Part 8

Äidin tavoin hänkin haki rakkaimman seuransa oman piirinsä ulkopuolelta. Lähimmäksi seurakseen hän valitsi runoilijoita ja sanomalehtimiehiä. Luonnontieteillä oli häneen erityinen vetovoima, ja innostuneen ystävän ja opettajan hän sai kuuluisasta luonnontutkijasta Brehmistä.

Itse hän oli etevä matkakirjailija, ja monet hänen kirjoistaan ovat levinneet laajalti, ei tekijän ruhtinaallisen aseman takia, vaan siitä syystä, että hän oli tosiaan hyvä kynäniekka.

Hän ja keisarinna olivat vähitellen joutuneet toisiinsa samanlaiseen suhteeseen, kuin toisiinsa hyvin ihastuneet veli ja sisar. Kruununprinssi uskoi hänelle sekä ilonsa että surunsa. Mutta poikaansa tuntemasta lämpimästä rakkaudestaan huolimatta Elisabet hyvin pian huomasi hänen vikansa ja tiesi hänen olevan yhtä herkän vaikutuksille ja yhtä kevytmielisen kuin isä oli ollut nuoruudessaan.

Keisarinna ja keisari olivat yksimieliset siitä, että oli välttämätöntä saada kruununprinssi naimisiin. Se turvaisi perintöjärjestyksen ja tekisi hänet ehkä vähemmän levottomaksi ja huikentelevaiseksi.

Mutta poikansa tulevan puolison valinnassa Frans Josef piti silmällä yksinomaan valtiollisia näkökohtia, kun taas äiti ajatteli pojan koti-onnea.

Elisabetin mielestä ei hänen naimisensa ollut niin kovin kiireellinen, ja hän toivoi kruununprinssin etsivän itselleen morsiamen, joka sekä ulkonaisella suloudellaan että älynsä viehätyksellä pystyisi vangitsemaan ja vallassaan pitämään kruununprinssin epävakaisen sydämen.

Rudolfin täyttäessä kaksikymmentä vuotta, Europassa oli sangen vähän naimahaluisia katolilaisia prinsessoja. Keisarin, mutta ei keisarinnan, valinta sattui Belgian prinsessaan Stephaniehen, seitsentoistavuotiseen tyttöön, joka oli keskinkertaisen lahjakas eikä ulkonaisesti ensinkään miellyttävä.

Elisabet ei voinut sietää Belgian kuningasta tämän epämiellyttävän käytöksen ja huonojen elämäntapojen takia. Häntä ei miellyttänyt myöskään Belgian kuningatar, itävaltalainen arkkiherttuatar, joka Elisabetin mielestä näytteli alentavaa osaa puolisonsa rinnalla.

Elisabet vastusti mitä jyrkimmin semmoista avioliittoa. Mutta Belgian kuningattaren sisar, itävaltalainen arkkiherttuatar Elisabet, jolla oli suuri vaikutusvalta hovissa ja jota kohtaan Frans Josef tunsi lämmintä ystävyyttä, puhui sisarentyttärensä puolesta. Hän ja monet muut neuvonantajat tekivät keisarinnan esittämät epäilykset tyhjiksi.

Kihlaus julkaistiin, ja Belgian kuningaspari tuli tyttärensä kera Wieniin. Rudolf itse oli asian suhteen sangen välinpitämätön.

Vihkiminen tapahtui toukokuun 10 päivänä. Kaikissa häitten aiheuttamissa juhlallisuuksissa Elisabet täytti arvokkaasti ne velvollisuudet, jotka kuuluivat hänelle tulevan keisarin äitinä. Mutta hänen kylmyytensä ja jäykkä käytöksensä Belgian kuningasparia kohtaan pistivät kaikkien silmiin.

Ajellessaan vaunuissa pääkaupungissa ja istuessaan kuningatar Henrietten rinnalla, keisarinna vastaili kohteliain tervehdyksin kansanjoukkojen eläköön-huutoihin. Mutta hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme, eikä hän koko pitkällä matkalla lausunut yhtään ainoata sanaa Belgian kuningattarelle. Ja kesken vihkimistoimituksen hän kokonaan menetti mielenmalttinsa, purskahtaen itkemään.

Rudolfin häissä hän viimeisen kerran julkisesti näyttäytyi Wienissä.

Wieniläiset tarvitsivat keisarillisesta huoneesta jotakin naispuolista edustajaa, jonka puoleen voivat kääntää sydämensä. Stephanie edusti nuoruutta, sen toivoja ja sen lupauksia. Tämä elämäniloinen kuninkaantytär sai Wieniin tullessaan sydämelliset tuliaistervehdykset, ja kun hän syyskuun 3 päivänä 1883 synnytti tyttären, niin kansan ihastuksessa ilmeni voimakkaana hänen ja Rudolfin nauttima suosio.

On luonnollista, että pojan suhde äitiin tämän naimisen jälkeen tuli toiseksi. Elisabet tämän tunsi ja se kiusasi häntä.

Vielä Rudolf kuitenkin uskoi hänelle monet huolensa, ja keisarinna huomasi pian, että poikansa ei ollut onnellinen avioliitossaan.

Elisabet tunsi nyt vähemmin kuin koskaan ennen viihtyvänsä Hofburgissa. Kruununprinsessan saavuttua hoviin, hän oli enää vain lyhemmän aikaa talvisin Wienissä. On väitetty olleen vuosia, joina hän ei oleillut siellä muuta kuin kolme tai neljä viikkoa.

Sekä hän että keisari asuivat mielellään kuukauden verran kesällä Ischlissä, missä heille oli niin monta ja merkitsevää nuoruudenmuistoa. Koko perheen oli silloin tapana kokoontua sinne viettämään keisarin syntymäpäivää.

Siellä Elisabetilla oli runsaasti tilaisuutta vuorikäveilyihin, joita hän niin kovin rakasti. Ischlin lähellä on tuskin ainoatakaan vuorenhuippua taikka paimenmajaa, jossa keisarinna ei olisi vuosien kuluessa käynyt.

Kävelyretkillään hän mielellään tarinoi talonpoikien kanssa. Hän kyseli heiltä heidän jokapäiväisestä elämästään ja maksoi ruhtinaallisesti joka maitolasin, joka hänelle tarjottiin.

Lapset toivat hänelle alppikukkasia, ja hän vastasi heidän sydämelliseen tervehdykseensä: "Grüss die Hand, Frau Kaiserin!" ystävällisellä vastatoivotuksellaan: "Grüss Euch Gott, liebe Kinder!"

Lankonsa, Meksikon keisarin Maksimilianin kuoleman jälkeen Elisabet useina vuosina kävi hänen huvilinnassaan Miramarissa Triestin lähellä. Rakennus on tehty puhtaimmasta, hienoimmasta marmorista kalliolle avoimen meren rannalle. Lähellä on paviljonki, jossa keisarinna Charlotte asui Meksikosta palattuaan leskenä, mielipuolena ja kansansa karkoittamana.

Sekä Hofburgissa että Schönbrunnissa keisarinna oli huomannut semmoista, mikä ei ollut hänen makunsa mukaista, mutta mitä hän hienotunteisuudesta ei kuitenkaan tahtonut muuttaa.

Keisarin oli tapana viettää talvikaudet Schönbrunnissa, ja heidän avioliittonsa ensimäisinä vuosina keisarinnakin usein asui siellä. Mutta Elisabet rupesi pian ikävöimään toista olinpaikkaa, ja Rudolfin häitten aikoihin hän päätti rakennuttaa oman linnan, "Waldesruhe", Lainzin eläintarhan lähelle Hietzingiin Wienin laitamalle.

Waldesruhe rakennettiin kahden vuoden kuluessa keisarinnan oman ylimmän johdon mukaisesti. Sillä aikaa kun tätä pikku renesanssi-linnaa rakennettiin, ei kukaan utelias päässyt katsomaan sitä eikä edes astumaan sen alueelle, ja keisarinnan kuolemaan saakka se pysyi ulkomaailmalle salaisuutena.

Lainzin leppoisa eläintarha on vanhimpia ja kauneimpia puistoja Wienin lähellä. Se ympäröitiin korkealla kivimuurilla, jonka yli voi nähdä vain puiden latvat, ja linnan ympärillä olevat puutarhat ovat läpipääsemättömillä pensasaidoilla ympäröidyt.

Puistoon ja puutarhaan eivät päässeet ketkään muut kuin hovihenkilökunta, eikä yleisön keskuuteen päästetty edes kuvia linnasta eikä niistä taideaarteista, joita siellä säilytettiin.

Julkisivua koristavat terassit ja parvekkeet, jotka keisarinnan aikana melkein huojuivat kukkien painon alla.

Leveät marmoriportaat, joille on kiinnitetty pehmeät samettimatot, vievät ylempään kerrokseen, jossa ovat keisarin ja keisarinnan huoneet sekä suuri vastaanottosali. Rakennuksen nurkkauksessa on Elisabetin tilava makuuhuone, jossa on kaksi akkunaa itään ja kaksi etelään; toinen näistä on varustettu leveillä ovilla, jotka johtavat parvekkeelle.

Keisarinnan sänky oli vapaana keskellä lattiaa. Päänpuolessa oli varjostin, jonka takapuolella oli harvinaisen kaunis Neitsyt Marian kuva ja sen edessä rukouspalli.

Huoneen yhteen nurkkaan keisarinna oli pystyttänyt Neitsyt Marian pystykuvan, jonka jalustaan oli kiedottu kallisarvoinen vanhanaikainen rukousnauha.

Toiseen nurkkaan hän oli asettanut pronssisen Nioben patsaan, joka vihreitten kasvien keskellä teki omituisen kolean vaikutuksen. Vastakkaisessa nurkassa riippuivat vihreät hehkulamput. Maatessaan sängyssä keisarinna voi vääntää sähkövalon niin, että huoneessa ei ollut muuta kuin Niobeen lankeava vihreä valo.

Makuuhuoneestaan hän aamuisin astui parvekkeelle, joka aina oli kaunistettu kukilla ja jonne usein katettiin aamiaispöytä. Tälle parvekkeelle hän viimeisinä vuosinaan teetti taideteoksen, joka oli hänelle hyvin rakas. Se oli pienoiskokoon valettu jäljennös siitä runoilija Heinrich Heinen patsaasta, jonka hän oli marmorista teettänyt tanskalaisella kuvanveistäjällä Hasselriisillä Korfun saarella olevaan huvilaansa "Achilleion".

Tahtoessaan olla yksin taikka kun ei voinut hyvin, hän mielellään käytti tätä aamiaispaikkaa.

Hänen makuuhuoneensa toisella puolella oli hänen pukuhuoneensa, jossa oli vain yksi ainoa akkuna. Huomattavinta tässä huoneessa oli mahtava toalettipöytä liikkuvine kuvastimineen ja monine hopeisine toalettiesineineen, kristalleineen ja maalattuine porsliineineen.

Vasemmalla keisarinnan makuuhuoneesta oli Waldesruhessa -- eli Lainzissa, niinkuin linnaa yleensä kutsuttiin -- keisarin kirjoitushuone, josta ovet samoin johtivat parvekkeelle. Yhdessä nurkassa oli iso kirjoituspöytä, jolle keisarinna oli järjestänyt muistoja lapsistaan ja lapsenlapsistaan, piirroksia ja maalauksia, jotka olivat omistetut hänelle itselleen.

Keskellä huonetta oli pöytä, jolla oli joukko loistoteoksia ja salkkuja, muistoja hänen matkoiltaan. Samalla pöydällä oli myöskin erinomaisen kaunis valokuva hänen serkustaan, Baierin kuninkaasta Ludvig II:sta.

Pylväitten ja hyllyjen päälle oli asetettu pronssimaljakkoja, itämaisia porsliineja ja kaikenlaisia harvinaisia taideteoksia, ja kaikissa maljakoissa oli kukkia.

Kirjoitushuoneessa -- keisarinnan budoarissa -- paloi usein tuli kaakeliuunissa, ja keisarin ja keisarinnan oli tapana iltaisin istua keskustelemassa takkavalkean ääressä. Linnan keskellä oleva suuri sali oli heidän huoneittensa välillä.

Elisabetin huoneitten alla olivat arkkiherttuatar Valerian huoneet, keisarin huoneitten alla vierashuoneet.

Keisarinnan komeasti sisustettu kylpyhuone ja hänen voimistelusalinsa olivat linnan toisella puolella.

Voimistelu ei suinkaan ollut vähäpätöinen tekijä hänen elämässään, ja kaikkiin linnoihin, joissa oleskeli, hän laitatti voimistelutelineet.

Hänen luennoitsijansa, Christemanos, on kertonut kerran astuneensa voimistelusaliin juuri kun keisarinna oli renkaissa nostamassa itseään käsivoimillaan. Hän oli puettu mustaan silkkileninkiin, jossa oli pitkä kamelikurjen höyhenillä reunustettu laahustin. Päästäkseen tulijan luokse hänen täytyi hypätä nuoran yli, joka oli viritetty osaksi poikki huoneen.

"Tämän nuoran olen virittänyt sen tähden, että en unohtaisi hyppäämistä ja juoksemista", keisarinna selitti. Hän odotti muutamia arkkiherttuattaria ja oli sen vuoksi niin hienosti puettu.

"Jos arkkiherttuattaret tietäisivät minun voimistelleen tässä puvussa, niin he kaatuisivat selälleen kauhistuksesta", hän jatkoi. "Teinkin niin muuten vain ohimennen. Muuten voimistelen aamuisin ja iltaisin. Tiedän, mitä olen velkapää ruhtinaalliselle arvokkuudelleni."

"Minä en koskaan väsy kävelemään", hän lausui erään toisen kerran. "Sisareni, Alenconin herttuatar ja Neapelin kuningatar, ovat Parisissa kuuluisat verrattomasta käynnistään. Mutta me emme kävele niin, kuin kuningatarten tulee kävellä. Bourbonit eivät juuri koskaan kulje jalkaisin ja he ovat omaksuneet aivan erikoisen käynti-tavan -- kävelevät kuin hanhet. He kävelevät niinkuin oikeat kuninkaat!"

XVIII.

Käyntejä Baierissa. -- Elisabet ja kuningas Ludvig II.

Kaikissa suruissaan ja elämänvaiheissaan Elisabet tunsi sydämensä olevan kiintyneenä kotimaahansa Baieriin. Palatessaan usein uusiutuvilta ja pitkiltä matkoiltaan, jotka tuntuivat käyvän hänelle yhä enemmän elämisen ehdoiksi, hänen tapansa oli aina pysähtyä muutamiksi viikoiksi lapsuudenkotinsa Possenhofenin läheisyyteen. Hän kävi silloin uudestaan kaikissa tunnetuissa paikoissa metsissä ja vainioilla sekä tervehtämässä vanhoja ystäviään talonpoikien keskuudessa. Baierilaiset kutsuivat häntä aina "meidän keisarinnaksemme", lainkaan ajattelematta, että tämä arvonimi heidän puoleltaan vuodesta 1870 kuului Preussin kuningattarelle.

Viimeisinä vuosina Elisabetin oli tapana välttää vanhempiensa linnaa ja asua Strauchin hotellissa Feldafingin lähellä, mistä hän monena kesänä peräkkäin vuokrasi itselleen kokonaisen huoneuston. Tämä hotelli on kuuluisa ihanan asemansa takia. Sen lähellä olevat tuoreet, tuoksuvat metsät, joissa hiljaisuutta harvoin keskeyttivät muut kuin halonhakkaajat ja metsänvartijat, tuntuivat olevan aivan kuin luodut hänen yksinäisyydenkaipuutaan varten.

Aika ja etäisyys eivät olleet voineet vähentää hänen hellyyttään isäänsä kohtaan, hänen kunnioittavaa luottamustaan äitinsä neuvoja kohtaan eikä hänen ystävyyttään sisaruksiin. Ilahduttaakseen heitä hän säännöllisesti kirjoitti heille, ja hämmästytti heitä usein kauniilla lahjoilla.

Murheet olivat murtaneet vanhan herttuaparin. Heidän vanhin poikansa oli mennyt naimisiin maineeltaan epäilyttävän näyttelijättären kanssa, heidän vanhin tyttärensä, Thurn und Taxis'in ruhtinatar, oli aikaisin menettänyt miehensä ja vanhimman poikansa ja sai käyttää kaiken tarmonsa hoitaakseen perheen suunnatonta varallisuutta.

Samoin kuin Elisabet, niin heidän kolmaskin tyttärensä oli seitsentoista-vuotiaana kohonnut valtaistuimelle, menemällä naimisiin molempien Sisiliain kuninkaan Frans II:n kanssa. Mutta tuskin vuottakaan häistä oli kulunut, kun Garibaldin vapaajoukot karkoittivat hänet ja hänen miehensä. Hän eli sitten maattomana kuningattarena miehensä kera, joka oli kaikissa suhteissa hänelle arvoton.

Tuskin sen suopeamman kohtalon alaiseksi oli joutunut heidän neljäs tyttärensä, Mathilda, joka kahdeksantoista-vuotiaana oli mennyt naimisiin Tranin kreivin Ludvigin, irstailujen turmeleman miehen kanssa, joka viimein itse päätti päivänsä. Ei Maria eikä Mathilda olleet ennen häitä nähneetkään tulevaa aviomiestään.

Sophie, sittemmin Alenconin herttuatar, oli nuorin Wittelsbachien sisaruksista, jotka lapsina olivat leikkineet Starnberger-järven rannalla olevassa linnassa ja joitten kauneus oli laajalti kuulu.

Ulkomuodoltaan hän muistutti Elisabetia, mutta ei ollut luonteeltaan hänen kaltaisensa, sillä kaikki, jotka tunsivat hänet nuorena, ovat puhuneet hänen räiskävästä iloisuudestaan.

Kuningas Ludvig II oli yhdeksäntoista-vuotiaana noussut Baierin valtaistuimelle. Vaikka oli kaunis kuin Adonis ja sen vuoksi jumaloitu, varsinkin naisten kesken, hän pian tunsi inhoa hyvien müncheniläistensä enemmän taikka vähemmän ystävälliseen uteliaisuuteen, joka sai hänet rakennuttamaan linnoja yksinäisiin vuoriseutuihin ja yhä harvemmin näyttäytymään kansalleen.

Oman valintansa perusteella ja ilman yhdenkään ihmisen painostusta taikka neuvoa hän meni kihloihin serkkunsa Sophien kanssa, joka siihen aikaan oli kahdeksantoista vanha.

Tämä liitto herätti maassa yleistä tyytyväisyyttä. Ja varmaan se oli yksi Maksin ja Ludovican elämän onnellisimpia ja ylpeimpiä hetkiä, kun heidän tyttärensä ja nuoren kuninkaan välillä tapahtunut kihlaus julkaistiin.

Ludvig oli erinomaisen rakastunut nuoreen serkkuunsa. Hän antoi kuuluisan kuvanveistäjän muovailla morsiamensa rintakuvan, jonka sijoitti talvipuutarhaansa ja kävi alituiseen sitä katselemassa.

Sillä aikaa kun Possenhofenissa valmistettiin morsiuskapioita, kuningas piti huolta siitä, että kansa saisi tulevasta kuningattarestaan arvokkaan muotokuvan. Hän antoi maansa erään taitavimman vaskenpiirtäjän valmistaa nuoren prinsessan muotokuvan siinä mielessä, että sitä hääpäivänä levitettäisiin satoja tuhansia kappaleita.

Levyjä valmistettaessa kuningas usein kävi taiteilijaa tapaamassa, ja nähtyään ensimäisen jäljennöksen, hän huudahti ihastuneena:

"Toden totta kuninkaallinen morsian!"

Tulevaisuus petti katkerasti kaikki ne toiveet, jotka tähän aikaan täyttivät kaikkien sydämet.

Lokakuun 11 päivänä, juuri vähän ennen kuin häät piti vietettämän, kuningas aivan äkkiarvaamatta purki kihlauksen. Hän oli ruvennut epäilemään, että serkkunsa ei rakastanut häntä eikä ollut hänelle uskollinen.

Siitä hetkestä saakka, kun valtaistuimelle nousi, kaikki olivat imarrelleet ja ihannoineet häntä ja madelleet tomussa hänen edessään. Mieleltään sairaalloisuuteen taipuisa kun oli, nuorukainen ei sietänyt kaikkia näitä mielenliikutuksia, ja hänen aivoissaan syntyi kohtuuttomia kuvitelmia siitä, mitä ihmiset olivat velkapäät hänelle kuninkaana.

Tulevan kuningattaren luuloteltu uskottomuus haavoitti häntä äärettömästi. Prinsessa oli hänen silmissään kavala ja halveksittava kiemailija. Omin käsin hän hävitti koko painoksen neidon muotokuvista ja viskasi hänen rintakuvansa akkunasta ulos, niin että se meni säpäleiksi pihan kivitykseen.

Huhu on tietävinään, että herttuatar Sophie oli joutunut läheistensä juonittelujen viattomaksi uhriksi. Mutta hänen nimeensä jäi kuitenkin ainiaaksi tahra, jonka poistamiseksi kuningas Ludvig II ei tehnyt mitään. Kihlauksen purkaminen herätti suurta kummastusta ja johti auttamattomaan eripuraisuuteen kuninkaan sekä Maks Josefin ja tämän perheen välillä.

Jo Ludvigin ensimäisinä hallitusvuosina terävä tarkkaaja olisi voinut monista merkeistä päättää, että hän ei suinkaan ollut mieleltään normaali. Kihlauksen purkamisen jälkeen hänen elämänsä kului yksinäisyydessä. Hän arasteli vertaistensa seuraa, ja ollessaan pakoitettu vastaanottamaan ministereitään, hän piilottautui varjostimen taakse.

Se pettymys, jonka hän uskoi kohdanneen itseään, jätti hänen sieluunsa katkeruuden ja epäluulon. Hän selitti, että ei enää koskaan rakastaisi ketään naista eikä koskaan menisi naimisiin.

Ainoa Sophien läheisistä sukulaisista, joka vielä oli jossakin yhteydessä kuninkaan kanssa, oli keisarinna Elisabet. Tämä oli hyvin sydämellisissä suhteissa serkkuunsa aina tämän kuolemaan saakka.

Epäilemättä oli heidän välillään vahva henkinen sukulaisuus, niinkuin he ulkomuodoltaankin olivat hyvin toistensa näköiset.

Ludvigin valtakunnassa kävi kuninkaita, keisareita ja kuuluisia valtiomiehiä, ilman että kuningas näyttäytyi heille, mutta kun Unkarin Elisabet kesällä saapui Feldafingiin, he aina tapasivat toisensa. Semmoisinakin ajanjaksoina, joina hän tuskin sieti ketään ihmistä lähellään, hän aina oli valmis vastaanottamaan Elisabetin.

Vähäisen matkan päässä Feldafingistä on "Ruususaari". Tiheät pensaikot ja korkeat puut, jotka reunustavat sen rantoja, peittävät sen soutelijoitten katseilta.

Muinaisina aikoina siinä kuuluu olleen pakanallinen temppeli, joka sittemmin muutettiin katolilaiseksi kappeliksi, mutta vielä meidän aikoinamme sieltä on löydetty roomalaisia koristeita ja rahoja.

Puutarhat istutti kuningas Maksimilian II, mutta hänen poikansa Ludvig teki ne melkoista kauniimmiksi. Huhun mukaan pitäisi tällä saarella olla kuusitoista tuhatta kauneinta ruusulajia ja niitten tuoksu on niin väkevä, että tuntuu kauas järvelle.

Eremitasi -- pieni italialais-mallinen huvila -- ja puutarhurin asunto ovat nykyisin ainoat ihmisasunnot tässä kukkaismeressä, missä kukat kasvavat niin taajassa, että tuskin voi nähdä sitä pientä laituria, johon Ludvig II nousi maihin huvipurrestaan "Tristanista".

Sinne satukuningas oli kerännyt lemmikki-kirjailijainsa teokset. Siellä hän haaveili ja mietiskeli, siellä hän vietti muutamia onnellisimpia päiviään.

Siellä hän myöskin kohtasi keisarinna Elisabetin. Siellä he, kenenkään häiritsemättä, saattoivat puhella siitä, mitä heidän sydämissään liikkui.

"Kuka voikaan tässä ihmiselämässä tarkalleen ratkaista, missä järki loppuu ja alkaa järjettömyys? Olen taipuisa uskomaan, että ne ihmiset, joita sanotaan hulluiksi, oikeastaan ovatkin viisaimmat", keisarinna Elisabet kerran lausui puheen ollessa Shakespearen Hamletista.

Koko Europa oli kuullut puhuttavan Ludvigin päähänpistoista, hänen veloistaan, hänen vastenmielisyydestään naisia kohtaan ja hänen ihailevasta rakkaudestaan erinäisiä miehiä kohtaan. Häntä pidettiin yleisesti mielisairaana.

Semmoisena häntä viimein kohdeltiin omassa maassaankin. Vuonna 1886 hänet erotettiin hallituksesta ja lääkärin saattamana hänet lähetettiin Bergin linnaan.

Eräänä kesäkuun-iltana hän meni yhdessä lääkärinsä kera kävelemään, ja kun tunnin kestäneen odotuksen jälkeen ruvettiin heitä etsimään, löydettiin heidät molemmat ruumiina Starnberger-järvestä.

Kerrotaan Itävallan keisarinnan panneen kovin pahakseen, että Ludvig julistettiin mielisairaaksi, ja että Frans Josef hänen hartaista rukouksistaan oli luvannut tehdä kaikkensa saadakseen aikaan, että hänen erottamisensa kuninkuudesta olisi tullut vain väliaikaiseksi.

Tuon kauhean loppuonnettomuuden sattuessa keisarinna Elisabet oli Feldafingissa, niinkuin hänen tapansa oli siihen aikaan vuodesta. Kuninkaan tragillinen loppu teki häneen hyvin syvän vaikutuksen.

Hän kiiruhti paikalle, niissä kuninkaan ruumis oli, ja käski seurueensa jättää hänet yksin vainajan paarien ääreen.

Kun sitten viimein mentiin katsomaan ruumishuoneeseen, tavattiin keisarinna pyörtyneenä lattialla. Suurella vaivalla saatiin hänet virvoitetuksi jälleen tuntoihinsa.

Mutta hänen sielunsa tuntui aluksi olevan kuin sumentunut. "Päästäkää kuningas pois hautakappelista", hän huusi houraillen. "Hän ei ole kuollut. Hän on vain olevinaan kuollut, saadakseen olla rauhassa ja päästäkseen kiusaajistaan."

"Oletteko koskaan nähnyt ruumista?" hän eräänä päivänä kysyi luennoitsijaltaan Christomanokselta. "Kaikkien kuolleitten kasvoilla on tuskan ja ivan ilme. Se on voittajan ivaa elämästä, joka on tuonut niin paljon tuskaa ja jonka hän viimein on onnistunut voittamaan."

Ludvig II makasi ruumisvuoteellaan Münchenin linnassa. Hänen katafalkinsa ympärille oli kasattuna suuret määrät seppeleitä. Mutta vain yksi ainoa kukka oli kuninkaan rinnan päällä; se oli jasminin oksa, Elisabetin viimeinen lahja ystävälleen ja sukulaiselleen.

Heidän välillään oli ollut semmoinen sopimus, että tulisivat Ruususaarelle määrätyllä kellonlyönnillä. Jos jotakin tapahtuisi, joka estäisi toista saapumasta kohtauspaikalle, niin toinen kirjoittaisi kirjeen ja panisi sen kirjoituspöydän laatikkoon, johon heillä molemmilla yksin oli avain.

Kuninkaan jäämistöä järjesteltäessä tavattiin kirjoituspöydän laatikosta kirje, jossa oli päällekirjoitus: "Kotkalta Kyyhkyselle". Nämä olivat näet ne nimitykset, jotka kuningas ja keisarinna olivat valinneet käytettäviksi keskinäisessä romantisessa seurustelussaan.

Monta viikkoa Elisabet yksinäisyydessä suri serkkunsa kuolemaa. Toiselta puolen hän toivoi, että Ludvig ei ehkä ollut mielipuoli, toiselta taas pelkäsi, että sukutauti pian tarttuisi häneenkin.

Sen ajan jälkeen hän ei enää koskaan viettänyt kesäänsä Feldafingissa. Hänen veljensä, Karl Teodor, koetti saada häntä tulemaan Tegernseen kylään Ylä-Baieriin, missä hänellä oli sairaalansa ja klinikkansa. Eräänä vuonna Elisabet sitä koettikin, mutta lähti sieltä pian pois.

Serkkunsa kuoleman jälkeen hän kävi vain lyhyillä vierailuilla vanhempiensa ja tyttärensä Giselan luona. Mutta niin usein kuin oli Münchenissä, hän meni hautakappeliin rukoilemaan onnettoman Ludvigin arkun ääressä.

XIX.

Matkusteleva keisarinna.

Täynnänsä lämmintä rakkautta luontoon ja elävää tiedonjanoa sekä veressään olevan hermostuneen levottomuuden pakoittamana keisarinna Elisabet vietti, kuten yleisesti tunnettua, suuren osan ajastaan matkoilla paikasta toiseen. Seurueetta ja aivan tavallisena turistina hän kävi kaukaisissa, vieraissa maissa.

"Meidän täytyy koettaa pelastaa muutamia tunteja, joina voimme tunkeutua omaan elämäämme", hän lausui. "Minä löydän itseni joka kerta, kun vaihdan ilmaa. Ollessani yksin yksinäisessä seudussa, josta tiedän, että sinne ei usein astu ihmisjalka, tunnen suhteeni tähän luontoon tulevan aivan toiseksi kun toisten ihmisten ollessa siellä mukana. Elämä ihmisten keskuudessa antaa meille kaikille samanlaisen ulkonaisen univormun, mutta sisässämme säilytämme yhteyden ainoastaan alhaisten vaistojen muodossa".

"Matkan päämäärä on viehättävä pääasiallisesti siitä syystä, että matka sinne on välissä", hän lausui toisella kertaa. "Jos olisin jossakin paikassa ja tietäisin, että en enää koskaan poistu sieltä, niin se tuntuisi minusta helvetiltä, vaikka se muuten olisi itse paratisi. Ajatus, että kohta täytyy lähteä paikasta, jossa olen, liikuttaa mieltäni ja saa minut rakastamaan paikkaa. Joka kerta kun matkustan, hautaan siis unelman, joka äkisti katoaa, ja huokaillen toivon uutta".