"-- -- Minä olen saanut ihania kokemuksia ja todistuksia Mestarin lakkaamattomasta läsnäolosta. Melkein joka kerta, alkaessani puhua tunnen ensin pelkoa ja avuttomuutta, kun olen itse niin tyhjä eikä rukouskaan aina näytä tuottavan voimaa. Hädän hetkellä tulee kuitenkin aina apu. Jumala silminnähtävästi vahvistaa minua. Ja kun näen, kuinka poloiset ihmissielut janoavat elämänsanaa, kasvaa uskoni. Sydämen pohjasta kaikuu Jeesuksen ääni, joka kehoittaa ja vakuuttaa. Tunnen aivan elävästi, kuinka Jumala itse puhuu minulle ja minun kauttani syntisille ihmisille ja julistaa vapahdusta. Minä olen kurja raukka, mutta Jumala vahvistaa. Tunnen niin elävästi nyt noudattavani Mestarin käskyä: menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Tätä uskoa ja sen aiheuttamaa sisäistä rauhanelämää on mahdoton ymmärtää sen, joka ei ole itse kokenut sitä. Minäkään en ennen sitä ymmärtänyt ollenkaan. Ja pahimpana esteenä olivat tunnustuskirjat ja muut sellaiset, niissä kun tätä asiaa yritetään tukea toiselta puolen järjellä, toiselta puolen uskolla sellaisiin asioihin, jotka eivät vaikuta mitään armoon ja syntien anteeksisaamiseen. Kun ajattelen, kuinka vapaa ja riippumaton olen nyt, kun noudatan ainoastaan Jeesuksen käskyjä ja raamatun oppia, tunnen niin pohjatonta kiitollisuutta Jumalalleni, etten kykene sitä selittämään. Minä menen sinne, mihin Jeesus määrää, ja tunnen aina suurta rauhaa, sillä sieluni on Kristuksen verellä kalliisti lunastettu eikä kukaan voi temmata minua Herrani sylistä. --

-- -- Ihmiset ovat olleet ystävällisiä kaikkialla. Ei yhtään ole tarvinnut edes ruumiillista nälkää nähdä, vaikka minä en olisi sitä pannut ollenkaan pahakseni, jos sellainen pieni koettelemus olisi kohdannutkin. Paastosihan Jeesuskin korvessa neljäkymmentä päivää. Meidän tulee olla valmiit samaan. Sillä tämä lihassa vaeltaminen ei ole kristitylle hyvinvointia, lihavia aterioita, hupaista ja hekumallista elämää varten. Kristityn tulee sellaista aina pelätä. -- -- --

Ihmiset ovat olleet rakastavia ja ystävällisiä ja antaneet ruokaa. Jotkut ovat muutaman rovon matkarahoiksikin pistäneet. Nähtävästi Jeesus itse vaikuttaa ja järjestää kaikki. -- --

Niin käyn minä tietäni ja tunnen, tiedän olevani työmiehenä Herran viinamäessä. Kuinka on Sinun laitasi, veljeni? Vieläkö Sinä hikoilet kurssikirjojen ääressä, valmistautuen kirkolliseen virkauraan, lihava rovastinpaikka päämääränä, siihen kuljettaessa Jeesuksen apostolin valheviitta hartioilla? Ei niistä, jotka sitä tietä kulkevat, ole työmiehiksi Jumalan viinamäkeen, eikä niitä edes lueta viinamäen työmiehiin. Uskoni ja suhteeni Herraani velvoittaa minua tämän sanomaan. Valitse pian, veljeni. Aika on lyhyt. Herran tuomion pasuuna voi kajahtaa minä päivänä tahi hetkenä tahansa. Lähde kulkemaan Jeesuksen opastamaa tietä. -- --"

Iiska viskasi kirjeen kädestään. Nöyryyden ja alttiuden henki, joka kirjeestä huokui, herätti aluksi syvää mielenkiintoa ja harrastusta. Mutta mitä pitemmälle hän luki, sitä kiusallisemmin vaivasi häntä ajatus, jopa suoranainen pyrkimys, tulkita kaikki farisealaisen hengen ilmaukseksi. Kun tämä rinnastui äskeisten Fabianinkadulta saatujen vaikutelmien kanssa, pyrki ristiriita hermostuttamaan. Olenko minäkin aika ajoin tuon hengen lumoissa? kiersi itseätutkisteleva kysymys miehen joka solussa. Keskustelu Ahon ja Erkon kanssa oli häntä väkevästi varmistanut. Papin ura siinä mielessä kuin hän oli itsekin sitä kuvitellut näytti aika siedettävältä. Heidän rohkaisevat sanansa kaikuivat vieläkin nuoren etsijän mielessä. Hän oli äsken yhtäkkiä saanut mieleensä suunnitelman ottaa elämä aivan yksinkertaisen rehellisesti. Ensi tehtävä oli sanoa isälle, että tutkintojen jatkamisesta ei tänä keväänä enää tule mitään, että hän on alkanut epäillä, mutta lupaa sittenkin vielä ajatella, voisiko kuitenkin lukea papiksi...

Sitten keskustelisi järkevästi isän kanssa.

Mutta nyt tuli tämä kirje! Sen sävy suututti, ja Iiska joutui hermostuneena kysymään itseltään, suututtiko häntä lopultakin tämän apostolin vilpillisyys vai vilpittömyys.

-- Entä jos se sittenkin on vilpitöntä kaikki, ja minä vain tuomitsen?...

-- Tätä asiaa on pakko ajatella, totesi hän ääneen.

Iiska aikoi lähteä kadulle. Mutta samalla kuului isä tulevan huoneeseensa hiljaa hymisten viheltäen. Iiskan häilähtelevää sieluntilaa tämä hymisevä vihellys rauhoitti. Isän ja pojan välillä oli suhde, joka sääteli kumpaisenkin mielentilan. Hyvä mieli, iloinen ajatus sähköttivät toisen sieluun: hyvä mieli, iloinen ajatus! Toinen tunsi sen, ja sielu totteli automaattisesti viestiä. Toisella kertaa saattoi salaperäinen viesti ilmoittaa: paha mieli, masennuksen tunne! ja se tieto teki toisen heti levottomaksi, vaikka syy oli tuntematon.

Iiskan mielessä välähti yhtäkkiä ajatus: nyt on oikea aika puhua! Isä on jostain syystä erittäin hyvällä tuulella.

Sydän vielä epävarmuudesta värähdellen astui hän isän huoneeseen.

Valtiopäivämies alkoi heti kertoa:

-- Minä tulen Yrjö-Koskisen luota.

-- Oo-hoh! Mitä, kuinka isä siellä...?

-- Hän kutsui, kuinkas minä muuten.

-- Mitä hänellä?

-- Puhuttiin kaikesta. Suomalaisuuden asiasta erittäin ja... Hän suunnittelee nyt sitä, että pitäisi saada tilattomille omaa maata. Epäilemättä hyvä asia, mutta kyllä se sittenkin on erehdys.

Erkki Pyydysmäki vihelsi hymisten riisuessaan takkiaan ja jatkoi sitten:

-- Ukko ei käsitä sitä, ettei Suomessa synny talonpoikaisluokkaa, joka elää 5-10 tynnyrinalan palstatiloilla.

-- Uskooko hän sitten semmoista?

-- Uskoo. Emme me täällä kylmässä pohjolassa voi maasta ja karjasta ottaa sellaisia satoja kuin Tanskan pikkuviljelijät, sanoi isä hymyillen. -- Mutta eivät ne herrat sitä ymmärrä, Yrjö-Koskinenkaan, niin hyvä tahto kuin hänellä siihen olisikin.

-- Sanoiko isä hänelle?

-- E-en. Sitähän sopii koettaa. Saahan työväki mökin paikan, perunamaata ja vähän laiduntakin. Hyvähän sekin on. Minä lupasin toimittaa jonkun siellä meidän puolessa panemaan hommaa alkuun.

Pyydysmäki täytti ja sytytti piippunsa. Iiska istui tuolilla ja heilutti ajatuksissaan jalkaansa pälyen hieman hermostuneesti ympärilleen. Hän katseli siitä selin seisovan isänsä vankkaa vartaloa, koko ryhdikästä, väkevää olemusta, josta tällä kertaa ikäänkuin uhosi terve hyvinvointi ja luja itsetietoisuus.

-- Mutta _mies_ hän on! huudahti Pyydysmäki kääntyen päin poikaansa. -- Minä toimitan sinut joskus hänen puheilleen, kyllä hän pesee sinusta pois ne "nuorten" vetelät hapatukset.

Hän nauroi niin että hartiat hytkyivät.

-- Enkö minä sitten ole kansallismielinen? kysyi poika melkein ujosti.

-- Taidatpa olla. Mutta sinä et ajattele kaikista asioista niin kuin Yrjö-Koskinen ja minä. Eikä se olisi haitaksi, vaikka ajattelisit.

-- Niin, mutta, isä, minähän en ole niitä, jotka voivat käskyllä muuttaa ajatuksiaan ja mielipiteitään.

Isä kohotti silmiään, joista sädehti kummastus.

-- Enhän minä sitä tarkoita! Sinun pitäisi vain tulla tuntemaan hänet ja hänen jalot tarkoituksensa. Valikoi sitten.

Iiska katsoi vaieten eteensä ja näytti hermostuneelta. Isä loi katseensa ikkunaan.

Silloin virkahti Iiska:

-- Isä, kuulkaahan.

Valtiopäivämies käänsi kysyvänä päätään.

-- Se voi olla teille ikävää kuulla, mutta minun täytyy tunnustaa, etten voi nyt suorittaa viimeisiä kevättenttejä.

Valtiopäivämies ei vastannut kohta. Jalka liikahti, mutta hän jäi katsomaan ikkunasta edelleen. Sitten hän astui sohvan luo, istui ja virkahti:

-- Vai niin. Miksi et?

-- Minä en ole voinut lukea.

-- Mutta nehän menivät aikaisemmin hyvin?

-- Menivät.

Iiska oli vuorostaan noussut ja katseli nyt ikkunasta. Kääntyen suoraan isään hän virkahti:

-- Minä epäilen.

-- Epäilet? Mitä?

-- Sitäkin, ettei minusta tule pappia.

Isän synkistynyt katse hieman lientyi. Huulet vetäytyivät terävään hymyyn:

-- E-e-i tule pappia! Siihenhän ei paljoa tarvita.

Poika sanoi syvällä äänellä:

-- Siihen tarvitaan uskoa.

-- Hm hm, vai niin.

Hän sytytti sammuneen piipun ja kysyi jälleen:

-- Mitä sinä sitten meinaat?

Iiska heittäysi huoahtaen sohvaan ja virkkoi:

-- En tiedä.

-- Tyhjäntoimittajaksiko?

Poika katsoi säpsähtäen isän silmiin, joissa nyt pilkan sijasta kohtasi vakavasti kysyvän ilmeen. Hän sai luontonsa takaisin:

-- Minusta ei koskaan tule tyhjäntoimittajaa!

-- Sepä kuuluu joltakin, tunnusti isäkin jo päästen jännityksestä. -- Sinun muuten ainakin pitäisi tietää, että ihminen voi olla hyödyksi millä elämän toimialalla tahansa. Mutta äitisihän sinusta pappia halusi. Mitä hän tästä sanonee?

-- Sehän se on vaikeinta. Mutta eihän tämä nyt ole varmaa vielä. Minä nyt en vain jaksa lukea.

Nuori, epäröivä teologi laski kyynärpäänsä polville ja posket kämmeniin ja tuijotti lattiaan.

-- Eikö sitä asiaa voisi jättää syksyyn päättämättä? kysyi isä.

Iiska nosti päätään ilostuen:

-- Sitähän minä aioin isältä pyytää.

-- No jättää sen asian syksyyn.

-- Minulle äsken sanoi Juhani Aho, että pappi voi olla yhtä vapaamielinen kuin kuka tahansa, ja minä rupesin uudestaan ajattelemaan, että ehkä se sittenkin alkaisi syksyllä luistaa.

-- Juhani Ahoko?

-- Niin.

-- Mitä hän papeista?

-- Puhuttiin vain.

-- Eikö hän ole papin poika itse?

-- On.

-- Hm. Enhän minä niistä papeista niin paljoa... Mutta kun on sitä meinattu.

-- Minun vakaumukseni ei vain tahdo alistua. Ja tänään minulle taas kirjoittaa Saarimäki.

-- Sekö leuhka?

-- Saarimäki.

-- Se sellainen pitkä, vetelä poika, jonka suu on aina naurussa?

-- Se.

-- Mistä hän kirjoittaa?

-- Hämeestä. Hän on mennyt vapaaksi saarnaajaksi ja nyt hän on hyvin onnellinen.

Isän otsa synkistyi. Ilkkuva sävy äänessähän kysyi:

-- Ja sinä haluaisit mukaan, vai?

-- En tällä tiedolla, sanoi nuori teologi. -- Mutta minä en antaisi hänen vakavaa otettaan myöskään pilkata.

Äänessä oli nyt helähdys, joka vaimensi isän ivailuhalua. Poika jatkoi:

-- Meillä nuorilla on luullakseni monessa suhteessa toiset elämänarvot kuin teillä vanhoilla.

-- Mi-itkä elämänarvot?

-- No... ne ovat toiset.

-- Mitkä?

-- Meille eivät valta, kunnia ja raha merkitse suuria. Sitä vastoin totuus, oikeus ja ihanteet ovat kaikki kaikessa.

Taas väikkyi isän kasvoilla pilkallinen väre, mutta se haihtui kohta, ja hän jäi vakavana tuijottamaan poikaan, joka nyt oli nostanut silmänsä lattiasta ja katsoi pelkäämättä, melkeinpä lujasti häneen, -- äitinsä ruskeilla silmillä, vilahti samalla isän mielessä.

-- Jätetään ratkaisu syksyyn, sanoi valtiopäivämies nyt rauhoittuneemmalla äänellä.

Mutta ylioppilas riippui vielä äskeisessä elämänarvokysymyksessä.

-- Se on niin, sanoi hän, -- että meille voi tulla, meille nuorille ylioppilaille, ylivoimaiseksi joko veto virkaan, tahi kiipijäpalvelukseen -- taikka sen tien seuraamiseen, jota Jeesus kulki.

-- Ette te mitään Jeesuksia ole! ärähti tulistunut isä ja siirsi hermostuneesti jalkaansa.

Poika nousi, suoristi rintansa ja sanoi jyrkästi:

-- Emme! Mutta me voimme tulla perkeleiksi, jos meitä ahdistetaan ravaamaan vain vallan, rahan ja kunnianpyynnön viitoittamia kulkureittejä.

Isä tuijotti syvään hengittäen poikansa silmiin ja älysi ensi kerran, että tässä hänen edessään seisookin mies. Hän astui pari kertaa yli lattian ja palasi uudestaan Iiskan eteen virkahtaen:

-- Sinusta alkaa tulla mies!

Nyt poika lehahti punaiseksi.

-- Kiitos, isä. Teidän sananne rohkaisee minua ainakin yrittämään.

-- Hyvä on. Milloin lähdet kotiin? Minun on oltava kuun loppuun.

He istuivat siitä neuvottelemaan. Ilma oli puhdistunut. Kumpaisellakin oli nyt vapauttava tunne, sillä he olivat näissä muutamissa minuuteissa siirtyneet pitkän askeleen lähemmäksi toisiaan.

VIII.

Säätytalon eteishallissa, rappusissa ja ravintolassa kuhisi vilkas liike. Varsinkin eteishallin vestibyylin täytti puheensorina, missä ruotsi ylivoimaisuudellaan tuntui tukahduttavan suomenkielen kuokkavieraalta tuntuvan vähemmistön äänet. Siellä täällä kohosi jo korkeampikin ääni milloin ruotsiksi, milloin suomeksi lausuttu, milloin kiivaana tosiasiain teroittamisena, jyrkkänä väitteenä tai hahattavana nauruna, jonka taas saivat aikaan tässä vestibyylissä parveilevat sanasutkaukset -- niitä oli varsinkin papeilla varastossaan hilpeä legio.

Siinä on valtiopäivämiehiä kaikista inhimillisistä säädyistä, s.o. aatelittomista. Ritaristo ja aateli kävelee, juttelee, nauraa ja suree omassa erityisessä palatsissaan ritarihuoneella. Siellä se nyökyttää naurettavalle sukkeluudelle ylhäisesti hymyileviä jaloja päitään ja hautoo poliittisia ja diplomaattisia säätyoikeuksiensa itsepuolustussuunnitelmia aatelittomain säätyjen sekavaluontoisessa veljestarhassa joskus versovien radikaalisten, jopa kumouksellisten aatteiden hillitsemiseksi.

Mutta täällä, täällä säätytalon katon alla, täällä onkin koko talven vallinnut eräänlainen säätyarvontunnon selvä noususuunta. Kun valtiopäivät talvella kokoontuivat ja säädyt saivat Suomen monivaiheisessa historiassa ensi kerran kokoontua oman katon alle, tuntui siltä kuin valtiollinen vapaus olisi sillä hetkellä vakiintunut. Se tunnelma kuitenkin häiriytyi kohta, sillä suhteet venäläiseen kotkaan olivat kiristymistään kiristyneet. Idän kotka tuntui vimmatusti lyövän siipiään ja uhkaavan. Oliko kyseessä vain peloittelu, vai lopullinen hyökkäysaikomus? Siitä oltiin kiivaastikin eri mieltä. Tämän taistelun ensi laukausten pamahteleminen sai kuitenkin aikaan, että uutta säätytaloa katsottiin kansallisilla silmillä kansalliseksi varustukseksi, jossa venäläisen kotkan hyökkäykset otetaan vastaan ja lyödään takaisin. Joskus tuntuikin siltä kuin säätyjen yhdessä olo tämän katon alla, tässä suomalaisen valtion pyhäkössä, oikeuden ja lain linnoituksessa, olisi kasvattanut sisällistä turvallisuuden ja varmuuden tunnetta, aivan kuin taloa olisi ympäröinyt vahva maan valtiollisten oikeuksien puolustusarmeija. Tälle mielikuvalle antoi eetillisesti ylevän luonteen juuri se tosiasia, ettei mitään kanuunoita eikä suojamuureja ollut. Oli vain laki ja oikeus ja keisarinsana. Usko niiden kestävyyteen ja varmuuteen lujittui koko maassa, kun tiedettiin, että säädyt olivat koossa tässä säätytalossa ja sanoivat epuuttamattoman sanansa lain ja oikeuden tehostamiseksi, joiden viimeisenä takauksena oli keisarinsana. Kansan tajunnassa kehittyi usko ja luottamus keisarinsanan pätevyyteen uskonkappaleeksi, joka riidattomasti sijoittui kirkollisen uskontunnustuksen rinnalle.

Säätytalo oli siis näissä oloissa luonut oman ilmapiirinsä, jonka olemassaolo tuntui koko maassa. Se loi aika ajoin jonkinlaista huolettomuuden ja varmuuden tunnetta säätytalon asukkaisiinkin.

Kilpailivatko porvarit ja papit itsetietoisesti siitä, kuka heistä olisi suurin, sitä on vaikea sanoa. Mutta tässä eteishallissa uljaat, melkeinpä itämaisen ylpeät rakennus- ja koristemuodot nostattivat vaistomaisesti siellä oleskelevain säätyedustajain valtiollista omanarvontuntoa. Nämä pylväistöjen kattoja rappusommitelmat sekä koristeet olivat loihtineet edustajiin Suomen valtiollisen vapauden puolustamisvelvoitusta. Suomen valtiollinen itsenäisyys on jo pelkästään tällä astunut aivan ilmeisesti askeleen eteenpäin. Ensin tammikuulla, kun säädyt tänne kokoontuivat, ne tulivat kuin vieraiksi, astuivat ujoina ja arkoina kuin ylhäisen herran taloon, missä jokainen askel on varovainen koeaskel. Porvarit, jotka olivat tottuneempia ulkonaiseen komeuteen, yrittivät heti alusta alkaen näyttää tottuneilta ja kotiutuneilta. Mutta papitkin, jotka kirkoissaan olivat harjaantuneet hillittyihin, juhlallisiin askeleihin ja siitä ylenevään mielenlaatuun, saivat hetkisen harjoitella, ennenkuin tässä tavallaan kirkkoa muistuttavassa katoksessa hilpeä leikkipuhe ja nauru saivat luonnollisen vapautensa. Vaikuttiko siihen myöskin se, että pappisedustajat pian tunsivat olevansa täällä kirkon ulkopuolella, jossa saattoi heittää ahdistavat kirkkotottumukset ja laskea luontaisen ihmisen maallisten kansalaisvapauksiensa nautintoon, on tietysti arvelun varassa. Joka tapauksessa istunnon alkaessa ja säätykellon soidessa, kun papisto taas alkoi lipua istuntosaliinsa, sai hilpeä, leikkivä hymy poistua kunnianarvoisilta kasvoilta ja jäädä oven ulkopuolelle, yleisen tuhkakupin reunalle mieluisassa sovussa savuavan sikarin kera odottamaan. Sisään istuntosaliin astui sääty taas juhlallisen totisena, aivan kuin jumalanpalvelukseen Herran kasvojen eteen.

Talonpojat valtiopäivien alussa seisoskelivat syrjäpaikoissa, naulakkojen luona, vahtimestarien lähettyvillä, jossain lähellä jotain ovea, pylvään siimeksessä, rappukäytävän vieressä, missä milloinkin, ja katselivat. Useimmat ainakin. He katselivat katsoakseen maalauksia, pylväitten siroja muotoja, rappusten ylenpalttisen juhlallista nousua. Ja sitten he katselivat mustissa pitkissä takeissaan parveilevia pappeja, ensikertalaiset koettaen arvailla, mikä kuuluisuus kukin heistä mahtoi olla. Pian tirkisti moni pappikin jo silmälasiensa ylitse tai läpitse talonpoikaisryhmiin, irtautuipa joku joukostaan esittelyllekin. Niin selvittiin alkuvaikeuksista ja päästiin tutustumisen ensivauhtiin täydellisesti samassa paimen- ja lammas-tunnelmassa kuin siellä seurakuntaelämässä kotipuolellakin. Niin löysivät papit aina joitakuita, joiden sielunhoito luonnostaan kuului heille ja joiden kanssa voi olla niinkuin kotona, -- porvarin kanssa seurustellessa piti aina virittää itsensä jonkinlaiseen samanarvoisuuden puolustusvireeseen. Talonpojat taas tarttuivat mielellään isällisen papin tarjoamaan käteen kuin ainakin luotettavaan oppaaseen, jonka löytäminen tässä ylellisyyden ja komeuden juhlatemppelissä oli maaseudun yksinäisyydestä tulleelle säädyn jäsenelle kallis asia.