Part 12

-- Mikäs sen Lissun nyt tällaisella ilmalla sai matkaan?

Lissu heittää myöskin takkinsa ja käy seisomaan tuolin luo, joka on hänelle istuttavaksi tarjottu. Siinä hän unohtuu hetkiseksi tuijottamaan tuleen, ja silloin havaitaan, että hikisyydestä huolimatta Lissu on kalpea ja totinen. Emännän silmä kiintyy kaikkeen tähän. Maiju saa mennä laittamaan tulta kamarin lamppuun. Äiti käy sinne Lissun kanssa, ja Eliisa panee kahvipannun tulelle.

Kun on tultu kamariin kehoittaa emäntä:

-- Istu, Lissu.

Ja Lissu istuu.

-- Onko sulle jotain tapahtunut?

Vähäisen viivyttelyn jälkeen sanoo Lissu:

-- On.

Samalla sijoittaa hän hermostuneesti kädet syliinsä. Emäntä huomaa, että kihlasormus on poissa, säpsähtää ja katsoo tytön silmiin, jotka samalla tutkivat häntä tiukasti.

-- Mitä on tapahtunut?

Nyt seurasi selonteko, jonka sisältö oli lyhyesti tällainen:

He olivat olleet kihloissa toista vuotta, Suurperän Yrjö ja hän jostakin syystä eivät he olleet tahtoneet kiirehtiä naimisiinmenoa. Varsinkin Lissu oli sitä lykännyt, eikä Yrjökään ollut kiirehtinyt. Kun täti oli kerran kysynyt, rakastiko Lissu, niin tämä oli joutunut pitkäksi ajaksi sitä ajattelemaan eikä se alkanut selvitä. Hän rupesi pelkäämään, ettei hän ehkä rakastakaan niinkuin pitäisi ja kuinka hän voisi silloin mennä naimisiin? Yrjön käytös oli niihin aikoihin muuttunut omituiseksi... hän vaati että Lissun oli päästettävä makaamaan kanssaan. Lissu suuttui sellaisesta. Kuinka hän, kun ei ollut ikinä miesten kanssa maannut? Sitähän ne tekevät, mutta ei hän vain! Ja mitä ruustinnakin olisi sanonut, kun olisi saanut kuulla! ja mihin hän olisi pannut silmänsä rovastin edessä? Noo, nyt heidät oli kuulutettu viime sunnuntaina ensi kertaa.

Eilen illalla sitten tuli pappilan keittiöön joku ja pyysi Lissua menemään ulos. Hän meni ja tapasi siellä rippikoulutoverinsa, erään talontyttären sieltä Suurperän kyliltä. Tätä kertoessaan alkoi Lissu itkeä. Se tyttö oli kertonut, että Yrjö oli makaillut hänen kanssaan viime keväästä alkaen silloin tällöin ja sanonut, että kihlaus Lissun kanssa oli purkautunut. Ja nyt on tyttö raskaana Yrjölle.

Siihen pysähtyi kertomus kotvaseksi, sillä kertoja oli joutunut sellaiseen järkytystilaan, että tädin täytyi käydä tukemaan.

Vihdoin sai Lissu kysytyksi:

-- Mitä täti nyt neuvoo tekemään?

Emännän päätä poltti. Hän ei ollut ollenkaan valmistautunut vastaamaan sellaiseen kysymykseen.

-- Mutta entä jos se tyttö valehtelee? arveli hän vihdoin.

Lissu nosti suuret silmänsä, joista kyynelten keskeltä loisteli hämmästys:

-- Voisiko sellaistakin valehdella?

-- Mutta, sanoi täti yhä neuvottomana, -- oletko puhunut jo Yrjön kanssa tästä?

-- En. Minä en puhu sellaisen miehen kanssa enää!

-- So, so, suhditti täti, -- sinä tuomitset kenties liian aikaisin.

-- Niin, mutta asia on tosi! Minä tunnen sen.

Tyttö painoi kädellään rintaansa.

Maiju toi kahvin, mutta uteliaisuudestaan huolimatta poistui kohta, kun huomasi äidin tuskastuneen ilmeen ja näki Lissun itkevän.

Kahvin juotuaan sanoi Lissu:

-- Minä en huoli siitä miehestä!... Minä pyydän rovastia pysäyttämään kuulutuksen.

-- Älähän huoli nyt... sitä täytyy ajatella tarkemmin... puhua ruustinnankin kanssa ja kysyä rovastilta.

Lissu kiivastui:

-- Mitä se heihin koskee? Kysytään sedältä vain.

-- Sedältä ainakin täytyy kysyä.

Niin kutsuttiin isäntä kamariin. Emäntä kertoi hänelle asian.

Pyydysmäki joutui kuohuksiin. Hän syytti Yrjön vanhempia, jotka jumalisuudestaan huolimatta eivät ole kasvattaneet poikaansa ihmisten tavoille. Ja Lissua hän syytti siitä, että tämä oli tehnyt sulhaselleen kiusaa eikä laskenut viereensä, kuten paikkakunnan yleinen tapa on, eikä mennyt jo aikaisemmin naimisiin, kun kerran aikoi.

-- Mitä siitä saattoikaan muuta tulla kuin tällaista!

Pyydysmäen tuomio tuntui tytöstä musertavalta.

Hän ratkesi uudestaan itkemään niin että tädin täytyä rientää apuun. Tällöin täti virkkoi hellitellen:

-- Jos se ei raukka rakasta... Jos tämä olikin Jumalan tahto...

-- Ra-aka-as-ta! matki Pyydysmäki vihoissaan.

-- Niin, vahvisti emäntä nyt jo lujemmin, -- jos minä oikein ymmärrän, ei Lissu ole rakastanut sitä poikaa niin kuin omatunto olisi vaatinut, jos...

-- Oi! pääsi Lissulta tukahutettu huudahdus.

Emäntä ajatteli heti: minä arvasin sen. Sillä on joku toinen.

Mutta isäntä sanoi kiukkuisesti:

-- Ja sinä kuitenkin aioit mennä miehelle, vaikka et...

Hän ravisti vihaisesti päätään.

-- Minä luulin... minä en ollut varma.

-- Sellaisissa asioissa ihmisen pitää olla varma.

-- Älä nyt, suhditti emäntä, -- kyllähän sitä meidän on hyvä sanoa, mutta ei se kaikkien niin ole.

Lissu oli pyyhkinyt kyyneleensä. Hän katsoi lujemmin Pyydysmäen silmiin:

-- Onhan se mahdollista, että minä olen tehnyt väärin, mutta minua ei ole kukaan tässä neuvonut.

-- Olisit kysynyt minulta tai tädiltäsi, sanoi Pyydysmäki jo leppeämmin. Mutta siihen emäntä vastasi hymähtäen:

-- Kukapa niissä sellaisissa asioissa juuri toisten neuvoja kyselee, koetetaan tulla ominsa toimeen.

-- Mitä sinä nyt meinaat? kysyi Pyydysmäki.

-- En minä tietysti sellaiselle miehelle mene, joka...

Ääni painui, posket punertuivat.

-- Niin, mutta kun on jo kuulutettukin.

-- Vaikka.

Tämä varmuus jo miellytti Pyydysmäkeä. Hän kysyi:

-- Mitä rovasti sanoo?

-- En tiedä.

-- Onkohan se nyt sitten edes tosi? Ne vaihtelevatkin joskus sellaiset. Ja pahahenkikö hänet ajoi makaamaan toisen kihlatun sulhasen kanssa... sellainenkin nainen.

-- Sanos muuta, liitti emäntä. -- Minä nyt en tiedä, mutta... minusta alkaa tuntua, että Lissu on tehnyt oikein. Jollei se toinen nyt ole valehdellut.

-- Tosi se on! väitti Lissu kiihkeästi. Ja parin henkäyksen jälkeen hän lisäsi: -- Minä en huoli hänestä... toisen miehestä, en, en, en!

Pyydysmäki hymähti ja meni tupaan.

Jäätyään kahden kesken Lissun kanssa sanoi täti syvälle silmiin katsoen:

-- En minä muuta osaa sanoa. Jos sen ihmisen puhe on totta, niin sinä teet oikein tässä, kun...

Lissu kavahti tädin kaulaan:

"Niinkö te ajattelette?"

Emäntä vuorostaan oli liikutuksen vallassa. Sydän oli puhunut. Matalalla, hillityllä hieman värähtelevällä äänellä hän virkkoi:

-- Minä ajattelen Penttilän emäntävainajata... ja herastuomarivainajata... ja olen varma, että he tässä tapauksessa hyväksyisivät sinun tekosi.

Hän näki naisellisen puhtauden nuoren tytön olennossa suoristautuvan edessään soreana ja solakkana, ja hän melkein säpsähti, kun sielussa samassa vilahti Penttilän emäntävainajan haamu, joka tässä neitosessa sai maisen muotonsa. Näky oli niin elävä, että hän seisoi silmänräpäyksen sen edessä lumottuna. Samalla hän joutui vaistomaisesti kysäisemään:

-- Muistatko mummosi virren vielä?

-- Muistan, vastasi tyttö, mutta näyttä ajattelevan jotain muuta.

Lissu aikoi lähteä jalkaisin takaisin. Mutta Jussi tuli juuri kotiin ja hän sai lähteä hevosella kyytiin.

VIII.

Lissu Jaakkola tunsi yhtäkkiä aivan kuin heränneensä pitkällisestä horrostilasta. Sielua ahdisti omituinen tuska. Se ei ollut juuri synninhätä, hän ei ollenkaan edes ajatellut syntiä tai taivasta ja helvettiä. Hän ajatteli vain sitä, että hän oli ollut monta kuukautta, vuoden kihlattuna miehelle, jota nyt vasta yhtäkkiä huomasi katselevansa tarkemmin. Ja sehän oli aivan vieras mies, outo, jonka läheisyys ei häneen tehnyt lainkaan mitään vaikutusta. Tämä mies oli vuoden kuluessa saanut tulla ja mennä, heillä oli ollut sormukset, he olivat joskus kävelleet yksissä ja puhuneet aivan jokapäiväisistä asioista. Useimmiten ei ollut tahtonut löytää mitään puhumista. Lissu oli käynyt Suurperässä pari kertaa, jutellut emännän kanssa kaikenlaisia asioita ja vaihtanut kenties kymmenkunnan sanaa isännän kanssa. Aina kun puhelu, kierreltyään vapaasti pitäjän asioissa, saapui tähän omaan asiaan alkoi se vanhusten puolelta omituisesti kierrellä ja kaarrella sen kysymyksen lähettyvillä, että heidän Yrjönsä aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan eivätkä he nyt tahdo olla sitä vastaan. Siinä oli kuitenkin jäänyt aina jotain sanomatta, mutta jostain syystä Lissu ei siitä ollut suuria välittänyt. Poika oli häntä kosinut, hän oli aluksi vastustellut, mutta suostunut sittemmin. Oikeastaan Lissu ei ollut ottanut asiaa oikein vakavasti ja ratkaisevassa mielessä. Kaikki oli tapahtunut kuin jossain kansanjuhlassa, josta tullaan pois sitten, kun juhla loppuu. Miniäkestistä tultuaan asettui Lissu taas pappilaan kuin ainakin kotiinsa, ja Suurperän poika Yrjö meni hevosellaan takaisin kuin kyytimies ainakin. Lissun ajatus viipyi sulhasessa ja Suurperässä hetkisen, mutta aivan pian se vaivatta tuli sieltä pois ja sekautui pappilan sisäaskareisiin.

Kohtaustaan Pyydysmäen ylioppilaan kanssa pappilan kansliakamarin viereisessä kamarissa ei hän ollut koskaan saanut pois mielestään. Ensin se herätti aina naurunkutkutusta, mutta samalla se kasvatti kummallisella tavalla ikävää saada tavata joskus Iiskaa. Oikeastaan ei mikään ollut sen hullumpaa kuin sanoa Iiskaa puhutellessa pastoriksi. Mutta siihen kohtaukseen liittyi samalla muisto Iiskan silloisesta katseesta. Se pani sydämen värisemään väkevästä tunteesta, johon samalla liittyi kasvava vastenmielisyys Yrjöä ajatellessa. Vähitellen tapauksen muistoista haihtui kaikki naurettava, mutta sitä mukaa voimistui ja vertyi sydäntä kosketteleva, levottomaksi tekevä, ikävöivä: Iiskan silloinen katse seurasi impeä lakkaamatta. Usein tyttö itsekseen kummasteli tätä ilmiötä ja oli siitä levoton, varsinkin, kun Iiska ajatuksissa rinnastui Suurperän poikaan.

Mikäli aika vieri, havaitsi Lissu ikävöivänsä Iiskaa. Samalla kasvoi tarve olla ajattelematta Suurperän perillistä, jonka muisteleminen alkoi jo kiusata. Näihin aikoihin rupesi häneen myöskin herkemmin koskemaan, jos joku sattui viittailemaan onneen, mikä orvolle ja köyhälle koituu, kun pääsee Suurperään emännäksi. Tähän ajatustapaan kääritty loukkaus alkoi nyt vasta käydä lähemmäksi ja purra.

Keskelle tätä elämän pientä tragediaa putosi sitten kuin jostain hämäryydestä tämä yllättävä, pitäjässä harvinainen elämänkokemus, että kihlattu sulhanen, siivojen vanhempien siivoksi tunnettu poika, makaa naapurin tyttären, kun taas oma kihlattu morsian säilyy puhtaana ja uneksii unelmiaan.

Se sattui vielä putoamaan keskelle rovastilan tyyntä, siveellisesti vahvaa rauhaa. Ruustinnan omatunto tuli kipeäksi. Hän oli osaltaan auttanut Suurperän emäntää vapautumaan miniän sukuperää koskevista ennakkoluuloista, ja nyt piti kuitenkin käydä näin. Tämä äiti, Suurperän emäntä, oli jo monta vuotta katsellut rikkaalle talonperijäpojalleen emäntää, tietysti urkkien rikkaitten talojen tytärten luonnonlaatua ja työtaitokykyä. Mutta hänen etsimisretkeilyjensä ollessa vielä kesken, tuleekin maailmalta tieto, että poika lähentelee ja rakastelee tätä pappilan sisäpiikaa. Emäntä tunsi Lissun pappilassa käynneiltään. Kyllä se on korea ja osaa kahvikupit pestä ja vieraille sievästi tarjoilla, mutta... Suurperän emäntä ajatteli Jaakkolan porvaria ja tämän häviötä ja emäntä Loviisaa, joka ryyppäsikin, kuten ihmiset puhuivat. Ja herastuomarinkin väki oli talostaan hävinnyt. Taloudellisesti hävinneet suvut ovat aina merkityitä. Sellainen vie suvun arvon. Tätä kaikkea ei Suurperän emäntä tietenkään saattanut ruustinnalle sanoa. Se vain tuli sanotuksi, että isävaari tahtoisi nuoren emännän sellaisesta talosta, ettei miniän tarvitsisi tulla ihan kahta kättä heittäen. Tätä ennakkoluuloa vastaan ruustinna silloin taisteli jumalansanalla ja Suurperän vanhalla rikkaudella ja kehumalla miten tämä Jaakkolan tyttö on tullut isoäitiinsä, joka oli pitäjän kuuluisimpia emäntiä. Siivoina ihmisinä Suurperän haltijat rauhoittuivat vähitellen, koska poika kerran oli tytön katsonut itselleen.

Mutta tämän kolauksen tultua tuntui maaperä huojuvan pappilan ja Suurperän alla. Ruustinna varsinkin oli tuntevinaan, että se koski jollain tavoin pappilankin kunniaa. Hän tuli sen sanoneeksi Lissullekin tuskitellessaan, kun sai kuulla Lissulta kuulutuksen pysäyttämisestä.

-- Millä lailla? kysyi Lissu.

-- Katsohan nyt, hyvä ihminen, onko se nyt kunniallista, että ollaan kihloissa toista vuotta ja sitten erotaan, kun ruvetaan kuuluttamaan?

Lissu hypisteli pappilan ruokasalin pöydännurkalla esiliinaansa ja otti vastaan ruustinnan ripitystä.

-- Katsoisiko ruustinna, että minun olisi parempi mennä hänen kanssaan naimisiin? kysyi hän sitten.

Ruustinna poimi kuivia lehtiä muutamasta pikkupöydällä olevasta kasvista. Viipyi kotvan ennenkuin hän vastasi epämääräisesti ja hermostunein elein:

-- En tiedä. Itse tiedät asiasi. Olisitte saaneet mennä ennen naimisiin.

Kesti vähän aikaa ennenkuin tyttö sai vastatuksi:

-- Kun minä olin niin nuori... ja eikös ruustinnakin sanonut, että ehtii?

-- Sanoin! Mutta en minä tullut ajatelleeksi, että siitä voi tulla tällaista.

-- En minäkään, virkahti tyttö hiljaa.

-- Lissu saa olla väittelemättä.

Tyttö aikoo poistua huoneesta, mutta kysäisee mennessään:

-- Tahtoisiko ruustinna, että niinä kuitenkin menisin hänen kanssaan?

Ruustinna oli vähällä raivostua. Mutta hilliten itsensä hän rajoittui sanomaan:

-- Sitä nyt vielä!

Lissu meni, mieli kuitenkin ruustinnan viime sanoista hieman keventyneenä.

Muutamaa päivää myöhemmin tuli Suurperän emäntä pappilaan. Kun Lissu ruustinnan kutsusta tuli salin puolelle, tapasi hän siellä Suurperän vähälännän, kuivuneen emännän, joka istui yksitotisena ja asiallisena sohvan nurkassa ja katsoi sieltä häneen. Lissu tuli emännän eteen ja tarjosi kättä.

-- Päivää.

-- Päivää, vastasi emäntä, antoi kätensä, mutta ei noussut. Lissun huomio kiintyi siihen, että harmaan, puolivillaisen puseron hihat olivat liian pitkät ja kädet lakkaamattomasta työstä niin kovettuneet, että sormissa tuntui jotain kaviomaista.

Lissu oli odottanut, että emäntä vesittelisi, mutta silmissä ei näkynyt mitään sellaisia merkkejä. Päinvastoin oli koko kasvojen maailma kiinteä ja kova. Lissu jäi odottamaan, että häntä puhuteltaisiin. Vähäisen valmistautumisajan perästä virkahti emäntä kalsealla, soinnuttomalla työäänellä:

-- Eikö se meidän poika nyt enää kelpaakaan? Sävy, jolla tämä sanottiin, kuohautti Lissun luontoa. Heittäen ylpeästi niskaansa hän virkahti:

-- Kai hän omallensa kelpaa!

-- Kuka se oma sitten on?

-- Ettekö te tiedä?

-- En. Sinua minä siksi luulin, mutta erehdyin. Nyt katsoi emäntä terävästi Lissun silmiin:

-- Mutta jos sinä oletkin nyt erehtynyt?

-- En ole!

-- Yrjö sanoo, että se juttu on vale. Vaimo katsoo pehmenevä, pyytävä ilme silmissä.

Lissun silmiin, joissa on alkanut palaa.

-- Tosi se on.

-- Entä jos joku hätääntynyt on valehdellut?

-- Sannako?

-- Sannapa Sanna, jos hänen asiansa ovat huonosti.

-- Minä uskon Sannaa.

-- Enemmänkö kuin Yrjöä?

-- Enemmän.

Emännän kasvoilla jälleen jotain kovettui.

-- Usko sitten, sanoi emäntä, ja suu meni kylmään hymyyn. Samalla nousi hän seisomaan. Suoristaen ohutta rintaansa ja esiliinaansa hän jatkoi:

-- Ei tässä ole tarkoitus kerjuulla kulkea. Minä en ole tästä Yrjön puuhasta täällä koskaan pitänyt, taidat tietääkin?

-- Tiedän.

-- Ei meidänlaisille tiloille ole tulijoista puutetta.

-- Ei suinkaan.

-- Varsinkaan köyhistä.

Lissu sävähti punaiseksi. Heidän silmänsä iskivät vastakkain,

-- Miksi sitten tulitte?

Lissun ääni vapisi ylpeästä suuttumuksesta.

-- Tulinpahan.

Ruustinna tuli sisään ja silmäili vastakkain seisovia naisia. Saattoi heti huomata, ettei ollut syntymässä sovinto, vaan ikuinen ero. Ruustinna ei kuitenkaan puhunut mitään, kävelihän vain toiselle puolen salia suoristaakseen muuatta pöytäliinaa. Samalla lähti Lissu salista posket hehkuvina. Kun ruustinna kääntyi, tapasi hän Suurperän emännän yksin seisomassa.

-- Taidan minäkin lähteä tästä, sanoi emäntä, nähtävästi suuremmassa sisällisessä tuskassa kuin mitä olisi halunnut muille ilmaista. Keltainen, kuihtunut poskipää oli saanut rusoa, ja ylähuuli vavahteli niin, että keltainen, hammas pyrki näkymään.

Ruustinna kiirehti estämään:

-- Istukaa emäntä, sieltä kohta tulee kahvia.

-- Ei olisi lukua. Kotiinkin pitäisi kiirehtiä, puhelee emäntä, ilmeisesti tällä kertaa tarkoittaen sitä mitä sanookin.

-- Istukaa nyt kuitenkin, pyytää ruustinna painaen emäntää ystävällisesti uudestaan sohvankulmaan. Ilman suurempaa vastustusta vieras mukautuukin. Vedettyään tuolin hyvin lähelle istahtaa ruustinna siihen ja virkahtaa lämpöisen osanottavasti:

-- Me saamme murheitakin tässä maailmassa. Mutta Jumalalta ne tulevat.

Suurperän emäntä huokasi ja silmä livisti hätäisesti ruustinnan kasvojen ohi. Hän virkahti:

-- Se elämä on sellaista... Vanhemmilla on aina surua lapsista, vaikka ei niitä ole montakaan.

-- Niin.

-- Ja se on niin kovin siivo tämä meidän poika, ja nyt piti tulla tällainen.

Ruustinna oli huomaavinaan, että nyt ilmestyi kyynel silmäkulmaan. Mutta hän ei voinut vieläkään suoraan kysyä, mikä tässä ikävässä asiassa oli totta. Aivan kuin aavistaen ruustinnan ajatukset jatkoi emäntä:

-- Poika kieltää kaikki ja vannoo. Enkä minä tiedä... Sekin on puheitten alainen se tyttö. Sellainenhan se on äidin sydän, ettei sitä omastaan uskoisi mitään pahaa.

Ruustinna näki edessään tällä hetkellä syviä sieluntuskia kärsivän äidin, jonka elämänkoettelemuksissa kuivunut sydän alkoi tulvehtia. Hänen kävi sääliksi, ja samalla oma syyllisyydentunto tässä nyt hajoavassa kihlauksessa pistäysi esiin.

-- Mitä se Lissu sanoi? kysyi ruustinna.

Suurpään emäntä vilkaisi taas vakoillen ruustinnan silmiin ja sanoi:

-- Mitäpä se...

Naurahtaen hän lisäsi vähäisen väliajan kuluttua:

-- Liekö tuo koskaan oikein pitänytkään meidän pojasta... kuka ne tietää.

-- Niinkö?

-- Minä olen sitä jo ennen ajatellut, kun kuuluttamista on aina lykätty, että jotain siinä on.

Ruustinna pidätti henkeään.

-- Ja enhän minä tässä olisi välittänyt näiden yhteenmenosta... Suvusta jää aina jotain... huonompaa, jos parempaakin.

Emännän silmissä välähti katkera ilme.

Ruustinna sanoi:

-- Niin...

-- Olisihan sen meidän pojan pitänyt kelvata tälle Jaakkolan porvarin ja Loviisan tyttärelle... _sittenkin_, vaikka olisi tullut vahinko.

Mutta samalla emäntä näytti säpsähtävän omia sanojaan. Ruustinna, joka oli aikonut lohduttaa, jäi sanattomana katsomaan toista silmiin.

Suurperän emäntä jatkoi, aivan kuin olisi huomannut varomattomuutensa.

-- Mutta minä myönnän sittenkin, että Lissu on oikeassa... _jos_ poikani on tehnyt syntiä.

Näki, että tässä kuohautti sisäinen uhma. Ja sieltä näytti nousevan jokin toinen mahti kuin Suurperän emännän ja asettuvan hetkiseksi hallitsemaan. Heittäen ylpeästi niskaansa emäntä virkahti:

-- En _minäkään_ olisi toisen miestä ottanut... en vaikka olisi kuningas ollut!

Siinä puhui Suurperän ylpeä _tytär_ pitkien vuosikymmenien takaisten unelmien vallassa. Ruustinnan sydän ailahti lämpimästi naisellisen itsetunnon vaistojen herätessä. Hän hapuili emännän kättä puristaakseen sitä.

-- Me naiset ymmärrämme niin hyvin toisiamme näissä asioissa, virkkoi hän lempeästi.

Emännältä purkautui tuskainen ristiriidan huokaus:

-- Mutta tällaisissa asioissa ajatellaan toisin äitinä kuin tyttärenä.

Rovasti tuli samalla huoneeseen, ja keskustelu tästä asiasta pysähtyi.

IX.

Ylioppilas Pyydysmäki oli valmistautumassa papiksi, kun hän sisar Eliisalta sai kirjeessä tiedon Lissun kihlauksen purkautumisesta.

Iiska istui silloinkin entisessä kamarissaan Katajanokalla. Luettuaan kirjeen, tuli papinkokelas niin levottomaksi, että ajatus kokonaan karkasi teologian piiristä ja lensi Pyydysmäelle. Aluksi oli vaikea käsittää mikä tunne tässä askarteli ylinnä. Ajatuksissa pyrki ensi sijalle asettumaan suuttumus sitä miestä kohtaan, joka oli niin häpeällisellä tavalla häväissyt hänen lapsuuden leikkitoveriaan. Mutta samalla vilahteli siellä jo muuan elinvoimainen, rusohohteinen toivonsäde, joka elvytteli ja herätteli nuoren papin muutamissa sydänkomeroissa hämärtävää onnenoiretta. Väkevänä ja valloittavana astui näin etualalle se silloinen kohtaus isonpappilan kanslian puolella. Silloinkin saarnan asiallinen ajattelu jäi silmänräpäyksessä unhoon, ja poika katsoi ja kuunteli neidoksi kypsynyttä lapsuudentoveriaan ja vaistosi, sielu herkästi soivana, helkkyvää, riemullista, vallattomana purkautuvaa neidonnaurua. Siitä lähtien se jäi sieluun soimaan. Hänen oma sydämensä vastasi rakkauteen, kutsuviin naurunkikatuksiin surumielisin soinnuin: toisen morsian!

Tämän täytyi painua syrjään teologian tieltä. Toisen morsian oli, täytyi olla Sanna Pyydysmäen kasvattaman pappiskokelaan sielulle soveltumaton, vieras ajatus...

Iiska muisteli nyt tätä kaikkea ja myöskin sitä polttavaa tuskaa, joka häntä sen jälkeen kauan vaivasi, pysytellen tuota lapsuuden leikkitoveria lakkaamatta hänen ajatusmaailmansa keskeisimmässä piirissä. Haihtuihan se sittemmin jonkun verran, mutta se jätti jälkensä kuitenkin avonaiseksi ja vapaasti kulettavaksi.

Mutta nyt näille himmeneville ajatusten ja muistojen poluille välähti yhtäkkiä kirkas valo. Suljetutkin veräjät aukenivat. Nuoren teologin mieleen iski ajatus: tämä on Jumalan johdatusta. Se täydensi hänen iloansa. Usko jumalallisen tahdon merkitykseen ja ihmiselämää ohjaavaan ehdottomuuteen oli hänelle vihdoin, lukujensa kestäessä, alkanut vakiintua tottumukseksi. Nyt hänestä oli suuri ilo uskoa siihen. Jumala itse oli ottanut hoitaakseen hänen rakkausasiansa. Nyt se selvenee itsestään! Jumala on sentään merkillinen Jumala. Ihmislapsi hengellisesti kuolleessa mielessään vain kuvittelee sitä ja tätä, uskoo ja epäilee, toivoo ja kapinoi. Mutta näin Jumala toisinaan astuu suoraan ihmisen eteen suurella pyhällä teolla, avaa eteen rakkauden autuuteen johtavat paratiisinportit ja kehoittaa: astu sisään!

Iiska astui aivan empimättä. Teologia selveni hänelle yhtäkkiä aivan uudelta puolelta, hän oli todella tuntevinaan Jumalan ja enkeleitten läsnäolon. Rakkauselämä ei tälle nuorelle papille ollut ennestäänkään kokonaan tuntematonta, mutta nyt se oli kuohahtanut keväiseen purkaukseen.

Hän kirjoitti Lissulle. Vastausta odotellessa luvut pysähtyivät. Kirjoittaessaan oli hän pitänyt itsestään selvänä, että Lissulla ei saata olla pienintäkään syytä kieltäytyä tulemasta hänen omakseen. Tämä edellytys muodostui jostain syystä aivan vaistomaisesti. Iiskalle se sopi niin kovin hyvin. Vähän myöhemmin, kun epäilykset alkoivat hiipiä piilostaan, karkoitti pappiskokelas niitä muistuttamalla itselleen, että hän on kohta pastori, jota vastoin Lissu on rovastilan sisäpiika...

Mutta mitä ihmettä hän silloin niin hartaasti nauroi "pastorille"?

Oliko siinä jonkinlaista ylenkatsetta? Piloillaanko? Kuuluisikohan Lissu vapaa-ajattelijain suuntaan? Pastori...

Lissu tanssii. "Pastorin" ei sovi... vaikka ei hänellä muuten ole mitään sitä vastaankaan. Onhan hän aikaisemmin tanssinutkin ja tuntenut siitä joskus suurta nautintoa ja remua... Mutta pastorille ei se enää sovi... Lissu tanssii intohimoisesti...

Lissun kanssa häävalssi, omissa häissä!

Riemulliset mielikuvat kultailivat ajatusmaailmaa. Uskonsuunnista ei hänellä enää ollut mitään epäilyksiä. Ne oli loppututkinnon lähestymisen tyynnyttämä elämä jo ehtinyt sulattaa sopusointuun, jonka pinnalla nyt väreili rakkaus synnyttäen sammuvia ja taas uudelleen nousevia kuplia.

Ja sitä paitsi: se on Lissulle kunnia, joka hänen pitäisi käsittää, kun juuri valmistuva pappi tarjoo hänelle sydämensä...

-- Sydämensä! toisti hän ääneen. Jokin teologinen vaisto pyrki työntämään Jumalan Lissun edelle, mutta inhimillinen rakkausvaisto vaati Lissulle etusijaa.

Hän päätti järjestää asian aivan valmiiksi Lissun kanssa ennenkuin ilmoittaisi kotiin mitään. Mutta kun vastaus viivästyi, kävi mies levottomaksi.

Olisikohan olemassa joitakin syitä, joiden vuoksi ei Lissu...?

Iiska kirjoitti sisarelleen Eliisalle ja kyseli lähemmin Lissusta. Nyt tuli vastaus aivan viipymättä, ja Iiska sai seikkaperäisen selonteon. Eliisa kertoi myöskin, että Lissu suunnittelee Amerikan-matkaa, aikoo lähteä aivan pian. Passi on jo hankittu, ja matkarahat on antanut isä.

Iiskan valtasi nyt myrsky. Hän tarkasti heti kassansa, lainasi muutamia kymmenmarkkasia ja lähti.

* * * * *