Part 2

Valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki kuului valtiollisilta mielipiteiltään ehdottomasti vanhoihin. Suometar oli 15 vuotta ollut hänen raamattunsa ja Penttilän herastuomari hänen profeettansa. Yhdessä asiassa Penttilän vaikutus kuitenkin jäi heikoksi: Erkki Pyydysmäessä ilmeni aina hienoinen vastenmielisyys pappeja kohtaan. Hän kyllä kävi kirkossa ja täytti kaikki vaatimukset, mutta ei päässyt luonnostaan mihinkään. Papeista puhuttaessa hän usein laski huumorinsa valloilleen ja näki mielellään naurajat puolellaan. Mutta jos joku olisi sanonut hänelle, että pojasta tulee jumalankieltäjä tahi vaikkapa vapaakirkollinen tai jotain muuta sellaista sekavaa, joka poikkeaa säännöllisestä, hyvästä arvokkuudesta, olisi hän hyvin luultavasti nostanut myrskyn.

Kun nuori ylioppilas nyt oli viime syksystä saakka ollut Helsingissä, oli kotoisten suunnitelmien taivaalle alkanut kuitenkin nousta hieman pilviä. Iiska oli ruvennut tuntemaan omituista henkistä vetoa nuoriin. Tämä oli saanut alkunsa aivan pienestä ja vaatimattomasta kosketuksesta: hän oli kirjoittanut muutamia novellikokeita ja tarjonnut ne nuorten lehdissä julaistaviksi. Ne olivat herättäneet hieman toiveitakin ja saattaneet tekijän muutamien kirjailijanuorukaisten tuttavuuteen. Niissä piireissä eivät kirkolliset ja papilliset harrastukset olleet siihen aikaan aivan korkeassa kurssissa. Seuraus oli, että Iiska Pyydysmäelläkin oli jo ollut hetkiä, jolloin hänen oli vaikea tunnustautua teologiksi. Ennen ei hän ollut huomannut siinä mitään vaikeutta. Päinvastoin oli, varsinkin syksyllä, mieluistakin ilmaista tällä tavoin, että on niin vakava ja määrätty elämänsuunnitelma.

Nyt oli tämä kirjallinen harrastelu käynyt uhkaavaksi. Ensin se tuntui viihtyvän aika hyvin yksissä teologisten opintojen kera. Mutta sitten rupesi sydän pitämään novellisepän puolta ja hieman vieromaan kuivakiskoisia kirkkoisiä. Olihan niilläkin tosin määrätyt luonteenominaisuutensa, joihin kirjallisen teologin nuori mieli saattoi kiintyä. Edustihan heidänkin ajattelunsa erikoistapauksissa runoutta, jossa etsijä löysi monta mielenkiintoista vivahdusta. Mutta kun näitä havaintoja joutui arvioimaan totuutena, jonka perustukselle oli laskettava se julistus, minkä levittäminen oli tuleva elämäntehtäväksi, pyrki toisinaan nousemaan hiki.

Tällöin henkisesti heräilevä ylioppilas asetteli mielellään rinnakkain runouden ja kirkkoisät. Mieleen nousi vertaileva, ajan ilmassa liikkuva rinnastus: tässä kukoistava, elinvoimaa uhkuva verevä nuori tyttönen, joka hymyilee joka asenteessa, tuossa vanha kuihtunut luostarisetä, jonka silmäniskun ainoana ymmärrettävänä vivahduksena oli elämänviha. Tässä tilassa täytyi nuoren miehen kevättalvella usein tunnustaa itselleen, että hän oli vahvasti rakastunut novelliin ja kyllästynyt kirkkoisiin.

Niin alkoi ajatus askaroida runouden lumoavissa maailmoissa. Teologisten opintokirjojen rinnalle hänen pöydälleen ilmestyivät kaunokirjalliset ja estetiikkaa käsittelevät teokset. Kirkkoisät saivat oppia odottamaan. Nuori ylioppilas tutki maailmaa ja runoutta. Joskus kyllä vilahti mielessä kysymys, eikö koko papin urasta olisi luovuttava. Ratkaisulla ei kuitenkaan ollut kiirettä. Nuori maalaisylioppilas nautti elämän uusista vaikutelmista ja harrasteli esteettisten ja kirjallisten mielikuvien keväisessä hurma-aallokossa. Hetken ylioppilastuttavuudet ja kirjalliset suhteet olivat sellaisinaan elämän tarkoituksena ja kunnianhimon päämääränä.

Tästä henkisen aherruksen ja keväisen luomisriemun keitaasta alkoi Iiskan sielussa pian nostaa päätään uudistaja. Se oli ennestään tuntematon ilmestys tämän maalais-ylioppilaan mielessä. Taiteellinen ja kirjallinen riemu ei enää silloin ollut pilvetön. Yhteiskunta ei enää pysynytkään vain romaanin ja teatterin kirjallistaiteellisia tehtäviä varten muovailuissa puitteissaan, vaan se ryntäsi tosi elämään, itse katsomoon. Siiloin näki läheltä. Paljastui yllättäviä, rikollisia, rumia, särkyneitä puolia. Siinä kirkui rinnan hirveä köyhyys, hätä ja tuska ylellisen rikkauden ja nautinnon ilojen kera. Siinä kilpailivat valhe ja totuus, petos ja rehellisyys, itsekkyys ja suurin uhrautuvaisuus.

Nuori ylioppilas sai ensi herätyksensä elämänkauneuden lumoista. Se aalto kantoi hänelle runollisen ajatuksen ja kynän käteen. Samalla tiellä kohtasi vihdoin myöskin todellisen elämän. Yhteiskunta, jonka nimeä hän ennen tuskin oli kuullut -- ainakaan ei hän ollut siihen huomiota kiinnittänyt, -- tuli vastaan arkipukimissa. Siellä, arkielämässä, oli kamalan ummehtunutta, ristiriitaista, vanhoillista. Ihmiset näyttivät puolisokeilta, eikä toisten itsekkyydellä, enempää kuin toisten kärsimyksellä, ollut mitään rajoja.

Iiska ei enää voinut nauttia siitä mitä omisti, ei edes siitä millaiseksi oman elämänsä ajatteli. Suuria palkkoja, kauppavoittoja, etuoikeuksia -- kaikkia sellaisia tuntui tukevan aina jonkinlainen rikos, siveetön etuileminen.

Sellaiseksi rupesi elämä hahmoittumaan. Hänen kävellessään Helsingin katuja tahi pääsiäisen seudussa kotikylän kujia koskettivat vaikutukset kuin näytelmä teatterissa. Mikään maailmanparantaja ei hänen sielussaan voimia kokoillut eikä toimeensa valmistunut. Siellä heräili vain herkkävaistoinen, tunteva nuori mies, joka näissä kokemuksissa tunsi osaaottavan ihmisen sääliä tai taiteilijanäkemyksen riemua, joskus yhteiskunnallisen syntisyyden kirpeätä tuskaa.

Kaunokirjallinen tuotanto oli siihen aikaan nousukurssissa. Se oli monen mielestä ihaninta elämän työtä. Mutta siihen ei varmaankaan voisi antautua pappi, varsinkaan nuori, joka apulaisena joutuu esimiestensä johtavan käskyvallan alle. Kunhan ei olisi papillista esivaltaa. Kunpa voisi ja saisi saarnata niinkuin itse totuuden käsittää. Hän, Iiska Pyydysmäki, varmasti julistaisi saarnoillaan taistelua sanankuulijain ennakkoluuloja, vanhoillisuutta, taloudellista vääryyttä ja elämän rumuutta vastaan.

Nekös vuorostaan hyökkäisivät kimppuun! Eiväthän sanankuulijat, enempää kuin tuomiokapitulitkaan, salli puhuttavan muusta kuin anteeksi annetuista synneistä ja armosta, ihmisten omasta kelvottomuudesta ja avuttomuudesta. Silloin ei heille mikään vääryys ole kadotukseen vievä synti, vaan jokaiselle kristitylle Kristuksen kuolemassa varattu vapaus.

Miten uskaltaisi äidille ilmaista aikeen luopua teologiselta uralta? Se olisi hänelle uskonnolliseen vakaumukseen kohdistuva katkera pettymys. Isälle olisi se vain pelkkä kunniakysymys, hänen mielestään se osoittaisi vain huikentelevaisuutta. Sen lisäksi oli isä kevättalven kuluessa kiintynyt yhä lujemmin "vanhoihin". Vastenmielisyys "nuoriin" oli samassa suhteessa kasvanut. Hän ottaisi tämän asian varmasti politiikan kannalta. Hän oli talven kuluessa käynyt pari kertaa itse Yrjö-Koskisen ja jonkun kerran Meurmanin luona. Ja poika ei saattanut hymyttä karkoittaa mielestään sitä mielikuvaa, että isä oli näiltä käynneiltä palatessaan näyttänyt sellaiselle kuin olisi hän palannut jumalanpalveluksesta.

Uhma pyrki kuitenkin nousemaan. Eihän tässä ole valittavana elämänura isälle enempää kuin äidillekään, vaan hänelle, nuorelle ylioppilaalle, joka ei aio ruveta leipäpapiksi eikä kenenkään käskyläiseksi, vaan katkoa kahleet, joilla elämä yrittää vyötellä. Hän on valmis vanhempien hyväksi uhraamaan rakkauden, mutta ei luovuttamaan elämäänsä vanhempien ahtaille mielihaluille. Se olisi liian vähäpätöinen tarkoitus. Renki, joka henkisesti nukkuu kapalosta hautaan, tahi talonpoika, jolle akka ja talo ja pikku rikastuminen on elämän tärkein sisältö, ne sen voivat tehdä. Entäs isä? Eikö hänelle ollut suomalainen kansallisuus ja sen nostattaminen pyhä asia? Eikö isän talonpoikaisylpeys ollut saanut sisältöään tästä pyhästä asiasta? Mitähän näistä olisi Pyydysmäen vaarivainaja, isän isä sanonut! Isän Yrjö-Koskis- ja Meurman-palvontaa olisi se äijä varmaan pitänyt herrain häntyröimisenä, hullutuksena ja kuolemansyntinä. Mutta jos äijä nyt eläisi, siitäkö isä välittäisi mitä hän sanoisi! Varmaan hän nauraisi vasten naamaa ja sanoisi: näitä asioita ette te, isä kulta, ymmärrä.

Elämä on niin suuri ja laajenee yhä. Siinä paljastuu suunnattomat määrät laiminlyötyjä tehtäviä ja uusia tehtäviä, joiden tarvetta ei ole ikänä ennen tunnettu. Kuten esimerkiksi ajatuksenvapaus. Ihmiset ovat tässä maassa nukkuneet kauan. Suomalainen ajatus on uinunut kapalossaan. Ei se ole mitään vapautta tarvinnut, ainoastaan kääreitä, tuutijoita ja hoitelijoita. Mutta nyt se potkii kapalossaan. Se huutaa ja vaatii vapauttaan! Ja sitten yhteiskunnan köyhien asia. Köyhyyttä on pidetty Jumalan rangaistuksena ja rikkautta siunauksena. Mutta nyt sanoo eräs suutari, että köyhyys on rikos. Vanhat eivät sitä usko. Isä sanoo suutaria nihilistiksi -- mutta poika luulee, että suutari on oikeassa.

Isä ja äiti eivät näistä asioista ajattele niinkuin hän, poika. Jos äiti ymmärtäisi, ettei Jumala mitenkään voi tahtoa sitä, että poika periä hänen uskonnollisen ajatuskuvansa, ja jos isä käsittäisi, että kansallisuusasiassa on hetken tärkein tehtävä nostaa köyhät puutteestaan ja julistaa ajatuksen vapautta ja ajattelemisen välttämättömyyttä, he varmasti käskisivät pojan jättää papin uran, jos hänen elämäntehtävänsä sitä vaatii.

Mitä hän sen jälkeen tekisi, sitä ei hän tietänyt. Ainakin hän kirjoittaisi ja puhuisi näistä uusista ajatuksistaan. Niissä muutamissa novelleissaan ja runokokeissaan, jotka hän oli kirjoittanut, oli hän tuntenut syvää luomisen riemua. Se kohosi huippukohtaansa silloin, kun sai lukea kirjoitelmansa lehdissä. Silloin tunsi suuren, arvokkaan elämän esimakua. Tunsi tekevänsä jotain, olevansa jotain.

Iiska Pyydysmäki oli jonkin verran tuttu Juhani Ahon, Kasimir Leinon ja Pekka Päivärinnan kanssa. Nuo nuoremmat olivat leppoisia, hyväntuulisia poikia, varsinkin ensinmainittu. Juhani Ahon nimi olikin jo noussut nuorten taistelutunnukseksi. Kumpaisellekin oli elämä tuulettamista, ikkunain aukomista, ainaista sotaa ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja vastaan. Iiska oli saattanut olla mukana vain syrjäisenä, aluksi aivan huomaamattomana nuorena kuulijana, sitten oppilaana. Pari kertaa oli ujoa nuorukaista seuroissa mainittu teologina äänensävyllä, joka kutsui kunniasta aran nuoren veren poskille. Silloin hänessä heräsi pelko, että teologin nimi sulkee häneltä piankin kirjalliset piirit. Päivärinnan tuttavuus oli syntynyt isän välityksellä. Mutta yhteisymmärrystä ei syntynyt. Ikäero oli liian suuri ja harrastukset erilaiset.

Kysymystä uran valinnassa helpotti jossain määrin se yleinen mielipide, että nuoren ylioppilaan pitää ensimmäisenä ylioppilasvuotena, lukujen hätyyttämättä, saada katsoa ympärilleen ja tutustua elämään semmoisenaan. Isä kyllä oli aluksi vaatinut heti käymään pontevasti lukuihin käsiksi. Mutta tultuaan itse talvella valtiopäiville osoitti hän aika pitkälle menevää mukautuvaisuutta. Oliko hän siihen saanut vaikutteita ulkoapäin, on tietymätöntä. Mutta terävällä huomiokyvyllään oli hän jo havainnut joukon omia puutteitaan. Hän oli tarkka seuraelämän mies. Ero herran ja talonpojan välillä kiusasi häntä entistä enemmän. Hän ei sietänyt loukkaantumatta sitä alentumisen vivahdusta, jolla eräät herrasmiehet kohtelivat niin häntä kuin muitakin talonpoikaisia edusmiehiä. Se kiihoitti häntä itsepintaisesti pukeutumaan haarniskaan talonpoikaisten tapojen ja tottumusten puolesta. Mehän olemme talonpoikia, talonpoikain säätyedustajia! Tulee olla ja pysyä talonpoikana puvultaan ja tavoiltaan. Hän teki niin ja huomasi aivan pian sen vaikuttavan suuriinkiin kuuluisuuksiin. Alentuvaisuuden nöyryyttävä vivahdus heikontui. Mutta voitto vei hänet siihen, että joutui seuraamaan toisten säätyveljien esiintymistä tarkan huomaavaisesti. Ivailuun taipuva luonne löysi sopivaa maaperää vaistoilleen. Erkki Pyydysmäki oli aina vihannut kiiltokaulusta, kun näki sen talonpojan kaulassa. Itse kääri hän kaulaansa mustan silkkihuivin ja luulotteli sen olevan parhaiten talonpojan säädynmukaisen. Villahuivi edusti arkimaisuutta, kiiltokaulus narrimaisuutta. Miksi? kysyi Iiska. No siksi, sanoi isä, mutta ei osannut selittää. Se oli vain hänen mielipiteensä ja sillä hyvä.

Vaikka valtiopäivämies usein näki ylioppilaspoikansa käsissä kirjoja, joitten ei mitenkään saattanut katsoa kuuluvan teologiseen kurssiin, sorvaili hän niitä koskevat kysymykset kuitenkin tavallisesti leikin muotoon: pitääkö papin tietää tuollaista? Tahi: se akkain sielu on niin yksinkertainen laitos, ettei sen hoitoon tarvita mitään filosofiaa eikä estetiikkaa...

III.

Heti aamusta päivin vallitsi Helsingin pääkaduilla yleinen ryssäläisvastainen mieliala. Kaikki aamulehdet olivat kirjoittaneet siitä, että tänään se nyt todellakin alkoi _venäläinen_ postimerkki liikkua Suomen postireiteillä Suomen postileimalla leimattuna. Koko kevättalven oli kansallis-valtiollisen ilmapiirin yläpuolella lakkaamatta leijaillut vaaniva kaksipäinen kotka. Varsinkin nuoret nyrkit olivat taskuissa puristuneet. Säätyjen keskusteluita oli seurattu harvinaisen hartaasti. Jokaisessa valtiollisessa lausumassa etsittiin siihen kätkettyä kärkeä ja uhma-ajatusta.

Kieliryhmät olivat eristäytyneet entistä kauemmaksi toisistaan. Ruotsalaiset syyttivät suomalaisia venäläisten hännystelystä, suomalaiset ruotsalaisia venäläisten ärsytyksestä. Mikään vaisto tai äly ei sanonut, mikä oli oikein. Yleisesti arveltiin, että keisari oli meidän puolellamme, mutta Venäjän panslavistit kävivät hänen kimppuunsa usuttaen ja pakottaen. Kuinkas oli käynyt Puolan? Samaa kohtaloa suunniteltiin nyt Suomelle. Juttuja kerrottiin siitä, miten täällä erinäiset nimeltä mainitut johtavat miehet olivat ruvenneet opiskelemaan venäjän kieltä voidakseen ottaa selon siitä mitä venäjänkielellä maatamme vastaan kirjoitettiin ja voidakseen antautua tositaisteluun, jonkun tiedettiin opiskelevan kieltä voidakseen sanoa itse keisarille suomentotuuden. Nämä miehestä mieheen kiertävät jutut innostivat jokaista, näissä ilmiöissä aavistettiin Suomen taistelurintaman muodostumisen alkua.

Tänään, Vappuna, ei Helsinki silti ollut mitenkään surupuvussa. Esplanadeilla ja Aleksanterinkadulla hälisi nuorta keväistä parvea aamusta alkaen, mitkä kevät- mitkä viimevuotisissa kesäpuvuissaan. Valkoiset ylioppilaslakit näyttivät valkoisilta ruusuilta näiden värikkäiden parvien vilinässä. Virta, joka noudatteli näitä "valkoruusuja", suuntausi kohti ylioppilastaloa. Esplanadilla jyrisivät ja loksottivat raskaat omnibusvaunut, joita vetäväin suurten hevosten rautainen jalanisku viritti jykevään tahtiin koko liikkuvan Helsingin. Sitä hämmensi ja hoputti säestyksenä pika-ajurihevosten nopeampi askel, mutta tasoitti ja tyynnytti kuormahevosten raskas, jykevä harvakseen lankeeva, seppämäinen kalke. Kaupunki humisi.

Yhtäkkiä soivat torvet Kappelissa. Suomen laulu. Vapputunnelmassa supattelevat kävelijät Esplanadilla vaientavat supatustaan, mutta jatkavat matkaansa. "Finspångilla" käy pari vanhemmalle puolen kallistuvaa herrasmiestä salkut kainaloissaan. Toinen niistä on Yrjö-Koskinen, vartalo hieman kumarassa. He keskustelevat hiljaa. Mutta kun Suomen laulun sävel raikuu, pysähtyy juttu, korva herkistyy, ilme käy totisemmaksi, kirkastuu pian hillityksi, sisälliseksi hohteeksi. Kun kappale on loppunut, nyökkää Yrjö-Koskinen päätään. Hän käy uudelleen kiinni katkenneeseen keskusteluun. Mutta sana nousee nyt kuin varmemmalta pohjalta. Toisen kasvoille nousee hymy. Silloin kajahtaa Porilaisten marssi. Rumpua lyödään. Keskustelu katkeaa uudelleen, hymy kirkastaa nyt myöskin Yrjö-Koskisen ilmettä. Hän suuntaa katseensa lavaa kohti ja pysähtyy taas. Vartalo suoristuu. Molemmat seisovat siinä muutaman silmänräpäyksen, ilmeisesti soiton lumoamina.

Pohjois-Esplanadilla on nuorenväen kulkue saanut vauhtia. Porilaisten marssi vaikuttaa sähköittävästi. Jalkaan tulee pontta ja tahtia, askel käy sotilasmaiseksi. Vartaloon tulee ryhtiä, pää nousee pystymmäksi, käsivarren heilahdus käy tahdikkaaksi, ja sormet puristuvat nyrkkiin. Vihdoin saa sielu virityksensä, niin että tekee mieli laulaa ja silmä käy kovaksi.

Ihmisvilinä on kasvanut. Siinä käy ristiin rastiin kaikenlaista väkeä. Työläiset ovat työmatkallaan. Tuossa työmies työtamineissaan käy läpi juhlapukuisen joukon uljaasti ja väistämättä, hyödyllisen kelpo työmiehen aatelisvaakuna koko olemuksessaan. Mutta kohta silmä tapaa toisen, joka ilmeisesti kärsii työpuvustaan tässä joukossa. Muutamia työläisnaisia puikkelehtii arkoina, ikäänkuin asunsa halpuutta häveten ja joukkoa vierastaen tässä kukoistavan nuoruuden kevättään juhlivassa parvessa. Paperisilpeiden kaupustelijat tarjoavat uutuuksiaan ja saavat innostuneita ostajia. Niitä käyttelee vielä säästeliäs aikakausi hilliten. Mutta kirjavan paperipyryn aiheuttama tuisku synnyttää sitä välittömämmän hilpeyden ja riemun.

Ylioppilastalon edustalla ovat suomalaiset ylioppilaat Alppilaan lähdössä. Ruotsalaiset ryhmittyvät hieman ylempänä. Neitosia monilukuisissa värivivahduksissa parveilee lähettyvillä. Väinämöinen korkealla korokkeellaan näyttää ikäänkuin elostuneen, ja Ilmarisen moukari melkein liikahtelee. Suomalaiset ylioppilasrivit alkavat jo liikkua, laulajat lippuineen etumaisina, parit ja parvet järjestyvät. Muu yleisö katuvierustoilla soluu hiljaa ja huomaamatta nuorisonuomaan.

Ilma on kolea, mutta aurinkoinen ja kirkas. Iloinen vire, jonka laulu ja ylioppilaskulkue on saanut aikaan, leviää kaduntäyteiseen ihmisvilinään ja kohtaa pian päivän yhteisen uhmatunnun. Se ilmenee laulunvivahduksessa, joukkojen kuiskeessa, silmien katseissa. Jokaisen laulun, sanan tai muun tunneilmaisun takaa kurkistaa suomalainen, jota näkymätön kaksipäinen kotka hätyyttelee. Kurkistajan ilmeessä ei nyt tällä hetkellä väreile hätä eikä pelko, pikemmin usko, joka kasvattelee hillittyä uhmaa. Mielikuvissa kangastelee tulevaisuus ja sen hämärtyvillä ääriviivoilla kaksipäinen kotka pakoon lyötynä. Suomalainen nauraa, laulaa, juttelee ja kuiskuttelee kuin konsanaan kaikessa rauhassa, aivan kuin postimerkkimanifesti olisikin hänen kansallisten unelmiensa kiinnekirja eikä mikään valtiokaappaus!

Eräässä jälkijoukossa tapaamme valtiopäivämies Pyydysmäen kulkemassa rinnan muutaman lihavan kauppiaan ja tämän ainakin yhtä lihavan rouvan kera. He astuvat omana ryhmänään juuri Kaisaniemen läpi, ohi ravintolan laululavan. Siinä laittautuvat ruotsalaiset ylioppilaat laulujärjestykseen hieman äänekkäästi hälisten, samalla kuin pöytien luona kuhisee paikkoja varaten Helsingin ruotsalainen hienosto.

Yhtäkkiä kuuluu lavalta rysähdys. Kaikki ympärillä havahtuvat pelästyneinä. Lavan lattia on sortunut, ja siellä hälisevä ylioppilasparvi, mikä kumossa, mikä pystyssä pysytellen, meluaa ja huutaa. Havaitaan kuitenkin heti, ettei kukaan ole vahingoittunut. Tapaus aiheuttaa vain hilpeyttä ja leikinlaskua.

Äsken tapaamamme seurue oli juuri kulkemassa ohi lavan, kun se sortui. Säikähdyksestä selvittyään, virkahti rouva matkaa jatkettaessa.

-- Ryssän valta nousee.

Siihen ei kohta kukaan vastannut. Mutta lyhyen kotvan kuluttua sanoi mies:

-- Meidän mamma ennustaa.

-- Niin tuosta lavan putoamisestako? kysyi Pyydysmäki kiinnittäen ennustukseen nyt vasta huomiota.

-- Säitä kai. Sitähän sinä tarkoitat? kysyi mies.

-- Sitäpä tietenkin. Ryssä ottaa pois meidän perustuslakimme niin ettei saada mitään laulaa.

-- Tokko se nyt sentään niin, arveli Pyydysmäki.

-- Saattepa nähdä! intti rouva.

Pyydysmäessä alkoi herätä tulkinnan tarve. Hän virkahti:

-- Pikemminkin... pikemminkin voisi ajatella sen ennustavan ruotsalaisuuden vallan sortumista, jos se nyt mitään ennustaa.

-- Sitä se minustakin, jos mamma nyt tahtoo antaa tuollaiselle tapaukselle merkityksen.

Herra oli Pyydysmäeltä kotoisin oleva entinen kauppias Jaakkola. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kuollut. Tämä ennustava rouva oli hänen toinen vaimonsa. Nyt harjoitti pariskunta pientä lihakauppaa Helsingin torilla ja tuli tyydyttävästi toimeen.

-- On sillä tuollaisella merkitystä, väitti rouva kiihkeästi. -- Minä vain pahoin pelkään, että se koskee suomalaisiinkin eikä vain ruotsalaisiin.

-- Muijalla on hieman taipumusta puolustaa ruotsalaisia.

-- No minä tahdon seisoa oikeuden puolella! huudahti rouva. -- Mitä se sellainen on, että aina heitä panetellaan. Ne ovat meidänkin lihapöydässä aivan yhtä hyviä ostajia kuin ikänä suomalaiset.

-- Lihakaupassa saattavat olla, myönsi Pyydysmäki, -- mutta ne sortavat suomalaisia ja menettelevät ryssää kohtaan tyhmässä ylpeydessään niin röyhkeästi, että ryssä kiihtyy ja vihastuu nielemään meidät kaikki.

Rouvan lihakas leukarivi, jonka kolmas kerros pullistui vahvasti esiin, kun sen omistaja kiihtyneessä mielentilassa painoi sitä rintaansa vasten, esiintyi nyt koko komeudessaan. Mutta tällä kertaa rouva tuskin ajatteli lihavuutensa pukevaa puolta. Hänen luontainen taisteluhalunsa oli kiihtymässä, eikä hän saattanut havaita olevan mitään erityistä vaikenemisen syytä. Itsehän hän oli perustanut lihakauppansa ja ottanut tämän miehekseen siihen, pikemmin vain apurin virkaan. Eikä rouva koskaan aikonutkaan salata sitä käsitystään, että mies oli hänen apunsa, ajurinsa ja näin juhlapäivinä kynkkämiehensä. Kaikki, mikä koski kauppaa ja yleisiä asioita, siinä oli mies vain juttutoveri.

-- Niin, mutta kaupassapa ihmisten luonne tulee ilmi, selitti rouva kovalla äänellä, niin että ympärillä kulkevat kiinnittivät siihen jo huomiota. -- Erittäin torikaupassa. Minä näen läpi jokaisen ostajan.

-- Epäilemättä!

Pyydysmäki naurahti sellaisen pienen kiekauksen, jonka Jaakkola tunsi hyvin vanhoilta ajoilta ja jonka kotikylässä tiedettiin merkitsevän syvintä ivaa. Mutta helsinkiläinen torikauppiatar ei siitä tietänyt mitään. Hän jatkoi vain:

-- Ja moni ruotsalainen rouva on siivompi ostaja kuin moni suomalainen, joka ei olekaan paljon mitään muuta.

Pyydysmäen äänessä oli sama leikkisän ivallinen sävy, kun hän vastasi kysyen:

-- Rouva taitaa puhua myöskin ruotsia?

-- Tottahan nyt toki. Mitäs siitä tulisi Helsingin torilla jos ei osaisi. Kaikki paremmat ostajat puhuvat ruotsia.

-- Me suomalaiset olemme virastoissa yhtä avuttomia ja yhtä vaivaloisia vastuksia kun torillakin.

-- Minä en ole virastoissa paljoa ollut, nauroi rouva. -- Mutta kun menen, niin minä puhun aina ruotsia. Ja kaikki käy niin sievästi. Minä en ymmärrä ollenkaan, miksi siitä niin paljon riidellään. Puhuttakoon ruotsia tahi suomea, sama minusta. Ja jos ei joku osaa ruotsia, pankoon asialleen sellaisen joka osaa. Sillähän siitä pääsee.

He sekaantuivat nyt suurempaan ryhmään, ja keskustelu häiriytyi. Pyydysmäen kasvoilla liikkui vielä äskeisen keskustelun aiheuttama ivallinen väri. Rouvan kasvoilla oli tuima taistelunsävy. Saattoi helposti havaita, että sieltä yritti yhtämittaa rynnätä esiin parvi taistelunhaluisia ajatuksia ja sanoja, mutta voimakas ähkiminen ehkäisi niiden pääsyä ilmoille. Jaakkola oli juuri sytyttänyt uuden pyhäsikarin, talutti rouvaa nuhteettomasti, hoiteli samalla kädellä keppiä ja sikaria, availlen uneksivia silmiään ja ilmaisten siten olevansa valveilla. Huolimatta hänen käsikynkässään kulkevasta elämänmyrskystä näytti mies voivan niin täydellisesti sulkeutua sen vaikutuksilta, että hänen olentonsa jokaisessa asenteessa sekä kasvojen ilmeissä sikarin savujen kera löyhähteli täydellisesti nauttiva olemassaolon riemu.

Siinähän olikin Alppila. Ylioppilaat lauloivat jo hotellin parvekkeella. Kaikki istumapaikat oli jo ehditty varata. Kaltevilla mäkitöyryillä istui ja liikuskeli kuhisten ihmisiä. Tarjoilijat kantoivat simaa ja kahvia erikoisen kiireisesti. Toisia tarvitsevia tungeskeli ravintolan tarjoiluhuoneissa, ovissa ja portaissa, kaikkialla pyytäen simaa ja tippaleipiä. Laulu kajahteli raikkaassa aamuilmassa. Lukuisissa pöydissä pysähtyi rupatus, ja huomio kiintyi lauluun.

"Kaikukohon laulu maamme niinkuin ukko jyrisee!"

Joukkojen katseet eri ryhmissä alkavat saada sisältöä. Kädet ja vartalot liikahtelevat. Vapun suomalainen sielu alkaa lämmitä.