Part 13

Kotona joutuivat kaikki ymmälle Iiskan odottamattoman tulon johdosta. Isä ei ollut kotona hänen saapuessaan. Äiti tuli pihalle vastaan totisena ja levottomana tutkien pojan silmiä. Veli Jussi asteli riiheltä nokisena ja kysellen. Eliisa ilmestyi aitasta säkkikantamus sylissään, pudotti sen pelästyneenä maahan ja laski:

-- Sys siunaa, Iiska...?

Ja Iiska näki, että sisko aavisti asian oikean laidan.

Simuna lähti juuri elolavalla istuen riihikartanolle, sai Iiskalta sikarin, pisti sen illaksi talteen ja myhäili.

Setä-Sameli istui kaivonkannella ja väänsi vitsaksia tehdäkseen kantimia pariin vieressä olevaan navettasankoon, syleksi, hymyili ja jutteli itsekseen:

-- Saa nähdä huomaako Iiska vanhaa...

Huomasipahan! Hän tuli kättelemään, ja Sameli myhäili. Saatuaan Iiskalta tavallisen tervetuliaissikarin hän puri sen päästä palasen ja sytytti.

-- Saamari, tuota... Joko sinä olet valmis, tuota, pappi?

-- Ei aivan vielä, mutta jouluksi.

-- Ehtiihän sitä... nuorihan sinä vielä. Mutta saamari, eikö sulla ole vielä morsianta? Hi hih! Katso nyt joku korea posliininen mamselli, hih! Vaikka mitähän tuosta koreudesta, valitse hyväluontoinen. Äitis jo huutaa, mene, minä väännän tuon vitsan... Peru kun antoi reiru-sikarin.

Iiska jätti Sameli-sedän nauttimaan sikaristaan kaivonkannelle. Muut menivät kukin askareilleen, kotiin palannut äidin kanssa tupaan.

Kamariin päästyä selvitti Iiska heti äidille äkillisen kotimatkansa syyn. Tuskin oli emäntä saanut kuulla ensi sanat, jotka alkoivat selvittää mistä oli kysymys, kun poika saattoi huomata aiheuttaneensa äidille surua. Vaikka emäntä oli verrattain lujaluontoinen ihminen ja hallitsi itseään hyvin, ilmestyi hänen kasvoilleen nyt sellaisia hermostuneisuuden merkkejä, että Iiskan sydän kävi levottomaksi, poika kun oli äitiinsä läheisesti kiintynyt. Eikä hän ollenkaan ymmärtänyt, minkä vuoksi äiti olisi tästä pahoillaan. Hänellä oli ollut jokin hämärä, etäinen aavistus, että äiti olisi tästä vielä ihastunutkin. Ja nyt... jumala nähköön, äiti itki --

-- Niin, lopetti Iiska, -- minä olen varma siitä, että olen rakastanut Lissua lapsuudesta saakka. En ole sitä oikein ymmärtänyt ennen... nyt se on vasta puhjennut ilmi.

Pojan vaiettua katsoi äiti häntä kotvan surullisesti silmiin ja virkahti:

-- Mutta... luuletko, että _hän_ pitää sinusta?

Iiska säpsähti. Silmä kohtasi levottomana äidin silmän.

-- Sitä minä en todellakaan tiedä. Siksi tulin nyt.

Äiti katsoi poikansa silmiin:

-- Mutta mitä luulet isän sanovan?

-- Mitä _isällä_ on tämän asian kanssa tekemistä?

Poika hymyili kysyvän näköisenä.

Äidin katseessa muuttui vivahdus ankarammaksi:

-- Ethän sinä niin ajattele, poikani?

Iiska korjasi:

-- Enhän minä silti ylenkatso isän tahtoa, mutta minun luullakseni isä on niin viisas mies, että hän sallii minun hoitaa tämän asian itse.

Jonkun verran äidin katse lieventyi, mutta se jyrkkeni kohta, kun hän sanoi painokkaasti:

-- Niin, poikani, onhan se sinun oma asiasi. Mutta onhan se vähän meidänkin... Tämä tulee nyt niin outona, kun juuri äsken on Lissulle semmoista tapahtunut.

Äiti tarttui poikansa käteen.

-- Lissu on ollut toista vuotta toisen morsian ja nytkö hän heti lentäisi sinun syliisi? Ihmiset puhuisivat siitä. Ja sinusta tulee pappi. Minä luulen, että isäkin ajattelee samoin.

Äidin huuli värähti.

Poika oli noussut, asteli edestakaisin ja näytti hermostuneelta pusertaessaan kädellä otsaansa.

-- Ajattele sitä, virkahti äiti vähän ajan kuluttua.

-- Sitä tuskin voin nyt ajatella.

-- Ihmisen täytyy. Entäs, jos jälkeenpäin katuisit?

Poika ei nytkään vastannut.

-- Sinä olet meidän toivomme, isän ja minun.

Iiska meni omaan huoneeseensa. Kaikki muu, mitä äiti oli sanonut, oli mennyt ohi korvien, mutta kysymys: rakastiko Lissu häntä vai eikö? viipyi.

Olisi ollut varsin odottamatonta, jopa kummallista jollei Lissu olisi häntä rakastanut!

Mutta emännän mielikuvitusmaailmassa oli taas jotain kaunista romahtanut. Pappila, jossa hänen poikansa olisi pastorina ja hänen rouvanaan sopiva, mukava, suvun ja virka-arvon mukainen pastorska, joka kaikin puolin pystyisi ihmistenkin silmissä kantamaan miehensä arvoasemaa ja olisi niin kuin muidenkin pappien rouvat.

Tämä Lissu taas oli liian tuttu ja läheinen, melkein kuin oma lapsi. Lissu ei ollenkaan vastannut äidin pastorskaminiäkuvaa. Ja vaikka ei Lissusta juorukaan tietänyt mitään pahaa, niin siitä pitkästä kihlauksesta ja purkauksesta oli kuitenkin jäänyt tahra, joka yritti näkymään tässä tapauksessa. Emäntä tunsi sydämensä pohjalla, että hän oli valmis kunnian ja omantunnon nimessä Lissua puoltamaan ja puhdistamaan, mutta -- uhraapas siihen pastori-poikasi! Se oli liikaa.

Kun isäntä tuli illalla, sai hän kuulla asian. He istuivat vastakkain kamarin pöydän ääressä, isä ja poika. Isä oli ottanutkin asian paljon rauhallisemmin kuin äiti. Iiska havaitsi kuitenkin, miten hikihelmet kihosivat isän otsalle samalla kuin hän vaieten silmäili poikaansa.

-- Tuotanko minä teille surua? kysyi Iiska nöyrästi.

Pyydysmäki laski kätensä raskaasti pöydälle.

-- Sehän on sinun oma asiasi, kenen sinä otat. Mutta tässä on jotain niin yllättävää. Te olette kasvaneet yhdessä kuin sisar ja veli, ja nyt vasta, yht'äkkiä sinun päähäsi pälkähtää rakastua häneen.

-- Minä luulen, että olen rakastanut häntä kauan.

-- Luulen! Kyllä nuori mies sellaisen asian aina tietää, jos se on tosi. Ei se jää luulon varaan.

-- Voi olla tapauksia, isä, jolloin tällainen tietoisuus uinuu herätäkseen vasta saatuaan sysäyksen.

Isä ilkkui:

-- Eikö tämä ole sitä romantiikkaa?

Mutta samalla hän taas kääntyi ankaran totiseksi:

-- Sinä huikentelet!

Hän nousi pannakseen tupakkaa piippuun ja jatkoi sieltä:

-- Nämä tällaiset äkilliset otteet alkavat tehdä minut levottomaksi. Ensin sinusta oli vähällä tulla runoilija -- nyt et taida runoutta enää ollenkaan harrastella, vai kuinka? Sitten sinä epäilit koko jumaluusoppia ja aioit vaihtaa lukuainettasi. Mutta silloin tuli vastaan vapaakirkollisuus, ja sinusta oli vähällä tulla vapaakirkollinen, kiertävä apostoli, sen haihattelijan jäljittelijä.

Isän äänessä soi, viime sanoissa varsinkin, selvä pilkka. Kohta hän kuitenkin taas melkein ärjäisi:

-- Minähän alkuaan ajattelin sinusta kelpo suomalaista virkamiestä!

Poika katsahti ehdottomasti päätä kohti, josta tuo ääni tuli.

Isä istui raskaasti soututuoliin ja jatkoi:

-- Mutta sinun luonteesi heikkous on vienyt minun toiveeni.

Poika nousi.

-- Ei isä, älkää sanoko sitä! huusi hän rukoillen. -- Minä tarvitsen sitä tietoa, että te luotatte minuun. Tarvitsen sitä enemmän, kun luonteeni ei ole yhtä luja kuin teidän.

Pyydysmäen rinta kohoili raskaasti. Samalla vilahti hänen mieleensä ukko Länsipää ja hänen suhteensa poikaansa. Pojan rappiollemenosta syytettiin Länsipään ukkoa, joka oli tylysti sulkenut langenneelta kodin ovet silloin, kun oli vielä parantumisesta toivoa.

Iiska oli aina ollut jokseenkin ehdottomasti raitis. Siitä saakka, kun isä oli ehdottomuuden sovelluttanut omaan elämäänsä, oli poika ilman mitään sopimuksia seurannut mukana. Iiska sai ajatella vapaasti, sitä ei isä ollut koskaan estänyt. Mutta elämän ehdoton nuhteettomuus, tahrattomuus oli aina ollut Erkki Pyydysmäen vaatimus. Ja hän oli oppinut sen vaimoltaan. Kun poika oli tämän täyttänyt, pysyivät välit avonaisina. Mutta juuri siksi koski Iiskaan niin syvästi isän ankara ilmoitus, että hän oli kadottanut pojan suhteen toiveensa.

-- Taisin sanoa liikaa, katui isä kotvan kuluttua hiljaa ja loi poikaan melkein anteeksipyytävän katseen.

-- Liikaa se oli! huudahti Iiska kiihkeästi. -- Te tiedätte varsin hyvin, että jos te otatte minulta pois luottamuksenne, se vie heikolta luonteeltani sen tärkeimmän tuen. Enkä minä luule vielä olevani kansaltani hukkaan mennyt.

Isä nosti päätään ja katsoi poikaansa. Pojan itsetunto oli taas noussut, ja rintaa liikutti korkea kuohunta.

-- Minun tutkintoni ovat hieman viipyneet. Elämänuran valinta tällaisena aikana ei ole niin helppoa... varsinkin kun tulisi samalla yhdistää isän toiveet ja omat harrastukset... ellei tahdo kokonaan kieltää itseään ja muuttua koneeksi, jota muut työntävät ja käyttävät.

Loppusanat tulivat jo melkein vihaisesti.

Vähäisen vaitiolon jälkeen kysäisi isä:

-- Noo, huoliiko se tyttöletukka sinusta?

-- En tiedä, aion nyt mennä sinne.

-- Mene sitten... jos tästä elämä riippuu.

* * * * *

Lissu Jaakkola oli jo eronnut pappilasta, asui tätinsä luona Aitasessa ja valmistautui Amerikanmatkaan. Saatuaan Iiskan kirjeen oli hän ollut tuntevinaan kuin olisi ennakolta aavistanut sen tulon. Sielun täytti omituinen myrskytila. Vuosikausia salassa elänyt, mutta järjen mahdottomaksi tuomitsema unelma oli täyttynyt. Sitä ennen oli kuitenkin ehtinyt tapahtua jotain, mikä nostatti toteutumismahdollisuuden tielle ylivoimaisen esteen. Kihlauksen loppumisessa oli jotain... Hän ei tosin ollut Yrjöä edes kertaakaan syleillyt, niin vieras, niin lämmötön oli suhde tytön puolelta ollut. Mutta juuri siksi se häntä nyt jälestä päin hävetti.

Samalla tarttui häneen Amerikan-kiihko ja loi valoa siihen omituiseen pimeyteen, johon hän oli joutunut. Kiihko kasvoi nopeasti kuin päivänperhonen ja lumosi loistollaan.

Tässä mielialassa alkoi taas kasvaa uhma. Häntä oli melkein lapsuudesta saakka vainonnut masennus sen johdosta, että sai lakkaamatta kokea ihmisten sääliä suvun häviön johdosta ja nauttia ihmisten hyväntahtoisuutta. Jo aikaisin oli hänen sielussaan jokin voima noussut sellaista "armeliaisuutta" vastaan. Oliko hänen syynsä, että suku oli hävinnyt? Ja ellei se ollut -- miksi eivät ihmiset saattaneet olla hyväntahtoisia ilman sääliä? Lissu tunsi olevansa terve ja voimakas ja pystyvänsä leipänsä edestä työhön; hän tiesi sitäpaitsi olevansa Jumalan luomasta kaunis ja iloitsi siitä salassa. Miksi ei häntä kohdeltu sen mukaan kuin hän itse ansaitsi? Mitä hänellä oli tekemistä sukunsa onnettomuuksien kanssa!

Kihlauksen purkautumisessa kiusasi häntä vain se, että teennäinen, puolinainen, väärä suhde oli saanut kestää niin kauan. Varjo siitä lankesi häneen itseensä. Kiusaavana poltti: miksi ei hän ollut sitä purkanut heti, kun huomasi Suurperän vanhustenkin ottavan lukuun hänen köyhyytensä, ja pitävän mielessään, ettei hän ollut talosta ja että suku oli hävinnyt?

Tähän kaikkeen loi Amerikan-kuume kirkkaan, vapauttavan valaistushohteen. Amerikassa vapautuu kaikesta! Ei kenenkään vastaselittelyt auttaneet mitään, eikä oikeastaan kukaan aivan paljoa vastustanutkaan. Olihan Lissu riippumaton, yksinäinen ja vapaa.

Iiskan kirje toi uuden virikkeen tähän tunnetilaan. Ensin Lissun sielun yli läikähti ihana, suloinen aalto. Amerikan-kuume hellitti ja levähti. Tytön mieliala hekumoi autuaallisten unelmien aallokossa. Mutta sitä kesti hetkinen vain. Tosiasiat, jotka estivät uudestaan antautumasta nöyryyttäviin suhteisiin, rikasten, parempainsa kanssa armopeliin, ryntäsivät piiloistaan. Ei! Nyt hän tahtoo vapautta, hän tahtoo nähdä Amerikan, hengittää sen ilmaa, kokea sen säälimättömyyttä, armottomuutta...

Hyvä, ihana oli kuitenkin nyt tietää, että Iiska rakasti. Mutta siitä huolimatta hän menee. Hänellä on Amerikkaan kiihkeä ikävä, jokin vetää sinne...

Hän ajatteli, että voihan rakkauden viedä mukanaan... Eikä hän ketään muuta ikänä rakasta kuin Iiskaa. Mutta Amerikkaan hän menee.

Sitten tuli taas itkun ja levottoman hädän vuoro. Miten mahtaisi käydä Iiskan rakkauden, jos hän menee Amerikkaan? Iiska ei sinne tule... mahtaneeko piankin etsiä uuden? Ja kun hän tulee Amerikasta takaisin, on sillä jo toinen...

... Elämä, elämä, miten täynnä ristiriitoja sinä olet! Kun niihin oikein kietoutuu, ei edes itku selvitä. Eikä löydä yhtään ystävää, jolle voisi avata sydämensä tuskan. Pyydysmäen emännälle oli mahdoton tätä asiaa uskoa. Ei, ei! Lissu oli varma, että emäntä olisi tässä asiassa tyly hänelle, ehkäpä vihainen. Ei hän, pohjaltaan ylpeä emäntä, poikaansa piikatytölle... pappia.

Iiska tapasi Lissun tiellä, Aitasen aitan takana. Tie vie suoraan metsään. Kun he olivat kaksi tuntia jutelleet, tunsi Iiska, että tämän tytön ympäri oli kutoutunut jonkinlainen salaperäisyyttä luova, etäällä pitävä verkko. Sattui välähdyksiä, jotka antoivat aavistaa tytön sielussa rakkauden pyhän tulen paloa. Mutta kohta taasen kätkeytyi kaikki sumuun, jonka läpi ei nähnyt, tuskin edes vaistosi.

Tyttö osaltaan taas oikeastaan ahmi sieluunsa kuin ahne nälkäinen jokaisen rakkaudenhenkäyksen, jonka nuori papinkokelas lempensä tuskallisesta porotuksesta laski huuliltaan tai jota hänen silmiensä palava ilme lietsoi. Tämä sana- ja silmäpeli teki tytön ylivoimaiseksi. Hän tunsi yhtäkkiä kasvaneensa ja päänsä hipovan jo Iiskan pään tasoa. Rakkaus ja kunniantunto joutuivat käsikähmään. Joskus jo edellinen oli painissa voittaa ja laskea ylpeän kunniantunnon maahan. Mutta silloin syöksähti mukaan Amerikan-kuva ja epäävä sana sai varmuutta.

Niin he erosivat, kaksi rakastunutta, jotka tunsivat kuuluvansa toisilleen, mutta joiden välillä muuan ovi pysyi itsepintaisesti suljettuna.

Iiskan mentyä tapasi Maija-täti Lissun siellä metsäpolun vieressä kivellä itkemässä niin haikeata itkua, että tädin tuli hätä. Silloin oli tyttö sellaisessa heikkoudentilassa, että purkautui kertomaan tädille mitä tässä oli tapahtunut. Maija-täti oli välitön luonne. Hänestä oli Lissun menettely enemmän kuin käsittämätöntä, se oli järjetöntä. Hylätä sellainen kosija! Jo kihlauksen purkauskin oli ollut Maija-tädistä harkitsematon ja hätäinen teko, mutta sen hän voi kuitenkin ymmärtää. Sellaiset miehet olivat olleet aina halveksittuja, varsinkin hänen nuoruutensa aikoina. Mutta tätä hän ei voinut ymmärtää. Vähältä oli hän antaa Lissulle selkään tai hyökätä Pyydysmäkeen sanomaan emännälle, kuinka pöllö tämä tyttö on, kun rakastaa niin ja niin ja kuitenkin sanoo, että ei. Mutta Lissu sanoi uskottavassa äänilajissa, että jos täti hiiskahtaakaan tästä asiasta, hän menee varmasti kaivoon. Niin paljon Maija-täti sisarentytärtään tunsi, että katsoi viisaimmaksi pysyä kotona ja vaieta.

* * * * *

Pyydysmäkeläisten kunnia oli kärsinyt loukkauksen. He, varsinkin emäntä, olivat otaksuneet, että Lissu on valmis, ettei mikään kieltäytyminen tule kysymykseenkään, jos kerran rakastetaan. Kun hän nyt sai Iiskalta kuulla, miten kävi, kuohahti hänessä ensimmäisenä etualalle kiitollisuutta etsivän kasvatusäidin velkova vaatimus. Viha pyrki leimahtamaan. Mutta silloin Iiska häntä hillitsi. Ei, ei äiti saa asiaa niin ottaa. Kuinka hän, Iiska, ottaisi vastaan sydämen, joka annetaan kiitollisuudenvelan suoritukseksi...!

Eihän äitikään juuri sellaista ollut tarkoittanut. Mutta kuitenkin! Hän oli toki luullut, että Lissu rakastaisi hänen poikaansa ja suostuisi tämän tarjoamaan kunniaan pyytelyittä.

-- Ei, ei niin, äiti!

Iiska makasi rakkaudentuskan murtamana pöytää vasten käsivarsiensa nojassa. Hän luuli ja sanoi sen äidillekin, että Lissu sittenkin rakastaa. Mutta tässä on välillä jotain, jota hän ei ymmärrä eikä saa selville. Kun hän on niin vähän ollut tekemisissä naisten kanssa, ei hän ymmärrä.

Silloin tuli äiti viereen ja silitti poikansa runsasta, aaltoilevaa tukkaa. Kuohahtanut vihankiivaus oli jo laskeutunut, ja rauhallisella äänellään hän jutteli kärsivälle pojalleen:

-- Jos Jumala on tarkoittanut teidät yhteen, ei mikään voi teitä erottaa.

Iiska nosti päätään ja tarkkasi:

-- Luuletteko te, äiti, niin?

-- Minä tiedän sen.

Äidin ääni oli saavuttanut taas tutun, varman metallisointunsa, joka oli aina tyynnyttänyt pojan sielunmyrskyt rauhaan.

Iiska nousi. Hänen silmistään säteili nyt jo uusi valo, ja liikkeissä näkyi terästynyt tahto. Hän virkahti:

-- Minun täytyy lähteä jälleen aamulla Helsinkiin.

X.

Viime keväänä oli Helsinkiin pystytetty valtion kustannuksella keisari Aleksanteri toiselle muistopatsas. Erkki Pyydysmäki, joka patsaan rakentamispäätöstä tehtäessä oli ollut talonpoikaissäädyn edustajana valtiopäivillä, oli tällä kertaa ollut kuntansa edustajana patsaan paljastustilaisuudessa. Juhla oli monessa suhteessa ollut mieltä ylentävä. Se, mitä patsaan kohottamisen oli edellytetty vaikuttavan, nimittäin Aleksanteri kolmannen mielialan lämpenemisen Suomea kohtaan, oli kuitenkin jäänyt pelkkäin kauniiden unelmien varaan. Ei mitään ilmausta sellaisesta ollut havaittu. Ketään keisarillisen huoneen omaa edustajaa ei edes saapunut juhlaan. Kenraalikuvernööri Heydenin ja Suomen kansan välit olivat jäähtymistään jäähtyneet. Todellisuudessa tuntui kuin Venäjä olisi vaiennut synkkänä kulissien takana.

Juhlatunnelmaa koetettiin siitä huolimatta virittää äärimmilleen. Suomen hyväntekijä-keisarin muistoa tehostamalla tahdottiin ilmeisesti ikäänkuin alleviivauksilla tuoda esiin nykyisen keisarin Suomenpolitiikkaa, jonka nurjuudesta nyt jo lakkaamatta joka vuosi saatiin kansallistuntoa, perustuslakeja ja itsesuojelusvaistoa härnääviä muistutuksia. Patsaan paljastustilaisuus tässä mielessä muodostuikin suurenmoiseksi näytelmälliseksi esitykseksi, jossa sivistyneen maailman tuli olla katsojana. Virallinen Suur-Venäjä sille tuskin muuta kuin olkapäitä kohautti. Aleksanteri toisen Suomen-politiikka oli sille ollut syvästi vastenmielinen, historiallinen erehdys. Säätyjen suorapuheinen kirjelmä keisarille 1894 vuoden valtiopäivien alussa, muutamia viikkoja ennen patsaan paljastamista, oli hävinnyt ja painunut kuin kivi veden alle. Liikkui kaikenlaisia huhuja keisarillisesta "suuttumuksesta", mutta se ei näihin aikoihin kuitenkaan iskenyt tulta.

Suomessa elettiin vielä valtiollisen runouden pilvilinnoissa. Keisarin ehdottoman rehelliseen tahtoon uskottiin kuin Jumalaan. Häntä ympäröivät neuvonantajat olivat syynä kaikkeen. Keisari oli vilpitön ja hyvä, niin uskottiin, mutta venäläiset neuvonantajat, Pobedonostsevin rautaista panslavistista tahtoa totellen, johtivat keisaria harhaan. Sen lisäksi Suomen etujen viralliset valvojat löivät velvollisuutensa laimin. Sitä sanomalehdetkin vakuuttivat. Sitten levisi tieto, että keisari oli suuri juoppo. Siitä oli muutamassa Amerikan suomalaisessa lehdessäkin pilakuva: keisari aika hutikassa, suuri viinaleili selässä, matkalla pahaan paikkaan. Heti tiedettiin, että keisarin neuvonantajat Suomen asiain esittelyä varten usein valitsevat sellaisen tilaisuuden, jolloin hän on päissään. Silloin eivät Suomen asiat mene hyvin!

Aleksanterinpatsaan pystyttämisen luultiin alkuaan tulkitsevan elävälle keisarille, jopa muillekin venäläisille, suomalaisten uskollisuutta ja vilpittömyyttä. Katsokaas, näin me!... Mutta mitä lähemmäksi paljastustilaisuus tuli, sitä valtavampi yleinen mielipide sisällytti patsaaseen nykyiselle hallitsijalle tähdätyn moitelauseen: näin me kunnioitamme hallitsijaa, joka pitää arvossa meidän perustuslakimme. Mutta sille, joka rikkoo niitä, me lähetämme muistutuskirjeitä Euroopan luettavaksi. Romantillisesti moni uskoi tämänkin politiikan valtiolliseen tehoon aivan samoin kuin pari kolme vuotta aikaisemmin jotkut luulivat patsashomman pusertavan kyyneleet "rehellisen" Aleksanteri kolmannen silmiin, keisaria kun neuvonantajina ympäröivät oikeat pahathenget.

Erkki Pyydysmäki ei ollut venäläiseen nähden koskaan ollut varsinainen tunteen ihminen. Hän mieluummin laski syitä ja seurauksia. Valtiopäivillä ollessaan olisi hän mielellään vastustanut koko keisaripatsasta, mutta kun valtava yleinen mielipide piti sen itsestään selvänä asiana, ei hän tietysti ensikertalaisena ja vähän huomattuna tullut sitä vastustaneeksi. Hän lähti siis paljastusjuhliin kuntansa edustajana panematta suurempaa merkitystä kunnianosoituksen vaikutukselle.

Perillä hänen mielensä kuitenkin aikalailla lämpeni, erittäin juuri suurenmoisessa patsasjuhlassa senaatin torilla. Siinähän oli edustettuna koko Suomi! Kuntain edustus oli valtava. Torin täytti ihmismeri, joka ulottui kaikkia sille johtavia katuja pitkin niin kauas kuin silmä näki. Soitto, puheet, laulu! Tämähän oli valtakuntamaista. Venäjä ja sen vaikutus pysyi syrjässä. Tässä juhli Suomi omaa kultaista vapauttaan ja pani jyrisevän vastalauseen sen sortajalle. Koko maailman piti se kuulla ja ymmärtää...

Erkki Pyydysmäki oli haltioissaan. Hänen mielialansa häiriytyi Helsingin kaupungin suurilla päivällisillä kaartin maneesissa, missä puolitoistatuhatta kutsuvierasta ja edustajaa ravittiin kaupungin kustannuksella. Mutta siellä oli satoja, jotka eivät kestäneet valtavaa viinivirtaa, vaan joivat ja juopuivat ja alkoivat huutaa ja rähistä, juhlatunnelma hukkui juopuneitten suurisuiseen ja mielettömään rähinään.

Pyydysmäki riensi sieltä suoraan Seurahuoneelle suomenmielisten illalliselle. Tämä tilaisuus muodostuikin hänen mielestään juhlien huippukohdaksi. Siellä nousi suomalainen mieliala. Kaikesta tunsi, että oltiin Suomessa ja että tällä kansalla oli oma kielensä, jota sivistyneetkin osasivat ja viitsivät puhua, omat tulevaisuudentoiveet ja oma politiikka. Sitä vain hajoitti onneton persoonariita. Erkki sai heti vaikutteita tästä riidastakin, ja se suututti häntä katkeruuteen asti. Yleisessä pauhinassa, jossa jokaisen, joka sanoi sanan toiselle, täytyi huutaa, huusi Pyydysmäki sovintoa vanhojen tuttujen valtiopäivämiestoverien korvaan. Mutta useimmiten hän sai vasten silmiään vain väsyneen, laimean hymyn ja hapuilevan vastapuolen syyttelyn. Helsinkiläinen joukkoääni, joka pauhasi jo merenä maneesin päivällisillä, nousi uudelleen myöskin Seurahuoneen saleissa. Siellä maneesissa huudettiin sekaisin ruotsia ja suomea, täällä sai suomi ylivallan. Eivät kaikki päissään olleet. Mutta huutamisen aloittivat juopuneet, ja selvien, jolleivät he halunneet mykistyä, täytyi kilpailla. Se oli sellaista kansallista joukkohuutoa, joka kapakan melussa tenhosi pelkällä rähinällään.

Erkki Pyydysmäki aisti sitä aikansa, mutta kyllästyi pian, sillä kukaan ei joutanut kuulemaan häntä, useimmat tahtoivat vain saada omat sanansa kuuluviin. Hän teki pian sen johtopäätöksen, että hänen maatiaismielensä ja ajatustapansa nostatti tuttujen huulille armollisen hymykierteen, sai päät nyökkäämään ja synnytti lämpöisen, ohirientävän jäähyväiskädenpuristuksen.

Muutaman kerran tällaisen kokemuksen perästä hän jo taisi purra hammastakin, vaikka ei pisaraakaan ollut mennyt hänen huuliltaan. Yhtäkkiä selvisi hänelle kirkkaasti, että hän taas tälläkin kertaa oli etsinyt suomalaista miestä, ihannettaan, jonka kintereillä talonpoika voisi seurata vaikka tuleen. Sellaista oli hän etsinyt vuosikymmenen ja tavannut Yrjö-Koskisen -- mutta häntäkään ei näkynyt täällä. Historiasta oli hänen eteensä noussut suuri Snellman, suuri Lalli-talonpoika! -- suuri Väinämöinen... Mutta niitä sellaisia ei nyt enää ole. Yrjö-Koskinenkin tekoineen peittyy kansan silmältä hallituksen salaperäiseen hämyyn.

Hänen jotain aavistava sisällinen levottomuutensa kasvoi. Meurman oli jossain tuolla, salin toisella puolella, mutta sinne ei uskaltanut mennä, kun siellä oli tuntemattomia suuruuksia. Ja Jonas Castrénkin oli siellä, puhui ja viittilöi suurin elein... puhuttiin, että oli aikomus erottaa hänet suomalaisesta valtiopäivämiesklubista. Sellaiseen ne pystyvät! Eihän Pyydysmäki ollut mikään castrénilainen, kaukana siitä. Mutta jokin siinä miehessä häntä sittenkin miellytti. Kunhan vain ei olisi erottamisen syynä jokin pikku juoni?

Melkoisesti myrtynein ja hajanaisin mielin tuli Pyydysmäki suomenmielisten illallisilta. Eikä hän käynyt enää kenenkään tuttavansakaan luona Helsingissä. Heidän kyllästynyt, laimea hymynsä, jolla ne vastasivat hänen talonpoikaiseen maalaishälytykseensä suomalaisten yhtymisestä ryssää ja ruotsalaista vastaan, jotta saataisiin luoduksi suuri yhteisrintama ja sovittaisiin keskenään -- se hymy kiusasi häntä kuin painajainen. Ensi junalla hän lähti kotiin mieliala levotonna, aavistelevana.

* * * * *

Syyspuolella ilmestyi sanomalehtiin hälyyttäviä uutisia keisarin sairaudesta.

Koko Suomi jännittyi.

Kuoleeko keisari? Tuleeko kaikkivaltias kohtalo sekaantumaan Suomen asioihin, vapauttamaan maan perustuslakeja rikkovasta hallitsijasta? Kysymys hymisi arkana tuulenhuminassa, kaikui huhujen ja ajatusten takaa, vaikka ei kukaan uskaltanut lausua sitä ääneen.