Part 4

-- Ei se sitten mene. Ajattelin vain toiseen lehteen. Mutta sinne pitäisi kirjoittaa vanhanaikaiseen henkeen, uudenaikainen kaapu vain ylle.

-- Kuka sellaista viitsii. Sehän olisi palkkatyötä.

-- Sitähän se. Mutta eikö se palkansaantikin olisi tärkeätä?

-- Noo.

-- Ja muuten. Iankaikkisen vanha, monessa pytyssä vatkattu aate, jokainen vuosisata pukee sen vain vähän uudempaan pukuun. Sellainen on "aate", olipa se mikä tahansa. Mutta oletko kuullut, minullakin on tekeillä...

-- Sinulla?

-- No, älä nyt, juuri minulla, Teofiilus Halforsilla. Onko se sitten niin kumma?

-- Päinvastoin, onnittelen! Runoa, vai?

-- Runoa, epiikkaa.

-- Se on sitten se! Sitä on odotettukin.

-- Todellako? Kuka?

-- Toverit.

-- Pilaa varmaan tehneet. En minä tiedä mitä se on. Mahdollisesti narripeliä.

-- Ei, kuule, minä olen utelias.

-- On se tulossa.

Pieni ylioppilas nosti lyhyen jalkansa polvelleen, kiskoi käsin lahkeesta, katsoi Iiskaa suoraan silmiin ja virkahti tavallista totisempaan:

-- Ne kehoittivat minua ja yllyttivät, Kotikielen seurassakin.

-- Älä! Sinä käyt siellä. Pääsisinköhän minäkin?

-- Kuka tahansa, joka vain viljelee suomenkieltä.

-- Kuule, mutta se sinun teoksesi?

-- Minä en anna siitä ennakkotietoja.

-- Etkö? Onko se heksametriä?

-- On.

-- Minkälaista siellä on, siellä Kotikielen seurassa?

-- Tiedäthän, puheenjohtaja oli poissa, varapuheenjohtaja tuntee minut. Sillä on jotain hajua, että minä olen joskus värkännyt värssyjä. On sillä. Hän sanoi sen viime viikolla kokouksessa ja hätyytti samalla puhumaan kotiseudun murretta. Minun täytyi, ei auttanut. No seuraus oli, että ne tulivat, professorit ja tohtorit laseineen, kellä vettä, kellä väkevämpää. Ja niin juotiin veljenmaljat. Se oli, kuule... sanoa professoria sinuksi, tällainen keltanokka!

-- Älä vain kadulla tai muualla mene sinuttelemaan, muistutti toinen, viisaampana muka.

-- Älä sinä! Ettäkö käy niinkuin sen savolaisen keltanokan, joka kerran juominkien jälkeen huusi Ahlqvistille Aleksanterilla yli kadun: "Kuulehan veli Aukusti!"

-- Niin.

Molemmat nauroivat.

-- Ei, en minä.

-- Annatko jonkun ennakolta arvostella?

-- Täytyy. Aion pyytää professori Genetziä. Hän on kauhistuttava. Mutta minä olen nyt yhtäkkiä tullut kamalan uhkarohkeaksi. Minä en ymmärrä mistä se... Katsos, tämä Genetz, professori, hän kirjoittelee itse heksametriä ja on auktoriteetti alallaan. Hirvittää! Mutta sittenkin. Ajatteles, jos olisi menestystä!

-- Ihan niin, Fiilus, äänsi Iiska saman tunnelman vallassa. -- Onko se jo valmis?

-- Ei, ei vielä. Etkä saa sanoa kellekään. Ne pilkkaavat ja...

-- Silloin sinä?

-- Silloin minä sen heti poltan.

-- Älä hulluttele.

-- Niin, mutta katsos. Suomalainen kulttuuri ei nouse, ellemme me, supisuomalaiset kansan pojat sitä nosta, ja kirjallisuus on ensimmäinen vipusin. Siinä minä lukeudun nuoriin. Mutta kieliasiassa minä olen vanhoja, ja, minä muutan pian nimenikin, otan suomalaisen!

Fiilus tempautui pystyyn ja marssi kiivaasti edestakaisin pienen kamarin lattialla. Iiska katseli Fiiluksen intoa huvitettuna ja virkahti:

-- Siinä kielipolitiikassa sinä ja isä olette yhtä mieltä.

-- Niin, sinun isäsi. Aivan. Se äijä tuntee suomalaisuuden syvemmin kuin hänen poikansa. Mutta hänpä on istunut käräjillä, missä asianajaja on mongertanut ruotsia ja tuomari tuominnut ruotsiksi suomalaisia ihmisiä. Sinä olet saanut hangata housujasi suomalaisen lyseon penkillä, mutta minä esimerkiksi olen niitä, jotka ovat kihnuuttaneet takapuoliinsa ruotsalaisen lyseon penkkimaalit. Sinä et tiedä. Me isäsi kanssa tiedämme. Minä olen "ohjelman" kannalla alusta loppuun, kiireestä hamaan kantapäähän.

-- Samoin minä! kuului nyt voimakas, naurun säestämä miesääni etuhuoneesta, jonka ovi avautui sepposelälleen. Aukeamassa seisoi valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki.

Fiilus meni hieman hämilleen. Valtiopäivämies Pyydysmäki oli suuri pilkkaaja, ja Fiilus pelkäsi sitä. Pian kuitenkin asema selvisi, ja Fiilus havaitsi ilokseen koskettaneensa valtiopäivämiehessä värisevää kieltä.

-- Se ohjelma, se on ainoa ohjelma, joka kelpaa johonkin! Ruotsalaiset ovat tottuneet täällä niin itsevaltiaasti isännöimään, että me suomalaiset saamme olla varmasti vielä tuhat vuotta heidän holhouksensa alla, ellemme kerta kaikkiaan lopeta heidän isännöimistään.

-- Varmasti, yhtyi Fiilus.

-- Niin mutta, väitti Iiska tosissaan, -- kielitaistelun pitäisi nyt antaa hieman levähtää, se asia menee muutenkin, ja...

-- Millä lailla? kysyi valtiopäivämies jo hieman hermostuneena.

-- Samaa minä! huudahti Fiilus.

-- Suomalainen hengen viljelys ja suomalaisen kulttuurin nousu sen tekee. Suomenkielen arvo nousee sen viljelyksen mukana.

-- Mitä ruotsalainen, tämä virastoruotsalainen siitä välittää? kiivaili Fiilus.

-- Ja mitä siitä välittää tämä viraton ruotsalainen, tämä poroporvari, jonka koko sivistyneisyys on siinä tiedossa, että kaikki, mikä on suomalaista on moukkamaista ja kaikki, mikä on ruotsalaista on sivistynyttä? nauroi valtiopäivämies.

Iiska selitti rauhallisesti:

-- Elinvoimaisempi kulttuuri voittaa aina. Jos suomalaiskansallinen nousu on Jumalasta, kuten minä uskon, niin ruotsalaisten ja ryssäin hallitsemishalut ja hävitysvoimat eivät voi sitä estää. Mutta jos tätä sivistystä ei viljellä kirjallisuudessa, tieteessä, kansalais-elämässä, uskonnossa, taloudessa, kaikessa, ei se kielitaistelun avulla pääse hallitsevaksi.

-- Mutta kuka nyt sitten estää tätä viljelystä? Ei suinkaan se ole suomalaista politiikkaa? kysyi valtiopäivämies.

-- Tavallaan kuitenkin, sanoi poika hiljaa. -- Suomalainen politiikka näyttää pelkäävän juuri niitä aatteita, joiden pitäisi tulla suomalaisen kulttuurin hedelmöittäjiksi. Ja ruotsalaiset tietysti siitä riemuitsevat.

Isä sanoi tuikeasti:

-- Sinä vedät taas esiin tyhjiä, poikaseni. Tiedäthän kutka tässä maassa ovat vastustaneet suomalaisten oppikoulujen perustamista, kutka tapelleet ruotsinkielen täydellisen ylivallan puolesta, ja kutka tässä maassa ovat luoneet suomalaisen kansalliskirjallisuuden?

Poikakin hieman kiihtyi:

-- Tiedän. Ja kumarran edellisten vuosikymmenien suomalaisuuden taistelijain suurille teoille. Mutta näitä tekoja ei enää jatketa. Musta seinä on noussut eteen.

-- Papitko vai? kysyi isä, äänessä pilkallinen väritys.

-- Papit, kirjanoppineet ja fariseukset. -- Pojan äänessä oli sama soinnahdus kuin isänkin.

-- Kuule, Iiska, sekaantui Fiiluskin taas asiaan -- minä myönnän, että sinä olet osittain oikeassa. Esimerkiksi ajatuksenvapaus on sellainen asia, jota vanhat johtajat ilmeisestikään eivät ota vakavasti, kenties eivät viitsi sitä harkita. Mutta kieliasiassa on heillä elinkautinen taistelukokemus. He tuntevat kenen kanssa ovat tekemisissä, taistellessaan ruotsalaisia vastaan, ja siinä eivät nuoret ymmärrä heitä. Minä muodostaisin "ohjelman" yhdistämällä vanhain kieliohjelman ja nuorten ajatuksenvapauden.

-- Ja siitä sinä sopan keittäisit! huudahti valtiopäivämies. -- Kunakin aikana tulee taistelun rynnäkkö suunnata johonkin määrättyyn kohtaan. Nyt olisi suomalaisten temmattava johto taistelussa ryssänvaltaa vastaan. Ja siihen koottava kaikki voimat. Ruotsalaisuus muuttuu tälle maalle yhä suuremmaksi kiroukseksi, mitä pitemmälle sen vallan rajoittaminen lykkääntyy. Se on Yrjö-Koskisen ohjelma-aate ja minä olen samaa mieltä. Suomalaisen talonpojan pitää tässä maassa saada sivistyneitten puolelta joskus muukin arvonimi kuin "moukka". Mutta niin kauan kuin ruotsalainen hallitsee kaikkialla, saamme me kantaa moukan nimeä.

Valtiopäivämies oli päässyt makuun. Hän iski jalkaa lattiaan ja jatkoi:

-- Kansa, suomalainen talonpoika, se tämän maan leivästä ja puolustuksesta vastaa, muistakaa se, pojat! Teistä tulee herroja, te voitte puhua vieraita kieliä, te voitte tämän taitonne avulla päästä ruotsalaisten ja ryssien tuttavuuteen ja luottamukseen ja, nöyrästi puhumalla heidän kieliään te arvatenkin vältätte suomalaisen moukan mainenimen. Mutta muistakaa minun sanani: jokainen ystävyyssuhde, minkä te solmitte ruotsalaisten vallanpitäjäin kanssa kielitaistelun ratkaisun lykkäämiseksi sopivampaan aikaan, on kansallisuutemme esikoisoikeuden pettämistä.

Nyt oli vanhempi Pyydysmäki kiihtynyt. Hänen oma poikansa kuunteli ja katseli hänen liikkeitään arasti kulmainsa alta virkkamatta mitään. Fiilus silmäili vankkarakenteista, ryhdikästä talonpoikaissäädyn edustajaa ihailevan kunnioittavasti.

Pyydysmäki jatkoi:

-- Ja se teidän ajatuksenvapautenne. Kuka sitä estää? Haihatelkaa niin paljon kuin tahdotte, kunhan vain pidätte itsenne miehinä. Mutta jos vakavasti ajattelette asiaa, täytynee teidän itsekin myöntää, että olisi järjetöntä vaatia sellaisia kansallisuusasiamme suuria taistelusankareita ja johtajia kuin Yrjö-Koskista ja Meurmania narrittelemaan nuorenpuolueen poikakloppien kanssa vapaista aatteista. Sellaista tuulenpieksämistä! Eikö se näyttäisi teistäkin naurettavalta? Olkoot lapset lapsia ja nuoret nuoria, huvitelkoot ja leikkikööt "aatteillaan". Mutta antakoot vanhain partasuu-uroitten olla miehiä.

Pyydysmäki ei tahtonut enää kuulla mitään vastaväitteitä. Hän astui omaan huoneeseensa ja sulki oven jälestään.

VI.

Valtiopäivämies Pyydysmäki istui hieman arkana senaattori Yrjö-Koskisen työhuoneessa. Senaattori oli juuri kutsuttu toiseen huoneeseen, keskustelu oli keskeytynyt, ja Pyydysmäen sormien välissä savusi sikari. Hän loi jännittyneen katseen kirjahyllyihin ja seinillä riippuviin tauluihin, mutta katse ei kiintynyt mihinkään. Hän tuskin huomasi sitäkään, että hän istui sangen mukavasti nojatuolissa. Häntä hallitsi vain yksi ajatus: tässä nyt on Yrjö-Koskisen työhuone. Ja hänen korvissaan soi Yrjö-Koskisen ääni, ja hänen aivonsa askaroivat kaikessa siinä mitä tämä suuri mies on sanonut. Mitään tavanomaista vastustushenkeä ei Pyydysmäki nyt itsestään löydä, vaan tuntee yhä hiljalleen kehittyvää ja muodostuvaa halua saada jollain tavalla tehdä jotain, minkä tämä mies hyväksyy. Siinä on hänen nykyhetken onnensa. Äskeisessä keskustelussa oli puhuttu mökkiläisistä ja näiden taloudellisen elämän turvaamisesta toimittamalla heille valtion välityksellä palstatiloja. Senaattori Yrjö-Koskinen oli hänelle selvittänyt, että niin voisi tehdä. Valtiolta voisi saada kahdenkymmenen vuoden kuoletuksella 80-90 % tilojen hinnasta lainaksi. Pyydysmäen tietämättömyys näissä asioissa oli tehnyt hänet araksi. Olihan hän silloin tällöin kuullut jotain Tanskan huusmandeista, 1/2-1 tynnyrinalan maanomistajista, mutta hän oli pitänyt sitä ulkomaisena satuna. Siitä oli puhuttu torpparilain yhteydessäkin talvella, mutta sitä ei ollut otettu vakavasti. Ilmasto ja muut seikat tekivät aseman Tanskassa aivan toiseksi. Kerran oli ajateltu sitäkin, että jos olisi valtiolla kylliksi rahaa, niin valtio ostaisi kaikki torpat ja tekisi ne itsenäisiksi. Mutta sellaisia rahamääriä ei ole. Eikä se torpparien asia niin tärkeä olekaan. Pyydysmäen kotiseuduilla ne viljelevät torppiaan jokseenkin ilman vuokraa. Vain muodon vuoksi on jokin vähäpätöinen maksu. Mutta mökkiläisten ja irtolaisten asema on pahempi. Nyt olivat karjalaiset laukkumiehet ruvenneet niitä narrailemaan. Kehuvat niille Venäjän oloja, vaikka itsekin täältä kulkukaupalla raha-ansionsa käärivät. Sellaisia uskotaan, mikäs siinä. Eiväthän ne valtionasioita ymmärrä, sellaiset...

Senaattori astuu sisään hieman etukumarassa, tavoittelee oikealla kädellään harmahtavaa leukapartaansa, istahtaa toiseen nojatuoliin vastapäätä Pyydysmäkeä, laskee vasemman kätensä pöydälle, pyyhkii silmälasinsa ja asettaa ne sijoilleen.

-- Minä tarkoitan sitä, virkahti hän hiljaisella, mutta selkeällä äänellä, asettaessaan silmälasejaan, -- että tämän maan tulevaisuus voidaan pelastaa vain jos meillä on taloudellisesti hyvinvoipa, itsenäinen ja valistunut talonpoikaisluokka. Mutta nyt meillä on liian paljon isännistä riippuvia torppareita ja vielä enemmän kodittomia loisia sekä niitä teidän mökkiläisiänne. Ne sellaiset ovat kaikelle yllytykselle alttiita. Ovatko ne nämä karjalaiset laukkumiehet ehtineet jo siellä teilläpäin yllyttämään?

Pyydysmäki ravisti kieltäen päätään.

-- Emme me tiedä siitä vielä mitään, ellei nyt tänä talvena...

-- Niin, ne ovat terveemmät ne Pohjanmaan olot. Siellä ovat vastakkain tilallistalonpojat ja torpparit. Ja tilattomillakin on edes kotimökkinsä.

-- On. Ja torppain vuokrat ovat aivan pienet. Ei meillä siellä todellakaan ole mitään erityistä tyytymättömyyttä.

Senaattori puhalsi pitkään sikarinsauhua, katsoi syvälle valtiopäivämiehen silmiin ja virkahti vakavana hieman päätä ravistaen:

-- Kyllä se tulee sinnekin.

-- Mahtaneeko?

-- Kyllä se tulee.

Senaattori korjautui istumaan hieman toisin ja sanoi:

-- Sosialismi tulee tännekin, sillä täällä ovat maaseudun yhteiskuntaolot huonolla pohjalla, varsinkin Etelä-Suomessa. Ja valta on ruotsalaisilla ylimyksillä.

Viimeisissä sanoissa ääni hieman nousi, ja siinä särähti katkera sävel.

Pyydysmäki melkein hätkähti. Ymmärtämyksen aalto kuohahti hänen rinnassaan ja pani huudahtamaan:

-- Se on totta!

-- Venäläinen panslavismi on kiinnittänyt meihin haukansilmänsä. Se on aina ahnehtinut ja vaaninut suomalaista kansallisuutta nielaistakseen sen. Hallitsijat ovat kuitenkin olleet meidän turvanamme. Mutta nämä ruotsalaiset kiihoittavat nyt hallitsijaa röyhkeällä uhmallaan.

-- Hm.

-- Ja mitä tässä auttaa uhma!

Senaattori nosti kättään ja huitaisi. Hän puhalsi pitkän savun ja puhui ääntään vielä alentaen, pusertaen oikean kätensä nyrkkiin ja kumartaen päätään Pyydysmäkeä kohti:

-- Jos meillä olisikin edes satatuhatta harjaantunutta miestä, jotka kaikki olisivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä maansa valtiollisen vapauden puolesta, ja niillä kanuunat ja ruudit ja... No _silloin_ olisi asia jo hieman toisin.

Nyrkki putosi meluttomasti pöytään ja viisaat silmät, jotka ikäänkuin tahtoivat lävistää vastapäätä istuvan talonpoikaissäädyn edustajan, hehkuivat tulta.

-- Niin...

Pyydysmäkikin oli jännittynyt. Tuli oli tarttunut häneenkin.

-- Niin, sitä ei meillä ole... vielä.

Senaattori nousi ja astui muutaman kerran edestakaisin lattialla. Sitten hän virkkoi:

-- Mutta minä uskon sellaisen ajan tulevan. Hän katsahti ohimennen Pyydysmäen silmiin, asettui taas entiselle paikalleen ja jatkoi hiljaisella, mutta omituisen ankarassa sävyssä:

-- En minä ruotsalaisia vihaa heidän ruotsalaisuutensa vuoksi, mutta ruotsalaisten valta täytyy tässä maassa kukistaa, jotta suomalainen kansallisuus saisi elää.

Innostuksesta vapisevalla äänellä sanoi Pyydysmäki:

-- Minä olen herra senaattorin kanssa aivan samaa mieltä.

Senaattori jatkoi:

-- Täällä on vallalla sellainen mielipide, että ruotsalaisten valtiomiestaito on korkealla. Olkoon! Mutta he käyttävät sitä luokkavaltansa tueksi, ja se koituu lopulta tämän valtion vahingoksi. He eivät taistele vallasta ruotsalaisen kansan puolesta, niinkuin me suomalaiset suomalaisen kansan puolesta. Te käsitätte eron?

-- Täydellisesti.

Pyydysmäki pyyhki tuhkaa sikaristaan ja odotti henkeä pidättäen jatkoa.

Sitä tuli:

-- Kun minä ajattelen suomalaisuuden taistelua ryssäläistyttämistä vastaan, katson siis aivan välttämättömäksi, että maamme tilattoman maatyöväestön taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema parannetaan niin nopeasti kuin mahdollista. Köyhät, kurjuudessa elävät ja sivistymättömät kansanlaumat ovat aina olleet valtioitten sisällisenä vaarana ja heikkoutena. Sitä ne ovat monin kerroin sellaisessa valtiossa kuin Suomessa, jonka perustuslaillinen valtioasema lepää vain heikon ihmissanan, olkoonpa vaikka keisarillisenkin, paikkansapitäväisyyden varassa. Jokaisen ihmisen luulisi ymmärtävän, että kun keisarin tahtoa sitten velloo ja vääntää sellainen kansalliskiihkoinen voima kuin Venäjän mahtava virkavalta, on keisarin sanalle perustetun Suomen valtion kohtalo aivan hiuskarvan varassa.

Senaattori vetäisi pari sauhua ja lisäsi:

-- Ei ole mikään harvinainen tapaus historiassa, että hallitsija rikkoo lupauksensa.

Hän katsoi tiukasti Pyydysmäkeä silmiin.

Vieraana istuva tunsi syvää levottomuutta. Hänen teki mieli sanoa jotain. Mutta arvonanto senaattoria kohtaan oli niin suuri, että halustaan huolimatta hän pidättäytyi ja vain jännittyneenä imi muistiinsa suuren johtajan sanoja.

Johtaja jatkoi:

-- Aatelisto ja porvarissääty luovat ruotsalaisen politiikan. Mutta niiden takana ei ole ketään muita kuin heidän oma luokkansa. Eikä Venäjällä ole vielä unohdettu, että meidän ruotsalaisiamme sitoo vanhaan Ruotsiin historialliset ja heimolaissiteet. Heidän politikoimisensa ei koskaan edusta eikä voi edustaa Venäjällä suomalaiskansallista mielialaa. Sitä voi tehdä vain suomalaisen kansan edustus, talonpoikain ja työväen. Pappissäätykin, niin hyvin kuin se onkin ymmärtänyt suhteensa suomalaiseen kansaan, herättää ryssän epäluuloa. Ainoa turvamme on talonpoikaissääty, suomalainen kansa ja siihen liittynyt suomalainen sivistynyt sääty. Vai mitä Pyydysmäki ajattelee?

Senaattori jäi odottamaan. Pyydysmäki joutui hieman hämilleen, kun hänen mieltään näin yhtäkkiä kysyttiin. Mutta kohtapa hän huomasi, jo oikeastaan odottaneensakin vuoroaan. Naurahtaen hän virkkoi:

-- Sepä merkillistä, että herra senaattori esittää aivan samanlaisia mielipiteitä, kuin minulle on kasvanut siellä kaukana maaseudulla. Suomalaisen kansallisuuden valtaanpääsy ei ole mahdollinen, ellei se pääse taloudellisesti vaurastumaan ja ota politiikan johtoa käsiinsä. Minä olen monta kertaa oman seurapiirini kanssa väitellyt siitä, että nämä meidän kansalliset harrastuksemme eivät vaikuta talonpojan ja työmiehen talouteen kohottavasti. Eiväthän köyhät ihmiset aatteilla elä.

Sivellen leukapartaansa hillitsi senaattori:

-- Aatteet... aatteet, jaa, ne tietysti ovat välttämättömiä. Jos kansallisuuden harrastukset menevät vain taloudellisiin ja valtakysymyksiin, ei se synnytä tervettä kehitystä.

-- En minäkään juuri sitä tarkoita. Tarkoitan vain, että tämä nuorten aatteellinen harrastelu ja haparoiminen liikkuu liian kaukana käytännöllisestä elämästä.

Senaattori murahti hiljaa, kun mainittiin "nuoret".

-- Noo, ne nuoret, nuorilla nyt on aina haihattelunsa, mutta vakavasta politiikasta ne saisivat pysyä erillään. Ne vain hajoittavat ja sotkevat.

-- Sitähän minäkin...

-- Sellaiset kuin kansanopistoasia, nuoriso- ja raittiusseurat, kaunokirjallisuus ja muut semmoiset, ne kuuluvat nuorisolle.

-- Niin, vahvisti Pyydysmäki hieman empien.

Mutta senaattori jatkoi:

-- Niin, minä nyt puhuin nuorista yleensä, mutta onhan se tämä "nuorten" puoluekin. Siinä on muutamia politikoitsijoita ja sitte nuorisolla on taipumusta seurata radikaalisia tunnuksia. Valitettavasti olemme me suomalaiset niin eripuraista ja hajalle pyrkivää kansaa, että jos me jossain suhteessa joudumme erimielisiksi, niin heti pesäeroon pitkin linjaa. Jokainen tahtoo olla mestari kaikilla aloilla. Suutari ei pysy lestissään. Pitäisi vähitellen ruveta saamaan aikaan käytännöllistä työnjakoa kaikilla aloilla. Silloin eivät eripuraisuuden aiheet vaikuttaisi niin voimakkaasti. Ei oltaisi aina toistensa tiellä.

Nyt saatiin teetä. Sitä laitellessa kysyi senaattori:

-- Teidän maakuntanne kansanopistoa rakennetaan?

-- Niin.

-- Joko on johtaja tiedossa?

-- Tuskin. Ellei nyt tällä välin.

-- Minä olisin sitä mieltä, että kansanopistoa ei pitäisi perustaa ennenkuin on johtaja.

-- Mutta saahan niitä, nuoria maistereita.

-- Saa maistereita. Mutta luuletteko, että jokainen maisteri, joka tulee kansanopiston johtajaksi, myös pystyy toimeensa?

Sitä ei Pyydysmäki luullut.

-- Kansanopiston johtajan toimi on vaikeimpia kasvattajatoimia. Täytyisi olla synnynnäiset lahjat.

-- Se on ymmärrettävää.

-- Jaa, en tiedä, pidetäänkö sitä ymmärrettävänä. Näyttää kuin otaksuttaisiin, että kuka maisteri tahansa voi oppia koko konstin oleskelemalla viikon pari Tanskassa. Minulla on taipumus uskoa, että kun oppilaitokseen tulee kansakoulun käynyttä talonpoikaisnuorisoa, ei sillä aina ole edes aavistusta opiston tarkoituksesta. Jos johtaja on vain tavallinen maisteri, niin tällainen opisto voi muodostua vain herrastelukouluksi, josta ei ole kenellekään mitään hyötyä, päinvastoin vahinkoa.

Pyydysmäki, joka oli innokas kansanopiston harrastaja, yritti tässä väittää vastaan:

-- Vaikeahan lienee löytää hyviä opettajia täysi-ikäiselle talonpoikaisnuorisolle. Eikö niitä ole vaikea löytää hyviä opettajia oppikouluihinkin?

-- Vaikea.

-- Mutta se kansan tarve siellä maalla kasvaa myöskin tämän kansallisen vaaran vuoksi, niin että en tiedä, voiko kansanopistojenkaan perustamista vaaratta lykätä ja jäädä odottamaan kyllin pystyviä johtajia. Entäs jos ei niitä ollenkaan ilmesty?

Senaattori naurahti:

-- Hyvin vastattu.

Keskustelu kääntyi vielä palstatilakysymyksen käytännölliseen puoleen. Senaattori halusi ehdottaa, että Pyydysmäki joko itse tahi jonkun tuntemansa henkilön avulla ryhtyisi kotiseudullaan käytännössä kokeeksi toteuttamaan tätä palstoitus-aatetta. Lopuksi kosketeltiin jonkun verran viime päivinä valtiopäivillä käsiteltyjä asioita.

Pyydysmäki tunsi istuneensa ja häirinneensä senaattoria melkein liian kauan. Mutta tilaisuus oli ollut ylen houkutteleva. Kun hän laskeusi alas rappusista, tunsi hän vielä itsessään väkevän ylemmyyden lumouksen valtaa. Talonpojalle oli harvinaista saada kätellä ja puhutella senaattoria, ylhäisyyttä, joka kuului melkein toiseen ilmapiiriin. Kun tätä senaattoria oli soimattu vallan- ja kunnianhimosta, ruotsalaisvihasta ja keisarillisen tahdon palvomisesta, oli Pyydysmäen mielessä aina vallinnut eräänlainen tietoinen epäluulo, että kaikki nuo syytökset ja parjaukset johtuivat vastustajain ilkeydestä. Nyt oli hän siitä varma. Yrjö-Koskinen seisoi hänen sisäisessä kuvassaan entistä selvemmin hahmoittuneena kansallissankarina, suurena johtajana, jota kaikkien tulisi totella ja johon suomalaisten tulisi luottaa. Ei hän ajatellut sokeata tottelemista siinä mielessä kuin käskettävän tulee totella käskijää, vaan siinä mielessä kuin kansakunnan tulee alistua itseoikeutetun johtajan viittaukseen.

Pyydysmäki asteli kohti Esplanadia. Hän tunsi rintansa kohoilevan tiedosta, että tämä ilta keskusteluineen tulee hänen muistoissaan koko jälellä olevan iän loistamaan keitaana, jolle nousten voi aina luoda silmäyksen yli kotikyläisen piirin.

VII.

Muutamana kevätpäivänä näemme ylioppilaiden Pyydysmäen ja Halforsin kapuavan Fabianinkadun 21:ssä Päivälehden toimituksen rappusia. Arka koputus, sisältä hiljainen "sisään", ja pojat seisovat toimitushuoneessa. Siinä on Juhani Aho juttelemassa vastapäisellä tuolilla istuvan, ilmeisesti maalta tulleen, sangen vilkkaasti puhuvan herrasmiehen kanssa. Puhe keskeytyy, Aho nousee tervehtimään, vastapäisellä tuolilla istuva vilkas herra vaikenee ja katselee vastatulleita. Aho kättelee.

-- Siinäpä pelkkiä runoilijoita ja kirjailijoita, sanoo Aho kätellessään ja myhäilee leppoiseen savolaiseen tapansa. Vastatulleista, varsinkin Halfors näyttää ujostelevan. Katseet kohdistuvat istuvaan herraan, joka ponnahtaa ylös valmiina tervehtimään.

-- Ahaa, äkkää Aho, -- herrat eivät tunne. Tämä tässä on Juhana Henrikki, liialta nimeltä Erkko. Nämä tässä taas...

Niin tutustutaan. Istutaan pöydän lähettyville. Vierauden tunne häviää. Erkko ottaa kohta puheenvuoron jutellen ja kysellen vastatulleilta ja kertoen hupaisalla, vilkkaalla tavallaan pääkaupunginmatkansa syitä. Sitten sanoo Aho:

-- Taas kertovat tiedot uudesta Jobin postista. Suomen asiain komitea Pietarissa aiotaan muka lakkauttaa.

Ylioppilaat osoittavat mielenkiintoa.

-- Ja sen luultiin jo pysähtyneen.

-- Mutta kun meidän miehemme siellä valtaistuimen juurella itse hommailevat.

Kaikki vaikenevat muutamaksi sekunniksi. Raskas syytös on koko talven hiipinyt maassa.

-- Ja ne ovat näitä ruotsalaisia aatelismiehiä! virkahtaa Halfors.

-- Ehnrootinhan sitä pitäisi olla tämän asian isä, sanoo Aho.

-- Yksimielisiä taitavat olla, toteaa Erkko. -- Vaikea uskoa omista miehistä. Mutta niin sanotaan, että von Daehn olisi tämän käskykirjeen varmentanut.

-- Von Daehn? tarkkasi Pyydysmäki.

-- Niin sanovat, totesi Erkko.

Nyt purkautui Halforsin sisu: