Part 16

Puhe oli jo saanut muutamat naiset melkein liikutetuiksi. Mutta kun nyt esiintyi sekakuoro opettaja Lintumäen johdolla, silloin tunnelma kohosi. Monet pyydysmäkeläisestä yleisöstä eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet kuorolaulua. Sävelet soivat heille tänään kuin taivaasta. Tähän kentälle eri tahoilta kokoontuneen joukon yhteistunto alkoi muodostua joukkosieluksi, joka kaaoksestaan hahmoittui tässä etäisessä maalaiskylässä, lapsellisissa ja autuaissa tunnelmissa. Se alkoi tavoittaa yhtenäistä ajattelua, joka kiteytyi nopeasti johdonmukaisuuteen. Joku solu kyseli hiljaa älyltään: tällaistako se kansanvalistus onkin? Toinen ajatus kuiskutti erinäisissä mielissä: ja tätäkö ne sanovat synnilliseksi? Tuttujen uskonnollisten vaistojen yllättämänä kolmas häätyi jo vapisten, kesken hurmaavan sävelnautinnon, salaripille omantuntonsa kanssa: onko tämä laulu helvetin esisoittoa vai taivaastako se muistuttaa? Jo värähtää moni vanheneva sielu, jonka salaisissa komeroissa on aina sointuvirityksessä säilynyt nuoruuden kevätajan yhtä hyvin myrskyisten kuin paisteistenkin päivien kiehtova sävel. Milloin on se soinut neidon lutinporraslauluna, milloin hääsoittona klarinetin kiehtovassa liverryksessä tai viulun tenhoavassa taikahelinässä. Vuosikymmenien vieriessä oli kaiken tuon ympärille kutoutunut läpikuulumaton kotelo. Vain harvoin näiden raskaan työn raatajain arkielämässä ratkesivat kotelojen saumat. Mutta nyt oli jokin ihme tapahtunut. Monessa kauan elämän kauneuksille kuurona uinuneessa sielussa olivat alkaneet soida harput. Laulukuoron sävel pani ne kaikuna soimaan. Ja monen ihmisen mielen täyttää kauneuden ilo. He eivät kysy, onko tässä lähellä ja mukana Jumalan enkeleitä vai mustiako. He tuntevat, että ihmisen, pyydysmäkeläisen raatajan, on tässä hyvä ja mukava olla. Hän ei kiroa, sellainen ajatus ei tule mieleenkään, vaan siunaus ja elämänylistys kuohuu hänen elämän kauneudelle avatusta sielustaan. Moni vaistoaa ympärillään joukon naapurien ja tuttujen näköisiä enkeleitä ja tuntee nostattavaa naurunkutkutusta. Nuoruus nousee jostain eteen kuin ihana unelma, vaikka silmät ovat auki. Tässä istutaan vain penkeillä, näin suuressa joukossa, ja katsotaan henkeä vetämättä lavalle, missä opettaja Lintumäki soittaa pojilla ja tytöillä, hosuen ja viittoen, ja nuo nuoret soivat kuin kirkon urut...

Ei kukaan ole muistanut kahvia. Mutta kun nyt otetaan välihetki, hellittää jännitys. Monisatainen parvi juhlavieraita liikkuu onnellisen näköisenä pöytien ympärillä. Vanhuuden lakastuneisuus on kuihtuneiltakin kasvoilta haihtunut. Näkyy hetkisen vain onnellisia kasvoja. Nekin, jotka jo äsken kävivät tilille uskonnollisten ennakkoluulojen kera, nekin näyttävät tulleen tyydyttävään tilinpäätökseen. Sen huomaa iloisista, nauravista silmistä. Selvitystä monessa arassa mielessä olivat helpottaneet kuoron viimeksi soineet säkeet:

"Oi Herra, intoa lainaa Ain' maatamme rakastamaan!"

-- Sehän oli virsi! kuiskasi muuan vaimo vierustoverilleen.

Kun opettaja Lintumäki nousi puhujalavalle, kuhisivat ihmiset rauhoittuakseen ja jännittyivät odotuksesta. Hänellä oli kuuluisan puhujan maine. Joskus olikin hänen onnistunut lumota kuulijansa miltei haltioitumiseen saakka.

Tällä kertaa Lintumäki aloitti kesän kauneudesta, joka on jokavuotisen jumalallisen luomistyön tenhoava ilmaus. Mutta ihmisellä on ylivoimainen halu rikkoa jumalallista tahtoa ja tehdä se tilapäisesti tyhjäksi, jopa kumota luonnonlaitkin. Ihminen on näet syntinsä orja. Tämä orja vaeltaa isäntänsä Jumalan puutarhassa kuin katkeroitunut, paatunut, vihamielinen peto. Hän ilmaisee mielensä pahantuulisena, jos näkee ympärillään hyveen ja kauneuden kukkivan mutta nauttii riemuiten jokaisesta elämänonnen särkymisestä, jonka vaelluksellaan tapaa. Ihmisen syntisen luonnon huippusaavutus tavataan vallanhimossa. Toisen vallanhimo tyytyy oman aviopuolisonsa orjuuttamiseen ja elämän katkeroittamiseen. Mutta toinen tahtoo jo laskea orjuutensa alle koko perheväkensä, naapurinsa, kyläkuntansa, seurakuntansa, kansansa, koko valtakunnan, monia valtakuntia.

Näin ei vallanhimolla ole mitään rajoja. Rajan sille voi panna vain valistus, ihmisten viisastuminen, ymmärryksen kasvaminen, järjellinen Jumalan tahdon tajuaminen.

Otaksutaan, että köyhyys tekee orjia. Mutta ei köyhyys mikään syy ole. Köyhyys on syyn seuraus. Köyhyyden syynä on sivistyksen ja tiedon puute. Niin kauan kuin suuret joukot pelkäävät sivistystä, niin kauan heitä painaa ylempien orjankahle. Niin kauan kuin sivistys pysyy luokkaetuoikeutena, niin kauan kuin se tarvitsee herruutensa ylläpitämiseksi "alempia luokkia", niin kauan orjuus rasittaa kaikkia ihmisiä. Alaluokat ovat toisten luokkien, yläluokat ennakkoluulojensa orjia.

Tieto on Jumalan lähestymistä, tietämättömyys Jumalasta etääntymistä.

Niin kauan kuin kansat ovat sivistymättömiä, vallitsevat niitä aina yksinvaltiaat. Mutta sitä mukaa kuin kansat sivistyvät, ottavat ne aina valtikan pois yksinvaltiaalta.

Kansojen sivistyminen on luonnonlaki. Jos jokin kansakunta ei ota vastaan sivistystä, sortuu se orjuuteensa ja tietämättömyyteensä. Mutta sen asuntosijoille tulee silloin jokin toinen kansa, parempi kansa, joka on kehitykseen mahdollinen, historialliseen elämään otollinen, ja saa siunauksen. Käy aivan samoin kuin täällä maaseudulla: huono, kehitys- ja työkyvytön mies häviää talostaan ja maaltaan; sijaan tulee parempi, kehitys- ja työkykyisempi. Sellainen elää, vaurastuu, siittää poikia ja tyttäriä, jotka vuorostaan "perivät maan."

Yhtä vähän kuin työteliästä, valistunutta, väkevää talonpoikaissukua voi kukaan karkoittaa maaltaan, yhtä vähän voi karkoittaa kansaa, joka on työteliäs, tahtoo valistua ja kasvaa väkeväksi. Yhtä hyvin kuin köyhästä mökkiläisestä voi tulla valistunut, omavarainen, voimakkaan suvun esi-isä ja vaimosta suvun kantaemo, yhtä varmasti voi köyhästä, vähäisestä, mutta itseensä luottavasta ja sitkeästä kansasta kasvaa voimakas kansa, joka voi antaa maailman historialliseen elämään oman annoksensa ja saavuttaa aseman, joka ei enää ole orjan.

Nuorisoseura on kasvatuslaitos, jossa nuorison mieliä avataan valistukselle. Tämä talo tässä on temppeli, joka ei ole pyhitetty millekään "tuntemattomalle jumalalle", vaan tämän rakkaan Suomemme kansallisuusaatteelle, jonka meille on historiallisen elämän opetuksen kautta antanut itse taivaan Jumala. Tämä temppeli on pystytetty sellaista jumalanpalvomista varten, jossa meidän kylämme nuorien mieleen istutetaan, mitä Jumala asettaa Suomen kansan ehdoksi, jos Hän suostuu vapauttamaan sen orjuudesta ja johdattamaan vapauteen.

Sen suuntainen oli pitkän puheen sisältö.

Ihmiset eivät olleet kuitenkaan väsyneet. Puhuja oli höystänyt kuvaustaan lukuisilla helposti tajuttavilla esimerkeillä. Useat kuulijat, jotka voivat sitä täydellisesti seurata, olisivat helposti saattaneet kuulla vielä toisen verran.

Puheen sisältö tarjosi erilaisia aineksia eriluontoisille ja eri kehitysasteilla oleville ihmisille. Kun se tuli heti äskeisen valtavan musiikkitunnelman jälkeen, olivat sydämet ja aivot herkkiä ja vaikutukselle alttiita. Katsellessa noissa penkkiriveissä istuvien kasvoja huomasi, että äskeinen nauttiva ilme jo oli alkanut muuttua sulattavaksi, ravituksi. Väsymyksen merkkejä ei silti juuri näkynyt. Ihmiset olivat vain siirtyneet tunnelmien ja muistojen maailmasta nykyiseen hetkeen, siihen, että Pyydysmäellä nyt oli saatu nuorisoseuralle tällainen kirkkomainen koti ja että siinä nyt pitäisi nuorisoa opettaa ajattelemaan, mitä Suomen Jumala panee ehdoksi, jos suostuu säilyttämään tämän kansan. Pyydysmäkeläisten tulisi suorittaa oma osuutensa näistä koko kansalle asetetuista ehdoista. Oman kylän lisäksi oli tähän nyt tullut huollettavaksi myöskin isänmaa. Jotain yhteistä tässä oli kirkollisen viljelyksen kanssa, mutta mitä, sitä ei moni vielä käsittänyt. Ajatusmaailmoissa risteilivät harkinnan alaiset kysymykset, mutta selviytyminen saattoi jäädä tulevaisuuden varaan.

Hermanni Luhtasenneva, entinen ojaurakoitsija, nykyään toimeentuleva palstatilallinen, katseli syviin ajatuksiin painuneena edessään olevaa rakennusta. On luultavaa, että hänen hieman raskaasti liikkuva ajatuksensa yritti selvittää kysymystä: mikä suhde tällä laitoksella on kirkkoon? Se tuntui ylivoimaiselta selvittää. Yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä pastori Pyydysmäki ja tarjosi kättä. Miten Hermanni ihastui! ja kun pastori kätteli vielä emäntää ja vielä monta muuta paria siinä lähellä lisäksi, alkoi hymyily ja mielihyvä säteillä nuorta pappia kohti joka puolelta. Iiska-pastori alkoi puhutella Hermannia.

-- Minä näin teidät kovin syvissä ajatuksissa tarkastelevan tuota taloa. Mitä te siitä nyt ajattelette?

-- Kun ei oikein ymmärrä, sanoi Luhtasenneva hämillään. -- Mutta minä vain tässä ajattelin, että kun ei tämä maallinen ihanuus rupeaisi voittamaan taivaallista. Sitä minä vain. Mitä pastori meinaa?

Pastori Pyydysmäki meni totiseksi. Hänen näkyi olevan hieman vaikea vastata. Kotvan kuluttua hän sanoi matalalla äänellä:

-- Niinhän se tahtoo olla. Onhan ihminen herkkä ja altis omistamaan maallisen ihanuuden. Nuori ihminen varsinkin.

-- Sitähän minäkin, innostui Hermanni.

-- Oman hyvyyden tunto on myöskin helposti kasvava rikkaruoho, joka Jumalan pellossa voi helposti tuhota uskon oraan.

Ympärillä olevain naisten korvat olivat alkaneet herkistyä, päät kallistuivat tänne päin, ja etusormet sysivät huiveja pois paremman korvan päältä.

-- Niin, virkkoi Hermanni, -- sitä minä myöskin.

-- Maallinen sivistys on hyvä asia sekin, mutta sielun asia on vielä parempi.

-- Sitä minä samaa, kuiskaa läheltä muuan Liisa.

-- Saakos tässä uudessa tuvassa pitää raamatunselityksiä? utelee toinen.

-- Kyllä kai, kaiketi, toteaa pastori.

-- Puhuuko pastori tänä päivänä? kysyy Hermannin vaimo.

Ei pastori nyt puhu.

Vaimo hymyilee ymmärtäväistä hymyään:

-- Eikö sovi tällaisessa juhlassa?

-- Noo... ei oikein, sanoo pastori myöskin tuskin huomattavasti hymyillen.

-- Tuleeko pastori tänne joskus puhumaan? kysyy joku.

Kaiketi hän joskus sovittaa.

-- Pitäisi nyt pyytää pastoria, huomauttaa Liisa.

Siihen yhdyttiin kohta. Mutta samalla läheni Lissu-rouva kukoistavana ja nauravana, kätteli myöskin akat ja Hermannin ja muutamia muita, sanoi muutamille jonkun tutun sanan, mutta vei mennessään Iiskan. Heitä seurasi vaimoparven kaipaava, hyväntahtoisen hymyn kirkastama katse. Ainoastaan Liisan silmissä viipyi mustasukkaiselle vivahtava tyytymättömyys ja hermostuneessa suusopessa panettelua suunnitteleva vavahdus.

IV.

Maa oli huhuja täynnä.

Uudesta kenraalikuvernööristä liikkui uhkaavan peloittavia viestejä. Keisarin heikkoudesta, kykenemättömyydestä, neuvonantajainsa tahtoon alistuvaisuudesta puhuttiin mitä uskomattomimpia juttuja. Pyydysmäki oli jo muutamia unettomia öitäkin viettänyt.

Mutta nyt oli Pyydysmäki mitä loistavimmalla tuulella. Tässä juhlassahan hän yhtäkkiä tapaakin omat kyläläisensä kansallisesti heränneinä! Monivuotinen unelma on osoittautunut toteutumiskykyiseksi. Kun Pyydysmäellä jo ovat asiat näin, niin kai valistuneemmilla rintamailla on vielä paremmin.

Bobrikoffi saa meistä aika urakan.

Hän seisoi emäntänsä vieressä tarjoilupöydän edessä ja odotti kahvia. Tungos oli suuri, mutta Pyydysmäki nautti siitäkin. Hän hymyili noille tytöille ja emännille, jotka hikipäissään toimittivat pöydän takana palvelustehtäviään.

-- No nyt... nyt vihdoinkin äidille ja isälle!

Se oli Lissu, jonka juhlavieraiden joukosta oli kotoinen tottumus ja sisäinen kutsumus temmannut keittiöväen puolelle, missä apua kipeästi tarvittiin. Ja keittiön ovesta vilkkuivat Ylisen ja Penttilän emäntäin hikiset kasvot monen muun kera. Kiire tarttui jo Pyydysmäen emäntäänkin, niin että hän sanoi siinä ryhtyessään kahviaan juomaan: -- Jokohan sinne pitäisi tulla? Mutta vieressä oli pari muuta emäntää, jotka juuri ukkoineen saivat kahvinsa Pyydysmäen Maiju-tytöltä, ja toinen sanoi:

-- Hosukoot nyt nuoremmat, ollaan me vain vieraina.

Ja sitten yhdessä naurettiin ja laskettiin vanhuuden etuoikeuksia ja havaittiin ne painaviksi.

Pyydysmäkeläiset tungeksivat juuri, pois ahtaaksi käyvästä tarjoilusalista, kun muuan mies pidätti ovella isäntää ja pyysi saada vähän puhutella. Mies oli nimeltään Joose Peräoja, joka palveli renkinä Juurakkolan Jaakolla vielä, vaikka oli jo nainut mies ja taisi olla pari lastakin asukkaina mökillä, mihin hän alkuaan vaimonsa sijoitti muutamia vuosia takaperin.

Kun he pääsivät hieman ulommaksi väentungoksesta, istahtivat he erään aitaa vasten nojallaan makaavan rinnin varaan. Mutta samalla lähestyi heitä toinenkin, Israel Kolisto, totisena mälliänsä purren. Miehet rupesivat nyt kyselemään Pyydysmäeltä, voisiko hän vielä jollain tavoin auttaa heitäkin saamaan maata. He kertoivat, että se Juurakkolan talo, jossa Joose palveli, olisi nyt ostettavissa, mutta saako sitä valtiolainaa vielä? Heitä on kaikkiaan neljä, jotka tahtoisivat koettaa...

Silloin täytyi Pyydysmäen sanoa, että sitä valtiolainaa ei nykyään enää saa. Mutta miten siinä juteltiinkaan, Pyydysmäki oli nyt sillä päällä, että tässä kylässä ei saa olla ketään, jonka tarvitsee odottaa venäläistä maanjakoa, jos vain hänen apunsa auttaa. Niin hän lupasi ajatella asiaa siinä mielessä että saataisiin jollain tavoin yksityinen laina. Miehet menivät iloisina haaralleen ja sanoivat, että jos Pyydysmäki vain asian järjestää, niin ostetaan se talo.

* * * * *

Myytävänä olevan Kylä-Juurakkolan talon omistivat entisen koronkiskurin Juurakkolan äijän tytär ja tämän aikoinaan myöskin rikkaasta kodista lähtenyt vävy, jonka kanssa Lintumäki yhteen aikaan metsästeli. Pari oli ollut aikansa isoisimpia. Mutta heidän elämänsä ei ollut mennyt oikein hyvin. Ensin oli vaimo ruvennut salassa maistelemaan, eikä sitten kestänyt kauan ennenkuin mies rupesi tästä havainnosta lohduttelemaan itseään samalla tavalla. Elämä kuitenkin meni tavallista menoaan, lapsiparvi lisääntyi luonnonjärjestyksessä. Mutta myöhemmin alkoi työasiain hoito jäädä toimittamatta ja syntyä velkoja. Niin kyllästyttiin koko talon asumiseen, päätettiin myydä murhe pois selästä ja ruveta elelemään korkojen varassa. Tämän talon halusivat nyt mökkiläiset saada käsiinsä.

Näistä mökkiläisistä oli Israel Kolisto jo hieman vanhemmalla puolen ikäänsä oleva maatyömies, joka koko elämänsä paimenpojasta saakka oli tehnyt töitä Pyydysmäen talollisille. Mutta nyt, kun hän alkoi lähestyä viittäkymmentään ja vanhuus rupesi kiertäen ja kaartaen vaanimaan joka puolelta, hätyytteli ja toi elämänpelon, josta ei mies vielä kymmenkunta vuotta takaperin tiennyt mitään, -- nyt häätyi hän ajattelemaan omaa maatilkkua. Tässä asiassa oli ilmeisesti yllyttänyt toisten mökkiläisten esimerkki, ja akka yllytti myös.

Toisena osakkaana oli Matti Miinanpoika, kymmentä vuotta nuorempi, jonkun verran maailmaa kierrellyt, sitä ja tätä yritellyt, laiskanpuoleinen mies. Tällä oli hoikka vartalo, pitkät kädet, heiluva käynti ja puhelias, isoääninen suu. Sitä vastoin Kolisto oli pieni, umpimielinen ja hiljainen.

Kolmantena oli jo ennen mainittu Kylä-Juurakkolan renki, Joose Peräoja, kolmissakymmenissä oleva, hyvä työmies. Hän oli työmiessukuakin, mutta kokonaan ilman mitään muuta peruspääomaa kuin ruumiin terveys, voima ja hyvä työnkurssi. Mutta niissäpä sitä olikin kerrakseen. Reipas mies ei kaivannutkaan muuta.

Neljänneksi tuli nuori poika, joka ei vielä ollut kahdenkymmenenkään ikäinen. Hän edustikin äitiään, torpparin leskeä Leena Kantosuota, jonka torppa oli Ylisen maalla, mutta kontrahti lopussa eikä sitä saanut millään uusituksi. Ensi vuonna jo odotti varma häätö.

Joose Peräoja oli tanakkaa tekoa, nuorenpuoleisella iällään jo tottunut piipunperiäkin pureksimaan. Mutta Kantosuon Taavetti oli hintelä, teräväsilmäinen ja liukasliikkeinen poika siitä huolimatta, että kasvoissa, ruumiin kehitysmuodoissa ja liikkeissä ilmeni liian aikaisen raskaan ruumiillisen työnrasituksen jäljet.

Nämä miehet istuivat Pyydysmäen tuvan penkillä rivissä eräänä kesäisenä iltana neuvottelemassa isännän kanssa. Monen samanlaisen joukkueen kanssa oli Pyydysmäki ollut vuosien kuluessa tekemisissä, ja saavutukset olivat tyydyttävät. Valtionvarojen saanti kyllä oli pysähtynyt alkuunsa, mutta parissa tapauksessa oli asia rahoitettu yksityisvaroilla.

Kaikki nämä, jotka tässä nyt istuivat maanhaluisina, olivat Pyydysmäelle lapsuudesta saakka tuttuja oman kylän miehiä. Kolisto ja Peräoja olivat aivan ensiluokkaisia työmiehiä, Kantosuon leski suurine lapsijoukkoineen monet myrskyt soutanut ja vastamäet kokenut torpanvaimo, jota ei ilkeäisikään laskea mieron tielle. Olihan tämä vaimo tehnyt melkoisen yhteiskunnallisen päivätyön ensin synnyttämällä ja sitten vielä yksinpuolin elättämällä ja kasvattamalla kelpo ihmisiksi lapsilaumansa. Tämä Matti Miinanpoika nyt kyllä oli mies, johon ei kannattanut paljoa luottaa. Mutta mihinkäpä sekään talopahansa panee! Jos ei kykene sitä asumaan, niin siihenhän se jää talo, ja elinkykyisempi asuja saattaa siihen pesiytyä.

Tämä puuha miellytti Pyydysmäkeä. Sillä voi taas antaa yhden iskun Bobrikoffin puuhille. Maanjakohuhut olivat taas ruvenneet elpymään. Ja Helsingissä ilmestyvä sosialistinen Työmies-lehti oli alkanut kiihoittaa. Pyydysmäki ei ollut itse lehteä lukenut muuten kuin Suomettaren selostuksista. Mutta jo niistä saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että lehdellä täytyi olla epäisänmaallinen, siveetön pohja. Kyllähän Erkki suunnilleen ymmärsi kaupungin ja tehtaitten työväen ja heidän työnantajainsa väliset suhteet. Eihän aikaansa seuraava talonpoika saattanut olla huomaamatta sitä uutta taistelusuhdetta, mikä oli alkanut kehittyä suurteollisuus- ja -kauppapääoman ja ruumiillista työvoimaansa myövän ihmisen välillä. Kyllä Pyydysmäki sen huomasi, että ihminen siinä taisteli rahan valloittavaa ylivaltaa vastaan. Mutta sittenkin. Koko taistelu olisi pitänyt pysäyttää siksi kunnes olisi päästy vapautumaan hieman tästä molempia uhkaavasta Venäjän kaksipäisestä, siipiään huitovasta kotkasta. Nythän oli sukeutumassa taistelu koko kansan, kaikkien luokkien yhteisestä olemassaolosta. Jos nyt ruvetaan keskenään taistelemaan vallasta, eri luokatkin, kun jo ruotsalaiset ja suomalaiset ovat kohta niin hajan, ettei mitään yhteistä vastarintaa näy voivan ajatellakaan, silloin varmaan menetetään kaikki. Koko luokkataistelu, joksi sitä nyt nimitettiin, näytti aloitetun sopimattomaan aikaan. Jos ryssä kumoo perustuslait, niin se tulee ja hallitsee Suomessa, niin työmiestä kuin työnantajaakin, tallaa molemmat maan tasalle ja musertaa kaiken yrittämishalun. Se oli Pyydysmäen vakaumus. Sen vuoksi olisi jokaisen isänmaallisen miehen tullut välttää kaikkien keskinäisten suhteiden kärjistymistä ja asettua yhteiseen rintamaan. Ehtiihän sitä sitten näitä sisäisiä riitoja ja etusuhteita selvitellä, kun Venäjällä tulee vallankumous. Ja sen tulemiseen Erkki Pyydysmäki uskoi ehdottomasti. Se saattaisi vain vähän viipyä.

Mutta jos toimitetaan maata näille työkykyisille maatyömiehille, tulee heistä isänmaastaan kiinnipitävää talonpoikaisväkeä. Ja samalla toimeentulevaa. Sellaisiin ei pysty ryssän narraaminen. Pyydysmäki oli sen jo kokenut.

Niin hän rupesi neuvottelemaan näidenkin miesten kanssa. Hän tiedusteli olivatko he nyt lopullisesti olleet kyselemässä Juurakkolan hintaa ja myyntiehtoja. Olivat, tämä Matti oli ollut, mutta tavannut emännän pahalla tuulella, ja hän oli kyllä sanonut, ettei heidän taloaan ikinä Matin-moisille myydä. Hm. Se oli melkein ymmärrettävää. Mutta Joose oli kerran kysynyt isännältä, ja silloin oli tämä sanonut, ettei sillä ollenkaan väliä ole, vaikka mustalaiset ostaisivat, kun vain rahan pöytään lyövät.

Pyydysmäki lupasi ryhtyä neuvotteluihin asiasta. Niin kävi hän ensin talon myöjän luona. Tämä sattuikin pitämään kunnianaan sitä, että itse Pyydysmäki tulee kyselemään. Kyllä hän myö, mutta ei halvalla! Tahtoo niin ja niin paljon. Kun pitää ruveta koroillaan elämään, niin pitää saada hintaa. Pyydysmäki ei hätäile, ei tee ensi kerralla mitään tarjousta. Rupeaa vain rahoja kuulustelemaan kunnan säästöpankista. Saisihan sieltä Pyydysmäki, jos taloa itselleen ostelisi. Mutta kun säästöpankkiherrat saavat kuulla tarkoituksen, alkavat he epäröidä. Säästöpankissa hallitsevat pitäjän rahamiehet. Heidän silmissään on tämä talojen halkominen ja pirstominen tuhoisaa hommaa. Se on sosialismia, omaisuuden tasanjakoa. Köyhälistöstä tulee vain ylpeitä öykkäreitä; päivämiehiä on vaikea saada ja palkat nousevat. Ja sittenkin ne kuitenkin köyhtyvät. Paljoa ei siihen suuntaan tosin ollut vielä merkkejä näkynyt, mutta kokeneet ja viisaat miehet näkivät joka taholla merkkien lähestyvän. Eikä nyt tahtonut kannattaa suurehkokaan talo, sitä vähemmin pieni. Ne tekevät varmasti vararikkoja ennen pitkää. Sinne, sinne ne menevät kruunulta ja yksityisiltä lainatut varat. Heidän oli mahdotonta ymmärtää mitä tämä Pyydysmäki, varakas ja ymmärtäväinen mies muuten, tarkoitti tällaisilla puuhilla. Kaiketi se ottaa niiltä hyvät välitysmaksut? Tietenkin. Kauniit rahat pistää voittoina taskuunsa.

Eivät he anna. Se on liian uudenaikainen ja epävarma tarkoitus. Eikä ole rahaakaan... eihän sitä ole. Kun sen lisäksi kauppaneuvos Blomster, entisiä pitäjän poikia, joka oli päässyt rikastumaan ja noussut kaupungin johtavien porvarien luokkaan, oli kysynyt suurempaa lainaa, täytyi siihen varata rahoja. Kauppaneuvokselle kuuluu tulevan kahvilasti aina Brasiliasta, ja hän arvelee saavansa täältä säästöpankista rahaa huokeammalla korolla ja vähän pitemmälle ajalle kuin vekselillä kaupungin pankista. Sille tässä nyt täytyy katsoa rahat, täytyy tietenkin. Kauppaneuvos on rikas ja kunnon mies, kyllä hän vastaa.

Ja niin tarkastetaan velkakirjoja ja vaaditaan rahantarpeessa perittäväksi joukko koronmaksussaan hieman myöhästyneitten velallisten maanviljelyslainoja. Tämähän onkin sopiva syy maksajain kiristämiseksi: tarvitaan rahoja! Ilmoitetaan kauppaneuvos Blomsterille puhelimella, että laina annetaan. Samalla lasketaan tuttujen kesken sopivaa leikkiä hyväntekijäisistä, konjakista, "rovastin sikaareista." Kauppaneuvoksella kuuluu jo niitä olevan varattuna. Noo, sen hekin arvaavat.

Pyydysmäki tietysti saa vain kuulla julkisuuteen välttämättömästi tulevat kuivat tosiasiat: että nyt ei ole pankissa rahaa, kun on luvattu kauppaneuvokselle jo aikaisemmin puhuttu laina. Jo tämäkin riittää kuohuttamaan Pyydysmäen vanhaa-aatamia. Mutta pankissahan onkin pääpomona hänen vanha kunnallispoliittinen kilpailijansa kauppias Koivunoksa, joka samasta valtiollisesta puoluekannasta huolimatta on Pyydysmäen leppymätön vihollinen. Se juontaa alkunsa aina v:n 1891 valtiopäivämiesvaaleista, jolloin muutamat Koivunoksan ystävät tahtoivat saada hänet Pyydysmäen edellä valtiopäiville. Ja kun ei se onnistunut, rupesi Koivunoksa oikein vakinaisesti vihaamaan.

Tämä vastoinkäyminen vain kiihoitti Pyydysmäkeä. Hän tahtoi nyt ajaa Juurakkolan talonpalstoituksen läpi millä hinnalla tahansa. Lähti kaupunkiin, jossa hänellä oli muutama tuttava yksityispankin johtaja. Siellä asia alkoikin heti järjestyä.

Sitä mukaa siis Kylä-Juurakkola alkaa siirtyä näille uusien talollissukujen perustajille. Aina Matti Miinanpoikaa myöten syntyy näissä perheissä valtava elämänkuohunta. Muutamat väsähtäneet ja veltostuneet syrjästäkatsojat käyvät taas kyselemään toisiltaan, noituuko se lautamies noihin avustettaviinsa uuden hengen vai mikä salaperäinen voima ne panee liikkeelle.

V.

Parin viime vuoden kuluessa oli valistuksellinen herätys temmannut tämänkin kunnan nuorison mielet valtavalla voimalla. Jotain henkisesti sytyttävää liikkui ilmassa. Lukuisat elämänkysymykset viilailivat kuin pieniä purosia myöten nuorisoseurakokouksiin, joissa niitä pohdittiin. Ne elävät ja vaikuttivat nuorukaisten ja neitosten ajattelemina ja tulivat sitä tietä nuorisoseuroissakin pohdittaviksi.