Part 14

Tähän aavisteluun sekaantui toinen: millainen on seuraaja?

Keisarin pojasta, perintöruhtinas Nikolaista oli viime vuosina paljon huhuttu. Tiedettiin, että hän on lapsellinen, heikko, idiootti, vähä-älyinen. Joskus korjattiin kuvaa tiedolla, että hän on Suomelle ystävällinen. Kerrottiin edelleen, että häntä on kasvatettu erityisesti taantumushallitsijaksi pyhän synodin yliprokuraattorin Pobedonostsevin valvonnan ja johdon alla. Siinä mielessä oli häntä kaikin tavoin heikonnettu, viety luonne ja miehuus. Heikko pää oli ahdettu täyteen taikauskoa, suuruudenhulluutta, itsevaltiutta, itsekkyyttä, suurvenäläisyyttä, kammoa kaikkea vapaamielisyyttä kohtaan. Aivan erikoisesti tiedettiin häntä kasvatetun vihaamaan Suomea ja tuhoamaan Suomen perustuslait.

Yleinen mielipide Suomessa kävi yhä levottomammaksi. Samalla kuin huhut tiesivät kertoa perintöruhtinaan heikkouksista, ne puhdistivat ja taas korottivat sairasta keisaria. Pojasta voi tulla vielä huonompi.

Paljon puhuttiin myöskin keisarinnasta ja hänen suhteestaan Suomeen, juorut olivat epämääräisiä ja vastakkaisia, milloin hyviä, kulloin pahoja. Vihdoin keksittiin, ettei hallitsijapari ollut käynyt Suomessa 1885 jälkeen. Ja Helsinkiin oli Pietarista kuitenkin vain muutaman tunnin matka. Miksi he eivät olleet käyneet? Olihan Suomi hallitsijoitaan kohtaan osoittanut aina suorastaan lapsellista uskollisuutta. Kun keisari Aleksanteri toinen murhattiin, puivat Suomen miehet nyrkkiä murhaajalle ja hokivat: tulisi hallitsija asumaan tänne Suomeen, kyllä me suojelisimme! Mutta nyt keisari sortaa meidän vapauksiamme ja häpeää siksi tulla tänne.

Näin arveltiin.

Kerran Pyydysmäki ollessaan Lintumäen kamarissa sähisi nyrkki sojossa hampaittensa välistä:

-- On se omituinen tämä Suomen ja sen suuriruhtinaan välinen suhde. Mikä historian juoni siinäkin piileilee, että tämän kansan pitää olla kytkettynä valtaistuimeen, jonka haltija on verivieras, erirotuinen ja näkymättömissä kuin Jumala?

Räätälimestari Pettersson, joka oli työssä talossa, asettui juhlalliseen asentoon ja virkkoi salaperäisin elein:

-- Kysykää tältä!

Hän viittasi Ylisen taloa kohti. Toiset ymmärsivät kohta. Kylän suurin keisarinystävä oli äijä Ylinen. Hän toi mielipiteensä esiin joka tilaisuudessa missä vain puheeksi sattui. Äijä oli suorastaan kiihkeä oman kansallisuutensa vihollinen. Se johtui taas siitä, että hän vihasi kaikkia, herroja, talollisia, mökkiläisiä, työläisiä, mutta erikoisesti pitäjän johtomiehiä, hän kun oli itse joutunut syrjään kunnalliskomennosta.

-- Siitä nyt ei suuria, sanoi Pyydysmäki välinpitämättömästi.

-- Hjaa! Mutta hän vaikuttaa paljon. Eikä hän ole yksin, intti Pettersson. -- Tämänkin kylän ihmisistä on ainakin 90 prosenttia hänen kannallaan. Monet epäilevät salassa teitä molempia -- hän osoitti Pyydysmäkeä ja Lintumäkeä -- enemmän kuin Pobedonostsevia. Mutta te ette tunne heitä! Ne ovat salakavalia. Teidän edessänne rippipuvussa -- vanhurskaita kälmejä.

-- Eiköhän mestari nyt liioittele, epäili Lintumäki hymyillen.

-- En minä luule hänen liioittelevan, totesi Pyydysmäki vakavampana.

Pettersson yhä vilkastui:

-- Minä en liioittele vähääkään. Mutta eihän konnuus kaikilla ole edes pirullista ilkeyttä, se on vielä häpeällisempää, se on tyhmyyttä. _Tällä_ se on viekasta pirullisuutta -- hän viittasi taas Yliseen -- mutta monella muulla tyhmyyttä. Ne luulevat, että jos keisari vain ottaisi vallan pois Suomen herroilta, niin Jumalakin antaisi paremmat vuodet, siunaisi laiskuuden, ilkimielisyyden ja juonittelun. Niin ne luulevat, uskokaa pois.

-- Niin, mutta tässä nyt olikin puhe siitä historian kohtalosta, että miksi Suomen täytyy olla kytkettynä Venäjän valtaistuimeen. Ja pohjimmaltaanhan sellainen johtuu kansan valistumattomuudesta. -- Sillä jos me kaikin olisimme oikein isänmaallisesti valistuneita -- Pyydysmäki kohotti nyrkkinsä -- niin jumalauta! -- rokonarpinen ja kupansyömä ryssä ei saisi hallita meitä!

-- Niinpä niin, yritti räätälimestari. Mutta Lintumäki huusi hieman kovemmin ja sai sananvuoron:

-- Meillä on kohta kaksisataatuhatta harjoitettua sotamiestä!

-- Niin -- mutta helpommin saa auringon kiertämään vastapäivään kuin ne tappelemaan isänmaan vapauden puolesta, intti Pettersson.

Pyydysmäen silmät leimusivat:

-- Sinä olet ruotsalaista sukua, mestari, sinä halveksit suomalaisia.

-- Minussa ei ole ruotsalaista verta enää, minä olen sen täydellisesti suomalaistuttanut.

Toinen nauroi.

-- Hyvä on. Mutta sinä saat nähdä, että -- hän kuiskasi -- kerran me koetamme, kävi miten kävi!

-- Minä tulen mukaan, lupasi Pettersson.

-- Mitäs Tolstoi sanoo? kysyi Lintumäki nauraen.

-- Ei hän ole minun jumalani enempää kuin Kristuskaan. Ja sen vuoksi minä en tässä suhteessa pidä Tolstoita oppi-isänäni.

-- Hyvä! tunnusti Lintumäki.

Muutamaa päivää myöhemmin levisi tieto keisari Aleksanteri kolmannen kuolemasta.

Pyydysmäkeläisetkin olivat siihen aikaan ikäänkuin huumeessa. Oli vuoden rumimmat säät. Palvelijat viettivät vapaaviikkoja. Lukemattomia juttuja kiersi talosta taloon, mökistä mökkiin. Ihmisten kädet tuskin olisivat pystyneetkään työhön. Oli tapahtunut jotain tavatonta, elämänperustukset tuntuivat horjuvan.

Keisari oli kuollut!.

Kirkonkellot soivat koko maassa. Kaikkialla kuulutettiin lakkaamatta sanomaa: keisari on kuollut!

Alamaisten rinnoissa alkoi yleisen säikähdyksen hieman hellitettyä heti risteillä kysymys: oliko se hyvä vai paha?

Uusi hallitsija oli astunut entisen sijaan -- ainakin niin otaksuttiin. Kysymys kiiri ilmassa, askarteli lukemattomissa aivoissa, purkautui sanoiksi: vahvistaako uusi keisari Suomen perustuslait?

Ellei -- mitä sitten seuraa?

Mökkiläisissä, vieläpä talollisissakin oli suuri osa niitä, joista koko perustuslakikysymys tuntui käsittämättömältä kuin uskonnollinen arvoitus. He eivät osanneet itsellensä ollenkaan selittää, olisiko asia ollut hyvä niin vai näin. Kaikkia jännitti sen lisäksi kysymyksen yhteyteen liittyvä salaperäisyys: mitä tapahtuu Venäjällä, mitä tulee tapahtumaan Suomessa?

Niissä, jotka asian painavuuden jotenkin tajusivat, kasvoi epäilys ja pelko hetki hetkeltä. Keisari oli kuollut Livadiassa. Suomen ministerivaltiosihteeri oli mennyt sinne ylimääräisellä junalla. Mutta häneen ei ollut enää maassa täyttä luottamusta. Koko maan kohtalo riippui nyt kuitenkin hänestä, hänen miehuudestaan. Häntä ympäröi lisäksi kiihoittunut, vihamielinen Venäjä. Kaiken sen johdosta mitä tiedettiin niistä, jotka valvoivat keisarivainajan kuolinvuoteen ympärillä ja joiden vastarinta Suomen edustajan täytyi murtaa, näytti tehtävä ylivoimaiselta. Käsitys valtaistuimen perillisestä oli yhä huonontunut. Hänestä oli nyt Suomessa yleisimpänä kuva, joka ei suuresti eronnut tanssinukesta. Mikä ohjaisi tätä heikkoa nuorukaista, kun keisari Aleksanteri kolmas oli Suomen perustuslakien säilyttämisen puolesta saanut panna liikkeelle koko tunnetun tarmonsa?

Ne, jotka toivoivat, ettei perustuslakeja vahvistettaisi, kuiskailivat salassa keskenään, mutta eivät uskaltaneet julkisuudessa hiiskahtaakaan. Niitä ei ollut kuitenkaan aivan monta täällä Pyydysmäellä -- lopultakaan, vaikka Pettersson niin luuli. Yksi varma oli kuitenkin Ylisen äijä. Hän oli pukeutunut teeskentelijän naamariin, iski ja räpytti tervettä silmäänsä hokien, että kun vain "Hänen majesteettinsa, uusi keisari, katsoisi armollisesti Suomen kansan puoleen" ja antaisi sen pitää "lakinsa ja laitoksensa". Hän luki tätä rukoustaan aamulla meijerillä ja miesjoukossa Kylä-Pyydysmäen pihalla ja kävi sanomassa sen myöskin naapurinsa Erkki Pyydysmäen tuvassa. Miniä, Ylisen emäntä sattui samalla olemaan Pyydysmäen tuvassa, kun äijä jutteli. Äijän mentyä miniä kuiskasi naapurin emännälle:

-- On se tuo meidän äijä... jumalaansa rukoili aamulla, ettei uusi keisari vain vahvistaisi perustuslakeja.

Eräässä toisessa tapaamassa otti äijän kiinni juro Aita-Jaakko ja sanoi:

-- Eräänä päivänä te toivoitte, että ne perustuslait veisi itse se vanha-Erkki. Oletteko nyt muuttanut mieltänne?

Siinä miesjoukko rähähti nauramaan. Ylisen äijä kävi sanattomaksi ja katsoi ympärilleen etsien eikö nyt kukaan häntä auttaisi. Mutta mieliala tuntui sellaiselta, että äijä hiipi pois Aita-Jaakon ikuisena vihollisena.

Iltapuolella päivää oli koko pitäjä kokoontunut kirkolle, koska piti saapua tietoja päivän suuresta asiasta ja ne tahdottiin ottaa vastaan kirkossa. Kirkonkylän talojen pihat olivat hevosia täynnä ja tuvat seurakuntalaisia. Jännitys kohosi sitä valtavammaksi, mitä myöhemmälle aika kului. Ja sikäli kuin asian yleinen luonne jännitti, valoi se kaikkiin odottajiin myöskin levottomasti kuohahtelevan mielialan. Pelko siirtyi toisesta toiseen, se alkoi muodostua jo henkilökohtaiseksi, aavistus vahingon suuruudesta laajeni. Oli kuin ukonilman edellä, jolloin ensi jyrähdyksiä toiset ivailevat, toisten jo asettuessa totisiksi. Mutta kun pilvi yhä paisuu ja tummenee, jyrähdykset käyvät pelottavammiksi ja ensimmäiset rakeet lankeavat maahan, silloin jo mykistyy pilkkaavinkin suu ja yleinen avuttomuudentunne valtaa mielen.

Syksyinen sade pieksä ikkunaruutuja, joitten takana yhä hiljaisemmiksi käyneet Suomen kansalaiset odottivat hetken historiallista kohtaloaan. Ulkonakin oli pimeä, eikä mikään taivaalta tuleva valonpilkahdus sitä lievittänyt. Mieliala oli raskas ja painunut.

Silloin helähti kirkonkello. Jokaisessa tuvassa lehahti väsynyt, kahlittu tunnelma vapauteen. Ovien täydeltä ryntäsivät ihmiset ulos kujille.

Kirkko oli yltyleensä valaistu.

Kirkonkellot soivat iloisessa kilvassa kuin riemusaattoa tervehtien.

Rapaisille kujille työntyneet ihmiset tiesivät jo näistä merkeistä, että rovastille oli saapunut hyvä sanoma, joka nyt aiotaan julistaa kansalle. Sade oli tauonnut. Taivaslaki oli osittain selvinnyt, ja kuu pilkisteli toisinaan pilvien raoista. Kirkonkylän kaikilla kujilla kävi iloinen häläkkä.

Kirkko oli kynttilöillä kirkkaasti valaistu. Tuossa käy Pyydysmäki emäntineen ja tyttärineen. Siinä samassa ryhmässä Hermanni Luhtasenneva emäntineen ja opettaja Lintumäki emäntineen ja vähän jälempänä Heikki Ylinen emäntineen, mutta äijää ei näy. Niin tunkeilee siinä väkeä jokaiselta pitäjän kulmalta ja sijoittuu penkkeihin. Lyhyessä hetkessä ovatkin istuimet käytetyt ja käytävät alkavat täyttyä. Rovasti nousee saarnatuoliin. Kaunis, valkeahapsinen pää kohoaa yli saarnatuolin laidan. Sadat silmäparit tähtäävät hartaina ja uteliaina.

Aivan vaatimattomasti ja yksinkertaisesti kehoittaa hän kiittämään Jumalaa, joka johdattaa ihmisten mielet kuin vesiojat...

Sitten julistaa hän tiedoksi, että armollinen hallitsija, Venäjän keisari, Suomen Suuriruhtinas Nikolai toinen on Livadiassa vahvistanut Suomen perustuslait ja Suomelle vakuutetut erioikeudet, luvaten pitää ne muuttamattomina voimassa ja vaikutuksessa.

Ja kun pappivanhus sen jälkeen luki tilaisuuteen sopivan kiitosrukouksen, alkoi kirkossa kuulua, aluksi hiljaisia, mutta sitten yhä paisuvia liikutusääniä. Kun naisten pingoitettu ja jännittynyt mieliala siten pääsi purkautumisen alkuun, nousi liikutus hyrskeeksi, joka aaltomaisena vyöryi yli kirkon.

Valkohapsinen vanhus siellä ylhäällä joutui siinä määrin saman aallon valtaan, että toimitus hetkiseksi pysähtyi...

Virsitaululla oli numero 399.

Urut alkoivat soida. Nuoren kanttorin kirkas tenori johti:

O Herra, siunaa ruhtinaamme, Suo henkes hälle ylhäältä; Hallitse myöskin säädyt maamme, Sun viisautes hengellä, Ett' olis aina neuvoissansa Yks mieli, rakkaus, rauha kanssa.

Laulu sai valtavan voiman, joka paisui yhä:

O Herra, siunaa Suomen kansa, Suo sille runsas armosi, Se kaikiss' että vaiheissansa Sun oma kansas olisi! Suo uskollisuus, vakuus meille, Menestys elämämme teille!

O Herra, siunaa Suomen maamme Runsailla taivaan lahjoilla, Ett' ahkeralla työllä saamme Ain' elämämme tarpeita! Suo lastenlastemmekin siitä Sun laupeudestas vielä kiittää!

Sadoissa maan kirkoissa vannoi Suomen kansa jo sinä yönä vapaaehtoiset uskollisuudenvalansa uudelle keisari-suuriruhtinaalle, jonka käteen kaitselmus oli laskenut tämän orvon ja voimakeinoista avuttoman kansan kohtalon. Levottomuus ja pelko, joka poistuneen hallitsijan viimeisinä elinvuosina oli pitänyt kansan mieliä jännityksessä, oli hetkessä kuin tuuleen puhallettu. Kansan herkkäuskoinen mieli näki uuden hallitsijan valassa lakiensa ja olemassaolonsa kaikkivallan määräämän puolustajan, olemassaolonsa ja ryssän uhkaaman elämänsä ainoan turvan.

Sellaista jännitystä ei Suomen kansansielu ollut vielä milloinkaan hallitsijavaihdoksen aikana kokenut.

Pimeän syysyön rapakossa, johon kuu toisinaan pilvenraosta loi hieman valaistusta, vaelsi seurakunta kirkolta. Mutta mielialan kiusallinen jännitys oli lauennut ja rauha vallitsi sydämissä.

III OSA

I.

Kirjoitettiin jo vuosiluku 1898.

Oli taas kesä. Ylisen äijä eli vielä ja eräänä päivänä tuli takamailta kantaen selässään karahkakimppua. Äijä on viime aikoina aika lailla vanhentunut. Sokean silmän ontelo on käynyt vastenmielisemmäksi ja terveen silmän naskutus vihaisemmaksi. Vanhetessaan sanoo äijä lähestyneensä Jumalaa, mutta hänen miniänsä Ylisen emäntä sitä vahvasti epäilee.

Äijä on siis jo harmaa, koukkuun käpristynyt, jalka kuitenkin vaihtuu toisen edelle aika ketterästi. Karahkakimppu pysyy selässä, kun on sidottu pienellä nuoranpalalla, ja seuraa kantajaansa. Äijällä on, näet eläkemaita. Täytyy pitää huolta niiden aidoista, kun ei Heiska kuitenkaan... ei vaikka koko kylän karja tulisi ohrapeltoonkin, sanoo äijä. Ja muutenkin tarvitsee karahkoita. Vanhana toimellisena talollisena, joka aikoinaan on käynyt miehen reiästä, pitää hänen yhä vielä vanhanakin kaikkea sellaista varata. Eikä mies saa tulla metsästä tuomatta jotain, tulla kahta kättä heittäen, talollinen. Se kuuluu luontoon. Entisestäänkin on hänellä aitan alla vanhoja, kuivaneita kuusinäreitä, karahkoita, halkomattomiakin. Niitä ei ole tarvinnut käyttää. Mutta jos nyt tarvittaisiin, pitää tuoda kotiin tuoreita. Eikä hän näitä anna kenellekään, ei Heikillekään. Pitäneekö panna kuoppaan, jotteivät varasta, rengit ja Heiskakin. Nämä ovat omia. Hän on aina ollut tiukka ja vihainen metsävarkaille. Hänen maaltaan ei ole kukaan saanut ottaa karahkaakaan, jos äijä on sellaisen tietoonsa saanut, pois on omansa hakenut.

Hän tulee suuria pieksujaan vetäen ja tietä tomottaen, pölyävää kylätietä, mälliä purren, hikoillen ja ähkien. Vihdoin hän saapuu siihen meijerin ja Penttilän väliselle aukealle. Siihen on, pienelle mäkikummulle rakennettu uusi nuorisoseuran talo. Se on tehty vanhasta riihestä. Taloa parhaillaan valmistellaan. Sieltä kuuluu nakutusta ja muuta työn ääntä. Rakennuspaikalta tulee samassa äijän eteen tielle Penttilän nuori isäntä, Jussi, Pyydysmäen poikia. Äijä ojentaa sormensa taloa kohti:

-- Perkeleen kirkkoako sinäkin rakennat?

Jussi pysähtyy, suu menee hymyyn.

-- Siitä tulee nuorten valistustemppeli.

-- Mikä valistustemppeli? Synnin ja saastaisuuden pesä.

-- Teillä on väärä käsitys. Kun se tulee valmiiksi, niin kutsutaan teidätkin katsomaan ja kuulemaan vihkiäisiin.

-- En minä tule. Mutta kyllä emäntä ja Heiska tulevat. Niiden pitää olla joka paikassa. Mitä siitä vihitään?

-- Vihitään tarkoitukseensa.

-- Eikö siellä vihkimättä sovi piruja palvella?

-- Ei siellä sellaisia palvella.

-- No ei Jumalaa ainakaan.

-- Miksi ei? Mutta pitää sitä muutakin tehdä tässä maailmassa kuin Jumalaa palvella.

-- Ei mitään, poika-parka! Ei ole mitään muuta kuin kaksi hallitusta ja valtakuntaa, taivaan ja helvetin. Tämä vie helvettiin.

-- Niin, mutta täytyyhän toimittaa maallisiakin askareita, koettaa Jumalan mielen mukaan.

-- Se on taas eri asia. Älä viisastele.

-- Minäkö viisastelen?

-- Luulet minua jo niin vanhaksi ja tyhmäksi, etten minä ymmärrä mitään, mutta älä luule...

Samalla saapui paikalle kiiruhtavaa käyntiä Hermanni Luhtasenneva, samaa tietä kuin äijäkin. Siihen määrään oli tuon entisen kyläruhtinaan äijä Ylisen mahti jo menettänyt pelottavuutensa, että tämä palstatilallinen ja kylän entinen urakkakuokkuri saattoi käydä hänen kimppuunsa hieman kiihtyneesti ja poliisimaisesti kysellen:

-- Mistä te olette ne karahkat ottanut?

Äijä käänsi näkevän, vuotavan silmänsä hyökkääjää kohti ja sivuuttaen tämän tutkivan katseen kysyi matalalla murinalla:

-- Mitä se sulle kuuluu?

-- Kuuluu se! Kun ne ovat mun karahkametsästäni.

-- Sun? Valehtelee... Missä sulla on karahkametsää?

-- Näyttepä tietävän. Onneksi satuin jäljillenne.

Äijän näytti olevan nyt vaikea kierrellä. Hän turvausi vanhaan mahtiinsa.

-- En minä sun karahkoitasi tarvitse, kyllä mulla niitä on. Kuoppa ja aitanalus täynnä. Eikä sulla olekaan karahkametsää. Se on kruunun.

Äijä kuitenkin piteli karahkakimppua yhä selässään aikoen lähteä. Luhtasenneva tarttui kimppuun ja tempasi sen haltuunsa.

-- Annatteko suosiolla?

Äijä tunsi menettäneensä ryhtinsä ja virkkoi voimatonna:

-- Kyllä olet hävytön.

Luhtasenneva heitti nuoran ukon eteen, kokosi kuusennäreet kainaloonsa ja meni. Äijä kumartui ottamaan nuoraansa ja murisi:

-- Nälkä-hinen täi pu-roo ki-pi-ää.

Sillä aikaa oli Jussi Penttilä jo pyyhkäissyt tiehensä.

Näiden muutamien vuosien kuluessa oli Pyydysmäellä taas tapahtunut kaikenlaisia muutoksia. Niinpä oli uusi kansakoulutalo rakennettu hieman kylän sivulle mäkirinteeseen, Pyydysmäen entisen vasikkahaan yläpuolelle, kylän parhaalle rakennuspaikalle. Penttilän vanha kunnianarvoisa talo oli taas saanut varsinaiset asukkaansa. Sinne oli asettunut Jussi Pyydysmäki nuorine emäntineen. Tämä emäntä taas oli Jaakko Aitasen ja hänen vaimonsa Maijan tytär, Susanna. Nuoren emännän äiti oli omaa sukuaan Penttilä. Niin olivat asiat kehittyneet siihen, että Penttilän vanhan talonpoikaissuvun uusi vesa oli istutettu vanhaan sukuperintömaahan takaisin ja siihen liitetty Pyydysmäen elinvoimaisen suvun kantavesa miehen puolelta. Oli vielä käynyt niinkin harvinaisesti, että tätä avioliittoa oli tervehditty koko kylässä ja pitäjässä erinomaisen myötätuntoisesti. Itse Pyydysmäen haltiat pitivät sitä kohtalon ohjaamana. Herastuomari-vainajan taloudellinen sortuminen oli ollut siinä määrin koko seudulle yllättävä ja sääliä herättävä, että Erkki Pyydysmäen omistusoikeus taloon oli ollut aina hiljaisen, kuiskaavan mutinan alaisena. Olihan kauppa ollut laillinen, hinta sovittu ja maksettu ja vanhukset erittäin hyvin hoidetut. Mutta sittenkin tuntui kyläläisistä kuin Erkki Pyydysmäkeä olisi siinäkin seurannut liikanainen, ansaitsematon onni, vanhaa herastuomaria ja hänen emäntäänsä taas vainonnut kohtalo, jonka välikappaleeksi juuri Erkki Pyydysmäki joutui. Eihän niitä sellaisia mielialoja kyläkunnissa tarkemmin selvitellä, ne omistetaan satunnaisten mielijohteiden mukaan. Samoin nyt, kun koko asia näytti tällä uudella avioliitolla sovitun noiden kahden suvun välillä, tämä hyväksyvä mieliala valtasi pian taas yhtä yleisesti kaikki. Poikkeuksellinen myötätunto seurasi Penttilän nuoria haltijoita, joiden ensimmäinen perillinen oli miehenpuoli ja kantoi talon perintö-nimeä Iisakki. Jussi oli luopunut Pyydysmäki-nimestään ja omaksunut Penttilän.

Mutta suvun asiain järjestely näinä vaiherikkaina vuosina ei ollut vielä jäänyt tähän. Kun Iiska Pyydysmäki oli saanut pappistutkintonsa suoritetuksi, oli hän lähtenyt Amerikkaan. Sieltä hän palasi muutaman kuukauden kuluttua mukanaan Lissu, josta sitten tuli hänen rakastava ja iloinen pastorskansa. Apulaisen virka oli saatu naapuriseurakunnassa joten nämäkin asiat olivat järjestyneet kaikinpuolin mukavasti.

Pyydysmäen suku oli siis kaksinkertaisin sitein sidottu Penttilän sukuun. Eikä Erkillä enempää kuin hänen emännälläänkään ollut enää mitään sitä vastaan. Päinvastoin tunnusti emäntä kerran miehelleen, kun asiasta tuli puhe, että hänestä tuntui siltä kuin tässä olisi vaikuttanut jokin korkeampi johto.

Luonnollisesti olivat Pyydysmäen haltijatkin jonkun verran tällä välin taas vanhentuneet, mutta elinvoimaisina he olivat kuitenkin pysyneet. Erkissä vain saattoi tehdä sen havainnon, että mitä enemmän hän lakkasi ruumiillisia töitä itse suorittamasta, sitä elävämmäksi hänessä virisi kansanvalistusharrastus. Eihän hän voinut siihen itse suuresti ottaa osaa, mutta hänen myötätuntonsa oli nuorille suuriarvoinen. Sen ohessa oli hän viime vuosien kuluessa yhä kiinteämmin seurannut niitä ilmiöitä, jotka köyhän väestön keskuudessa herättivät kasvavaa toivoa taloudellisten ja valtiollisten etujen saavuttamisesta venäläisen keisarivallan avulla.

Näitä kahta tietä vei kasvava elämänkokemus hänet yhä syvemmälle kansan sielunelämän lähteille, opettaen hänet tuntemaan köyhyyden vaikutusta alkuaan rehelliseenkin sieluun. Köyhyydestä sai hän uuden kuvan. Se ei ollutkaan enää vain kykenemättömyyden ja laiskuuden luonnollinen seuraus, vaan todella yhteiskunnallinen tauti, joka versosi ja kasvoi avuttomuuden ja valistumattomuuden maaperästä.

Myötäänsä oli eläviä esimerkkejä kulkenut hänen ohitseen. Moni hänen ikäisensä ja moni nuorempikin isäntä pitäjällä oli viime vuosina myönyt talonsa jatkuvaa velkaantumista peläten, jotkut olivat menneet Amerikkaan ja ainakin pari hyvää tuttavaa kaupunkiin. Toinen niistä oli ruvennut tekemään kivitöitä, toinen harjoittamaan ajurin ammattia. Nämä eivät kumpainenkaan vielä olleet niin köyhiä, että hätä olisi pakottanut. Mutta heillä oli jo aikaisemmin kaupunkiin menneitä tuttavia, jotka ilmeisesti elivät helpommalla tuin täällä maalla tavallinen talollinen. Ainakin muista näytti siltä. Nytpä se, joka oli mennyt ajuriksi, ei kuitenkaan uudesta, helpoksi luullusta elinkeinostaan oikein pitänytkään, mutta ei ollut enää varoja eikä kykyä muuttaa takaisin maalle, perustamaan tänne taloutta. Murhe oli tehnyt miehestä juopon. Kivityömies oli muuten jotenkin tyytyväinen, mutta kaupungissa oli akka ruvennut ryyppäämään, yksi tyttäristä oli joutunut huonoille jälille ja ainoa poika kadonnut merille.

Vaikka nämä ja useat muut samantapaiset, historiat tunnettiin, veti kaupunki tai Amerikka yhä useampia kuitenkin. Monet olivat suorastaan rakastuneita saksalaiseen vehnäjauholeipään ja amerikkalaiseen keittoon. Tuntien voivansa hyvin näistä keitoksista ja paistoksista he laskivat mielikuvituksessaan, että talonpojan, joka kasvattaa ruista, ohraa ja kauraa, josta kaupassa ei makseta juuri mitään, ei kannata ostaa vehnää. Mutta työväen, joka saa rahapalkan, heidän kannattaa. Niinpä onkin työväellä erinomaiset olot, varsinkin kaupungissa. Ja vähänkö niiden posket punottavat vehnästä ja oluesta! Olisi mieletöntä, ellei aikanaan pyrkisi rahapalkkalaiseksi.

Merkillinen ristiriita ilmeni siinä, että maanhalu tilattomissa tästä huolimatta samalla kasvoi, kun talollisten pyrkimys irtautua maasta alkoi. Näissä tilattomissa ja torppareissa maanhalu oli kuin sukupolvissa peritty, vaistomainen, aavisteltuihin arvoihin perustuva ikävä. Tämä kaipaus ja sitä tietä tapahtuvan paremman elämän odotus istutti muutamiin myrskyisempiin sieluihin jo jonkinlaisen kapina-ajatuksen. Jos, jos vain keisarivalta toteuttaisi sen, niin he saattaisivat tunnustaa sen olevan Jumalasta, vaikka sen takana on ryssäkin, jota aina on vihattu. Mutta kenties on erehdytty? Suomen herrat ovat narranneet? Vähänkö ne narraavat!