Part 11

* * * * *

Olemme tällä välin ehtineetkin jo taasen v:n 1894 kesään. Viime syksynä oli ihmisten ollut hauska seurata miten Kylä-Pyydysmäen mailla oli syntynyt aivan uusi elämä. Siihenhän olikin tullut yhden laiskan isännän ja yhden riitaisan emännän sijaan kuusi isäntää ja kuusi emäntää sekä suuri lauma lapsia käsineen, kapittavine jalkoineen ja kirkuvine äänineen antamaan eloa tämän kauan laiminlyödyn talon pelloille ja niityille. Silloin kyntämättömät kesannot käännettiin, ja keto sai luovuttaa lisämaata rukiinkylvölle. Talon vanha, monivuotinen lantatunkio siirrettiin ruisvainiolle, ojat luotiin, ja uudet asukkaat panivat kylän vanhat talolliset ihmetyksestä hymähtelemään.

Ja kun tuli kevät, ehti lumi tuskin paeta maasta, kun Kylä-Pyydysmäen pelloilla taas alkoi elämä. Se alkoi aikaisemmin kuin minkään muun talon mailla. Työmaille ilmestyi suurta ja pientä väkeä. Ken sattui puheisiin näiden kesän varhaisten uurastajain kanssa, hän sai kuulla innostuneita ajatuksia, joissa välähti aina elämännousun itsetietoinen, varma tuntu. Tuo tuntu alkoi jo luoda heijastustaan koko kylään siten, että vanhat talolliset hymähtelivät, toiset ylenkatseellisesti, toiset väsyneesti. He kyllä tiesivät, että sellaisesta innoittelusta tulee aikanaan loppu. Mutta hupaista oli kuitenkin nähdä tätä alkuyritystä.

Vuodon Iikka, suutari, oli viime tingassa rohjennut yrittää ja päässyt mukaan hänkin. Paitsi ainaista vatsankipua valitti Iikka ennen aina riitaisaa akkaansa ja sitä, että oli siunautunut niin paljon lapsia. Köyhyys oli ahdistanut niin että toissa keväänä oli täytynyt myydä ainoa lehmäkin, kun se oli jäänyt mahoksi, Iikka väitti, että syy oli akan huolimattomuudessa. Vaan akkapa huusi vastaan kuin pasuuna ja käytti vielä rumia sanojakin. Ne sellaiset muijat eivät juuri viitsi valita sanojaan.

Mutta sitten pääsi Iikka osalliseksi tähän talonjakoon. Pelättiin kyllä, ettei Iikassa ole miestä ottamaan leipää maasta. Hän oli kuitenkin kylän suutari ja siksi moni halusi tehtävän jotain hänen hyväkseen, varsinkin, kun miehellä oli vahvoja poikamölkkejä kasvamassa. Näinpä tulivat Pyydysmäki ja Lintumäki yksimielisiksi siitä, että pitää antaa suutarin koettaa. Nyt olikin käynyt niin, että Iikan vatsakivut olivat alkaneet huomattavasti hellittää. Talouteen oli saatu uusi lehmä. Pyydysmäen emäntä oli lahjoittanut porsaan, ja Juurakkolan vanha muori oli antanut tytölle lampaan. Tupaan oli laitettu uusi ovi ja vanha tuohikatto tuvan päällä korjattu niin ettei se äskeisellä suursateellakaan ollenkaan vuotanut. Tuo samainen katto oli vuotanut monta vuotta. Kun elämä oli muutenkin tuntunut olevan luisumassa aina vain alaspäin, ei ollut tullut sitäkään korjatuksi ennen.

Ihmiset huomasivat aivan selvästi, että Iikka oli nyt kuin uusilla vesillä pesty. Tosin eivät maanviljelystoimet olleet juuri hänen vahvoja puoliaan, niin intohimoisesti kuin hän uskoikin maan elättävään voimaan. Mutta nytpä saatiinkin huomata, että Iikan akka tarttui maanviljelykseen oikein molemmin kourin, ajoi keppi kädessä poikamölkitkin mukaan. Vaikka kyläläiset arvelivat, ettei näitä joutilaina laukanneita laidunvarsoja kykene vaimoihminen kohtuuskurillakaan saamaan töihin, niin he pettyivät ennustuksissaan aika lailla. Lienee kyllä alussa ollut hieman hankalaa saada näiden poikien niskoja, jotka olivat vapaudentuntoon kasvaneet variksen ja rastaanpesillä, taivutetuksi työn ikeen alle. Mutta äidin ankara kuri teki ihmeitä. Kylä sai pian suureksi kummakseen havaita, miten suutarin perheessä muutama tynnyrinala maata herätti samalla lujan elämänuskon ja väkevän omavoimaistoimeentulon halun, jonka vaimon keppi istutti poikiinkin. Suutari itse parani vatsataudistaan ja rupesi ihailemaan akkaansa aivan kuin uutta ilmestystä. Vihdoin rupesi hän taas puhuttelemaan poikiaankin papin antamilla nimillä, -- ennen hän oli käyttänyt vain tilapäisiä huutonimiä, joista useimmat olivat ymmärrettävissä paremmin vatsakatarrin kuin isällisen mielialan valossa.

Niinpä kasvoi näin uudestisyntyneen suutariperheen muokkaamassa pyydysmäkeläisessä maaperässä myöskin perunaa, ohraa ja jo vähän ruistakin. Sen lisäksi oli kytöön kylvetty naurista, joten pojat saivat omasta naurismaasta tyydyttää kesäisin heräävän, sammumattoman nauriinhimonsa. Tämä omistusoikeuden juhlallinen ilo vaikutti poikiin siten, että he pitivät tarkoin silmällä omaa naurismaata ja antoivat muiden kylän poikien ymmärtää, että jos nämä aikoisivat heidän, Vuodon naurismaassa tehdä varastuskokeita, se tulisi hyvin todennäköisesti maksamaan ainakin säärten, pahimmassa tapauksessa pään menetyksen. Toiset pojat ymmärsivät, että tässäkin tietysti lait olivat lukiessa kovimmat, Mutta kun omistusoikeuden pyhyys oli tällä tavalla täyttänyt suutarinpoikain heräävän kansalaismielen, katsoivat toiset viisaimmaksi olla sitä härnäämättä.

Yhtenä osakkaana Kylä-Pyydysmäen palstoituksessa oli Jaakko Aitanen, joka tultuaan Amerikasta asui isävainajansa torppaa. Äiti Anna eli vielä. Mutta torppa oli Ylisen maalla, ja sen vuokra-aika läheni loppuaan. Heikki oli Jaakon kyselyihin vuokrakontrahdin uudistamisesta vastaillut kierrellen, joten ymmärrettiin, ettei hän aikonut sitä uudistaa. Tällä pariskunnalla oli jonkun verran Amerikasta tuotuja varoja, mutta suuremman tilan ostoon ne eivät olisi riittäneet. Nyt sai Jaakko tästä myöskin omaa maata ja tunsi näin uudelleen kiintyvänsä kotimaahan, ajateltuaan tällä välin jo moneen kertaan uutta, lopullista Amerikan-matkaa. Tämä pariskunta oli keskenään hyvässä sovussa elävää väkeä. Jaakolla kyllä oli pisteliäs ja joskus härnäilevä ja hieman umpimielinen luonne. Mutta Maija oli säilyttänyt iloisen huolettoman luonteensa ja saattoi sen avulla karkoittaa miehensä mielestä pilvet, milloin ne yrittivät pimittää otsaa. Tätä luonteen kirkkautta osoitti erikoisesti sekin, ettei Maija koskaan tuntenut katkeraa mieltä siitä, että hänen kotitalonsa oli mennyt lankomiehen vararikossa ja hänkin siten joutunut mökin emännäksi. Maija oli rakastanut miestään, ja se yksinään riitti ratkaisemaan hänen suhtautumisensa elämänvaatimuksiin. Amerikan olot olivat sellaiset, ettei niissä pyydysmäkeläiset perintösurut paljoa häirinneet. Heidän siellä viipyessään kuolivat täällä herastuomari ja emäntä. Maija itki kumpaisenkin kuolinsanoman saavuttua haikeat kotikaipuunsa. Mutta pian hän niistä vapautui, katse kirkastui taas. Tuli omia lapsia. Amerikan kuohuva elämä kiinnitti ja kiehtoi. Kotimaan kaipuu heijastui amerikkalaista hyvinvoinnin taustaa vastaan kuin unelma, johon salaisen nautinnon ohella liittyy elämän suuri kärsimys. Elettiin taas iso aika, jonka kuluessa Maijan oli vaikea ratkaista, kaipasiko hän takaisin Pyydysmäelle vai ei. Mutta sitten oli Jaakko erään kerran kysynyt:

-- Eikö lähdetä Pyydysmäelle?

Maija oli heti pysähtynyt ja katsonut silmään, ja miten ollakaan, kotimaan ikävä heräsi niin voimakkaasti, että lähdettiin kotiin kolmen lapsen kera, joista vanhin oli tyttö ja nuoremmat poikia.

Tietysti unelmissa pyydysmäkeläisten muistojen suhteen jonkun verran petyttiin. Aika oli sielläkin niin paljon muuttanut. Ystävyys- ja tuttavuussuhteet olivat väljähtyneet. Ei juuri mikään ollut niinkuin oli ennen. Köyhyys, ahtaus ja elämänraskaus painoi. Mutta pianhan sitä silti juurtui. Väliajan erottava etäisyys haihtui huomaamatta, Amerikka etääntyi muistojen takamaille. Oltiin kuin oltiinkin taas kotona, Pyydysmäellä. Ihmisten kasvot olivat tuttuja, heidän käyntinsä, äänensä, kaikki oli sellaista, millä tuntui taaskin olevan arvoa.

Arvoa oli yksin Pyydysmäen Samelin tutulla, lonksahtelevalla, nyt jo vanhuuttaan ylen raskaalla astunnallakin. Sameli oli rehti vanha ukko, joka oli elänyt kauan eikä koskaan pannut mitään hampaankoloon, vielä vähemmin sydämelleen. Hän oli henkilö, jota koko Pyydysmäen kylä tulisi kaipaamaan, kun hän katoaisi. Amerikasta tulleet huomasivat sen parhaiten. Heille tuotti iloa se, että Sameli eli. Sameli puolestaan oli iloinen, kun tutut kyläläiset joskus tulivat Amerikasta takaisinkin. Niinkuin nämäkin Jaska ja Maija. Kyllä Sameli heidät tunsi! Samoinkuin herastuomarin ja emäntävainajan ja Aita-Mikki-vainajan. Kukapa heitä tässä kylässä sitten olisi tuntenut ellei Sameli, miltei vanhin mies kylässä. Melkein kaikki vanhat ovat kuolleet. Hän ja Aita-Mikin Anna vain elivät. Mutta Sameli nauroi kuitenkin. Sellainen oli Sameli, jonka nauru, jutut ja ystävällinen katse puhuivat Amerikasta tulleelle parille kylärakkauden lumoavaa kieltä.

Maija kuunteli näitä Samelin puheita, katseli Samelia ja hänen kasvojensa leppoisaa ilmettä, nauroi väliin ja taas pusersi kyyneleen. Kuinka paljon kaivattavaa ja rakastettavaa olikaan ollut, mutta paljon sitä oli vieläkin, kun vain huomasi. Näihin muisteloihin Jaakonkin höylä talvipuhteella saattoi seisahtua ja Maijan ompelukone lakata takomasta, kun Samelin juttu pysähtyi ja äidin, Anna muorin kieli lauloi...

Ilmestyi sitten kiusaksi lapsuuden toverin Ylisen Heikin kierous, kun ei mies suoraan sanonut, vuokraako torpan uudelleen vai poisko ottaa. Itsenäisyyttä vailla olevan pojan takana aavistettiin olevan Ylisen vanhan äijän ilkeä tahto. Sitä vastaan ei kukaan osaa mitään. Ei koskaan ole osannut.

Aivan siihen suruun ilmestyi tämä talonpalstoitus ja tarjosi tällekin parille tilaisuuden saada omaa maata. Heidän omat varansa olisivat riittäneet pariin osuuteen, mutta ostajain piti tulla osallisiksi yhteisvelkaan eikä kukaan saanut muuta kuin yhden osuuden. Siihen oli tyytyminen. Omat rahat voisi käyttää kartanon laittoon, eläinten ja irtaimiston ostoon. Elämä kävi yhtäkkiä väljemmäksi. Torpasta häädön uhkaa voi jo uhmatakin. Joka tapauksessa kesti sekin kontrahti vielä muutamia vuosia. Tunsi taas seisovansa maankamaralla, Pyydysmäen kylässä, kotimaassa. Sai kyntää omaa tilkkua, ajaa lehmäparia omaan hakaan, kuulla poikain puhuvan "meidän" ohrapellonpelätistä, jonka he itse olivat laittaneet Kylä-Pyydysmäen saunantauspellolle.

Sillä saunallakin, koskapa se puheeksi tuli, oli erikoisuutensa. Sen karjankujan puoleisesta luukusta oli moni poikakakarapolvi niin uskollisesti heitellyt kiviä, että luukunympärys oli muuttunut kuluneeksi ja hymyileväksi kuin vanhan kupparin huulipari, jolla oli miespolven aikana tuhansia kuppasarvia imaistu kyläläisten syntisiin nahkoihin juuri samassa saunassa.

Oh hoh! Kyllä Pyydysmäellä sentään kannatti olla. Toista tämä oli kuin Amerikassa, jossa aina sai olla matkalla.

* * * * *

Katsahtakaamme vielä kolmannenkin palstatilallisen, jo vanhemmalle puolen ikäänsä kallistuvan vanhan ojurin Hermanni Luhtasennevan perhesieluun. Mies lähentelee jo viittäkymmentä. Hän jätti rengin työt suunnilleen kolmenkymmenen viiden ikäisenä, kun silloin vasta uskalsi ruveta omiin leipiin ja ottaa akan, jonka vihittynä miehenä oli nyt ollut puoliväliin toistakymmentä vuotta. Aiemmin ei hän uskaltanut lopettaa rengittämistä, kun ei ollut varma minkä verran saisi töitä omina miehinään. Ajat vähitellen onneksi paranivat, niin että talolliset rohkenivat teettää vähin töitä, kaivattaen ojaa ja kuokituttaen. Hermanni sai kaupoitelluksi erään huonon mökin, josta ensin oli mies kuollut johonkin jumalantautiin ja sitten akka joutunut halvattuna kunnan hoitoon. Lapset olivat hajonneet itään ja länteen, mutta yhdestäkään ei ollut turvaa halvatulle äitivanhalle. Mökki oli aikoinaan siis joutunut näin kunnan omaksi ja samalla sairaan vaimon hoitokustannusten korvaukseksi. Sen mökin Hermanni oli ostanut ja mennyt akkoineen siihen asumaan. Perunamaata sen akkunan alla oli perheen tarpeeksi ja navetan takana hyvässä voimassa pidetty tupakkamaa. Muu mökin alue oli kiveä ja kalliota.

Avioliittoon joutumisestaan saakka oli tämä Hermanni lakkaamatta luonut ojia, kuokkinut, pannut aitoja ja hakannut halkoja, aina yksinomaan Pyydysmäellä. Ennen nuorena miehenä oli hän ollut suora, pulska mies, aivan samoin kuin hänen vaimonsa oli jumalanluomasta ollut hyvännäköisimpiä piikaihmisiä. Mutta nyt miehen lähennellessä viittäkymmentä olivat hartiat käyneet kumarammiksi, leukaperät olivat levenneet, poskiin ilmestynyt lontot ja edestä pudonnut yksi hammas ja toinen katkennut, mutta se ei kuitenkaan haitannut syömisessä, ulkonäköä vain pilasi. Hiukset olivat tulleet jokaviikkoisesta kylvystä huolimatta niin hikisiksi, että ne tuntuivat harvenevan joka välissä kun Hermanni otti lakin päästään. Ennen tummanruskeat hiukset imeytyneinä omituisen valkeata päänahkaa vasten näyttivät peruukin kuolleilta karvoilta. Niistä sai sen käsityksen, että ne olivat pään lakkaamattoman, luonnottoman hikoilemisen johdosta menettäneet elinvoimansa. Hermannin otsalle oli ilmestynyt ryppyjä, ja hänen jalkansa astui raskaasti. Ja kädet! Ne olivat niin pitkät, suuret ja kehittyneet, ja niissä oli sellaiset arkailemattoman havartamisen, kovan pitelemisen, hellittämättömän ja sitkeän työn merkit, että katse vaistomaisesti nousi niistä uteliaana erittäin kasvoja, aivan erikoisesti silmiä, kohti. Silloin näki siniset, hyvänlaatuiset, hieman yksinkertaiset silmät.

Tämä raataja, jättiläinen myöskin hyväntahtoisuudessa, oli siis lähellä viittäkymmentä, eikä omissa viljelyksissä muuta kuin peruna- ja tupakkamaa. Koko elinaikansa oli hän tehnyt työtä Pyydysmäen talollisten nevoilla, pelloilla ja metsissä, aina puolentoista, usein kahden miehen verosta. Elämän viihdytyksenä oli laihtunut ja surkastunut, sairaloinen vaimo ja viisi lasta, joista tosin kaksi oli jo vieraan palveluksessa. Mutta viisi suuta ja hammasparia heitä sittenkin oli. Ja perunamaata kolme kivikkoon väännettyä kapanalaa ja se navetantakainen kessumaa. Miehen entiseen iloiseen katseeseen oli alkanut ilmestyä surumielinen, joskus hieman kärsimätön ilme. Joskus oli hän joutunut sanomaan ajatuksen, että sen verran pitäisi hänelläkin olla omaa maata, että saisi siitä edes puurojauhonsa. Toivomus olisi ehkä joten kuten voitu täyttääkin, jos ajatus olisi esitetty niin, että se olisi voitu ottaa vakavasti. Mutta Hermanni ei ollut sellainen aloitteenmies.

Kun Hermanni ilmestyi talon palstamiesten joukkoon, ihastuivat Pyydysmäki ja Lintumäki ikihyväksi. Siinähän oikea palstanviljelijä! Hermanni oli kuitenkin niin köyhä, ettei hänellä ollut vaadittuja omaisuusedellytyksiä. Silloin Pyydysmäki meni takuuseen.

Vanheneva kuokkuri ja ojuri sai siis oman maatilkun. Hän ei silti lakannut tekemästä vierasta työtä. Mutta hänet nähtiin melkein jokaisena kesäyönä omilla viljelyksillään, tämä jättiläinen, joko kyntämässä vuokrahevosella, luomassa ojaa, korjaamassa aitaa, kylvämässä tai leikkaamassa. Pitkät käsivarret olivat tavanneet uudelleen vauhdin, silmästä oli katkeruudenviri hävinnyt. Hermanni tunsi olevansa isäntämies, oman peltonsa työmies, tulevaisuutensa ja lastensa tulevaisuuden perustaja, nuori luoja! Mitä on väsymyksellä tekemistä hänen kanssaan! Ja kohtapuoleen päästään köyhyydestäkin. Niin totta kuin Jumala elää, hän, Hermanni, panee peltonsa kasvamaan oikeana Herran yrttitarhana, viljavana kuin Egyptin maa!

Vaikka Erkki Pyydysmäki ei ollut mikään herkkätunteinen mies, tuli hän kuitenkin kerran syrjästä salaa katsellessaan Hermannin työntekoa niin liikutetuksi, että karhealle poskelle putosi muutama lämmin kyynelpisara.

VII.

Sellaista oli elämä Pyydysmäellä. Lakkaamatonta aherrusta leivän ja sillä aikaansaatavan viihtymyksen vuoksi. Mutta olipa täälläkin jo alkanut asustaa, vaikkakin vasta mielitekojen takalistolla, eräänlainen elämänmukavuuksien kaipuu. Ei enää viihdytty, ellei puku täyttänyt ajan kauneuden vaatimuksia, ellei tuvassa ollut maalattua ja ellei silloin tällöin saatu jotain uutta, milloin suun, milloin silmän tai korvan ruokaa. Ihminen on sellainen, eikä pyydysmäkeläinen ollut poikkeus. Vanhat kyllä olisivat viihtyneet. He eivät kaivanneet vatsantäytteen lisäksi muuta kuin silloin tällöin käydä kirkossa. Heille olisi ollut sitä mieluisampaa, mitä varmemmin kaikki pysyi vanhallaan. Mutta nuorilla oli oma mielensä, silloin niinkuin nykyäänkin. Pyydysmäen vanhat syyttivät nuorisoseuraa, joka oli kirkolla, ja tätä omankylän lukuseuraa, joka oli sen haaraosasto.

Kaikesta huolimatta kulki toisten pyydysmäkeläisten elämä kuitenkin noususuunnassa, mikä oli aina sitä huomattavampaa, mitä lujemmin he kävivät kiinni työhön. Laskusuunnassa taas liikkui toisten elämä, kummallista kyllä usein juuri niiden, jotka pitivät iloista pilailua toisten työnrakkaudesta, mutta itse nauttivat elämästä pitämättä työkiirettä. Näytti aivan siltä kuin toisten olisi pitänyt sitä mukaa luisua tieltä pois kuin toiset nousivat ylös. Tämän nousun ja laskun aiheutti silloinkin rikastuminen ja köyhtyminen, muilla asioilla ei siinä ollut sanottavasti tekemistä.

Uusia palstatilallisia oli alkuaikoina vaikea käsitteellisesti sijoittaa, kun oli ratkaistava kuuluivatko he jo todella talollisten luokkaan vaiko vielä mökkiläisten. Sittemmin he asettuivat molempien keskivälille. Eivätkä hekään kaikki yhtä hyvin menestyneet. Toiset jäivät melkein entiseen tasoonsa, toiset lähentelivät talollisia. Yleinen mieliala rauhoittui, elämä kulki menoaan. Kaikkien piti ajatella etupäässä leipää, puuroa, perunoita ja lehmällistä sekä kenkiä ja vähän välttämättömiä vaatteita. Muuhun ei useimpien perheenisien ja -äitien aika ja ajatus jaksanut ulottua, jos siihen tuli vähäisen uskontoa mausteeksi, se riitti.

Poikkeuksen teki nuoriso, joka harrasteli, lueskeli, lauleskeli, kirjoitteli, piirusteli kuviakin ja kaiken harrastelunsa ohella ajatteli jo yleistä maailman menoa tuloineen ja menoineen. Heidän seuranaan oli hyvinkin ahkerasti opettaja Lintumäki. Hän opetti kaikenlaista, minkä hyötyä vakavain ihmisten oli vaikea ymmärtää. Lautamies Pyydysmäki ei juuri tullut mukaan, hän moitiskeli jo vanhaksi itseään. Mutta nuorten harrastelut hän täydellisesti hyväksyi ja siunasi, samoin kuin mestari Pettersson ja pari kolme muuta.

Keisaristakaan ei tähän aikaan paljoa puhuttu. Kärtyisimmät mökkiläiset, jotka eivät syystä tai toisesta olleet päässeet palstoitusosille, olivat ruvenneet arvelemaan, että Suomen herrat ovat saaneet puheillaan keisarin puolelleen. Niin arveli ukko Ylinenkin. Hänestä oli väärin, että pidettiin valtiopäiviä. Mitä niillä! Kun on keisari, niin hallitkoon. Hänestä oli varmaa, että herrat olivat omien etujensa vuoksi pitäneet puolensa. Sellainen vakaumus teki äijän hirveän kapinalliseksi. Ja hän oli kyllin rikas uskaltaakseen kapinoida. Joskus muka hänen mielensä oikein teki kirjoittaa keisarille, mutta kun hän oli huono kirjoitusmies eikä viitsinyt kaikkia muillakaan kirjoituttaa, mitä olisi ollut sanottava, niin täytyi kärsiä, minkäpä sille taisi.

Itse Erkki Pyydysmäki oli näinä vuosina taas päässyt sukeltamaan kunnallispolitiikkaan, josta valtiopäivävuotenaan ehti jäädä hieman syrjään. Sillä aikaa oli Pyydysmäen suurin kunnallispoliittinen vastustaja Valentin Koivunoksa, kauppias ja maanviljelijä, saanut ajetuksi läpi muutamia mieliasioitaan, joita Pyydysmäki olisi vastustanut, jos olisi ollut läsnä. Niinpä hän oli teettänyt erään puron yli kivisillan ja maksattanut sen manttaalimiehillä, vaikka sitä tuskin tarvitsivat muut kuin Koivunoksa itse ja muutamat metsäkylän torpparit. Sitten oli Koivunoksa urakkahuutokaupassa saanut kievarinpidon, jonka Pyydysmäki olisi mieluimmin antanut eräälle toiselle kilpailijalle. Sen lisäksi oli kuntakokous hylännyt anomuksen Pyydysmäen kansakoulun huoneitten korjaamisesta. Huoneet olivat Pyydysmäen, ja hän sai niistä mitättömän vuokran. Mutta välit kunnan kanssa olivat tämän koulun vuoksi olleet rikki koulun alkuajoista saakka. Pyydysmäkihän sen oli muutamain toverien kanssa aluksi perustanut yksityisenä, ja sittemmin, kun se riitojen jälkeen tuli kunnan huostaan, korjannut huoneet omalla kustannuksellaan. Nyt tarvittavat korjaukset olivat niin tuntuvia, että kuntaa pyydettiin apuun. Mutta Koivunoksa ajoi anomuksen helposti kumoon. Kuntalaiset pitivät koko koulua kunnallisena rasituksena ja syyttivät Pyydysmäkeä siitä.

Tällä kaikella oli se hauska puoli, että näin syntyneet kunnallisriidat sotkivat poliittisia linjoja. Koivunoksa oli, jos mahdollista, vielä jyrkempi Suomettaren lukija kuin Pyydysmäki. Mutta opettaja Lintumäki oli päivälehteläisenä hänen ainaisena silmätikkunaan. Kun nyt nämä kunnallispoliittiset suhteet muodostuivat tällä tavoin, esiintyivät Pyydysmäki ja Lintumäki aina yksistä puolin kylänsä puolesta, jota Koivunoksa puoluelaisineen tahtoi sortaa, kuten ainakin metsäkylää. Kirkonkyläisten piirissä oli Koivunoksa jo aikoinaan valtiopäivämiesvaaleissa saanut vahvaa kannatusta, mutta Pyydysmäki voitti silloin huomattavalla enemmistöllä.

Ja niin liikkui kunnallinen elämä tavallisissa uomissaan. Toisinaan riideltiin, toisinaan taas oltiin yksistäpuolin, tällöin kehuttiin, tuolloin parjattiin toisiaan takanapäin, panematta kumpaisiakaan mielenilmaisuja aivan syvälle sydämeen. Erkki Pyydysmäki oli yhdessä Lintumäen kanssa työskennellyt palstatilapuuhissa omien kotoisten askareittensa ohella. Kaikki asiat talossa menivät tyydyttävästi, niinkuin ne saattavat mennä siinä, missä isäntä on aina ensimmäisenä työmaalla, parvi omia jälkeläisiä kintereillä.

* * * * *

Eräänä syksyisenä iltana, kun oli pimeähkö, satoi ja tiet likaiset, aloiteltiin Pyydysmäen tuvassa vähin puhdetöitä. Emännällä oli jo muutaman päivän ollut rukkia ikävä. Isäntä tätä kiirettä naureskeli, kun näki emännän asettelevan rukkiaan uunin puolelle ja aloittavan viimevuotisilla pellavilla. Mutta samallapa hänelle itselleen ilmestyi sellainen tarve korjata muuan reki, että hän päätti vetää sen tupaan. Maijun rohdinrukki oli ilmestynyt äidin lähettyville seuraa pitämään. Immeksi puhkeavan tyttösen yrityksistä saada kone pitkän kesälevon jälkeen juoksevaan käyntiin saattoi elävästi havaita, että sielläkin poltti työkuume. Lanka ei alkanut oikein muodostua, vaan katkeili lakkaamatta. Silloin tyttönen tuskittelemaan ja äiti neuvomaan:

-- Älä sinä niin hotista.

-- En minä, mutta kun...

Eliisa ja Heta-Fiia tulivat navetasta lypsyltä. Eliisa oli pikemmin äitiinsä, lyhyenläntä, tanakka, ruskeasilmäinen, nopeasti liikkuva. Heta-Fiia on palvelija, neljissäkymmenissä, talossa jo kymmenkunta vuotta palvellut, oikea navettahengetär sielultaan ja ruumiiltaan. Hän pitää talosta ja arvatenkin täällä vanhenee ja kuoleekin.

Sameli-setä on jo kallistautunut ovisänkyyn ja piiputtelee siinä ratokseen illallista odotellessaan. Simuna, vanhempi renki, hänkin jo neljissäkymmenissä, vuoleksii kirvesvartta takkapaisteella, lakinkeula työnnettynä takaraivolle. Raspilla hän sysää kirvesvartta ja antaa sille haluamansa muodot. Luja kollopiippu, paksun luuvarren varassa, jonka toinen pää kiikkuu hammasten välissä, näyttää suupieleen kiinnikasvaneelta. Tämä Simuna on lyhyenläntä, mutta aika tanakka, partaa hieman kaulassa. Hän on harvasanainen ja juro. Isäntä on istahtanut lampunvaloon lukemaan lehteään, piippu hampaissa hänkin. Tupaa valaisee kattolamppu ja takkatuli. Maalatut pöydät, kaapit, leipihirret ja paperoidut seinät tekevät hauskan vaikutuksen.

Muutenkin vallitsee tuvassa miellyttävä, tunnelmallinen elämänsurina. Se syntyy lukuisista erilaisista äänistä, Simunan puunviilaamisesta, parin rukin surinasta, sanomalehden kahinasta, astiain ja keittokalujen käsittelystä ja tulen räiskinästä takassa sekä tietysti Sameli-sedän nyt jo vauhtiin päässeestä iltakuorsauksesta ja ihmisten hajanaisesta puhelusta. Siinä oli jotain sellaista, mitä ei tekemällä voi saada aikaan, mutta jota vailla talonpoikaistuvan elämältä puuttuu henki.

* * * * *

Eteisessä astuu kiireesti joku nuori jalka. Siihen ei kukaan kiinnitä mitään huomiota. Ovensuuhun ilmestyy solakka, pitkä naisihminen selkähuiviin käärittynä. Vesi tippuu hänen hameestaan ja suuresta huivistaan.

-- Iltaa.

Nyt vasta kaikki kääntyvät ja kurkistavat tulijaan. Sillävälin on nainen heittänyt selkähuivin pois ja lyönyt siitä vettä.

-- Lissu! huudahtaa ensimmäisenä Maiju, pysäyttää rohdinrukin ja käy tervehtimään.

-- Kah! virkahtaa Eliisakin, pysähtyy työssään ja nauraa tervehdykseksi.

Emäntäkin on rukinpyöränsä seisauttanut, katsoo ja kysyy: