Part 15

Erkki Pyydysmäki tunsi läpikotaisin tämän ajatustavan. Eläväksi vakaumukseksi oli hänessä muodostunut se käsitys, että huomattava osa näistä, niin taloistaan pakenevista kuin taloihin pyrkivistäkin oli kehityksessä miespolvia ajastaan jälellä, suorastaan taloudellisia pakanoita. He elivät pelkkien luulottelujen ja mielikuvituksen varassa, niin toiset kuin toisetkin. Ajan virta oli viime aikoina alkanut saada vauhtia mutta sen uomat kulkivat etupäässä kaupunkeja myöten, maaseudun elämää kiertäen. Kaupungeissa kauppa vilkastui, ulkomaalta tulleen viljan, koreuden, nautintoaineitten avulla. Maaseudullakin se vilkastui -- ostokauppa, kun taas myynti vähentyi. Kaupungit edistyivät, työtä tarjottiin uusille tulokkaille ja sellaisia palkkoja, joita maanviljelijän ei missään kannattanut jäljitellä. Ajanvirran murtaessa uutta uraansa, vuolaampaa kauppatietä, jäi maaseutu kuiville kuin mylly, jonka koneistoa pyörittävä koskivirta jonkun keväisen tulvan vaikutuksesta uurtaa itselleen aivan uuden kulkuväylän.

Kaupunki ei kuitenkaan jaksanut sulattaa kaikkea maaseudulta joutilaaksi irtautuvaa väkeä. Sen täytyi raivata itselleen laajennettu valtaväylä meren taakse Amerikkaan. Liike sinne muodostui ilmiömäiseksi. Ja unohdettu maa täällä kykeni elättämään vähenevän väestönsä, jopa vähin lahjoittamaan talollistenkin hampaisiin halpaa valkeata arojen vehnää...

Kaikki vivahti taas hyvälle. Mutta Erkki Pyydysmäki synkistyi synkistymistään tämän kehityksen pyörteissä. Tässäkin syötiin säästömetsiä ja vauraitten talojen peruskiviä. Halu lannoittaa, kyntää ja ojittaa peltoja laimeni. Erkki kynsi korvallistaan. Ihmiset eivät opi mitään. Eivätkä viitsi mitään! Hänen taloutensa kannatti, mutta siinä tehtiin työtä. Tuo niiden homma voi kestää muutamia vuosia. Mutta sikäli kuin työtätekevät kädet irtautuvat maasta ja talonpojantöistä ja niiden omistajat siirtyvät muualle, kuluttajiksi, sikäli lakkaa kotimainen maa -- isänmaa -- tuottamasta, elämästä, se kuolee.

Nämä lakkaamattomat tuskalliset ajatukset ja mielikuvat valaisivat Erkki Pyydysmäen kansallistajuntaa aivan uusilta puolilta. Tässähän oli suurempi kansallisvaara kuin konsanaan siinä, puhuiko joku virkamies ja kilpaileva porvari ruotsia vai suomea! Vuosikymmenen kuluessa oli hänelle vähitellen selvinnyt Yrjö-Koskisen tilattoman väestön asuttamista koskevan ohjelman valtava kansallinen tarkoitus. Ja siinä oli opettaja Lintumäki ollut apuna. Suunnattoman tilattoman väestön armeijan vaimoineen ja monine satatuhantisine kasvavine lapsilaumoineen hän sielunsa silmäin edessä näki liikkuvana jonona pakenemassa maata, isänmaata -- _etsimässä isänmaata_. Tätä pakolaisvirtaa seurasi talollisnuorten loppumaton virta samaan suuntaan ja samassa tarkoituksessa.

Kansa pakenemassa isänmaataan -- etsimässä isänmaata!

Se tuntui tavallaan hullulta. Erkki väitti monesti, että Suomessa voisi helposti oman maan tuotteilla elää 10-15 miljoonaa ihmistä, jos kansa ohjattaisiin maahan, jos se opetettaisiin viljelemään sitä ja jos viitsittäisiin käydä työhön kiinni.

Mutta nyt talot autioituivat ja siirtyivät puutavarayhtiöille, vanhukset jäivät elämään ja kuolemaa odottamaan myydyillä konnuillaan. Ryssä valmistautui nutistamaan kansallisen valtiojärjestyksen. Sillä eiväthän irtolaiset, maantienkiertäjät metsätyöläiset, onnenonkijat ja keinottelijat tarvitse isänmaata!

Kaupungit elivät taloudellisesti kannattavaa nousukauttaan ja tuskin huomasivat maaseudulla tapahtuvaa kansallisuuden kuolinkamppailua.

Erkki Pyydysmäki oli opettaja Lintumäen kanssa aiemmin avustanut muutamien tilojen palstoittamista tilattomille. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta oli näiden pikkutilojen viljelijäperheissä syntynyt aivan uusi elämäninto. Ne olivat olleet köyhiä pariskuntia, jotka osasivat ja viitsivät tehdä työtä. Monessa olikin tapahtunut ihmeellinen herääminen ja nousu. He olivat olleet sitä ennen niin köyhiä, että jok'ainoana jumalan päivänä jolloin ei ollut toisen työssä, täytyi tuntea ahdistavaa tuskaa ja hätää huomispäivän _työnsaannin_ vuoksi. Sellainen avuton riippuvaisuus oli nyt loppunut näiltä. Kotityökin oli muuttunut tuottavaksi. Se takasi elämänmahdollisuudet. Ansiotyö tuotti vain lisiä. Niinpä näiden pikkutilallisten ajatustapa muuttui, kun he näin huomaamatta siirtyivät etuoikeutettujen luokkaan. Heissä heräsi itsessään viha suomalaista elämää vainoavaa venäläistyttämistäkin vastaan. Heistä tuli _suomalaisia_ -- tähän asti olivat he olleet vain mökkiläisiä. Ei kaikkien näin käynyt, tietysti ei! Muutamia heikkoja, siveellistä ryhtiä vailla olevia oli joutunut mukaan, mutta he väsyivät pian ja sortuivat takaisin. Sellaistahan tapahtuu aina. Kaikki eivät kykene löytämään menestyksensä elinhermoja.

Pyydysmäki oli saanut siis sen käsityksen, että talonpoikasta maaelämää jäytävä tauti uhkasi tuhota kansakunnan. Jollakin tavalla piti käydä taisteluun tätä tautia vastaan. Parhaimmaksi keinoksi havaitsi hän sen, että köyhille työkykyisille, uusille suvuille annetaan maata. Ensin vähän, kyllä sitten ne, jotka kykenevät, itse hankkivat lisää.

Mutta tämän ohella selveni valistustyön arvo entistä kirkkaammaksi. Uusia kouluja, ja kaikki lapset kouluihin! Taitoa ja älyä piti kehittää nuoressa polvessa, siitä kaikki lähtee. Ensiaikoina ei hän kiinnittänyt paljoa huomiotaan nuorisoseuroihin. Mutta kun nuorisoseura perustettiin omaan kylään ja hänen poikansa Jussi tuli johtoon, alkoi isäkin huomata sen. Ensi aikoina oli isä käsittänyt asian siksi, että pääasiana nuorisoseurassa oli joutava huvittelu. Mutta sitten hän rupesi kiinnittämään asiaan tarkempaa huomiota mennen mukaan kokouksiin ja iltamiin. Niin havaitsi hän arvioissaan aikaisemmin erehtyneensä. Sitä paitsi ilmeni omissa lapsissa, varsinkin Jussissa, sellaisia merkkejä, että isä alkoi lähemmin tarkastaa pojan puuhia. Pojassa esiintyi sellaisia harrastuksia ja kykyjä, joita isä tuskin oli aavistanut. Kerran oli opettaja Lintumäki, joka aina oli nuorison mukana, sanonut: "Jussi täyttää sinun toiveesi." Tämä satunnainen huomautus antoi hänelle sittemmin paljon ajattelemisen ja ilon aihetta. Isä seurasi poikansa harrastuksia vielä tarkemmin. Se vei hänet nuorisoseuran piiriin ja pani hänet tutustumaan siihen.

Kun ruvettiin puuhaamaan seuralle omaa taloa oli koko kylä asiaan innostunut. Varsin omituista oli huomata minkälainen herätysliike siitä kylälle muodostui. Näytti siltä kuin äsken lamautunut ja väsynyt elämänusko olisi siinä aavistanut uusia mahdollisuuksia ja noussut lankeemuksestaan. Sellaisetkin, jotka eivät ennen olleet panneet mitään huomiota nuorisoseuraan, innostuivat nyt. Vain kaikkein ahneimmat, vanhoillisimmat ja pinttyneimmät ihmiset pysyivät syrjässä. Pyydysmäkeen tämä merkillinen henkinen nousu vaikutti nuorentavasti. Hän oli näkevinään siinä hänelle rakkaan kansallistunnon helluntai-heräämisen. Jutellessaan tästä kerran naapurinsa Heikki Ylisen kanssa tienristillä puhui Pyydysmäki:

-- Kun kerran ruvetaan harrastamaan yhteisiä asioita, silloin on kansallistunto jo herännyt. Se on sen merkki.

-- Niin onkin, tunnusti Ylinen.

Erkki tapasi nyt yhteistyössä monen kyläläisen, jonka kanssa ei ollut pitkiin aikoihin tullut sanaa vaihdetuksi ja jota hän oli pitänyt äänettömänä, salaisena vastustajanaan. Oli tuntunut siltä kuin aika olisi entisten vanhain hyvien kyläläissuhteitten välille kutonut paksuja lukinverkkoja, joita ei kummaltakaan puolelta tullut rikotuksi. Mutta nyt ne nuorisoseuran rakennuspuuha rikkoi. Kyläläiset tapasivat toisensa naurusuin, tervehtivät ja puhuivat niin kuin ei milloinkaan olisi erossa oltukaan eikä toisistaan välinpitämättömiä. Monelle oli kohtaaminen niin iloista ja yllättävää, ettei ensi tapaamassa nuorisoseuratalon rakennustalkoissa hetkittäin tiennyt tuliko todella ilosta nauraa vai itkeä. Kyläkuntahenki, joka oli viime aikojen vaiheissa ja koettelemuksissa raihnaantunut ja uinahtanut, heräsi näin uuteen, virkeään toimintaan.

Rakennuspuuha oli näistä syistä kuin jatkuvaa juhlaa, lakkaamatonta jokaisen hyväntahtoisuuteen vetoamista ja hyväntahtoisuuden osoitusta. Se oli loppumattomia työ- ja rakennusainetalkoita, missä kilpailu pian tuli päiväjärjestykseen. Kyläkuntatunnon mukana nousi kyläkuntaylpeys, kun yhteishenki loihti kylälle seurahuoneen, tuommoisen uljaan talon, johon saa kokoontua yhteen palvomaan vanhempia tai uudempia aatteita. Kukin tunsi ja arvioi siinä oman osuutensa mieluisasti luovutetuksi osuuspääomaksi ja arvaili, että jos hän nyt olisi siitä erossa, jos hän olisi niin kitsastellen säästänyt muutaman markan, muutaman hirren, muutaman päivätyön, olisi hän nyt tälle talolle, kyläkunnan ilolle ja ylpeydelle, vieras ja muukalainen. Kylläpä tuntuisi tyhjältä. Pitäisi kiertää tätä taloa ja talon omistajia ja hiljakseen hautoa sappea ja hampaisiinsa kiroilla. Nyt sai tulla suoraan talolle, istuskella rakennuksella, katsoa miten se nousi, jutella toisten kera kuin omastaan. Rikkaammaksi tunsi moni työhön osaa ottanut mies sen kautta tulleensa.

Näitä ilmiöitä oli Erkki Pyydysmäki seurannut iloisin ihmetyksin. Pyydysmäellä oli valistuttu, totesi hän, siitä lähtien kuin ketoaura nykyisen seurahuoneen takana ensi kertaa kamppaili, kyläkunnan pilkkaavin katsein ja murhaavin sanoin arvostellessa sen työtä. Nyt sellaisia parannettuja malleja oli jo jokaikisen talon kalustossa, eikä yksikään tullut enää ilman toimeen. Ja moni muu seikka oli toisin kuin silloin. Paremmin. Vaikka näyttääkin maamiestä uhkaavan taloudellinen takatalvi, pilkistää sentään jo kevään merkkejäkin. Ainakin oli Erkki Pyydysmäki niitä näkevinään hetkittäin, kun joku näistä sattumista väläytti runsaammin valoa. Tässähän nyt sentään kansa valistuu ymmärtämään aikaansa, talouselämää, yhteiskuntaelämää, kansallisuuselämää.

Kiristelköön vain ryssä hampaitaan. Ei se perustuslaeista lopultakaan mihinkään pääse. Ne sitovat sitä maailman edessä. Hyvät ne aikoinaan osattiinkin saada, ne Suomen ja ryssän sopimuskirjat! Kun tässä nyt hiljakseen herätään puoltamaan omaa kansallisuutta, niin... Aina mennään eteenpäin.

Nuorisoseuratalon rakennusaikana nämä ajatukset heräsivät Erkissä. Elämä alkoi taas vetää mukaansa. Sai vetää. Vanheneva mies innostui.

II.

Puuhailun ja innostuksen lopputuloksena oli, että pyydysmäkeläinen yhteiskunta saattoi valmistautua juhlamielin viettämään erästä heinäkuun sunnuntaita, jolloin nuorisoseuran talo oli vihittävä. Vanha, monta sukupolvea viljan kuivuussa ja puinnissa palvellut riihi oli jättänyt aineellisen olemuksensa muokattavaksi uuden ajan palvelukseen. Uudelleen salvettuna ja valkaistuna se nousi pienelle, vanhan vetisen puron kiertämälle poukamalle uudenaikaisena nuorisoseurankotina ja silmitteli siitä suurin ikkunoin ympärilleen tätä vanhaa, monia aikain vaiheita kokenutta syrjäkylää. Talon tankoon kohosi jo aikaisin aamulla sinivalkoinen lippu. Se kokosi ensimmäisenä kylän alaikäisen lapsilauman, jo puolipukimissa. Uuden talon köynnöskoristeet porraskatoksen ja pihaan kyhätyn puhujalavan ympärillä vilkuttivat villeihin poikasiin aluksi niin juhlallisen syvästi, että he jäivät sormi suussa pitkäksi aikaa tätä kaikkea lumottuina ihmettelemään.

Seurahuoneen kartanolla olivat vielä viimeiset siistijät ja koristajat, sillä talon valmistustyöt olivat kestäneet eiliseen saakka.

Siitä vaelsi nyt ohi muutamia kirkkomatkallaan olevia ikävaimoja ja miehiä, jotka arkoina ja pelokkain silmäyksin katselivat Pyydysmäen kylän keskelle ilmestynyttä uutta rakennusta. Se repi ja rikkoi jo ennustavalla maineellaan heidän ahdasta maailmankuvaansa, niin että taivaan puoleen kohosi vaeltajain rinnasta monta avuksihuutoa ja nöyrää rukousta.

Ensimmäisiä, jotka aamupäivällä saapuivat juhlapaikalle, oli entinen ylioppilas Länsipää. Mistä lienee hänkin kiertomatkoillaan nyt juuri tänne sattunut. Miehen ulkonainen asu oli ränstynyt, housut ja takki rikkinäiset, leuka villin parran vallassa. Hän kierteli talon ympäri ja katseli sitä joka puolelta. Vihdoin kävi sisään, katseli salin ja näyttämön, kahvihuoneen ja keittiön. Kaikki uutta, puhdasta ja yksinkertaista. Lopuksi hän pysähtyi saliin, istui muutaman penkin päähän, kyyristyi kyynärpäät polvia vasten, laski pään kämmeniin ja huokasi.

Suuressa nuorisoseurasalissa istui nyt yksinäinen sortunut vaeltaja ja nyyhkytti. Kylän paimenpojatkin kurkistelivat ikkunain takaa, mutta sitä hän ei huomannut. Ajatukset vaelsivat pari vuosikymmentä aikaisemmissa tapauksissa, jolloin hänen nuoressa lyseolaismielessään kuohuivat heräävän Suomen kansalliset kevätkuohut. Silloin kutsui itse elämä häntä kamppailuun, osoitti tietä ja työmaata. Hänen nuoruudenhurmansa valaisi vain yhtä uraa. Se oli kansallisen nousun, suomalaisuuden valtakulun, itsestään lankeavien suurten voittojen tie. Uhmaten, täynnä uskoa ja uskallusta hän syöksyi sille tielle, päämäärä kaukana ja korkealla.

Mutta nyt oli hän tässä. Miehen oli pettänyt uhma, joka toi pikarin käteen ja lupasi uutta voimaa. Nyt oli uhma jo aikoja sitten jättänyt, samoin usko. Jälellä oli vain pikari. Sitä hän seurasi, sitä saavuttaakseen laahusti pitkin vaivaloista elämäntietä. Ei mitään muuta varten.

Vaan tässä hänen vanhat unelmansa heräsivät ja saavuttivat. Murtunut mies eli niiden seurassa onnellisen muistojen hetken. Kyynel, joka tipahti parroittuneelle poskelle, sisälsi ravitsevan annoksen kansallistunnon ja kotikuntaisen elämännousun aiheuttamaa iloa. Mutta siihen tipahteli lakkaamatta oman elämän hukkaanmenemisen tuskan pisaroita. Kuohunnan lähteet olivat kuitenkin jo siinä määrin ehtyneet, että vaeltaja aivan huomaamattaan taas pian lipui turtuneen yhtäkaikkisuuden lepotilaan.

Ensimmäinen kaipuu sen jälkeen koski tupakkaa. Hän tavoitti taskustaan piipun ja tulitikut, mutta tupakka puuttui. Samalla kuului askeleita. Hän kääntyi ja tapasi pastorska Pyydysmäen, joka seisoi avoimessa ovessa ja kurkisteli saliin. Länsipää joutui hämille ja käänsi nopeasti selkänsä jälleen oveen. Mutta nuori rouva oli hänet tuntenut, tuli huoneeseen, kävi kohti Länsipäätä ja huusi jo matkan päästä sointuvan, iloisen hyvänpäivän. Arkana kohotti Länsipää päätään ja karkaava hymy huulilla virkkoi:

-- Rouva tuntee minut vielä?

-- Tottahan nyt toki!

-- Ei ole nähty moneen vuoteen.

Kätellään.

-- Länsipää ei ole viimeaikoina liikkunut täälläpäin.

-- Ei, eipä ole. Kuinka voi Iiska?

-- Hyvin. Hän tulee myös tänne, mutta pitää olla ensin kirkossa. Hän tulee pyörällä.

-- Ajaako hänkin pyörällä?

-- Tottahan nyt toki! Meillä ei ole omaa hevosta, ja Iiskan pitää liikkua niin paljon pitäjällä.

Lissu rouva nauroi:

-- Minut haki hevosella Pyydysmäen Eero. Ja se ajoi niin että oikein peloitti, vaikka en minä olekaan aivan heikkohenkinen.

Länsipää, entinen naiskavaljeeri, ei voittanut hämiään tämän yhtäkkiä ilmestyneen, lumoavan naiskauneuden edessä. Alennustilansa vaivasi häntä voimakkaammin kuin pitkiin aikoihin. Nainen vaistosi sen.

-- Kuulkaa, Länsipää, tehän lähdettekin minun kanssani Penttilään? Saadaan siellä edes kahvikuppi tähän kuumuuteen.

Länsipää katsoi silmiin vakoillen ja mutisi jotain epäselvää.

-- Taikka Pyydysmäkeen, kumpaan vain?

Näki, että rouva yritti etsiä sopivaa keinoa, millä saisi hieman valaistuksi aran kulkurin synkkää vaellusta. Mutta oli vaikea löytää sopivia sanoja, joiden avulla peittäisi yrityksen armeliaisuusluonteen.

Kartanolle oli sillä välin jo ilmestynyt ihmisiä, jotka ryhtyivät loppuvalmisteluihin päivän juhlaa varten.

-- Ehkä minä nyt sentään menen. Pitää käydä tapaamassa erästä tuttavaakin tuolla.

Länsipään viimeiset sanat saattoi heti ymmärtää hätävalheeksi. Hän hyvästeli arasti kätellen, hämillään vilkaisten Lissu-rouvan silmiin, ja lähti kiireesti kuin pakoon.

Eteisessä tuli vastaan Jussi Penttilä.

-- Kas! huusi Jussi vilpittömän iloisin mielin ja riensi kättelemään, -- Siinähän on meille puhuja! Teitä olen kuulustellut, mutta en ole saanut käsiini ennen. Ettekö te nyt suostu puhumaan iltamassamme?

Länsipää tunsi voimakkaan ailahduksen rinnassaan. Kysymys oli niin luonnollinen ja avonainen, aivan kuin arvohenkilölle esitetty. Mies oli saanut jo niin pitkän ajan tottua yleiseen halveksumiseen, että tämä kaikki tuntui täydelliseltä yllätykseltä. Olihan häntä ennen pidetty etevänä puhujana!

Hän käänsi epäilevän, kysyvän katseensa arasti Jussi Penttilään.

Olihan häntä useinkin kutsuttu täällä kotiseudulla puhumaan iltamiin, kun hän sattui paikkakunnalle. Mutta sittenkin tämä kohtelu oli yllättävän ystävällistä. Ensin Iiskan vaimo ja sitten tämä tulinen raittiusmies.

-- Puhumaanko? kysäisi hän.

-- Iltamaan puhumaan. Me ajattelimme jo aikaisemmin, mutta kun ei teitä tavattu.

Länsipää silmäili salaa vaatteitaan.

-- Minä olen sellaisessa asussakin... kun ohikulkiessani vain aioin pistäytyä...

-- Jos te vain suostutte, niin voidaanhan se asia aina järjestää.

Länsipää nosti silmänsä vitkaan ja katsoi nyt suoraan Penttilän silmiin:

-- Minä suostun. Minun tekee mieleni täällä puhua. Te herätitte, tuo rouva ja sinä minussa...

Jussi ei kuullut enää mitä he herättivät, korviin sattui vain jotain epäselvää mutinaa. Mutta kun he sitten kiireesti astelivat Penttilää kohti, havaitsi Jussi vierellään kävelevän miehen pään nousseen pystyyn, silmissä sädehti elämä, jalka nousi kuin viimekeväisen ylioppilaan. Hän puhui jo kansanvalistuksesta, kansallisesta noususta, suomalaisuuden liikkeen tehtävästä, kaikesta kuin mies, jolle nämä asiat ovat elämän suurimpia arvoja. Ja kun hän pääsi Penttilän tupaan, tervehti hän talon nuorta emäntää jo kuin ainakin kutsuttu, itsensä tervetulleeksi tietävä kestivieras. Pidellessään kädestä emäntää, jonka hameenliepeessä kiikkui kaksivuotinen, pulloposkinen miehen alku, virkkoi Länsipää setämäisesti:

-- Kummallista, kuinka te olette isoäitinne, tämän Penttilän emäntävainajan näköinen.

Iloisena, kirkkaalla äänellään vastasi emäntä nauraen:

-- No niin ne sanovat. Minä en ole isoäitiä ikänä nähnyt.

-- Jaa, jaa. Minä olen nähnyt. Hän osasi keittää mainioita lihaperunoita, kehui Länsipää nauraen ja luoden silmäyksen ympäri tupaa.

-- Vai osasi, virkkoi emäntä hymyillen.

-- Osasi. Hän oli hauska, itsenäinen ihminen. Suorapuheinen. Minä kävin täällä usein herastuomari-vainajan pakinoilla. Siinä oli valistunut mies.

Emäntä oli avannut peräkamarin oven ja kutsui vierasta. Kävellessään sinne katseli Länsipää ympärilleen, pysähtyen vielä kamarin ovellakin katselemaan kattoa ja seiniä.

-- Tämä tupa oli ennen kansantieteellisesti sangen hauska virkkoi hän. Sitä on kouluksi muodostettaessa pilattu.

Jussi puhui kamarista:

-- Tuossa peräseinämässä kuuluu olleen jokin hauska kuva maalattuna.

Länsipää astui askeleen taammaksi ja katsoi peräseinää, joka nyt oli paperoitu.

-- Oli siinä, todisti hän. -- Mutta minkälainen se oli, en muista.

Vieras oli nyt saapunut kamariin, ja Jussi tarjosi soututuolin. Länsipää painui siihen, löi intoutuneena kämmenellään soututuolin käsivarteen ja puhui:

-- Se, että Pyydysmäelläkin on nuorisoseurantalo, oikea valistuksen temppeli, se on historiallinen tapaus, jota kannattaa juhlia!

Miehessä näytti ilmeisesti jotain kuolleista heränneen.

III.

Nuorisoseurantalon vieressä olevalla ruohokentällä oli vilkas ihmisvilinä. Penkkirivit täyttyivät nopeasti. Maakunnan tavan mukaan oli tasa-arvoisuus ehdoton. Vieri vieressä istuivat enemmän ja vähemmän osaa ottaneet, talolliset, torpparit ja mökkiläiset. Siinä Pyydysmäki emäntineen, Iiska Vuoto emäntineen, Heikki Ylinen emäntineen, Hermanni Luhtasenneva emäntineen, Jaakko Aitanen emäntineen, ja moni muu. Siinä mäkitupalainen Matti Miinanpoika ja Israel Kolisto, kumpikin emäntineen j.n.e. Koko kylä kynnen kannattamaan, niistä tietysti puhumatta, joiden uskonnollinen omatunto tai poikkipuolin asettuva luonto ei sallinut tulla mukaan. Myöskin pitäjäläisiä oli saapunut. Pyydysmäen kylä ei ollut koskaan missään ollut näin yhdessä koossa muualla kuin jossain suurissa hautajaisissa. Kylän nuoret taas häärivät, juoksivat, puuhasivat pihalla, keittiössä, ravintolassa, näyttämöllä, olivat touhussa ja toimessa. Vieraampaa nuorisoa parveili kaikkialla. Siinä oli kansanjuhla valmisteillaan.

Ja kaikki hymyilivät. Eivätkä he nyt ilmeisestikään ajatelleet juhlassa saatavaa kahvikestitystä, ei ryyppyjä, joista ei ollut, mitään toiveitakaan, eikä ryynipuuroa. Aivan toista he ajattelivat, monelle vielä joku aika takaperin aivan vierasta ja tuntematonta nautintoa, mutta nyt uteliaasti odotettua: juhlapuhetta! Maallista valistuspuhetta, kansallista puhetta, nuorisoseurapuhetta, jotain semmoista, ja sitten moniäänistä laulua ja seuranäytelmää. Monessa mielessä, joka askarteli kurtistuneen otsan suojissa, kävi ankara aprikointi, tapahtuiko tässä nyt sittenkin syntinen teko, jos Jumalasta ei puhuta mitään, vaikka pyhäpäivänä ollaan koossa? Mutta pelkkä vieri vieressä istuminen oli jo juhlallista. Ja kun siihen tuli torvisoittoa, yleni mieli epäilyksistä; juhla oli alkanut.

Soiton tauottua astui puhujalavalle Jussi Penttilä. Se, mitä tämä nuori mies puhui, pursusi keväistä intoa, se uhkui suuria ja kauniita toiveita, se oli kansallisen, suomalaisen valistuselämän ylistystä. Saavutus, jota tänään juhlittiin, oli Jussin tähänastisten yhteiskunnallisten valistusunelmien suurin voitto. Kuulijatkin sen tiesivät, ja he katsoivat tätä kyläkunnan suosikkia tyytyväisin hymyhuulin. Puheessa ei tietenkään ollut mitään erinomaista, sellaista, mitä ei jo ennenkin olisi moneen kertaan sanottu. Mutta tässä tilaisuudessa se oli kyläkunnan nuorisoseuraväen tunnus. Jussi puhui Pyydysmäen kyläkuntaelämässä nyt tapahtuvasta historiallisesta muutoksesta. Astutaan uuteen aikakauteen, jossa valistuksellinen yhteiselämä tulee siksi perusvoimaksi, pohjaksi, jolta kyläkunta- ja naapurisuhteet kehittyvät. Epäluuloisuuden ja kateuden sijaan pitää astua keskinäinen luottamus ja hyväntahtoisuus. Valistustyön tulee muodostua jokapäiväiseksi harrastukseksi. Kyläkunnan väestö saa silloin varmaan havaita, että samalla kuin siitä on taloudellisellekin elämälle hyötyä ja yhteiskuntaelämälle parannusta, siitä on nuorten sivistyselämälle sellaista etua, että vanhempainkin täytyy se tunnustaa. Huone, jonka vihkimistilaisuuteen nyt on kokoonnuttu, tulee olemaan näiden harrastusten temppeli. Mutta nuoret yksin eivät voi aina vastata toimintansa vilpittömyydestä eikä tarkoituksenmukaisuudesta. Vanhempain rakkauden ja myötätunnon tulee olla mukana.