Part 17

Kirkolla oli nuorisoseuraelämä vanhempaa ja vakaantuneempaa, osittain jo kangistuneempaakin. Mutta Pyydysmäellä se oli nuorta, uutta ja palavaa. Seurahuoneen valmistuminen oli saanut sen aikaan. Kokouksia pidettiin vähintään joka toinen sunnuntai. Seuralehti "Sytyke" ilmestyi jokaiseen kokoukseen. Se sisälsi runoja, suoranaisia kertomuksia, usein pirteätä ja suolaista arvostelua epäkohdista.

Keskustelukysymykset, joita oli määrä vuoron perään tuoda kokouksiin, käsittelivät usein nuorten omassa elämässä ja keskuudessa tavattavia epäkohtia. Eräs 18-vuotias kävi tuimasti paikkakunnalla vallitsevan yökosinnan kimppuun. Se herätti vastustusta, mutta myöskin puolustusta. Kysymys jäi ratkaisematta, sillä useimmat seuran jäsenet harjoittivat yökosintaa. Mutta nuori taistelija Matti Luhtasenneva, Hermannin poika, jatkoi hyökkäyksiään seuralehdessä ja taivutti siten useita puolelleen. Toinen, Mikko Aitanen, Jaakon poika, vihasi valkeata kiiltokaulusta, koska se oli "herraskaisuuden merkki", ja väitti, että kaikki ne, jotka olematta herroja, sellaisia käyttävät, yrittävät lentää ylemmäksi kuin siivet kannattavat. He rakentavat uusia luokkarajoja. Nuorisoseuran pitäisi ohjelmansa mukaan poistaa vanhojakin luokkarajoja. Tästä syntyi kauan kestävä, päättymätön kina. Mutta se valaisi monelle asiaa, ja lopulta julistettiin kaikenlaisten kaulusten käyttämisvapaus. Nyt nostivat jotkut pojat kysymyksen, oliko tyttöjen edelleen pakko käyttää huivia vai eikö tulisi ottaa hattukin? Siitä kävi kiista taas aika tuliseksi, mutta se ei johtanut päätökseen, ainoastaan periaatteen selvittelyyn. Eero Pyydysmäki oli kuohuvimmassa nuoruuden nousukaudessaan. Hänessä ilmenivät erikoisen voimakkaina ajattelijan taipumukset ja hänen luonteessaan oli tulta enemmän kuin kenenkään muun perheen jäsenen. Tähän aikaan oli pojan harrastus kiintynyt uskonnollisen ja valistuksellisen mielialan ristiriitaan. Alkunsa se juonti siitä, että hänen veljensä Iiska oli papiksi tultuaan ja erikoisesti tänä viime vuotena ruvennut osoittamaan huomattavia ahdasmielisyyden taipumuksia. Kotona käydessään hän joutui usein puhumaan nuorisoseurasta ja sen toiminnasta sen arvoa kieltävässä, usein tuomitsevassa äänilajissa. Kun tämä sointui yhteen sen käsityksen kanssa, joka pastori Nordbergilla oli nuorisoseuroista, vaikkakin Nordbergin arvostelut olivat vielä ankarampia ja tuomitsevampia, muodostui intomieliselle nuorukaiselle sellainen usko, että papit edustavat nykyhetkellä pimitystä, ovat mustana seinänä, josta kaikki valo heijastaa vain heihin itseensä. Kun hän ensi kertoja kotona kiistellessään Iiskan kanssa uhmaten toi julki tämän käsityksen, huudahti äiti toiselta puolen tupaa askareiltaan:

-- No mutta... jopa tuo poika nyt... aivanhan se puhuu kun mestari Pettersson!!

-- Sehän sen oppimestari on, sanoi Iiska nurjalla, syyttävällä äänellä.

Isä kuunteli vaieten syrjässä rasvatessaan siloja.

-- Mikä oppimestari! kirkui Eero, -- Eivätkö nämä ole sellaisia asioita, jotka täysijärkinen ihminen ilman mestariakin älyää?

-- Et sinä ole vielä mikään täysijärkinen, pojannulikka olet, kiukutteli Iiska.

-- En suinkaan minä nyt niin täysijärkinen olekaan kuin sinä, mutta niin täysijärkisen vanhoilliseksi en ikänä tulekaan.

-- Tulet aikanaan, ennusti Iiska lauhdutellen.

-- En tule, eikä minun tarvitse, kun ei minulle tule papin velvollisuuksia, pimittää kansaa sitä varten että kirkko ja paimenet saisivat nukkua...

-- No mutta Eero! Mikä Jumalan nimessä sinua vaivaa?

Äiti laski pelästyneenä työn käsistään ja katsoi poikaa aivan kuin silloin, kun Eero oli pikkuinen ja sai tällaisessa tapauksessa raippoja.

-- Ei mikään.

Eeron ääni oli jo hillitty, eikä hän uskaltanut nostaa silmiään äitiin, jonka jokaisen eleen hän kuitenkin tarkoin näki.

-- Sellaista hedelmää se kantaa se nuorisoseura ja itsekasvatus, ilkkui Iiska.

Nyt rykäisi isäntä:

-- Älä sano niin. Näethän sinä, että pojassa kuohuvat vain ne samat nuoruuden voimat, jotka sinussakin aikoinaan. Muistat kai siellä Helsingissä. Etkö liene silloin ajatellut jokseenkin samoin kuin tämä Eero nyt.

Pyydysmäki naurahti ja kiskoi rasvattua silahihnaa läpi kätensä ja katsoi pappispoikaansa.

Iiska mutisi jotain huuliinsa, mutta ei ruvennut vastustamaan. Hän oli seurakunnastaan vain tilapäisellä käynnillä syntymäkodissaan eikä halunnut väitellä isän kanssa. Eeroa sitä vastoin kiusasi ylivoimaisesti halu näpsiä vielä papistunutta vanhempaa veljeä isän suojeluksesta. Mutta hän vaikeni aavistaen, että jos rupeaisi tilaisuutta hyväkseen käyttämään, hän voisi saada isältä hieman ankarammasta kädestä kuin vanhempi veli äsken. Äiti sitä vastoin ei oikein voinut loukkaantuneesta mielialastaan päästä, vaan valitti:

-- Minä en ollenkaan ymmärrä, miten on mahdollista, että poikaset puhuvat näin. Ja papille, vaikka kohta nyt onkin veli. Minä en tahdo tällaista enää kuulla! En minä ole ennen huomannut Eerossa tuollaista. Niinhän se puhuu kuin pakana. Ja tämäkö nyt sitten on _valistusta_?

-- Ole nyt, suhditti isä. -- Me puhumme asiasta Eeron kanssa toiste. Olihan se nyt vähän räikeästi mutta... eihän se nyt kuitenkaan ollut niin tarkoitettu.

Nämä samat hyökylaineet loiskuivat ja vyöryivät monissa nuorisoseuralaisten kodeissa Pyydysmäellä. Niinpä oli noussut päiväjärjestykseen pari kysymystä, joista oli syntyä yleinen seurakuntalevottomuus. Toinen oli raittiuskysymys, jota ajamaan opettaja Lintumäki, Jussi Penttilä ja nuori Matti Luhtasenneva olivat oikein tosissaan ryhtyneet. Myrsky nousi siitä, että viimemainittu oli seuralehdessä maininnut nimeltä muutamia kylän uskonnollismielisiä miehiä, jotka olivat yhdessä juopotelleet. Aivan pian senjälkeen oli pastori Nordberg käynyt kylässä pitämässä raamatunselityksen, jolloin oli ottanut tekstikseen Kaanaan häät ja selittänyt Kristuksen silloin laittaneen viinaa, josta jumalaapelkääväiset häävieraat juopuivat. Pastori selitti, ettei Jeesus olisi voinut olla häissä, missä oli uskottomia ihmisiä, mutta selvä raamatunsana vakuutti, että siellä oli juopuneita. Nyt puhui hän pauhaavassa äänilajissa sellaista tekopyhyyttä ja farisealaisuutta vastaan, jota oli alkanut ilmetä näissä nuorisoseuralaisissa, jotka päätäpahkaa väittävät, että kristityn ihmisen tulee olla ehdottomasti raitis! Se sellainen on omalla hyvyydellä ja tanssin tahdissa taivaaseen pyrkimistä. Pastori julisti sellaista eksytystä vastaan ankaran tuomion muistuttaen, ettei taivaaseen pääsemiselle ole asetettu minkäänlaisia muita ehtoja kuin usko, ihminen kun on niin kurja syntinen, ettei hän omilla ponnistuksillaan kykene otsamaan yhtäkään askelta autuudentiellä. Kaikki autuus tulee armosta. Jos nyt ehdoton raittius olisi kristitylle välttämätön, niin siitä tehtäisiin silloin uskon kilpailija, autuuden ehto. Samalla hän varoitti laskemasta nuoria nuorisoseuraan, missä tällaisia villioppeja sepitetään. Ymmärrettiin, että juopottelijat olivat valittaneet papille, joka nuorisoseuravihassaan oli valmis ryhtymään heidän aseenkantajakseen.

Siitä syntyi kyläkunnan myrsky. Erisuuntaisista uskonnollisista piireistä kiinnitettiin huomiota itsevanhurskauden ja tekopyhyyden villioppiin, jonka kehittämislaitokseksi Pyydysmäen nuorisoseura oli muodostunut ja jota kirkonkylän nuorisoseuralaiset tuntuivat kannattavan.

Kun syyllisiä etsittiin, keksittiin pääsyntiseksi opettaja Lintumäki ja räätäli Pettersson. Nuoret tietysti juoksentelevat näiden kellokkaiden perässä, joista toinen käsitettiin olevan vapaa-ajattelija ja toinen tolstoilainen. Tällöin johduttiin tietenkin tarkastelemaan näiden vaellusta ja keksittiin, ettei heistä kumpainenkaan käy ripillä. Pastorille se oli tärkeä löytö. Hän saarnaili siitä raamatunselitystiloissa ja kerran jo viittaili asiaan hyvin läpikuultavasti rippisaarnassakin.

Juoppous- ja raittiuskysymys ja niiden suhde uskontoon joutuivat näin laajan pohdinnan alaiseksi. Samalla aina pidettiin mukana rippiasiakin. Riiteleminen johti siihen, että moni arkamielinen uskovainen, joka oli ollut ehdottomasti raitis, rupesi julkisesti maistelemaan, välttääkseen joutumasta tekopyhyyden pauloihin ja tekopyhän maineeseen. Täytyi koettaa pysytellä niin syntisenä, ettei erehdyksessä hairahtuisi luulemaan itseänsä niin hyväksi, ettei ollenkaan armontarvetta tuntisi.

Samaan keskusteluseulaan työnnettiin myöskin nuorisoseuran näyttelemiset, tanssit ja muut synnit tarkoin tutkittaviksi. Mutta nuoret eivät tahtoneet olla huonompia: he kokosivat vanhempain helmasyntejä, kuten ahneutta, epärehellisyyttä, panettelua y.m. samanlaista seulottavaa.

Niin siitä syntyi valtava nuoren ja vanhan maailmankatsomuksen välinen taistelu. Moni arka sielu, jolla oli vain niukasti valoa, tuli levottomaksi jo sen johdosta, että oli tullut menneeksi seuratalon vihkiäisiin ja saattanut siellä iloita semmoisesta, mikä nyt yhtäkkiä selvisi taas synnilliseksi ja maailmalliseksi. Näin se yksimielisyyden humaus, joka oli nuorisoseuratalon rakennus- ja vihkimishomman aikana hurmannut kyläkunnan hetkiseksi maallisesti katsoen ihastuttavaan sopusointuun, haihtui kuin sumu. Eripuraisuus, syntinen riita ja sen johdosta armontarve kirkastuivat ilmi eläviksi. Havaittiin oltavan taas Pyydysmäellä.

Hermanni Luhtasenneva itse ei vielä ollut tehnyt ratkaisua, sillä hän piti teräväpäisestä pojastaan, joka luettiin pahimpain näyttelijäsynnistä syytettyjen joukkoon. Poika sitä paitsi oli kansakoulusta saakka viisauden maineessa. Isä, joka koko elinaikansa oli ollut yksinkertainen, huomattavampia älynlahjoja vailla, piti sellaisten ilmestymistä pojassa niin suurena jumalanlahjana, että hänen oma uskonsa oli joutua vaaraan. Hän näet tunsi vahvaa houkutusta pitää pojan ja hänen tovereittensa puolia. Sitä vastoin Hermannin emäntä kyllä huokaili raskaassa vaivassa ja ahdistuksessa. Hänen hätäänsä piti yllä Tuomisen Liisa, naapurin akka, jolle nämä uskonasiat olivat kirkkaan selkeitä, tuli kysymys mistä kohdasta tahansa.

Mutta sitä paitsi oli Pyydysmäen emäntäkin levoton. Hänen kohdallensa olikin työntynyt kummallinen ristiaalto: perheen jäsenet, joita hän kaikkia rakasti ja vaali kuin kana poikasiaan, olivat jakautuneet jyrkästi kahteen vastakkaiseen leiriin. Emo oli sydämensä syvyydestä vakuutettu siitä, että Iiskan puolella oli korkeampi totuus. Mutta näiden maallisten kannalta katsoen taas oli isännän ja Eeron mielipiteillä myöskin arvoa -- hän ymmärsi sen järjellään -- niinkuin esimerkiksi kiivailun siinä raittiudessa. Vaimo oli sydämestään iloinen siitä, että isä ja pojat olivat kaikki raittiita. Ja vaistomaisesti hän epäili pastori Nordbergin selitystä Kaanaan häistä. Hän tunsi sielussaan aivan elävästi, että jos hänen miehensä ja poikansa olisivat juovuksissa joskus rähisseet, hän ei olisi voinut perhehäpeältä ihmisten edessä silmiään nostaa. Mutta kaikkein vähimmin olisi hän voinut uskoa, että Herra Jeesus, jos hän olisi tullut Pyydysmäkeen ja havainnut näiltä hänen rakkailtaan viinan loppuvan, mennyt vesisaavin luo ja muuttanut sen viinaksi juopuneille! Jos hän näkisi näiden poikainsa, Iiskan, Jussin tai Eeron ryyppäävän viinaa, sitten höpisevän, repivän suutaan tahi rehväilevän päissään, niin hän painuisi maan alle häpeästä, tuskasta ja Jumalan armon menetyksen pelosta.

Mutta sittenkään ei sitä pitäisi sekoittaa uskon asioihin. Sitä hän vain. Eikä hän näyttelemistäkään niin kovin pahana pitäisi, eihän siinä mitään. Se vain hänellä oli, että sekin saattoi olla kehittyneemmän jumalisen viisauden kannalta syntiin houkutteleva asia. Verratessaan näyttelemistä nuorten moniin muihin huveihin, niinkuin yöjuoksuihin y.m., olisi hän kuitenkin antanut Iiskan hieman tarkistaa tuomiotaan nuorisoseurasta.

Kun Iiska taas kerran tuli, otti äiti hänet kahteen kynteen tästä asiasta. Samalla kysäisi hän pitääkö Iiska Helsingin suomalaisen teatterin näyttelemistä syntinä, ja onko Iiska ollut siellä. Iiska sanoi, ettei näytteleminen ehdottomasti ole synti, varsinkaan jos kappale on hyvä ja sen esitys kohoaa taiteeksi, niinkuin Suomalaisessa teatterissa. Mutta näiden pyydysmäkeläisten näytteleminen on jo niin ala-arvoista taiteena, että se on synti taidetta vastaan. Se muodostuu remuamiseksi, jolloin taiteellinen sielunjalostus on mahdoton. -- Niin voi olla. Mutta meidän ihmisten jumalanpalveluskin on erilaista, toinen taitaa tehdä sen paremmin, toiselta se menee huonommin, mutta eikö Jumala katso yritykseen, sydämeen? -- Kyllä, sanoi Iiska. Mutta tässä nuorisoseurassa onkin juuri yritys virheellinen, ja sydän etsii jotain muuta kuin taiteellista nautintoa tahi Jumalaa. Kun ne huonon näytelmän jälkeen hypellä remputtavat helvetillisen hanurimusiikin soitolla, niin voiko äiti ajatella, että Jumala hyvillä mielin sitä katselisi?

Äidin omatunto säpsähti. Oliko hän todella sellaista pitänyt mahdollisena! Sehän oli niin ilmeinen synti, ettei tarvinnut harkitakaan. Hämillään katsoi hän vilpittömillä, ruskeilla, hyvillä silmillään poikaansa, josta hänen toiveittensa mukaan oli tullut pappi, mutta jota hän nyt tunsi kuitenkin oudosti orjailevansa. Samalla meni mieleen, että isän ja Iiskan välille oli ilmestynyt jotain erottavaa. Sitäkö se oli, että isä riippui niin kiinteästi näissä maallisissa? Iiska taas näkyi erottautuvan yhä tiukemmin taivaallisiin. Kumpaisenkin harrastus oli hänestä oikea ja tarpeellinenkin, mutta miksi he eivät voineet sopia? Ja hänen mielessään alkoi taas askarrella sovittamisen ajatus. Sellaisella oli hänen elämässään ollut aina hyvin keskeinen vaikutus. Pyrkimys erottavien näkökohtien ymmärtämiseen oli siten muodostunut hänen elämänymmärryksensä sisällöksi. Luonnekin oli jo vakautunut sellaiseksi, että jokainen riitainen epäsointu perheen jäsenten kesken aiheutti syvää sielullista kärsimystä. Kun sellaista perheessä sattui, katsoi emäntä luonnolliseksi velvollisuudekseen sovittaa.

Mutta tämä nyt uhkaava ristiriita oli sellainen, että hän sitä ajatellessaan tunsi liikkuvansa, suorastaan haparoivansa tuntemattomilla aloilla. Tehtävän ylivoimaisuudesta ei hän kuitenkaan ollut varma. Sillä hänen sielussaan ei löytynyt perhepiirissä ylivoimaiselle mitään vastaavaa kuvaa. Ajatus jäi toistaiseksi ratkaisematta. Mieleen jäi vain varmuus, että hän tekisi kaikkensa sovittaakseen isän ja Iiskan -- niinkuin ennenkin. Eeron hän nöyryyttäisi nuhtelemalla.

Tämän itseselvityksen jälkeen huomasi emäntä itsensä entistä suosiollisemmaksi nuorisoseuraa kohtaan. Kaikesta huolimatta. Tekikö sen Eero-pojan merkillinen huomaavainen käytös juuri äitiä kohtaan vai jokin muu selveneminen, on vaikea sanoa. Äitiä vain kiusasi Eeron liiallinen suulaus ja se, että pojan sanoissa oli aina jotain, mitä äiti tahtoi karsia ja siivota. Kerran otti äiti Eeron puheilleen kamariin, istui levokseen hetkiseksi soututuoliin ja käski Eeron eteensä seisomaan, saadakseen katsoa läheltä pojan silmiin ja pitää kädestä kiinni. Poika oli tällä kertaa joutunut intoihinsa arvostellessaan kirkkokristittyjen elämää.

-- Voisit sinä pitää vähän soukempaa suuta, sanoi äiti. -- On rumaa ja sopimatonta, että nuori poika sillä lailla arvostelee vanhempia ihmisiä. Ja sehän kohdistuu omaan äitiisikin tuo puhe kirkkokristityistä. Olenko minä nyt todellakin antanut sinulle sellaisen esimerkin?

-- Ää-iti, eihän, enhän minä teitä, kyllä te sen itsekin tiedätte.

Eero kiersi kätensä äidin kaulaan ja suuteli.

-- Noo... noo...

Äiti hymyili. Ja kun poika hellitti kätensä kaulasta kimaltelivat kirkkaat kyyneleet nuorukaisen poskilla. Hän sanoi hiljaa:

-- Kun minulla on niin paljon ajatuksia.

-- Niin, mutta hillitse niitä. Ajattele tarkoin, lapsi, ennen kuin päästät kovan sanan suustasi.

-- Minä ajattelen kyllä, sanoi poika, -- mutta minä luulen, että me nuoret olemme monessa asiassa toista mieltä kuin te vanhat. Onko se väärin ja paha?

Äiti yritti joutua hieman hämille. Hän ei ollut koskaan kuulunut niihin ihmisiin, jotka empimättä tukkivat lapsiltaan sanan ja ajatuksenvapauden. Mutta kun oli puhe uskonnollisista asioista, oli hänen vaikea sulattaa tämän nuorimman poikansa suulautta ja lihallekäypiä arvosteluita. Nyt hän vähän ajateltuaan virkkoi:

-- Jättäisit nämä uskon asiat siksi kun vähän ikäännyt.

-- Mutta eikö äitikin ole sitä mieltä, että uskonasioita pitää ajatella?

-- Olen kyllä, mutta sillä tavalla, että ihminen nöyrtyy ja uskoo eikä yritä järjellään ratkaista asioita, jotka Jumalan hengen ovat.

-- Niin, mutta kun järki vaikuttaa eikä tahdo alistua uskonkuuliaisuuteen.

-- Mutta pitää.

-- Ei voi, äiti.

Äiti huokasi. Mitä tehdä tuolle itsepintaiselle pojalle?

-- Kun se Iiska ymmärtäisi sinua paremmin ja opettaisi?

-- Niin, mutta ei me Iiskan kanssa... Paremminhan me, äiti ja minä, toisiamme ymmärrämme. Enkä minä mikään jumalankieltäjä ole.

-- Etkö?

-- Eei! Minä uskon nyt Jumalaan paljon varmemmin kuin rippikoulussa.

Äiti tarttui poikansa käteen.

-- Kiitos, rakas poikani näistä sanoista! huudahti äiti. -- Ne riittävät minulle lohdutukseksi tällä kertaa.

Ikäänkuin vapautuneena jostain taakasta nousi äiti, laski pojan menemään ja kävi itse askareilleen.

VI.

Maaseudulla levisi yhtäkkiä tieto, että kaupungissa ostetaan innokkaasti siemenruista. Monelle olikin viime aikoina karttunut ruista yli oman tarpeen, kun hinnat olivat niin alhaiset, ettei kellään ollut halua myymiseen eikä juuri kukaan ostanut. Rahan tarve tyydytettiin kauroilla, voilla ja puutavaralla.

Kaupungista kuulusteltiin huhun todenperäisyyttä puhelimella ja saatiin todeta sen paikkansapitäväisyys. Mutta samalla ilmoitettiin, ettei hintaa voida kauan pitää näin korkealla. Sitoumuksia oltiin myöskin haluttomia puhelimella päättämään. Kaikki nämä asianhaarat jännittivät myyntihalua nopeasti. Kun pelloilta näytti lupaavan tulla hyvä sato, pantiin Pyydysmäelläkin kaikki hevoset matkaan ajamaan rukiita rautatienasemalle.

Mutta kun monessa muussa pitäjässä tehtiin samoin, tulvahti rukiita kaupunkiin yhtäkkiä niin paljon, että hinta putosi useampia markkoja hehdolta. Rukiin myyjät palasivat koteihinsa myrtynein mielin. Heidän keskuudessaan vallitsi aivan yleisenä se käsitys, että huhu korkeista hinnoista, joita ei aiottukaan maksaa, oli tahallisesti levitetty maakuntaan sitä varten, että saataisiin ylimääräisen ruistulvan saapuessa polkea hinnat ja tehdä hyvät kaupat.

Juuri tähän katkeramielisyyden aallokkoon syksyllä tuli Pyydysmäelle osuustoimintapuhuja. Hänet oli Erkki Pyydysmäki kutsunut.

Pyydysmäen nuorisoseuran talolle oli erääksi syksyiseksi iltapäiväksi kutsuttu väkeä koolle kuulemaan osuustoimintaesitelmää. Asia oli täällä verrattain vieras, ainoastaan opettaja Lintumäki oli siitä joitakin kertoja nuorisoseuran tilaisuuksissa puhunut. Mihinkään toimenpiteisiin ei se ollut johtanut. Kylässä oli kauppias Koivunoksan haarapuoti. Sitä vastaan oli kyllä tavaranlaadun ja varsinkin hinnoittelun vuoksi muistuttamista. Mutta kun kaupanhoitaja oli mukava mies, ei kellekään ollut pälkähtänyt päähän viitsiä ruveta hänen kanssansa kilpailemaan osuuskaupalla.

Kokoukseen tuli ihmisiä sali täyteen. Omituista kyllä oli suurin osa keski-ikäistä ja vanhemmanpuoleista väkeä.

Puhuja aloitti, niinkuin kaikki sen aikaiset osuustoimintapuhujat, Rochdalen kankurien historialla. Sitten hän kävi kertomaan osuustoimintakokemuksista erinäisissä Euroopan maissa. Näin kuvaili hän maataloustuotteiden merkilliset myyntikokemukset ja maataloustarvikkeiden, lantojen, koneiden ja siementen kaupan. Yksityisen kapitalistisen liike-elämän virheet ja puutteet tuotiin esiin elävissä, kokemuksellisissa kuvissa. Liiketoiminnan nurinkurisuudesta johtui maanviljelystuottajain elämän ahdistus. Siitä talonpoikain taloudellinen riippuvaisuus, heidän kulttuuriasemansa vajamittaisuus, heidän valtiollinen avuttomuutensa. Salintäyteinen joukko kuunteli hiiskahtamatta. Lopulta seurasi kuvaus meidän oloistamme. Talonpoikain hajanaisuus tuottajina ja kuluttajina kuvailtiin elävin piirtein. Sitten osuustoiminnan mahdollisuudet ja sen eri muodot.

Minkäänlaisia väsymyksen merkkejä ei kuulijakunnassa havainnut. Tässä kuultiin paljon kokonaan uusia asioita. Elävämmin ja räikeämmin vedettyjen esimerkkikuvien ohi kiitäessä suut menivät nauruun; toisinaan kuvastui samoissa kasvoissa tuska. Puhuja kosketteli yksityisten kuulijain elämänmurheiden, taloudellisen avuttomuuden todellisia syitä samalla kuin joukkosielu, jonka heräämistä nimenomaan tarkoitettiin, värähteli elämäntunnossa. Ne olivat, nämä ihmiset, raatavia suomalaisia talonpoikia, jotka sukupolvesta toiseen olivat perineet raatamispakon. Heidän taistelunsa oli aina suuntautunut vierasta valloittajaa ja omaa lähintä ruumiillista puutetta, huutavaa hätää vastaan. Elämälle oli nuoruudessa joskus kimallellut joku innostava välähdyskin kiihoittajana, mutta jokapäiväinen raskas, lakkaamattomassa raatamisessa kuluva, iloton ja yksitoikkoinen elämä oli ne sellaiset ilmestykset pian himmentänyt. Oli vaellettu useimmiten kuin umpikujassa, jonka uusi lumimyrsky aina heti uudelleen tukkii.

Vasta nyt, tämän viimeisen polven aikana oli alkanut omituisesti seestyä. Ilmestyi näköpiiriin uutta ja uutta, kiihoittavaa, uusiin yrityksiin houkuttelevaa, elämää ja mielikuvitusta uusilla väreillä värittävää. Nuo olivat uuden elämän, viihtymyksen, sivistyksen, taidon ja minkä kaiken kangastuksia. Heräsi aavistuksia omista, jonnekin varastoiduista voimista. Mutta kun niitä rupesi koettelemaan, loppui taito kohta, yrityksen eteen nousi pysty, ja silloin voimat pettivät. Eikä sen lamausvaikutus rajoittunut ainoastaan yrittäjään itseensä, se levitti tuhoavaa vaikutustaan ympäristöön ja ehkäisi muitakin yrittämästä. Ympärillä porvarit, virkamiehet, työmiehet -- kaikki saivat kiinni hyvinvoinnin apukeinoista, talonpoika vain sai yksin, ilman neuvoa ja apua, taistella luonnonvoimia vastaan, jotka olivat häntä väkevämpiä. Sen vuoksi hänen maailmankatsomuksensa pyrki kuoreensa koteloitumaan.

Kun tässä puhetilaisuudessa nyt katseli rivi riviltä näitä ahavoituneita ja karkeita mies- ja naiskasvoja ja seurasi niissä vivahtelevien eleitten vaihteluita, tuntui kuin olisi jokin kauan uinunut jättiolento ollut heräämässä. Joukon kasvot, jopa koko olemus näytti päivän polttamalta, vanhuuden väsyttämättä, elämäntuskien riuduttamatta. Se oli kuin kauan eksyksissä vaeltanut karavaani, joka ei pitkään aikaan enää ole ollut varma suunnasta. Taakka ei ollut näkyvissä heidän selässään, mutta sen olemassaolon saattoi aavistaa, aivan kuin esimerkiksi syntitaakan. Eihän sitäkään näe, mutta kun sillä raskautetun ihmisen tapaa, tuntee ja vaistoaa taakan olemassaolon. Kun synnin raskauttama sielu joutuu armonjulistajan ulottuville, huomaa sivullinenkin, miten kovia kokenut elämänvaeltaja huokaa helpotuksesta, katse kirkastuu riemusta ja taakka häviää. Niin kävi tässäkin. Ryppy monella otsalla silisi -- pitkin penkkirivejä. Känsistynyt koura liikahteli polvella aivan kuin innostuen tarttumaan jonnekin. Kumartunut selkä suoristui. Saattoi nähdä outoja päänliikkeitä. Katseet tahtoivat puhua...

Hän puhui yhteenliittymisen suurista mahdollisuuksista, sen taloudellisista, yhteiskunnallisista ja siveellisistä eduista. Ja pitkin penkkirivejä kävi toivon elävä viri kuin tuulen koskettaessa tyyntä vedenpintaa. Joukkosielussa oli ajatteleva, älyllinen elämä alkanut tuntea ja liikkua. Puhuja loihti tähän hauraaseen luonnokseen kiteytymisvoimaa. Toinen katsahti toiseen, ja silmäys puhui: kuulithan? -- tahi jopa se nyt! Mutta jatkuessa ilme sai kriitillisemmän, elävöityneemmän sävyn. Kuulijarivien mielialaan levisi yhtäläinen pohjaväri.

Talonpoikaisen elämän maallinen evankelista oli puhunut.

Kun puhuja lopetti, seurasi kättentaputus, raju ja vaikuttava. Mielet vapautuivat yksityisiltä poluiltaan, melu kutsui kaikki yhteiseen riemunautintoon. Kukin sanoi jotain ja tahtoi siten vanhalla, tutulla inhimillisellä keinolla purkautua julistamaan hetken sielullisia kokemuksiaan. Kaikesta huomasi, että näitten surkastuneitten sielujen pimentoihin oli päässyt pilkistämään voimakas valonvälähdys, ja samalla oli ajan tuulonen puhaltanut niissä pesivään ummehtuneeseen komeroon. Siitä syntyi iloinen helluntaihälinä.

* * * * *