Part 7

Muutamia minutteja myöhemmin tuli se pieni tyttö, joka oli ollut sokeaa vanhusta saattamassa, saaden kuningattarelta kaikkea muuta kuin lempeän vastaanoton, sillä kuningatar oli hyvin kiivastunut.

Muutamat tapaukset hänen elämässään Unkarissa olivat myöskin sangen koomilliset. Niinpä eräänä iltana, kun hän hovinaisensa kera ratsasti Budapestissa. Molemmat ratsastajattaret ajoivat kaupungin laidassa, jonkun matkaa maantiestä olevan aivan yksinäisen majan ohi, josta kuului kauheita hätähuutoja. Joku nainen huusi siellä apua ja oli ilmeisesti mitä äärimmäisessä hädässä.

Hetken vaikutusta noudattaen Elisabet hyppäsi hevosen selästä ja riensi majaan. Hovinainen seurasi perästä.

Naiset työnsivät oven auki, ja olivat seuraavassa silmänräpäyksessä matalassa, likaisessa huoneessa. Suunnattoman suuri mies, joka näytti oikealta metsärosvolta, laahasi naista pitkin huonetta hänen pitkistä, hajallaan olevista hiuksistaan, samalla kertaa ankarasti potkien häntä.

Kuningatar löi ratsupiiskallaan miestä kasvoihin.

Mies hämmästyi hänen odottamattomasta ilmestymisestään ja ripeästä sekaantumisestaan asiaan niin, että heti päästi irti uhrinsa ja tuijotti ihmetellen kuningattareen.

Mutta Elisabetin oma hämmästys oli seuraavassa silmänräpäyksessä vieläkin suurempi, kun pahoinpidelty nainen nousi ja hyökkäsi häntä vastaan kuin raivostunut tiikeri. Hän syyti alhaisinta katukieltä oudon naisen silmille, joka oli uskaltanut lyödä hänen miestään.

Kuningatar purskahti nauramaan. Hän otti taskustaan kultakolikon ja ojensi sen miehelle.

"Lyökää häntä, ystäväni", hän lausui miehelle, "antakaa hänelle selkään niin paljon, kuin hän ansaitsee. Hänen tulee saada selkäänsä, koska on teille niin uskollinen."

Kesällä 1886 raivosi Unkarissa kolera. "Unkarilaisten äiti", niinkuin Elisabetia nyt kutsuttiin, oleskeli niihin aikoihin Ischlissä, mutta lausui heti tahtovansa mennä unkarilaiseen pääkaupunkiinsa käymään sairaaloissa. Mutta silloinen pääministeri, Coloman von Tisza, vastusti tätä hänen toivomustaan. Toiselta puolen ei vaara ollut niin suuri, että kansa olisi joutunut pakokauhun valtaan, mikä olisi oikeuttanut niin poikkeuksellisen toimenpiteen kuin kuningattaren menon itse ruton pesäpaikkaan. Toiselta puolen ei ollut hänelle vaaratonta oleskella Budapestissä, ja pääministeri selitti sen vuoksi, että hänen vastuunalaisuuden-tunteensa pakoitti häntä vastustamaan tätä matkaa.

Toistaiseksi kuningatar taipui pääministerin vastaväitteisiin. Mutta kun Frans Josef kolerasta ja rokkotaudista huolimatta kohta sen jälkeen matkusti Budapestiin avaamaan valtiopäiviä, niin Elisabetiakaan ei enää voitu saada jäämään Ischliin.

"Vaaran hetkellä on paikkani puolisoni vierellä", hän selitti.

Aivan äkkiarvaamatta hän saapui Gödöllöön, mistä saattoi kuningasta joka kerta, kun tämä vaunuissa ajoi kaupunkiin.

Rakkautensa Unkaria kohtaan hän ilmaisi myöskin suhteessaan Frans Deákiin. Tätä sai maa kiittää suureksi osaksi sen vapautensa palauttamisesta, mutta hän kieltäytyi vastaanottamasta mitään arvonimiä ja rahalahjoja, joita hänelle oli kiitollisuuden osotukseksi tarjottu hänen palveluksistaan.

Kuningatar osotti hyvin monta kertaa häntä kohtaan huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä. 1875 tuo unkarilainen valtiomies sairastui. Tammikuun 25 päivänä 1876 kuningatar tuli Münchenista Ofeniin, ja ensimäinen kysymys, jonka hän linnan eteissalissa teki piispa Ronaylle, oli:

"Kuinka on Deákin laita?"

Kun sanottiin, että potilaalla ei ilmeisesti enää ollut pitkää elämänaikaa jälellä, kuningatar päätti heti mennä häntä tapaamaan. Hienotunteinen kun aina oli, hän kuitenkin ensin käski kuulustaa, tokko potilas tahtoisi ottaa häntä vastaan.

Kuningattaren saapuessa oli valtava kansanjoukko kerääntynyt suuren isänmaanystävän asunnon edustalle. Kansa tahtoi nähdä, kun kuningatar osotti tunnustusta hänen toiminnalleen ja osanottoa hänen kohtaloonsa. Kansanjoukon äänetön tervehdys tässä tapauksessa oli tavallaan yhtä sydämellinen kuin ne eljen-huudot, jotka muuten tavallisesti kajahtivat häntä vastaan, missä hän näyttäytyikin.

Muutamia kuukausia myöhemmin Deák kuoli. Kuningatar purskahti itkuun saadessaan sanoman hänen kuolemastaan.

Hänen ruumiinsa oli näytteillä akatemian suuressa salissa, joka oli muutettu surutemppeliksi. Portille ajoivat yksinkertaiset hovivaunut, ja niistä astui ulos Elisabet, puettuna syvään surupukuun.

Unkarin ministerit ja edustajat seisoivat arkun ympärillä, kun maan kuningatar astui sen ääreen. Kädessä hänellä oli laakeriseppele, joka oli kaunistettu valkeilla kamelioilla ja valkeilla silkkinauhoilla, joissa oli seuraava omistus:

"Erzsébet kyralynö Deák Ferencznek". (Kuningatar Elisabet Frans Deákille).

Hän seisoi muutaman minutin ääneti vainajan luona, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Sitten hän laski seppeleen arkulle ja kääntyi ympäri poistuakseen. Mutta äkkiä hän kääntyi takaisin, polvistui katafalkin alimmalle portaalle ja rukoili pitkään.

Unkarilaiset maalarit Munkácsy ja Ziczy ovat ikuistaneet tämän kohtauksen. Ja muuan unkarilainen runoilija on kirjoittanut siitä:

"Niin paljon kuin; Deákin muistoa on ylistettykin, niin kuningattaren kyyneleet olivat kuitenkin suurin kunnianosoitus, joka vainajan osaksi saattoi tulla".

XV.

Wienin maailmannäyttely. -- Elisabet toisten ruhtinatarten joukossa. -- Keisarinna ja wieniläiset.

Vuosi 1873 oli Frans Josefille ja Elisabetille enemmän kuin yhdessä suhteessa merkillinen.

Heidän vanhin tyttärensä joutui sinä vuonna naimisiin Baierin prinssin Leopoldin kanssa.

Huhtikuun 20 päivänä kello kaksitoista tapahtuivat vihkiäiset Augustiner-kirkossa, missä keisaripari yhdeksäntoista vuotta takaperin oli yhdistetty. Keisarinna itse saattoi tytärtään kirkkoon ja alttarille. Saman päivän iltapuolella nuori pari matkusti Müncheniin. Wieniläiset toimeenpanivat arkkiherttuattaren kunniaksi erojaisjuhlia ja antoivat hänelle lahjoja, ja melkein koko pääkaupunki tuntui olevan jalkeilla katsomassa morsiusparin lähtöä.

Muutamia päiviä myöhemmin -- toukokuun 1 päivänä 1873 -- keisari ja keisarinna avasivat maailmannäyttelyn Wienissä. Näyttely oli yhtenäistä riemujuhlaa. Ylpeydellä keisaripari saattoi katsella sitä suurtyötä, joka verrattain lyhyessä ajassa oli saatu aikaan heidän alamaistensa älyllä ja työvoimilla.

Frans Josef ja Elisabet kutsuivat Europan kruunupäät vieraikseen Itävallan pääkaupunkiin. Vanha keisari Wilhelm ja hänen lahjakas puolisonsa Augusta kävivät Hofburgissa ja Schönbrunnissa. Venäjän tsaari Aleksanteri II tuli käymään useitten perheensä jäsenten kera. Niinikään tulivat Wieniin Italian kuningas Viktor Emanuel, Persian shahi ja monta muuta ruhtinasta.

Elisabet ei pannut paljon arvoa seurusteluun keisarien ja kuningasten kanssa.

"Arvonimet ja kunnia-asemat eivät merkitse mitään", hän lausui. "Ne ovat vain kirjavia lappuja, joita ihmiset ripustelevat ympärilleen, kun luulevat siten voivansa peittää alastomuuttaan, mutta ne eivät tee mitään muutosta meidän sisäiseen olemukseemme."

Mutta kuinka vähän hovimenot häntä miellyttivätkin, hän kuitenkin täytti velvollisuutensa siinä suhteessa ihastuttavalla sulolla, koska oli siihen pakoitettu. Ja joutuessaan yhteen toisten keisarinnain ja kuningatarten kanssa, hän aina oli kaunein, eniten ihailtu ja sai osakseen suurinta huomiota.

Muutamia vuosia ennen Ranskan keisarikunnan kukistumista Itävallan keisaripari kohtasi Napoleonin ja Eugenien Salzburgissa. Sirona ja upeana Wittelsbachien tytär astui Montijon kreivittären rinnalla. Ranskalaisten keisarinna oli vielä kauneutensa ja kansansuosionsa kukkuloilla, mutta tummine säteilevine silmineen, tuuheine tukkineen ja koko henkilönsä sulolla Elisabetin ei tarvinnut millään tavalla vaivautua kyetäkseen kestämään kilpailun espanjattaren kanssa.

Ollessaan nuorempienkin ruhtinatarten kanssa, Elisabet aina vei kauneudessa voiton.

Kuningas Umberto ja kuningatar Margherita kävivät useita vuosia myöhemmin tervehtämässä Itävallan keisariparia, ja molemmat ruhtinaalliset naiset olivat joka päivä yksissä. Margherita edusti kevään tuoreutta, mutta sen ajan sanomalehtimiehet selittivät, että Elisabet oli paljon kauniimpi, hän oli "habsburgilainen syksy".

Samana vuonna kuin maailmannäyttely oli Wienissä, Frans Josef vietti viisikolmatta-vuotista juhlaansa keisarina. Juhlallisuuksien loistokohdan muodosti keisariparin ja kruununprinssin ajelu vaunuissa pitkin katuja, jotka olivat juhlallisesti koristellut ja niin kirkkaasti valaistut, kuin olisi oltu keskellä päivää. Riemuitsevat ihmisjoukot tunkeilivat kilvan osottamaan keisariparille kunnioitustaan.

Jo tässä tilaisuudessa huomattiin kuitenkin, että keisarinnaa vaivasi osanotto julkisiin juhliin ja että hän niin paljon kuin mahdollista koetti vetäytyä syrjään niitten melusta ja hälinästä.

Sairaudenaika oli opettanut häntä rakastamaan yksinäisyyttä. Hänelle oli tullut elämänehdoksi olla paljon yksinään. Ollessaan toisten seurassa hän tunsi itsensä vieraaksi, ja kun ruhtinaalliset velvollisuudet pakoittivat hänet olemaan paljojen ihmisten joukossa, oli koko hänen olemuksessaan surullinen, kärsivä ilme.

Luultavasti hänen ei olisi ollut ensinkään vaikea säilyttää sitä suosiota, jota syvemmissä kansankerroksissa hänen avioliittonsa ensimäisinä aikoina oli hänelle niin auliisti osotettu, jos hän ei olisi kuulunut sukuun, joka kautta vuosisatojen oli ollut omituinen ja hermostunut.

Kaikkialla nähtiin hänen muotokuviaan: kouluissa, yliopistoissa, hotelleissa, kirjakauppojen akkunoissa. Naiset käyttivät "Elisabetin-harsoja", "Elisabetin-kappoja" ja "Elisabetin-huiveja". Ulkomaalaisia hän on vieläkin muistuttamassa "Elisabetin-näköalalla", "Elisabetin-kujanteella", "Elisabetin-sillalla" ja monella muulla, joka kantaa hänen nimeään.

Yleinen mielipide itävaltalaisten keskuudessa oli, että kukaan ei voinut kauneudessa kilpailla heidän keisarinnansa kanssa. Mutta lukuunottamatta osaa hoviväestä ja niitä vieraita, jotka kävivät keisariparin joka talvi toimeenpanemissa juhlissa, vain hyvin harvat voivat seitsenkymmen-luvun alkupuolelta keisarinnan kuolemaan saakka kehua nähneensä häntä läheltä.

Hän oli liiaksi tietoinen sisäisestä arvostaan salliakseen käyttää itseään ainoastaan ulkonaisena koristuksena.

Vastenmielisyydellään sisällyksettömään loistoon ja uteliaihin katselijoihin hän vieroitti itsestään monet sydämet.

Uteliaisuus on ominainen piirre wieniläisille, vallankin mitä tulee keisarihuoneeseen. Ja juuri sen tähden, etteivät saaneet nähdä keisarinnaa, tehtiin häntä vastaan katkeria valituksia.

Wieniin verraten München oli pikkukaupunki, mutta Elisabet ei ollut kauan kerinnyt olla Wienissä, kun huomasi juorujen rikkaruoholla olevan siellä paljon syvemmät juuret kuin hänen lapsuutensa aikuisessa kotikaupungissa. Joka kerta kun hänet nähtiin, otettiin hänet arvosteltavaksi. Hänen suoran, arvokkaan ryhtinsä selitettiin merkitsevän ylpeyttä. Väitettiin hänen hienon hipiänsä olevan keinotekoisesti aikaansaadun. Häntä moitittiin hänen asemassaan olevalle henkilölle liian yksinkertaisesta vaatetuksesta. Ja tyytymättömyyttä herätti sekin, että hän ei tehnyt pääkaupungissa kyllin suuria ostoksia.

Katolinen kirkko velvoittaa keisarillisen perheen jäsenet pitkänäperjantaina ja pääsiäispäivänä ottamaan osaa kirkollisiin juhlakulkueisiin.

Wieniläiset iloitsivat tästä loistavasta näytelmästä, he iloitsivat näkevänsä keisarinnan kulkueen etunenässä, perässään hänen laahustintaan kantavat hovinaiset.

Mutta muutamia päiviä ennen pääsiäistä heille ilmoitettiin aina, että hänen majesteettinsa keisarinna oli tullut pahoinvoivaksi ja matkustanut maalle vahvistamaan itseään.

Iloiset wieniläiset olisivat tämän ehkä suoneet anteeksi, jos keisarinnan maineessa olisi ollut pieninkin tahra, mutta he eivät koskaan antaneet anteeksi, että heiltä hänen oikkunsa takia jäi näkemättä hauska näytelmä.

Niinpä vähitellen ruvettiin tervehtämään häntä tavallaan kylmäkiskoisesti niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa hän esiintyi julkisesti. Häntä sanottiin ylpeäksi ja itseensä sulkeutuneeksi, eikä ole kiellettävissä, että hän osottamallaan välinpitämättömyydellä pani wieniläisten kärsivällisyyden kovalle koetukselle.

Kuinka vähän Europan iloisin pääkaupunki soveltuikaan tälle keisarinnalle, joka vuosien kuluessa kävi yhä enemmän synkkämieliseksi ja ihmisiä arastelevaksi!

Ehkäpä hän itse ensimäisenä huomasikin, että hän ei enää nauttinut suosiota, ei Itävallan keskisäädyn eikä korkeampien luokkien taholta, ja tämä varmaan lisäsi hänen haluaan vetäytyä erilleen maailmasta.

"Ihmiset eivät tiedä, mitä heidän pitäisi minusta sanoa", hän lausui. "Minä en sovellu heidän laatimiinsa kuvitelmiin, eivätkä he pidä siitä, että heidän laatikkonsa saatetaan epäjärjestykseen. Sen vuoksi olenkin kokonaan omissa oloissani. Sivistyneet ihmiset eivät seuraakaan minua yksinäisyyteeni, sillä heillä on kyllä mielestään tilaisuutta käyttää aikansa paremminkin."

Ja hän lisäsi: "Pitkällinen yksinäisyyteni on opettanut minulle, että oleminen tuntuu raskaimmalla silloin, kun on toisten ihmisten seurassa."

Kun Wienin maailmannäyttely suljettiin, hän otti palvelukseensa pienen neekeripojan, jonka nimi oli Mahmud. Hän oli ollut oppaana siinä Kairon-talossa, jonka Egyptin khedivi oli laitattanut maailmannäyttelyyn ja jonka hän lahjoitti Elisabetille.

Mahmud jumaloi valtijatartaan ja oli onnellinen saadessaan elää hänen läheisyydessään. Keisarinna kohteli pikku poikaa erinomaisen hyvin. Tottuneena Afrikan ilmastoon poika sai Wienissä keuhkokuumeen, ja keisarinna hoiteli häntä kaikin tavoin. Sekä kansa että Itävallan ylimystö pitivät hyvin sopimattomana, kun saivat tietää, että keisarinna salli tyttärensä Valerian leikkiä neekeripojan kanssa.

"Puhua pahaa lähimmäisistään on ihmisille elämänehto, samoin kuin valittaminen on sypressille elämänehto", keisarinna kuuluu lausuneen.

"Varokaa hovin juonitteluja", hän virkkoi eräässä toisessa tilaisuudessa. "Ei koskaan tiedä, mitä ansoja viritellään eteemme. Hovissa on kenenkään mahdotonta elää tuntiakaan puhumatta pahaa lähimmäisestään."

"Varmaan minun olisi kiitettävä Jumalaa siitä, että olen keisarinna", hän jatkoi, "sillä muuten minun olisi käynyt huonosti. Keisarinnaa suvaitaan vain siitä syystä, että hänen avullaan voidaan luoda oma asema."

Hovielämä synnytti hänessä välistä suorastaan kauhua.

Wienin lyhytnäköinen, turhamainen hovi oli aina valmis levittämään hänestä valheita, joita keskisääty sitten levitti edelleen. Vuosien kuluessa keisarinnan nimi tahrattiin niin likaan Itävallan pääkaupungissa, että hänen oli tosiaan vaikea sietää oleskelua siellä.

Eikä Elisabet voinut sitä sietääkään -- kärsivällisyys ei kuulu Wittelsbachien sukuominaisuuksiin. Hän oli luonnostaan hermostunut mielenlaadultaan, ja myöhempinä vuosina ruumiilliset kivutkin vielä edistivät hänen luontonsa kiivaita ja kärsimättömiä ominaisuuksia. Niinpä syttyi hänessä melkein hurja uhma kaikkea sitä parjausta vastaan, jonka esineeksi hänet oli tehty.

Kun hänelle huomautettiin, että hänen ystävällisyytensä Mahmudia kohtaan herätti paheksumista, niin hän valokuvautti tyttärensä Valerian yhdessä neekeripojan kanssa ja panetti näitä kuvia näytteille.

Ei ihme, että tämä sai pahat kielet entistä vilkkaampaan toimintaan. Ja siitä hetkestä alkaen monet väittivät, että keisarinnan merkilliset päähänpistot ja se rauhaton levottomuus, joka yhä enemmän ilmeni hänessä, olivat alkavan mielenhäiriön merkkejä.

XVI.

Keisarinna ja hyväntekeväisyys. -- Keisariparin hopeahäät.

Olemme edellisessä luvussa tutustuneet muutamiin niistä syistä, jotka vaikuttivat siihen, että Elisabet rupesi menettämään suosiotaan Itävallan pääkaupungissa. Mutta siihen oli olemassa muitakin syitä.

Itävallan saksalaisten ruvetessa lähentymään Preussia ja Hohenzollerneja, keisarinna lakkasi tuntemasta itseään saksalaiseksi. Ja hänen miehensä maitten saksalainen väestö tunsi vaistomaisesti, että Elisabet paheksui heidän menettelyään monissa asioissa.

Heikäläisten oli vaikea sulattaa hänen rakkauttaan Unkariin. Miehestä mieheen kuiskailtiin, että hänen melkoinen itävaltalainen vuosirahansa jaettiin puutteessa oleville magyareille. Jalon ja lahjakkaan keisarinnan epäsuosio lisääntyi Itävallassa paljon sen kautta, että hänen sydämensä myötätunto oli toisella puolella Leitha-joen.

Mutta hänen jakamiensa lahjojen suhteen häntä tuomittiin väärin, sillä tuskin koko Habsburgien valtakunnassa -- enemmän Itävallassa kuin Unkarissakaan -- on yhtään hyväntekeväisyys- tai armeliaisuuslaitosta, jota hän ei olisi suojellut taikka avustanut.

Kerrotaan, että kun hän eräänä päivänä avioliittonsa ensimäisinä vuosina ajoi erään Wienin kasarmin ohi, sattui niin, että muuan sotamies juuri sai raipparangaistusta jostakin rikoksestaan. Keisarinna kuuli miehen voivotukset, pysähtyi ja otti selon niitten syystä, ja muutamien päivien perästä keisari Elisabetin rukousten johdosta antoi määräyksen, että tuo vanhentunut rangaistustapa oli Itävallan armeijassa vaihdettava uusiin ja enemmän ajanmukaisiin.

Missä tahansa hän kuulikin puhuttavan onnettomuudesta, siellä hän aina koetti lievittää sitä.

Olemme eräässä edellisessä luvussa nähneet, kuinka hän vuosina 1859 ja 1866 kävi haavoitettujen luona, joita hoiteli ja lohdutteli. Mutta vielä rohkeampana ja uhrautuvaisempana hän esiintyi useitten kolera- ja lavantauti-ruttojen aikoina, käyden sairaaloissa vähääkään välittämättä siitä vaarasta, johon siten antautui.

Miehitettyään vuonna 1878 Bosnian ja Hertsegovinan, itävaltalaiset kohtasivat ankaraa vastarintaa väestön puolelta. Voittaakseen nämä uudet alueet, heidän täytyi uhrata paljon ihmishenkiä.

Huolenpito haavottuneista ja kaatuneiden omaisista tuli taaskin ankaraksi välttämättömyydeksi. Keisarinna löysi uuden alan toiminnalleen suomalla suojeluksensa niille kansallisille naisyhdistyksille, joitten tehtävänä on auttaa kaatuneitten soturien leskiä ja lapsia sekä pitää huolta haavoittuneiden hoitamisesta. Itävalta-Unkarin kaikissa kaupungeissa naiset mielellään noudattivat hänen kehoitustaan muodostaa yhdistyksiä ja työskennellä mainitun tarkoituksen hyväksi.

Keisarinnan, niin sanoaksemme, virallisia velvollisuuksia on asettua johtamaan armeliaisuuslaitoksia ja käydä parantoloissa ja kenttäsairaaloissa. Mutta kun Elisabetin halu yksinäiseen elämään kävi yhä voimakkaammaksi, niin ei hänen mielensä tietysti myöskään enää tehnyt ottaa osaa julkiseen hyväntekeväisyyteen. Viimeisinä vuosinaan hän kävi Itävallan julkisissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ainoastaan keisarin painostuksesta eikä hän jaksanut tehdä sitä säännöllisesti.

Hän suoritti viralliset armeliaisuustekonsa omituisen kylmästi ja hätäisesti, aivan kuin hänellä olisi ollut niukalti aikaa. Silloin tällöin esiintyessään Wienin filantropisissa laitoksissa, hän saapui kuin tuulenpuuska, ilman että hänen tulostaan tiedettiin edeltäpäin mitään. Saattoi tapahtua, että hän yhtenä ainoana päivänä teki kahdeksan ja kymmenenkin vierailua kaupungin eri osissa, aivan kuin tahtoisi korvata sen, mitä oli laiminlyönyt, ja yhdellä kertaa suorittaa kaikki velvollisuutensa hyväntekeväisyyden suhteen.

Ja kuitenkin hän oli oikein hyvä. Hän kannatti kuolemaansa asti lukemattomia tarvitsevaisia ja onnettomia. Wienissäkin hän kävi tuntemattomana kurjuuden pesissä, vaikkakaan ei niin usein kuin Budapestissä. Mutta wieniläiset eivät yleensä tienneet mitään niistä rakkaudentöistä, joita hän teki hiljaisuudessa. Heidän ei koskaan pistänyt päähänsä, että hyväsydäminen nainen, joka tuhlasi hyviä töitään heidän hädänalaisilleen, olisi heidän ylpeä keisarinnansa, joka ylhäisten ja alhaisten silmissä kuvattiin sydämettömäksi ja toisten hädästä välinpitämättömäksi.

Vuonna 1879 Frans Josef ja Elisabet viettivät hopeahäitään. Varmaan kumpikin kaihomielin odotti tätä päivää.

Heidän avioliittonsa oli enemmän kuin useimpien muitten joutunut kokemaan pettymyksiä ja muutoksia heidän molemminpuolisten tunteittensa suhteen. Mutta uusille edellytyksille oli heidän välilleen syntynyt uusi ja tavallaan sydämellinen suhde, jossa keisarinna oli oppinut tinkimään vaatimuksistaan, silti menettämättä kunnioitusta itseään kohtaan.

Keisarillinen hopeamorsiuspari lausui toivomuksen, että päivän merkityksen johdosta ei toimeenpantaisi mitään julkisia juhlia ja että rahat, joita maan eri osissa aijottiin uhrata semmoisiin juhlallisuuksiin, käytettäisiin sen sijaan hyväntekeväisyystarkoituksiin.

Ainoastaan Wienin suhteen tehtiin poikkeus, sillä pääkaupunki varusti suuria mielenosoituksia. Sen johdosta, että Frans Josef vuonna 1853 oli pelastunut unkarilaisen Libenyn murhayrityksestä, oli vapaaehtoisilla lahjoilla rakennettu kirkko sille paikalle, missä murhaajan väkipuukko oli sattunut häneen. Tämä kirkko vihittiin hopeahääpäivänä ja keisariparin läsnäollessa.

Vihkimisensä viisikolmattavuotispäivänä Frans Josef ja Elisabet jälleen astuivat alttarin ääreen. Hopeaparista ei päältäpäin voinut päätellä mitään niistä myrskyistä, jotka olivat järkyttäneet heidän kuluneen elämänsä menneitä vuosia. Keisari näytti vielä olevan miehuutensa täysissä voimissa ja keisarinnaa kutsuttiin syystä kylläkin "kauneimmaksi isoäidiksi". [Heidän vanhimmalla tyttärellään Giselalla oli siihen aikaan jo useita lapsia.]

Koko Wien oli kokoontunut niille kaduille, joita keisaripari ajoi kirkkoon. Nuoria tyttöjä oli odottamasssa kirkon asehuoneessa, ja keisarin ja keisarinnan saapuessa juhlallisten jumalanpalvelusmenojen jälkeen kävellen ovea kohti, he astuivat esiin ojentamaan kukkasia. Erinomainen ystävällisyys, jolla keisarinna tervehti heitä, rohkaisi heitä, ja yksi nuorista tytöistä piti kauniin pikku puheen antaessaan kukkiaan.

Itävallan ja Unkarin runoilijat olivat virittäneet lyyransa hopeamorsiusparin kunniaksi. Mutta heidän kunnioituksensa liikuttivat Elisabetia vähemmän kuin seuraava tervehdys eräältä hänen oman synnyinmaansa runoilijalta:

"Wie deiner Güte milder Sinn, Erhab'ne Kaiserin! Wie Huld, die deine Stirne kränzt Hoch über allen Festschmuck glänzt, So blüh' dir Macht und Segen In Zukunft allerwegen. O, nimm hierfür als Treuespfand Den Herzensgruss von Heimatsland!"

(Niinkuin hyvyytesi leppeä mieli, niinkuin lempeys, joka seppelöi otsaasi, loistaa yli kaiken juhlakorun, niin alati kukoistakoon sinulle tulevaisuudessa valta ja siunaus, ylevä keisarinna! Oi, ota uskollisuuden pantiksi siitä sydämellinen tervehdys kotimaastasi!)

Wienin historiallinen juhlakulkue hopeaparin kunniaksi päätti juhlallisuudet huhtikuun 27 päivänä. Useita kuukausia ennen kuuluisa maalari Hans Makart oli laatinut kulkueen suunnitelman ja yksityiskohtaiset piirustukset. Se oli nerokkaasti ajateltu ja mainiosti järjestetty.

Osanottajia oli ilmoittautunut suunnaton määrä. Valtakunnan kaikki säädyt, kaikki laitokset, kaikki valtiot olivat edustettuina.

Kulkue vieri verkalleen Ringstrassea pitkin, korvia vihlovien suosionhuutojen kaikuessa. Eri ryhmät, jotka esiintyivät ratsain, jalkaisin ja loistavissa vaunuissa, olivat puetut historiallisiin pukuihin.

Frans Josef ja hänen puolisonsa, jotka monta tuntia lakkaamatta kuuntelivat ohikulkevien riemuhuutoja, olivat syvästi liikutetut yleisestä innostuksesta.

XVII.

Kruununprinssi Rudolfin avioliitto. -- Keisarinna ja hänen linnansa.

Frans Josefin ja Elisabetin ainoa poika oli varttunut tulemaan yhä enemmän vanhempiensa ylpeydeksi, ja hän nautti suunnatonta suosiota kaikissa kansankerroksissa.

Hän ei ollut koskaan käynyt mitään julkista koulua, mutta tiedettiin hänen saaneen huolellisen ja ajanmukaisen kasvatuksen kelpo opettajilta.

Hän oli perinyt äitinsä vastenmielisyyden kaikkea pikkuporvarillista kohtaan, hänen kirjalliset harrastuksensa ja hänen rakkautensa luontoon.

Vanhan itävaltalaisen ruhtinas-tavan mukaan hänen piti ajatella jokin ammatti, ja hyvin kuvaavaa hänelle on, että hän valitsi kirjapainoammatin. Hän kävi ahkerasti Wienin yliopistossa luennoilla sekä Burgteatterissa, wieniläisten taiteellisen maun korkeakoulussa.