Part 6

Vastoin Frans Josefin toivomusta ja kunnianhimoisen puolisonsa yllytyksestä keisarin vanhin veli oli ottanut päähänsä Meksikon seikkailukruunun. Vuonna 1867 hänet alamaisensa tuomitsivat kuolemaan ja ampuivat Queretarossa. Hänen vaimonsa tuli mielipuoleksi ja hänen äitinsä murtui tämän tapauksen johdosta sekä sielultaan että ruumiiltaan.

Nyt tuli Elisabetin toimeksi lohduttaa miestään tämän surussa veljen kohtalosta sekä tukea ja auttaa murtunutta anoppia ja kälyä, joka auttamattomasti oli vaipunut mielipuolisuuden yöhön.

Unkarissa tapahtuneen kruunauksen jälkeisenä vuonna ja kymmenen vuotta kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen keisarillinen perhe lisääntyi tyttärellä, arkkiherttuatar Valerialla, joka syntyi Ofenin kuninkaanlinnassa huhtikuun 22 päivänä 1868.

Kello kuusi aamulla linnoituksen tykit ilmoittivat tämän iloisen uutisen.

Tämä oli ensimäinen kerta kokonaiseen vuosisataan, kun kuninkaanlapsi näki päivänvalon Unkarissa, ja magyarien ihastus oli suunnaton.

Pimeän tultua koko kaupunki oli juhlavalaistu, iloiset ihmisjoukot aaltoilivat kaduilla, ja linnan edustalla kajahtelivat lakkaamattomat eljen-huudot sadoista kurkuista kuninkaalle, vastasyntyneelle prinsessalle, mutta varsinkin kuningattarelle.

Valeria oli Elisabetin nuorin ja rakkain lapsi. Tietysti hän oli rakastanut myöskin Giselaa ja Rudolfia, mutta kun hänen anoppinsa oli opettajain ja hoitajattarien avulla saanut heidät vierotetuiksi hänestä, ei hän ollut kyllin vakavasti taistellut heidän säilyttämisekseen. Hänen äidinrakkaudellaan ei ollut ollut riittävää lujuutta ja tyyntä itseuhrautuvaisuutta, jotta hän olisi voinut pakoittaa osottamaan itselleen kunnioitusta ja ottamaan huomioon hänen äidinoikeuksiaan, ja sen vuoksi hän oli luopunut kaikesta ja jättänyt lapsensa.

Vasta nyt äidinrakkaus hänessä heräsi koko voimallaan. Kestettyjen kärsimysten muistot työntyivät syrjään sen sanomattoman hellyyden tieltä, jota hän tunsi sitä pientä hentoa olentoa kohtaan, joka lepäsi hänen rinnoillaan.

Ensimäisestä hetkestä alkaen hän pidätti itselleen oikeuden valvoa Maria Valerian kasvatusta ja hoitoa.

Unkarilainen kirjailija Mauri Jòkai on kertonut seuraavaa:

"Vuonna 1869 kuningatar oli niin ystävällinen, että salli minun omistaa erään romanini hänelle. Kuninkaallinen hovi oleskeli siihen aikaan Ofenissa, ja minä annoin hänelle kappaleen kirjaani. Hän puheli kauan ja vakavasti kanssani Unkarin kirjallisuudesta, ja lähtiessäni hän virkkoi:

"'Odottakaas vähän, niin näytän teille tyttäreni!'

"Hän avasi sivuoven ja viittasi lapsentyttöä tuomaan sisään pienokaisen. Kuningatar otti hymyillen lapsen käsivarsilleen ja painoi sitä kevyesti poskeaan vasten. En koskaan unohda tätä ihanata näkyä."

Maria Valeria oli lapsena hyvin heikko terveydeltään. Äiti oli ensimäinen, joka aamuisin tuli hänen vuoteensa luo, ja yöllä hän usein meni katsomaan, nukkuiko pienokainen. Tämän ollessa sairaana, äiti ei hievahtanutkaan hänen viereltään; vain vaivoin saatiin hänet taivutetuksi nauttimaan välttämätöntä lepoa.

Hän käsitti ja katui syvästi, että epäsovun vallitessa hänen ja keisarin välillä hän oli laiminlyönyt lapsensa. Niin paljon kuin mahdollista hän nyt koetti parantaa ja korvata laiminlyömisensä.

Hänen ei kuitenkaan koskaan onnistunut täydelleen voittaa takaisin tyttärensä Giselan rakkautta. Tämä, joka joutui aikaisin naimisiin, pysyi aina hieman vieraana keisarinnalle.

Myöskin Rudolf oli ollut niin kauan erotettuna äidistään, että hän aluksi arasteli ja kainosteli ollessaan kahden äitinsä kanssa. Mutta vähitellen hänen ujoutensa hävisi, ja äiti sai suuren sijan hänen sydämessään.

Kruununprinssi oli hyvin miellyttävä lapsi; kymmenen vuoden vanhana hän jo oli hovin ja wieniläisten suosikki. Mutta isoäidin vaikutuksesta hänessä oli kehittynyt suuri itsekkyys, johon yhdistyivät turhamaisuus ja ylpeys -- vikoja, jotka syvästi surettivat hänen äitiään.

Tämä koki innokkaasti vastustaa sen onnettoman matelemisen ja imartelevan leväperäisyyden seurauksia, joilla hänen seurueensa oli täyttänyt kaikki hänen oikkunsa ja päähänpistonsa, ja kun poika oli lämminsydäminen lapsi ja helposti tajusi vikansa, niin äidin ponnistukset tuottivat toivotun tuloksen.

Niin usein kuin olosuhteet sallivat, keisarinna valvoi näinä vuosina lastensa opetusta. Oltuaan estetty olemasta oppitunneilla läsnä, hän antoi lasten ja opettajain tehdä hänelle selkoa siitä, mitä häneltä itseltään oli jäänyt kuulematta. Hyvin usein hän kuuluu lausuneen kruununprinssin ja arkkiherttuattarien opettajille toivovansa, että hänen lapsiaan ei hemmoteltaisi. Hän piti huolen siitä, että opettajain määräyksiä tarkoin noudatettiin, ja antoi heille usein todistuksia hyvänsuopaisuudestaan; samoin näki hän mielellään, että hänen lapsensa osoittivat heille kuuliaisuutta ja ystävyyttä.

Itse hän opetti tyttärensä tanssimaan. Ensimäinen tanssi, jonka hän opetti Valerialle, oli unkarilainen "czardas". Hän koki hartaasti sekä Rudolfiin että Valeriaan valaa omia sydämellisiä tunteitaan Unkaria kohtaan. On kuvaavaa, että hän kuuluu lausuneen eräälle opettajista:

"Tehkää lapsistani niin vähän saksalaisia kuin mahdollista."

Pääsiäissunnuntaina 1872 hän kutsutti luokseen piispa Ronayn puhuakseen hänen kanssaan arkkiherttuatar Valerian kasvatuksesta. Hän lausui silloin m.m.:

"En tahdo uskoa lapseni opetusta moniin käsiin. Tahdon, että hänellä on yksi opettaja, ja että tämä ainoa opettaja olisitte te. Sittemmin hän saa unkarilaisia, saksalaisia, englantilaisia ja ranskalaisia seuranaisia, mutta yksin teidän on ohjattava hänen opetustaan. Määrätkäämme unkarinkieli opetuskieleksi, varsinkin mitä tulee uskonnon opetukseen. Minä rukoilen joka päivä unkarinkielellä yhdessä lasteni kanssa. Älkää opettako häntä oikeauskoiseksi, mutta opettakaa hänet uskonnolliseksi. Uskonnon lohdutusta tarvitsemme tässä elämässä jokainen."

Jouluaatto oli suurin juhlapäivä habsburgilaisessa keisariperheessä, ja koska se oli samalla keisarinnan syntymäpäivä, oli kaksinkertainen aihe sen viettämiseen.

Joulukuuset sijoitettiin aina Elisabetin salonkiin, ja hän koristeli aina omin käsin pienemmän joulupuun, joka oli määrätty lapsille. Hänelle tuotti suurta päänvaivaa keksiä sopivia lahjoja miehelleen, lapsilleen ja hoviväelleen, kun hän aina koki saada selville kunkin erikoiset toivomukset.

Eräänä päivänä vähän ennen joulua Maria Valeria tuli äitinsä luo ja pyysi niin liikuttavasti, että myöskin muutamat köyhät lapset saisivat joulukuusen linnassa ja että tämä olisi vanhempien lahja hänelle itselleen.

Keisarinna tuli liikutetuksi ja täytti hänen pyyntönsä. Ja monet vuodet tästä päivästä alkaen Elisabet omin käsin syntymäpäivänään koristeli joulukuusen, johon hän ripusti lahjoja köyhille lapsille.

Elisabet rakasti kukkasia. Kävelyretkillään hänen oli tapana poimia sylinsä täyteen, ja ratsastusmatkoillaan hän usein hyppäsi hevosen selästä poimimaan villejä kukkia kiinnittääkseen ne satulaansa. Joka päivä hän tarkasti ne kukkaismaljakot, jotka olivat hänen huoneensa kaunistuksena. Sitten hän valitsi kauneimmat, kantoi ne keisarin työhuoneeseen ja asetti hänen työpöydälleen.

Jos hän oli erikoisen ihastunut johonkin kukkaseen, hän piti sitä koko päivän huoneessaan ja vei sen illalla mukanaan makuuhuoneeseensa.

"Mutzerl", niinkuin Maria Valeriaa kutsuttiin, oli perinyt äitinsä rakkauden kukkasiin, ja niin pian kuin hän kykeni kävelemään omin neuvoin, hän laitteli pieniä puutarhoja eri huvilinnojen lähelle, joissa keisarillisen perheen oli tapana oleskella. Ja kun äiti ja tytär olivat erossa toisistaan, he lähettivät toisilleen kukkia, joita itse olivat poimineet.

Näitä molempia yhdisti toisiinsa sielun ja sydämen siteet. Wienissä, Budapestissä ja matkoilla heidät näki melkein aina yhdessä. "Valeria on minulle enemmän kuin tytär, hän on minun rakas ystävättäreni", hänen äitinsä sanoi.

Keisarinna ei ollut vielä vanha, mutta hän oli kärsinyt paljon ja tunsi itsensä paljon vanhemmaksi, kuin mitä todellisuudessa olikaan. Kehityttyään Valeria soi hänelle hiukan keväisestä tunnelmastaan, ja tämä nuorin tytär muodostui auringonpaisteeksi, joka valaisi häntä vanhempana ollessaan.

Arkkiherttuattaren huomattavimpia ominaisuuksia oli hänen vaatimattomuutensa ja silmiinpistävä yksinkertaisuutensa, hänen hyvyytensä ja hänen lämmin rakkautensa äitiin.

Elisabet uskoi sokeasti siihen, että urheilu kykenee säilyttämään ruumiin terveyden ja voimat. Hän tahtoi kasvattaa tyttärensä yhtä intohimoiseksi ratsastajaksi, kuin itse oli, ja opetti häntä myöskin miekkailemaan.

Mutta Valeria oli vain osittain perinyt äitinsä rakkauden luontoon eikä hän suinkaan ollut hänen tavallaan ihastunut peninkulmien pituisiin jalkamatkoihin ja tulisiin ratsastuksiin.

Sitä vastoin hän oli perinyt Wittelsbachien harrastuksen kirjallisuuteen ja taiteeseen. Jo lapsena hän kirjoitteli kauniita pikku runoja, ja hän opiskeli innokkaasti eri aikojen runoilijoita.

Äiti muisti aivan liian hyvin ne tuhannet neulanpistokset, joilla oli haavoitettu seitsentoista-vuotista keisarinnaa tämän puutteellisten tietojen johdosta. Hän oli jo kauan sitten ruvennut täyttämään aukkoja sivistyksessään, ja yhdessä tyttärensä kanssa hän nyt opiskeli innokkaasti kieliä ja kirjallisuutta. Tuntikausia hän saattoi istua kumartuneena tutkimaan kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita, ja kun hänellä oli mainio muisti, hän oppi ulkoa kauneimmat kohdat heidän teoksistaan.

Arvosteltaessa Valerian runouden tuotteita, jotka täyttävät useita paksuja nidoksia, Elisabetilla yksinään oli ratkaiseva puhevalta. Hän oli ainoa, jolta ei mitään salattu siitä, mikä koski tyttären sielunelämää, ja kiitoksen sana keisarinnan huulilta oli nuoren runoilijattaren suurin ilo.

Valerian rakkaus äitiinsä on ilmennyt lämpimänä monissa hänen runoissaan. Frans Josefin sängyn yläpuolella Mürzburgin metsästyslinnassa on hänen viisitoista-vuotiaana kirjoittamansa runo, jossa hän kuvailee Elisabetin lapsuudenkotia, hänen syntymistään jouluaattona ja vanhempiensa onnellista yhtymistä. Äidistään hän laulaa:

"Und wenn auf des Kaisers Haupte, Manchmal drückt die Krön', Ist für seine Müh' und Sorgen Sie der schönste Lohn."

(Ja kun keisarin päätä monasti kruunu painaa, on keisarinna hänen vaivojensa ja surujensa kaunein palkka.)

Ehkäpä hän sittemmin huomasi, että se lemmenihanne, josta hän oli laulanut, jo kauan sitten oli kadonnut unelma ja että keisariparin yhdyselämä ei ollut niin ihanteellinen, kuin miksi tytär sitä oli kuvitellut.

Hän rakasti molempia vanhempiaan, mutta vuosien kuluessa hän yhä hartaammin liittyi keisarinnaan; tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut antaa äidille korvauksen siitä yksinäisestä elämästä, jota äiti oli viettänyt, ja siitä rakkaudesta, jota ilman hänen oli pitänyt olla.

XIII.

Keisarinna ratsastajana ja hevosystävänä.

Muutamia vuosia häitten jälkeen keisari ja keisarinna yhdessä kävivät katsomassa erästä taulunäyttelyä Wienissä. Keisari tahtoi ostaa muutamia tauluja, mutta jätti taulujen valikoimisen keisarinnan asiaksi.

Muutamia päiviä myöhemmin Elisabet meni näyttelyyn erään hovinaisen seurassa täyttääkseen keisarilta saamansa tehtävän. Hän valitsi neljäkolmatta taulua, jotka ostettiin ja lähetettiin linnaan; kaikki ne esittivät erilaisia hevosia ja eri asennoissa.

Hofburgissa ja Schönbrunnissa kiinnitti hänen mieltään eniten keisarillinen talli. Yleensä hän vietti aamutunnit keisarillisessa ratsastushuoneessa, laukaten ympäri milloin milläkin hevosella, ja iltaisin hän ratsasteli puiston yksityisillä käytävillä.

Hän oli ylipäänsä mieltynyt voimakkaisiin ruumiinliikkeisiin, vuorten kiipeämisiin, miekkailuun ja metsästykseen. Vaikka hän oppi hyvin ratsastamaan vasta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, tuli hänestä yksi Europan taitavimmista ja rohkeimmista naispuolisista ratsastajista. Välittämättä ulkonaisesta tavasta hän teki Wienissä vierailevien eri sirkusten taitavien kouluratsastajattarien tuttavuutta.

Jos hän ei olisi ollut keisarinna, hän olisi ollut maailman etevin taideratsastaja ja etevin ratsastustaidon opettajatar. Tämän alan erikoistuntijat ovat selittäneet hänellä olleen kerrassaan poikkeuksellisen taidon ratsastaessaan aivan heti päästä välittömään magnettiseen yhteyteen hevosen kanssa.

Hänen hieno naisellinen kätensä ohjasi hämmästyttävän taitavasti äksyimpiäkin hevosia, ja vaikeimmissakin olosuhteissa hän osasi säilyttää valtansa niiden yli.

Hän ei tiennyt, mitä väsymys oli, taikka ei ainakaan koskaan näyttänyt sitä. Vanhempina ikävuosinaan hän mitä helpoimmin kesti matkustuksen kaikki rasitukset, ja nuorempana ollessaan hän herätti sekä hämmästystä että ihailua sillä, kuinka hän halveksui vaaraa ja kesti suuria ruumiillisia voimanponnistuksia.

Osottamatta pelon merkkiäkään hän karahutti korkeimpien aitojen yli, ja metsästysmatkoilla hän usein valitsi esteitä, joita rohkeimmatkin ratsastajat kavahtivat. Wienin ratsastuskoulun johtajan hän säikähdytti melkein kuoliaaksi kehottamalla tämän lähettämään hänelle äksyimmät hevoset, mitä hänellä oli.

Tapahtui usein, että hevonen kaatui ja keisarinna sen kera suistui maahan, jollakin tavoin loukatenkin itseänsä, mutta nämä tapaturmat eivät vähentäneet hänen rakkauttaan ratsastukseen.

Mürzegin keisarillisen metsästyslinnan lähellä on metsäpolku, jonka vuolas koski katkaisee, ja ainoa tie, jota myöten saattoi päästä kosken yli, oli ennen vain kaitainen, puinen porras.

Kerran kahdeksankymmenluvun alulla Elisabet tahtoi ratsastaa tämän porras-sillan yli, mutta se olikin laho ja katkesi hevosen painon alla.

Rohkea ratsastajatar säilytti mielenmalttinsa, jonka ansioksi on luettava, että muutamat paikalle rientäneet halonhakkaajat onnistuivat pelastamaan hänen henkensä.

Hänen pelastamisensa muistoksi on lähellä olevaan kallioon hakattu ratsastajien suojeluspyhimys Pyhä Yrjänä. Ja tämän kuvan alla on Maria Valerian sepittämät seuraavat säkeet:

"Heiliger Georg! Reitersmann, Der vor Gefahr uns schützen kann! Der meine Mutter oft beschützt, Wo keines Menschen Hilfe nützt! Ich bitte Dich mit Zuversicht -- Verweiger' mir die Bitte nicht -- Beschütze stets das theure Leben, Das mir das Licht der Welt gegeben!"

(Pyhä Yrjänä! Ratsumies, joka vaaroilta voit meitä suojella. Joka äitiäni usein suojelet, missä minkään ihmisen apu ei auta. Rukoilen sinua luottamuksella -- älä epää tätä pyyntöäni -- alati suojelemaan sitä kallista olentoa, joka minulle on suonut maailman valkeuden!)

On tuskin luultavaa, että keisari ehdottomasti hyväksyi, että Itävallan keisarinna ja Unkarin kuningatar vietti useita tunteja päivästä ratsastushuoneessa ja että hän seurusteli tuttavallisella tavalla jockey- ja taideratsastajattarien kanssa. Joku ratsuväen upseeri kuuluu sanoneen keisarille, että hän ei voi käsittää, kuinka hallitsija saattoi sallia puolisonsa kulkea noilla hurjilla ratsastuksilla ja metsästyksillä.

"Ah, nuori ystäväni", sanotaan keisarin vastanneen, "etpä sinä vielä tunne naisia. Ne tekevät, mitä itse tahtovat, pyytämättä meiltä lupaa."

Jotka ovat nähneet keisarinna Elisabetin hevosen selässä, selittävät yksimielisesti, että se oli verrattoman kaunis näky. Hänellä oli melkein aina turkiksilla reunustettu tummansininen ratsastuspuku, matalapohjainen silkkihuopahattu ja paksut ratsastushansikkaat. Hänen ratsastuspukunsa istui kuin valettu hänen solakalla varrellaan. Hänellä ei koskaan nähty silloin mitään kukkia eikä nauharuusuja, ja ainoa, mikä hänen puvussaan saattoi näyttää liialliselta, oli musta viuhka, jota hän joko piti kädessään taikka kantoi riipuksissa satulaan sidotussa hihnassa.

Tuota viuhkaa hän hyvin usein piteli kasvojensa edessä. Ne, jotka eivät tunteneet häntä, luulivat hänen siten suojelevan kaunista ihoaan, muita jotka tunsivat hänet lähemmin, tiesivät hänen käyttävän viuhkaa niin usein sentähden, että hän niin kauheasti pelkäsi valokuvaajia ja piirtäjiä, jotka alituiseen seurasivat häntä saadakseen kuvata hänet.

"Minä en lainkaan tahtoisi antaa valokuvata itseäni", hän sanoi. "Joka kerta, kun minut on valokuvattu, on minulle sattunut joku onnettomuus".

Wieniläisten mielestä hänen innostuksensa ratsastukseen oli liiallinen, ja he kutsuivat häntä "sirkusratsastajattareksi". Unkarilaiset, jotka ihailivat häntä hevosen selässä, nimittivät häntä "amatsonien kuningattareksi". Hän tiesi, että hänen ratsastusintoaan monet selittivät väärin, mutta hän oli rakastanut tätä urheilua aina lapsuudestaan asti, ja vuosikausia kestäneen sairauden jälkeen lääkärit olivat käskeneet häntä ratsastamaan. Hän ei sen vuoksi välittänyt siitä arvostelusta, jota sai osakseen.

Hän valvoi itse hevosiaan, ja aina hänellä oli taskussa niille porkkanoita ja sokeria. Joka aamu hän meni talliin taputtelemaan niitä ja katsomaan, että ne ruokittiin kunnollisesti. Välistä saattoi sattua niinkin, että hän meni pilttuihin omin käsin sukimaan lemmikki-eläimiään.

Schönbrunnin linnassa hänellä oli huone, jossa kaikki seinät olivat koristetut hevosten kuvilla.

"Katsokaas", hän virkkoi kreikkalaiselle luennoitsijalleen, näyttäessään tätä huonettaan, "kaikki nämä ystävät olen menettänyt saamatta yhtään uutta niiden sijaan. Monet niistä ovat menneet kuolemaan minun edestäni, mitä yksikään ihminen ei tahtoisi tehdä; ihmiset tahtoisivat pikemmin murhata minut".

Hän tunsi suunnatonta nautintoa hevosen selässä kiitäessään Itävallan metsien läpi ja Unkarin arojen poikki. Mutta hän ratsasti myöskin voittaakseen sen syvän alakuloisuuden, joka vähitellen alkoi vallata hänen mieltään.

Sekä isän että äidin puolelta hänellä oli sukulaisia, joitten elämän vaellus yhä oli vienyt heidät lähemmäksi mielipuolisuuden kuilua. Ja monet hänen perheensä jäsenistä olivat omituisten päähänpistojen, hämärän ja mielisairauden yön rajaseuduilla.

Kuta vanhemmaksi tuli, sitä selvemmin hän käsitti, että hänen hermostuneessa luonnossaan oli monia sukusairauden tunnusmerkkejä. Tuskin on mitään epäilystä siitä, että hän elämänsä viimeisinä kahtenakymmenenä vuonna tunsi itsessään siemenen siihen mielisairauteen, joka on ominainen Baierin kuningashuoneen jäsenille.

Hän koetti ruumiinponnistuksilla karkoittaa synkät ajatukset.

Hän saattoi ratsastaa peninkulmittain täyttä laukkaa aamuauringon koitteessa taikka tähtikirkkaassa yössä. Hän ratsasti pois ihmisten ja olojen keskuudesta, jotka häntä kiusasivat.

Puolet päivät hän saattoi istua hevosen selässä, ja rajumyrskyn tavoin hän ryöpsähti rauhallisten maalaisten ohi, jotka pysähtyivät ihmetellen katselemaan häntä.

Tämmöiset ratsastukset rauhoittivat hänen tuskiaan, tyynnyttivät hänen hermostonsa levottomuutta. Myrsky ja sade, lämmin ja kylmä eivät merkinneet hänelle mitään. Monta kertaa hän istui aivan läpimärkänä satulassa, mutta ei kärsinyt siitä mitään vahinkoa. Hän näytti ratsastusretkillään olevan aivan täysin karaistu kestämään ruumiillisia vaikeuksia ja vaivoja, eikä hänen tapansa ollut hiljentää vauhtia, ennenkuin hevonen rupesi vapisemaan väsymyksestä.

XIV.

Gödöllön huvilinna. -- Elisabet Unkarin kuningattarena.

Heti kruunauksen jälkeen unkarilaiset lahjoittivat kuningattarelleen pääkaupungin lähellä olevan Gödöllön huvilinnan. Se on metsässä ylevässä yksinäisyydessä, ja niinä aikoina, kun kukaan kuninkaallisen perheen jäsenistä ei oleskele siellä, vallitsee siellä yli seudun ulottuva mitä täydellisin rauha. Mustalaisten viuluniekkain milloin riemuitsevat, milloin valittavat säveleet ovat melkein ainoat äänet, jotka häiritsevät luonnon hiljaisuutta.

Monet vuodet Gödöllö oli Elisabetin rakkain olinpaikka. Siellä hän vietti iloisia, huolettomia päiviä. Siellä hän toimeenpani suuria metsästyksiä, siellä hän oli emäntä omassa talossaan.

Seitsenkymmen-luvulla hän vietti suurimman osan vuotta tässä linnassa. Tavallisesti hän nousi ylös neljän aikaan aamulla; viiden aikaan hän jo oli satulassa ja ratsasti yhteentoista asti, jolloin tarjottiin aamiainen. Hänen retkeilynsä tasangoilla veivät hänet usein cziko-leirille, eikä hän koskaan jättänyt juttelematta näitten Unkarin pusztan beduinien, tämän puoli-villin kansanheimon kera, joka herätti hänessä vilkasta osanottoa. Tottuneen ratsastajan hartaudella hän tarkasteli heidän hevosiaan. Hän vei mukanaan lahjoja heille, ja sydämelliset tervehdyshuudot kajahtivat aina hänelle, kun hän lähestyi heidän leiriään.

Hän rakasti Unkarin aavoja tasankoja, noita ratsastajalle niin ihania maita. Hevosen selässä istuen hän harhaili Gödöllön ympäristön joka suuntaan, tuntien siellä jokaisen metsäpolunkin.

Näinä vuosina oli hänen unkarilaisessa linnassaan vilkas elämä. Hänen väkiratsastuksensa olivat kuuluisat kautta Europan, ja hänen huoneensa olivat täynnä metsästyksillä saatuja voitonmerkkejä.

Frans Josef, kruununprinssi Rudolf, prinsessa Valeria ja perheeseen kuulumattomat vieraat tavallisesti ajoivat sille paikalle, missä metsästys päättyi. Nähdessään kuningattaren tulevan ratsastaen, kuningas ja lapset huiskuttivat hänelle nenäliinojaan. Hän oli melkein aina ensimäisenä perillä -- monta minuttia ennen toisia.

Linnan lähellä on kaurapelto, missä kuningatar usein näyttäytyi puettuna lyhyeen hameeseen ja sirppi kädessä itse leikkaamassa kauraa lemmikki-eläimilleen.

"Gödöllössä minulla on puu, joka on parhain ystäväni", Elisabet lausui muutamia vuosia ennen kuolemaansa luennoitsijalleen. "Joka kerta kun tulen sinne tai kun lähden sieltä, menen sen puun luokse, ja me katselemme toisiamme hetkisen äänettöminä. Tuo vanha puu tietää kaikki, mitä minussa on, ja minä uskon sille kaikki, mitä minulle on tapahtunut sinä aikana, jonka olemme olleet erillämme".

Itävallassa ollessaan Elisabet ajatuksissaan ikävöi Unkaria, missä hän tunsi olevansa aivan toisella tavalla kotonaan, koska hänen sydämensä sykki yhdenmukaisesti sen tuntehikkaan, romantisen kansan kanssa.

Kokonaisia talvia hän vietti tässä maassa. Budapestin aateli, keskisääty, työväki ja kansan köyhimmät jumaloivat kaunista kuningatartaan, joka käytti kaikkia tilaisuuksia ollakseen heidän keskellään ja joka usein esiintyi puettuna heidän kansallispukuunsa.

He näkivät hänessä paljon semmoisia sielunaateluuden piirteitä, jotka herättivät heidän ihastustaan. Hän rohkeni harhailla Budapestin köyhimmissä kortteleissa ei ohimenevänä katselijana, vaan laupeudensisarena, joka etsii inhimillistä kurjuutta siinä tarkoituksessa, että saisi sitä lievittää.

Hän harjoitti hyväntekeväisyyttään mikäli mahdollista salassa. Luettuaan polisin raporteista taikka sanomalehtien oikeus- ja polisiuutisten tietoja onnettomista, hän meni näitä auttamaan.

Monta kertaa hän tunsi sydäntään ahdistavan kulkiessaan pimeissä, ahtaissa takaportaissa ja astuessaan niin mataloihin majoihin, että ei voinut seisoa niissä suorana. Mutta ei hän koskaan osottanut pienintäkään merkkiä pelosta.

Budapestissä asuessaan hänen oli tapana varhain aamuisin hiipiä linnasta suorittamaan laupeudentöitään. Useimmiten hänellä oli mukana joku hovinainen, mutta välistä hän meni aivan yksinkin. Mutta vaikka hän oli hyvin vaatimattomasti puettu ja meni aina köyhiin kaupunginosiin, hän kuitenkin aina kulki varmana ja turvassa kaupungin roskaväenkin keskuudessa. Verrattain harvat hädänalaisista, joitten luona hän kävi, tiesivät, kuka hän todella oli, mutta hänen ystävällisyytensä ja anteliaisuutensa vaikuttivat sen, että häntä pidettiin enkelinä.

Hämärissäkin hän usein kävi tervehtimässä köyhiä, lahjoillaan ja ystävällisellä hymyllään hän levitti päivänpaistetta monen sairaan vuoteelle.

Unkarilaisten keskuudessa elää joukottain kertomuksia, jotka todistavat yhtä hyvin hänen ihmisrakkauttaan kuin mielenmalttiaan. Tässä niistä muutamia.

Eräänä päivänä hän ratsasti metsästykselle Magyarodiin. Tie sinne kulkee syvän vuorenrotkon ohitse. Yht'äkkiä hän näki edessään naisen lähestyvän rotkoa. Nainen oli sokea ja vanha, ja hänen saattajansa oli jättänyt hänet yksin.

Elisabet pysähtyi silmänräpäyksessä, hyppäsi alas hevosen selästä ja auttoi eukon turvalliseen levähdyspaikkaan tien viereen. Jos hän ei olisi tullut juuri ratkaisevalla hetkellä, niin eukko olisi epäilemättä syöksynyt syvyyteen.