Part 3

Kaksipäinen kotka hämärtyy tajunnan takamaille, mutta sen läheisyyden tuntee. Se lähentelee joskus sisäiseen näköpiiriin, jolloin suomalaisen joukkosielun tunnepohjista nousee usko ja uhma. Naisen usko ja miehen uhma. Siitä kantautuu taistelunhalu. Joukkotunne alkaa hahmoittua ja hengitellä, siitä alkaa kutoutua kansallistunnon aavistus...

"Laulusta me voiman saamme laulu syömmet aukaisee!" -- -- -- -- -- -- -- -- --

Laulu päättyy. Kämmenet läiskähtelevät poikkeuksellisen voimakkaasti. Siinä on uhmaa ja sytyttävää herätettä. Jossain liehahtaa sinivalkea vaate. Joukko sydämiä hulmahtaa sen mukana. Alppilassa liikkuu jotain, mitä ei näy.

Suomi on heräämässä.

Pyydysmäki ja Jaakkolan pariskunta ovat löytäneet istuinpaikan muutamalta kiveltä lähellä porttia, pihapiirin ulkopuolelta. Siinä he ovat jo kauan tarinoineet, juoneet simaa ja tarkastelleet kuhisevaa vappu-iloa.

Arvokkaammat alkavat jo lähteä pois ja ajurit valmistautuvat vastaanottamaan odotettaviaan.

Siinäpä tulevat tuomari Lauri Kivekäs ja rouva Ida Aalberg. Rouva jo istuu ajurinrattaille, ja Kivekäs on juuri tekemäisillään samoin, kun huomaa aivan lähellä Pyydysmäen. Tämä on juuri silmin seurannutkin heitä. Kivekäs tervehtii ja viittaa kädellään luokseen. Pyydysmäki pujottautuu ahtaalle sulloutuneitten ryhmien läpi. Juuri hänen saapuessaan asettuu Kivekäs rattaille ja ojentaa sieltä kätensä. Rouva tekee samoin. Pyydysmäen sisällä välähtää hänen koskiessaan Kivekkään käteen: taas tuo alentuva ylhäisyys! Mutta samassapa joutuu käsi rouvan käteen, ja katse sattuu silmään. Taistelunhalu laskee aivan kuin sähkön vaikutuksesta, jokin sisällinen tyydytyksen riemu tulvahtaa mieleen, ja Ida Aalberg sanoo:

-- Valtiopäivämies Pyydysmäki ei olekaan uudistanut käyntiään.

-- Ei ole tullut.

-- Valtiopäivätöitä niin paljon?

-- Noo, niiltäkin aina, mutta en ole tahtonut oikein herrasväkeä vaivata.

-- Ei, ei sillä tavalla! Rouva nostaa kättään torjuen. -- Meillä on aina aikaa, kun on kysymys Pohjanmaan miehestä.

-- Kuulkaa, sanoi nyt väliin Kivekäs. -- Minä haluaisin puhua kanssanne eräästä asiasta, joka tulee pian esille säädyissä. Voisitteko käydä luonani tällä viikolla jonain iltapäivänä?

-- Kyllä.

-- Esimerkiksi -- hän kääntyi rouvansa puoleen kysyvänä -- sopisiko meille ylihuomenna päivällisaika?

-- Hyvin!

-- Siis sopiiko valtiopäivämies Pyydysmäelle?

-- Kyllä.

-- Syömme sitten yhdessä, jos valtiopäivämies Pyydysmäelle sopii, sanoi rouva.

-- Kiitos. -- Pyydysmäki kohotti hattuaan. Rouva nyökkäsi tutunomaisesti.

Hyvästeltiin. Ajuri sai ajaa.

Pyydysmäki palasi seuransa luo. Sisällä taisteli taasen tuo ainainen ristiriita. Kivekäs oli kyllä ystävällinen, mutta hänen käytöksessään oli Pyydysmäen mielestä samalla jotain hallitsevaa ja alentuvaa. Hänen oma, hallitsemaan tottunut luonteensa ei helposti istunut tarjottuun käskyläisen tuoliin. Missä asiassa Kivekäs aikoi häneen vaikuttaa, se kysymys askarrutti kiihkeästi hänen mäeltään. Mutta rouvan vilpitön, välitön kohtelu, jossa ei huomannut mitään syrjätarkoituksia, sulatti ja sovitti siihen määrin, että Pyydysmäki saapuessaan seurueensa luokse oli jo päässyt entiseen hilpeyteensä ja tarjoutui noutamaan lisää simaa.

IV.

Iiska Pyydysmäki oli jo aamulla sattunut yhteen muutaman savolaisen aatetoverin ja runoilijakumppalin kanssa. Tämän nimi oli Miettinen, ja Miettisen ylioppilaskokemus oli vuotta vanhempi kuin Pyydysmäen. Kumpainenkaan ei laulukorvan puutteessa kuulunut laulajiin, joten heillä oli riippumaton vappuvapaus. Koko aamutunneiksi olikin heillä riittänyt puhetta kirjailijapalkinto-kysymyksestä, joka tuoreeltaan oli nyt kirjallisten ylioppilaspiirien mielten virittäjänä. Tämä ylioppilas Miettinen oli melkein vielä suuttuneempi kuin Pyydysmäki, Kirjailijapalkintojen vastustuksessa näki hän valtiollisen puoluekysymyksen. Vastustus johtui siitä, että kaikki nuoret kirjailijat menivät "nuorten leiriin".

-- Jos ne kuuluisivat vanhoihin, ei yksikään heistä panisi vastaan! intoili poika.

-- Luonnollisesti, myönsi Iiska Pyydysmäki. -- Mutta sepä jo merkitsisikin sitä, että palkittavien kirjailijain tulisi kirjoittaa kirjanoppineitten ja fariseusten maun mukaan.

Nuorukaiset istuivat jossain kivikossa useitten samalla tavalla vapaasti muodostuneitten ryhmien lähettyvillä. Aurinko oli lämmittänyt ilman, ja tässä tuulen suojassa saattoi jo tuntea todellista kevättä.

-- Minä sain kirjeen eräältä toverilta, kertoi Miettinen kaivaen taskujaan. -- Siinäkin puhutaan kirjailijan työn arvostamisesta sangen kuvaavia juttuja. Hän on tavannut Kauppis-Heikin. Sehän on siellä kiertokoulunopettajana. Tahdotko kuulla?

Tietysti toinen tahtoi.

-- Hän kirjoittaa tässä m.m.: "Rouva Canth oli käynyt Helsingin-matkallaan senaattori Yrjö-Koskisen luona ja ottanut puheeksi Kauppis-Heikin ja maininnut, että eiköhän tuolle saisi pientä matkarahaa, sen verran, että saisi vähän katsella tätä omaa maata ja käydä edes Helsingissä. Mutta kyllä oli rouva Canth käynyt noloksi, kun senaattori Yrjö-Koskinen ei tiennyt sen nimisen kirjailijan olemassaolostakaan. Tietysti ei silloin voi olla matkarahoistakaan mitään puhetta. Vaikka Kauppis-Heikki on sangen hilpeä mies, oli tämä tieto tehnyt hänet hyvin totiseksi. Suomen etevin historioitsija ei ole tullut huomanneeksi, että tämä kirjailija on julaissut kolme, neljä teosta. Täällä on tästä asiasta paljon puhuttu ja ihmetelty. Eikö Suomi siis halua millään lailla kirjailijoitansa kehittää? Onhan selvää, ettei tällainen köyhä mies voi mistään saada varoja matkusteluun. Ja joka nurkassa asuu se nurkasta kirjoittaa. Jos näin aivan kehitysvälineittä voisi tulla neroksi, niin mitä sitten tulisikaan niistä, jotka saavat mielin määrin katsella maailmaa ja nauttia sen tarjoamista sielunylennyksen välikappaleista, kuten näytelmä-, maalaus- ja soittotaiteesta y.m.? Mutta mitäs on tarjolla tällaisilla itseoppineilla kansankirjailijoilla? Herra tule ja puserra potaatinkuoret rieskaksi!"

Miettinen käänsi kirjeen kokoon ja pannessaan taskuun jatkoi:

-- Tämä tapaus on vain yksi monista, jotka osoittavat, miten suomalaisuuden liike vieraantuu kansallisuudesta. Se ei hoida juuriaan, se tähystelee vain huippuja.

-- Sinä kiehahtelet, kiusasi Pyydysmäki. -- Katso vain, ettet kuohu oli padanlaidan.

-- Joskus savolainenkin kiehuu, kun häntä härnätään.

-- Kun koskee omahista.

-- Niin! Meillä savolaisilla nyt on se käsitys, että tässä Heikissä olisi ainesta muuhunkin kuin aapisen pänttäämiseen poikavekarain päihin.

-- Te voisitte kerätä sille Kauppis-Heikille matkarahat sieltä Savosta, jos todella hänen matkaansa pidätte kansallistarpeena. Valtio ei nyt kerta kaikkiaan pidä kirjailijoita ja heidän kehittämistään niin tarpeellisena.

-- Niin. Sitähän voisi. Mutta nekin, savolaiset kannattavat kirjailijoitaan mieluummin juttelulla kuin rahalla.

Kumpainenkin katseli ajattelevan näköisenä mäkirinteessä hälisevää ja etäämmällä kentällä ilakoivaa joukkoa. Silloin tällöin kajahti ylioppilaslaulu ja kättentaputus vuorotellen.

Toveruksia läheni eräs ylioppilas jo etäältä tähdäten heihin. Tällä oli väsähtäneet, kalpeat kasvot, hieman tavallisuudesta poikkeava pitkä tukka ja lempeät, tuijottelevat silmät.

-- Saarimäki. Miten hänkin on täällä? virkahti Pyydysmäki toverilleen.

Samassa Saarimäki saapui nuorukaisten luo, tervehti hiljaa, hieman hymyillen.

-- Sinäkin tulit tänne? tutki Pyydysmäki kummastellen.

Vasta tullut tuijotti tiukasti hänen silmiinsä.

-- Tulin. Kristityn pitää kestää kaikki.

-- Kestää?

-- Kestää kiusaus.

-- No laitatko sinä itsesi tahallasi kiusauksiin?

-- En. Mutta en toistaiseksi tahdo pelkurimaisesti välttääkään niitä. Minun täytyy oppia kestämään. Minä lähden työmaalle.

-- Mihin? kysyi Pyydysmäki kummastellen.

-- Herran viinamäkeen.

-- Jokos sinä saat päästötutkinnon, vai?

-- En. Minä heitän sen. Katsohan, rakas veli: ei Herran viinamäen työmiehiltä kysytä mitään tutkinnoita. Minä tarkoitan teologisia. Jeesus kysyy ainoastaan mieltä, sydäntä, antaumusta kokonaan, _kokonaan_ hänelle. Minä olen nyt tehnyt sen, antautunut kokonaan, ja nyt minä lähden julistamaan syntiselle maailmalle Kristuksen kuolemaa.

Pyydysmäki ilmeisesti hieman elostui, hänen mielenkiintonsa kuvastui silmissä ja muutamissa eleissä. Mutta Miettisen kasvojen ylitse liiteli vastenmielisyyden ja väsähtäneisyyden pilvi. Edellinen nousi nojaavasta asennostaan ja asettui suoraan Saarimäkeä vastapäätä.

-- Kuule, tarkoitatko sinä, ettet ollenkaan suorita jumaluusopillista päästötutkintoa?

-- Tarkoitan. Taikka en nyt ainakaan. Minä menen vapaaksi saarnaajaksi.

-- Kiertämään maata?

-- Niin.

-- Onko sinulla joku... joku paikka, sitoumus? Tarkoitan: saatko sinä jotain palkkaa?

-- En.

-- Mutta miten sinä elät?

Saarimäki hymyili.

-- Kai sitä nyt aina. Kristitytkin antavat ruokaa sen verran ja matka-apua.

Iiska Pyydysmäki tarkasteli vanhempaa lukutoveria yhä uteliaampana. Hänen oli vaikea määrätä kantaansa tämän tiedonantoihin. Oliko tässä hänen kannaltaan ylivoimainen sankariteko vai oliko tuo poika yhtäkkiä tullut löylynlyömäksi? Ääntään alentaen hän kysyi:

-- Mutta entäs velat?

-- Velatko? Niistä täytyy Jeesuksen pitää huoli... kun Hän kerran minut pestaa ja velvoittaa työhön viinamäkeensä.

Miettinen haukotteli. Kevät näytti vaikuttavan lihavanläntään poikaan raukaisevasti. Iiska sytytti savukkeen. Saarimäki katseli ajatuksiinsa vaipuneena ja hieman hymyillen vuorotellen taivaanrantaan ja Iiskan silmiin. Vihdoin hän yhtäkkiä kysäisi:

-- Milloin sinä teet ratkaisusi Jeesuksen ja maailman välillä?

Iiska Pyydysmäki hymähteli hieman nolona. Huuli vapisi hermostuneesti, kun tuhkaa savukkeestaan pyyhkien vastasi empien:

-- Tiedä... minusta tuntuu kuin, miten sen nyt sanoisi, kuin meillä olisi vielä suoritettavana tässä isänmaassa muutakin... suoraan sanoen, minä pelkään, että sinä hassuttelet.

Saarimäki ilostui:

-- Niin sanoo moni muukin! Mutta kun Jeesus sanoo toista ja minun sieluni vastaa: niin.

Iiska ravisteli päätään.

Samalla ilmestyi joukkoon pari iloista ylioppilasta, pitempi ja lyhyempi, kumpaisellakin lakki hieman takaraivolla.

-- Mitä hiton farisealaisseuroja te täällä! huusi pieni jo kaukaa, koko naama nauruna ja heiluttaen ylen paksua sauvaansa.

-- Se taitaa tämä Saarimäki viekoitella teitä pois kirkon-herrasta, melusi lyhyempi.

-- Mitä, meinaatko sinä lähteä saarnamatkoille, sinä? tiukkasi pitempi kiskoen Saarimäen takinnapista.

-- Kyllä! tunnusti Saarimäki uljaasti, suu hieman naurussa.

-- Ja siinä kaupungissa, missä sinua ei oteta vastaan, sinä puhdistat tomun sinun jaloistasi? lasketteli lyhyempi.

Saarimäki kävi totisemmaksi ja virkkoi:

-- Sinäkin tulet kerran tätä pilkkaasi katumaan.

-- Älä kuule...

-- Pojat, syömään Kaivopuistoon! ehdotti pitkä.

Vaikka Miettinen ei vakinaisesti lukeutunut tähän seuraan, suostui hän kohta. Iiska Pyydysmäki hieman empi ja laski mielessään mitä isä mahdollisesti sanoisi. Mutta samalla tempasi hänet ilonkaipuun väkevä aalto. Äskeinen alakuloinen ja painostava mieliala, minkä Saarimäen juttelu oli aiheuttanut, haihtui.

-- Mennään! julisti hän. Mutta samalla muisti hän jotain ja jatkoi: -- Sillä ehdolla kuitenkin, ettei juoda.

-- Maistetaan hiukan vain, sanoi pitkä.

-- En tule, kieltäysi Iiska nyt jyrkemmin,

-- Tehdään lupaus, ehdotti lyhempi. - Suostun.

-- Menköön, lupasi myöskin Miettinen.

-- Minä pidätän itselleni toimintavapauden, ilmoitti pitkä. -- Voi olla, etten maista, mutta voi sattua päinvastoinkin. Ja sen vuoksi civis Pyydysmäki voi tämän tiedon saatuaan jäädä pois, jos häntä haluttaa, tahi lähteä mukaan, jos huvittaa. Minä menen joka tapauksessa.

Hälisten ja nauraen lähti joukkue liikkeelle. Sitä ennen oli Saarimäki jo huomiota herättämättä yksinään poistunut.

* * * * *

Yöllä kello yhden tienoissa hälisi Kaivopuisto vielä iloisessa vappukuhertelussa. Valkolakkisten ryhmiä, joista osaksi kuului myöskin juopuneitten hoilaavia tai rähiseviä ääniä, liikkui eri puolilla, päätiellä ja käytävillä. Ajurit laukkauttivat hevosiaan ylimääräisten juomarahojen kiihoittamina.

Meren rannasta päin tulivat hiljaa haastellen Iiska Pyydysmäki ja se pieni, jonka nimi, miehen perin suomalaisesta sukuperästä huolimatta oli Halfors. Viimeksi mainittukin oli pitänyt lupauksensa olla juomatta. Viimeksi olivat nuorukaiset istuneet rantakallioilla ja tarkastelleet tänään jäistä vapautunutta merta ja "Harakkaa". Meri aaltoili riemullisen vapaana ja välkehti kevätyön heijastuksessa.

Pojat olivat ahmineet viileätä merituulta. Kylmä hieman puistatteli, mutta mieli oli silti raikas. Heidän kävellessään kevätyön hämärässä sattui Iiskan silmään ensinnä yksinäinen istuja, joka kykki kyyryssään penkillä tien vieressä.

-- Eikö tuo ole Länsipää? kysyi hän osoittaen sormellaan penkille.

Todettuaan kaksissamiehin asian lähestyivät he penkkiä. Länsipää nukkui siinä istuillaan, pää riippuen rinnalla, ja kuorsasi. Miesriepu herätettiin. Saatuaan silmänsä auki ja päästyään tajuihinsa tunsi hän kyllä kohta Iiskan ja lopulta Halforsinkin. Länsipää ei myöntänyt olevansa paljoa päissään, mutta häntä vilutti kovasti. Toverukset istuivat samalle penkille ja yrittivät puhutella.

-- Mitäs te minusta, ärähti hän ja kääntyi selin.

-- Sinä kylmetyt tässä.

-- Ketä se liikuttaa?

-- On kai sinulla jokin asunto?

Länsipää oli vähän aikaa vaiti, mutta purskahti sitten hermostuneeseen nauruun:

-- Hah hah haa!

Ja kun he olivat aikansa puhutelleet miesrukkaa, rupesi tämä vihdoin itkemään. Itkua oli oikeastaan vaikea erottaa äskeisestä naurusta. Mutta tempovat hartialiikkeet osoittivat sen riittävän selvästi. Silloin oli hänen kanssaan vaikea tulla toimeen. Eihän hän kuullut lohdutteluja. Neuvottomina he seisoivat lähellä tietämättä mitä tulisi tehdä. Vihdoin hän melkein selvällä äänellä hoki:

-- Minä olen... minä olen... minä en ole enää mies.

Ja purkautui taas hartioita hytkyttävään itkuun.

-- No älähän nyt, puhui Iiska ja piteli takinhihasta. -- Lähde kävelemään tästä, sinun tulee kylmä, ja poliisikin voi tulla.

Halfors koetti toista sävyä:

-- Pirujako sitä nyt itkemään, mies.

Nyt nosti Länsipää päätään ja tuijotti Halforsiin.

-- Se on oikein... itku ei auta! hän melkein karjaisi ja nousi seisomaan.

Päästiin lähtemään. Kävellessään lämmittyään Länsipää miehistyi aikalailla, niin että hänen kanssaan saattoi aloittaa asiallisen juttelun. Hän pysyi kuitenkin harvasanaisena. Kun oli saavuttu kauppatorille, jossa oli erottava kunkin asunnolleen, tarjoutui Länsipää kävelemään hetkisen Pyydysmäen mukana. Halfors lähti eri haaralle.

Heidän astuessaan vierekkäin yli Senaatintorin Kruunnunhakaa kohti virkahti Länsipää äkkiä:

-- Minä kävin tänään hänen luonaan.

Toinen ymmärsi heti hänen tarkoittavan entistä morsiantaan, jonka kanssa vanhat suhteet näyttivät yhä kaikesta huolimatta jatkuvan. Iiska innostui toverilliseen osanottoon:

-- Vai niin! Noo?

Länsipää puhui kuin selvä ja täysin tietoinen mies:

-- Minä sanoin hänelle: tule nyt. Jos sinä uskallat lähteä minun kanssani, niin minä vannon, ettei viinanpisaraa tule ikinä huulilleni.

-- Ja hän?

-- Kieltäytyi.

Länsipäätä näytti puistattavan.

-- Mitä hän sanoi?

-- Hän pani kahden vuoden koetusajan!

Miestä puistatti suuttumus. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:

-- Olenko minä vanki, varas, lurjus? Mutta hän ei ymmärrä minua. Minua ei vedä liejusta, jos niin tahtoo sanoa, kuiville mikään, ei mikään muu kuin luottamus! Jokainen epäilyksen häivä kaataa minut takaisin. Hänen epäluottamuksensa on minulta vienyt itseluottamuksen.

Viimeisten sanojen ohella kuului kurkussa ääniä, jotka muistuttivat taas itkua, Iiska katsoi kovia kokenutta vanhempaa toveriaan säälien silmiin, joita hän ei hämärtävässä yössä tarkoin nähnyt, ja huokasi avutonna.

Länsipää koetti viheltää, mutta huulet eivät totelleet.

-- Mutta jos sinä koettaisit? kysyi Iiska,

-- Sitäkö koetusaikaa?

-- Niin.

-- Olisko sinulla itselläsi luontoa alistua sellaiseen?

Iiska ei uskaltanut sitä vakuuttaa.

Länsipää nyökkäsi hämärässä päätään, ja he erosivat lähtien kumpainenkin suunnalleen. Pyydysmäki pysähtyi säätytalon nurkalle ja katsoi taakseen. Mies etääntyi pää kumarassa ja polvet notkahdellen.

V.

Ylioppilas Pyydysmäen herkkä mieli askarteli jälkeenpäin paljon siinä ajatusmaailmassa, jonka kohtaus Saarimäen kanssa oli hänessä avannut. Ajatukset olivat ennestäänkin tuttuja, mutta vertyivät nyt uudella voimalla. Saarimäen otteessa oli jotain ehdotonta ja puoleensa vetävää. Se nousi kuin itse totuus suuresta hämärien ja sekavien elämänarvojen hyllyvästä suosta ja tuntui pystyvän vähäpätöisyyksiä hallitsemaan.

-- Lähteä suoraan työmieheksi Jumalan viinamäkeen!

Sehän oli Jeesuksen selvä käsky. Hetkittäin ahdisti nuorta ylioppilasta niin, että hän tunsi seisovansa Jeesuksen kanssa silmä silmää vasten. Jeesus katsoi läpi, ja hän yritti välttää hämmentyen ja sekaantuen yhä enemmän. Ja kun hän hämmentyi, livahti ajatus usein Tolstoin Kristukseen tahi taas täydellisen ajatuksenvapauden tuntemattomiin maailmoihin johtaville poluille. Väliin hän päätti tutkimuksen ja kokemuksen tietä kulkien ratkaista kaikki, ravistaa päältään jokaisen hiemankin kahlehtivan ennakkoluulon ja olla vapaa. Mutta tuskin oli sielussa tämän johdosta ailahtanut ylväs sankaririemu, kun jo sisästä päin työntäysi esiin lukuisia epäilyksiä, jolloin vapaudenlento lamautui ja pakotti kesken kaiken pysähtymään ja arvioimaan uuden epäilyksen todellisuutta.

Toisinaan taasen Tolstoin Kristus, tämä yhteiskunnallisesti parantava ihminen, astui eteen ja selitti elämänarvoitusta. Tämä Kristus oli nuoresta ylioppilaasta suuren ihmisyyden ilmestys, joka ei puhunut mistään lunastuksesta, ilman ansiota tapahtuvasta syntien anteeksisaamisesta, vaan esitti uuden, aivan mullistavan maailmanviisauden: anna itse anteeksi; suurin on se, joka muita palvelee.

-- Siis, virkkoi nuori teologi itsekseen, -- se, joka sanaa opettaa, ei olekaan seurakunnassa suurin, vaan se joka palvelee, se joka tekee rakkaudentyötä, se joka kaikki antaa anteeksi.

Hänen inhimillinen pappikuvansa alkoi muuttua. Aikaisemmin hän oli ajatellut pappeutta virkana, joka antaisi tilaisuutta mielenmukaisiin sivuharrasteluihin, sittemmin seurakunnan huutavanäänenä. Tolstoin Kristus taas oli hymyilevä, rakastava ihminen, mainio työapulainen, ensiluokkainen sairaanhoitaja, täysin luotettava ystävä ja neuvonantaja, mutta ei ollenkaan rovastimainen. Sanalla sanoen sellainen, jonka seurassa rikkomisen halut haihtuvat ja ihminen tuntee sellaista onnea, jonka hohteessa elämänarvot vaihtuvat. Rikkaus muuttui vastenmieliseksi taakaksi. Rikkauksien kokoamiseen pantu työ muuttui sellaiseksi, missä Jeesus ei voinut sormellaankaan auttaa eikä olla mukana, vaan etääntyi ja meni köyhien luo. Hänet tapasi aina siellä, missä köyhyys ja puute ahdistivat. Näin maalliset elämänarvot vaihtuivat kun Tolstoin Kristus niitä valaisi.

Tämän havaintojen sarjan valossa Iiska Pyydysmäki tutki vanhemman teologitoverinsa Jaakko Saarimäen uskoa ja tekoa. Saarimäki oli jättänyt kaikki, valtiokirkon varmatuloisen papinvirkauran, huolet velkojensa maksusta, yhteiskunnallisen kunnianpyynnön, ja mennyt työmieheksi Herran viinamäkeen. Ei ollut tietoa jokapäiväisestä leivästä, ei siitä, ottavatko ihmiset häntä ollenkaan vastaan, ei siitäkään, mitä pojastaan pappia uneksivat vanhemmat sanovat. Ainoa, mikä hänellä näytti olevan kirkasta, oli sielussa elävä tietoisuus Jeesuksen kutsusta. Siihen näytti Saarimäki uskovan ja sitä aivan ehdottomasti tottelevan.

Ensi kosketuksessa Alppilassa oli Saarimäen ilmoitus tehnyt Iiska Pyydysmäkeen tympäisevän vaikutuksen. Hän oli silloin siinä vireessä, että ihmisen ja varsinkin ylioppilaan tulee valita ja ottaa itselleen varma maallinen suunta: päämääränä hyvätuloinen virka ja huoleton, kunnioitettu yhteiskunnallinen asema. Jälkeenpäin hän muistikin olleensa silloin erittäin porvarillinen. Senkin hän muisti, että tämä ajatus varmistui, kun Länsipää katosi hänen näköpiiristään, pää hartiain sisään painuneena vappuyön hämärään säätytalon nurkkaukseen. Silloin hän tunsi elävästi, miten hänen sielussaan kamppaili kaksi väkevää voimaa. Toinen oli sielusta kumpuavien unelmien vallaton, järjestämätön, toiveiden ja unelmien luova, pursuava keväinen leikki. Toinen vakava, porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen syviin raiteisiin sovittautuva, tarkoin määrättyä uraa kulkemaan varustautuva, pikkuvanhalle vivahtava miehistetyn tarve. Silloin Iiska hyväksyi jälkimmäisen, tosin pienin reunamuistutuksin. Mutta siihen vei väkevästi se tietoisuus, että näin tunsi samalla tyydyttävänsä kodin tahtoa.

Muutamina päivinä hän nyt kävi lujasti käsiksi teologian kurssikirjoihin, mutta ajatuksia oli vaikea keskittää. Nuorta miestä kiusasi kysymys: mitä hyödyttää tämä dogmaattinen tietäminen, kun minä en usko?

Siitä huolimatta hän kuitenkin luki ja luki, luontaisella lukumiesvaistollaan työtään tehden, saadakseen aikaan jotain valmista. Mutta sitten tuli taas pieni häiriö.

Eräänä päivänä sai hän takaisin julkaisemattomana muutaman kaunokirjallisen kyhäelmänsä. Sen kulmaukseen oli lyijykynällä merkitty vain: "Kypsymätön. Ei julaista." Hän joutui tuntikausiksi tutkimaan "Kypsymätön"-sanan sisältöä. Itse oli kirjallinen yrittäjä ollut siinä käsityksessä, että tämä oli hänen parhain tähänastinen tuotteensa. Hän oli suorastaan odottanut siitä jonkinlaista erikoistunnustusta. Aluksi oli vaikea uskoa, että se nyt oli tuossa, koko teos, josta hän oli niin paljon uneksinut. Sillä oli otsassa "kypsymättömyyden" leimamerkki kuin salaperäinen kummitus, jonka tarkoituksia ei tunne. Hetkittäin tuntuivat tuon tuomitsevan leimauksen myrkylliset vaikutukset omituisesti hermostossa, häiritsevästi sysäten levotonta sydäntä.

Kirjalliset vaistot olivat olleet hieman syrjässä näinä viime päivinä. Kristus-ajatukset ja teologiset opinkappaleet täyttivät mielen. Usein muodostui kamppailu Tolstoin Kristuksen ja kirkollisen Kristuksen välillä kuitenkin pikemmin nuorukaissielun keväiseksi kisailuksi kuin vakavaksi omantunnonkysymykseksi. Synnintuskan syvyyksistä kuohuva sielunhätä oli Iiskalle vielä kokematon. Tässä toimivat vain terveen elämän luovat vaistot.

Mahdotonta oli hänen uskoa, että novelliyritys oli kypsymätön. Sitä vastoin kaiveli hän tuomiossa mieskohtaisia syrjäyttämistarkoituksia. Olihan hän jo ennemmin pannut merkille tämän arvostelijan ivallisuuden vasta-alkavia kirjailijoita kohtaan. Alaspainamista vain! Iiskassa heräsi ajatus, että hän antaa tämän kyhäyksen Juhani Ahon luettavaksi. Hän tahtoisi selvyyttä, ennen kaikkea selvyyttä, onko hänen esitystavassaan mitään erikoista. Ellei ole niin...

Näiden ajatusten juuri askarruttaessa mieltä tuli Halfors. Tämän meluava, iloinen olemus alkoi jo heti eteisessä karkoittaa tuskaisia mielikuvia. Iiska Pyydysmäki melkein riemusta hypähti äänen kuullessaan. Aiottuaan ensin heittää "kypsymättömän" novellinsa "Väärinkäsitetty" laatikkoon, jätti hän sen kuitenkin pöydälle. Keskustelu saisi kernaasti mennä siihenkin. Hän arvaili, että Halforsilla itsellään olisi jokin kirjallinen kysymys kantapäiden alla, sillä tämä oli runsaasti pursuava runoilijataimi, joka ei suinkaan myöskään ujostellut runotuotteittensa julkisuutta, mikäli niille sitä onnea suotiin.

-- Tervepä terve, kunnianarvoinen pastori! melusi Halfors jo avatussa ovessa.

Iiska nauroi vastatervehdykseksi. Vanhempi Pyydysmäki, jonka huoneen läpi oli kuljettava, ei ollut kotona.

Halfors istui pöydän viereen, ja huomio kiintyi heti käsikirjoitukseen.

-- Uusi opus! Mitä... "kypsymätön?" Siis palautettu takaisin?

-- Niin.

-- Mitähän... kukahan sen lie lukenut? Seköhän se...?

-- Se. Minä tunnen käsialan.

-- Vai "kypsymätön" on. Se on niin hänen kaltaistaan. Mies on niin... niin sakramenskatun ylpeä.

Iiska otti käsikirjoituksen. Toisen osanotto lämmitti häntä.

-- Ja minä vakuutan, että -- tietysti minä olen itse liian lähellä asiaa --

-- No noo, no noo, älä ujostele!

-- -- lähellä asiaa, mutta sen minä sanon, etten ole yhtään novellia vielä tätä ennen kirjoittanut sellaisella perinpohjaisuudella ja antaumuksella kuin tämän.

-- Onko se vapaamielinen?

-- On.