Part 5

Hänen heikkoutensa otettiin kaikin mahdollisin tavoin huomioon. Jotta potilas ei häiriintyisi, lakkautettiin ne tervehdyslaukaukset, jotka muuten joka aamu ammuttiin linnan tykeistä.

Keisarinna ihastui vähitellen oloonsa Korfulla, ja pian huomattiin sikäläisen ilmaston tekevän suunnattoman paljon suotuisamman vaikutuksen hänen terveyteensä kuin Madeiran ilmanalan. Hän ei ollut kauan viipynyt Korfulla, kun jo rupesi huomaamaan melkoisen parannuksen tilassaan.

Hänen asumansa talon lähellä on Aja Kyriahin vuori, jonka huipulla on pieni yksinäinen kirkko sypressien keskellä.

Joka aamu ennen auringon nousua keisarinna käveli tämän vuoren huipulle saakka.

Useita vuosia myöhemmin, satuttuaan uudestaan tälle saarelle, hän kävi jälleen samalla vuorella.

"Rakastan tätä paikkaa", hän sanoi. "Täällä voisin vastustaa matkustushimoani ja jäädä rauhaan pysyväisesti."

Hänen sisarensa, Thurn und Taxisin ruhtinatar Helena, tuli Korfuun koko ajaksi hänen luokseen. Myöskin Frans Josef kävi häntä siellä tervehtämässä useita kertoja.

Parin kuukauden kuluttua saapui se iloinen tieto, että keisarinna tuntui olevan melkein aivan terve.

Lokakuun lopulla hän lähti saarelta ja matkusti Venetiaan, missä aikoi viipyä yli talven.

Olemme ennen nähneet, kuinka hän jo aikaisemmalla käynnillään Venetiassa oli vallannut kaikkien sydämet, ja valtiollisesta jännityksestä huolimatta, joka viime vuosien kuluessa ei ollut vähentynyt, hän tälläkin kerralla saattoi iloita kansansa lämpimästä myötätunnosta.

Totuttuaan siellä ilmanvaihtoon, hän Ischlissä ja Kissingenissä saattoi yhä kartuttaa voimiaan.

Vielä juhlallisempi kuin vastaanotto Triestissä Madeiralta palattua, oli se vastaanotto, joka valmistettiin hänelle, kun hän elokuun 14 päivänä 1862 jälleen saapui Wieniin. Koko kaupunki oli juhlavalaistu. "Jumala varjelkoon maamme äitiä", "Tervetuloa, Elisabet" ja muita samanlaisia tervehdyksiä oli ripustettu julki kaikkialle. Pääkaupungin laulukuorot kunnioittivat häntä, ja 16,000 tulisoihtua liehui ilmassa, kun pormestari Zelinka hehkuvassa puheessa ilmaisi wieniläisten ilon hänen palaamisestaan.

"Siihen iloon, jota tunnen palaamisestani Wieniin, liittyy sydämellinen kiitollisuuteni siitä juhlallisesta vastaanotosta, jolla minut on yllätetty täällä toisessa kotimaassani", keisarinna vastasi. "Wien ja Itävalta ovat tulleet minulle jos mahdollista vieläkin rakkaammiksi sen osanoton kautta, josta minä ja keisarillinen puolisoni olemme sairauteni aikana saaneet valtakunnan kaikista osista vastaanottaa niin monia liikuttavia todistuksia. Pyydän teitä lausumaan kiitokseni kaikille, jotka ovat ottaneet osaa vastaanottoon. Toivon, että se onni, jota tunnen olostani jälleen teidän keskuudessanne, on pysyvä ja että mitkään pilvet eivät sitä synkistäisi."

Keisarinna vastaanotettiin tänä päivänä melkein yhtä suurella riemulla kuin tullessaan pääkaupunkiin morsiamena. Kaikki tunsivat häntä kohtaan mitä liikuttavinta osanottoa.

Tulevaisten onnettomuuksien aavistusko hänet sai vastauspuheessaan lausumaan toivomuksen, että mitkään varjot eivät synkistäisi hänen oleskeluaan Wienissä? -- Varmaa kuitenkin on, että hänen oleskelunsa siellä ei nytkään tullut pitkälliseksi.

Aivan odottamatta ja ilmoittamatta aikeestaan kellekään ihmiselle, hän muutamien viikkojen perästä jälleen poistui Itävallan pääkaupungista. Sydämellisestä tapaamisesta huolimatta molempien puolisojen välille oli varmaan taaskin syntynyt aviollisia ristiriitoja.

Keisari meni hänen perästään koettaakseen saada aikaan sovintoa, mutta nuori keisarinna teki kaikkensa välttääkseen puolisoaan, joka alakuloisena palasi takaisin pääkaupunkiinsa.

Juuri sentähden, että Elisabetilla oli suuremmat edellytykset kuin monella muulla rakastaa voimakkaasti ja hartaasti, hän oli myöskin kärsinyt enemmän kuin monet muut niistä pettymyksistä, jotka häntä olivat avioliitossa kohdanneet. Jos hänen tunteensa eivät olisi olleet niin lujat ja hänen ylpeytensä niin suuri, hän ei olisikaan murtunut niin täydellisesti.

Mutta syynä hänen uuteen poistumiseensa kotoa olivat varmaan osaltaan myöskin anopin ja hovin aiheuttamat ikävyydet, sekä se seikka, että hän surukseen oli tuntenut arkkiherttuatar Sophien käyttäneen hänen poissaoloaan vierottaakseen lapset hänestä.

Kului kuukausia, ja keisarinna oli yhä vain matkoilla.

Surkuteltiin keisaria, mutta monet rupesivat menemään myöskin nuoren, kokemattoman keisarinnan puolelle. Ja kun arkkiherttuatar nyt lausui halventavia huomautuksia miniästään, niin monissa vakiintui ajatus, että Elisabet ehkä ei koskaan olisi lähtenytkään tiehensä, jos hänen anoppinsa ei olisi laittanut kompastuskiviä hänen tielleen ja koettanut kaikissa tilaisuuksissa loukata ja solvaista häntä.

Aviopuolisojen huonot välit jatkuivat monta vuotta.

Sekä Itävallan hovin että oman perheensä puolelta tehtyjen hartaiden kehotusten jälkeen Elisabet viimein suostui silloin tällöin näyttäytymään Wienissä. Mutta niin pian kun oli täyttänyt välttämättömimmän esiintymisvelvollisuuden, hän jälleen matkusti ulkomaille.

Keisarillisen hovin pakko oli hänestä kiusallisempi kuin koskaan ennen, sitten kun oli tutustunut ja mielistynyt matkustuksen huveihin ja vapauteen. Hän oli ruvennut tuntemaan osanottoa vieraisiin kansoihin, heidän kieleensä ja tapoihinsa, ja hänestä oli yhä välttämättömämpää ja hauskempaa tehdä pitkiä matkoja.

Keisari Frans Josefille tämä suhde kävi ajan mittaan melkein sietämättömäksi. Kruununprinssin terveys oli horjuva. Keisaria neuvottiin tekemään sovinto lastensa äidin kanssa, ja hän tajusi, että hänen pitäisi noudattaa tätä neuvoa.

Hänen puolisonsa ei antanut vaikuttaa itseensä. Yksi niitä harvoja, jotka tässä suhteessa jotakin voivat häneen vaikuttaa, oli hänen äitinsä, jonka luonnetta hän mitä syvimmin kunnioitti.

Herttuatar Ludovican huomautusten johdosta keisarinna vähitellen viimein alkoi käsittää, että hänen velvollisuutensa oli palata lastensa luo. Aika oli vaimentanut hänen surunsa kiivaudenkin, ja siihen tuli nyt yksinäisyyden tunne, joka molemmin puolin synnytti toivomuksen löytää jonkun muodon sovintoon.

Tästä huolimatta sovintoa ei varmaan olisi syntynyt pitkiin aikoihin, jos eivät ulkonaiset olosuhteet olisi sitä jouduttaneet.

Itävallalle koittivat vakavat ajat, syttyi vuoden 1866 sota. Ikivanha vihollinen Maria Theresian ajoilta voitti jälleen keisarikunnan, ja Habsburgit tungettiin pois Saksasta ja Italiasta.

Nämä tapahtumat palauttivat keisarinnan tarmon, ja viime vuosina häntä vallinnut omituinen väsymys ja välinpitämättömyys väistyivät ja sijalle astui syvä sääli keisaria ja tämän valtakuntia kohtaan.

Elisabet palasi kotiin, sillä hän tunsi, että hänen oikea paikkansa oli hänen kansojensa joukossa ja Frans Josefin rinnalla.

Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, mutta hänen nuoruutensa oli ohitse. Hän oli matkustanut epätoivo sydämessä; hän palasi takaisin kypsyneenä, sielultaan lujana naisena.

Häntä ei lainkaan haluttanut ottaa paikkaansa hovissa, mutta hän omisti aikansa uhraavaan ja itsensäkieltävään työhön sairaaloissa, mikä tuotti hänelle nimityksen "haavotettujen enkeli". Vain yhden kerran hänen elämänsä aikana -- Rudolfin kuollessa -- häntä ihailtiin enemmän kuin tähän aikaan.

Hän kävi kaikissa sotilassairaaloissa ja osasi haavottuneisiin sotilaisiin jälleen valaa rohkeutta ja toivoa.

Joka päivä hän teki kiertokulkunsa ja istui pitkät ajat jokaisen yksityisen potilaan luona. Hän puhutteli kutakin tämän äidinkielellä, tutki hänen haavojaan, kyseli häneltä sukulaisista ja mieskohtaisista olosuhteista ja oliko sairailla toivomuksia, joita hän voisi täyttää.

Eräs Josef Feher-niminen sotilas, sokean mustalaisnaisen poika Topio-Szelosta, ei suostunut antamaan ruhjottua käsivarttaan pois sahattavaksi. Mutta keisarinna pyysi häntä niin hartaasti, että hän viimein suostui. Keisarinna kirjoitti silloin hänen vanhalle äidilleen, lähetti hänelle rahaa ja kertoi, kuinka hän aikoi viedä pojan keisarilliseen Laxenburgin huvilinnaan ja pitää siellä huolen hänen tulevaisuudestaan.

Eräänä toisena päivänä hän meni haavottuneen sotilaan luo, jonka pää sapeliniskusta oli mennyt melkein murskaksi, niin että lääkärit olivat menettäneet toivon hänen pelastumisestaan. Elisabet istui hänen luokseen ja kysyi, oliko hänellä jotakin toivottavaa, sillä keisarinna tahtoisi täyttää hänen toivomuksensa.

Sammuvalla äänellä mies vastasi:

"Saatuani nähdä keisarinnan kuolinvuoteeni ääressä, ei minulla enää ole mitään toivottavaa maailmassa ja olen tyytyväinen, että saan kuolla."

Elisabet jakeli keisarillisia lahjoja kaikille haavotetuille. Yksinpä kaikkein heikoimmatkin koettivat kohota pystyyn ja ojentaa kätensä häntä kohti, kun hän lähestyi. Ja hänen poistuessaan he huusivat hänen jälkeensä:

"Jumala siunatkoon Elisabetia."

XI.

Elisabet ja politika. -- Kruunaus Unkarissa.

Vaieten keisarinna oli jälleen ottanut paikkansa Itävallan hovissa, ja vastoinkäymisten kovina päivinä keisari oppi tuntemaan hänen arvonsa.

Arkkiherttuatar Sophien suunnitelmat olivat toistamiseen tuottaneet tuhoa Habsburgien huoneelle, ja Frans Josef sai vihdoinkin silmänsä auki näkemään, että äitinsä vaikutus oli tuhoisa sekä hänen valtakunnilleen että hänen perhe-elämälleen.

Elisabetista tuli miehensä ystävä. Heidän avioliittonsa myöhempinä vuosina hän usein neuvotteli keisarinnan kanssa valtiollisista asioista ja kyseli hänen neuvojaan. Epäilemättä keisarinna olisi voinut saavuttaa miehensä suhteen hyvin suuren vaikutusvallan, jos olisi sitä tahtonut.

Mutta hän ei pyrkinyt näyttelemään mitään valtiollista osaa. Hän halveksi niitä salakähmäisyyksiä, jotka politikassa ovat välttämättömät. Ja jos hän joskus harvoin esiintyi vapaaehtoisesta syrjäisyydestään, niin tapahtui se ainoastaan sovittavassa tarkoituksessa.

"Minä vähät välitän politikasta ja annan sille vähäisen merkityksen", hän lausui. "Politikot kuvittelevat ohjaavansa tapahtumia, vaikka päinvastoin tapahtumien kulku yllättää heidät. Jokaisesssa ministeristössä on alusta alkaen omassa itsessään lankeemuksensa siemen. Ainoa, mitä diplomatia voi, on milloin minkinlaisen saaliin riistäminen toisilta. Mutta tapahtuipa mitä tahansa, se tapahtuu sisäisestä välttämättömyydestä, koska aika sille on tullut." [Tämä sekä useat seuraavista keisarinnan lausunnoista ovat otetut hänen kreikkalaisen opettajansa "päiväkirjalehdistä".]

Mutta vaikka hän ei millään tavoin puuttunutkaan politikaan, hän kuitenkin oli hyvin selvillä kaikesta, mitä tapahtui. Hänelle kuvaavaa on, että hän suurella hartaudella luki kirjoituksia, jotka moittivat keisarin politikaa ja että hän lausui ihastuksensa kirjoista, jotka hänen puolisonsa maissa olivat takavarikoidut. [Näistä on syytä mainita "Der Zerfall Österreichs" ja Horváthin "Ungerns Unabhängigkeitskrieg".]

Oli kuitenkin eräs valtiollinen ala, jolla hän usein pani vaikutuksensa vaakaan, nimittäin kun kysymys oli Unkarin eduista. Sekä ilossa että surussa hän tunsi olevansa läheisesti yhdistetty tähän maahan.

Itävallassa luettiin hänelle ansioksi, että hän ei ottanut osaa politikaan. Unkarilaiset sitä vastoin panivat suuren arvon sille, että tiesivät kuningattarensa käyttävän vaikutustaan, milloin heidän asiansa olivat käsiteltävinä.

Historioitsija Horváthille, jonka keisarinna vastaanotti heti tämän palattua vuosikausia kestäneeltä karkotusmatkalta, hän lausui viitaten Unkarin verisiin tapahtumiin vuonna 1849:

"Uskokaa minua, jos olisi minun ja mieheni vallassa, olisimme me ensimäiset palauttamaan henkiin ne miehet, jotka tuomittiin ja surmattiin tänä onnettomana aikana."

Itävallan ollessa vuoden 1866 tapausten johdosta menettämässä alueensa Italiasta, hän lausui kreivi Julius Andrássylle:

"Kun Italiassa käy huonosti, surettaa se minua, mutta jos Unkarissa tapahtuisi onnettomuuksia, niin se surmaisi minut".

Missä hän milloinkin oleskelikin, hän kuitenkin aina tunsi olevansa Unkarin kuningatar. Hän vietti erään kesän Gasteinin kylpypaikassa. Yhdessä hovinaisensa kanssa hän meni kävelylle läheiselle vuorelle, jonka korkeimmalla kukkulalla on pieni maja.

Naiset astuivat pieneen tunturitupaan, missä pöydällä oli kirja, johon kävijäin on tapana kirjoittaa nimensä.

Hovinainen kirjoitti: "Elisabet, Itävallan keisarinna".

Mutta tämän nähtyään, keisarinna riisui hansikkaat kädestään ja kirjoitti edellisen alle: "Erzsébet, magyar kyralynö" (Elisabet, unkarilaisten kuningatar).

Kuningattaren ja Unkarin kansan molemminpuolinen rakkaus oli voimakas tuki valtaistuimelle.

Vuoden 1866 sodassa preussilaiset uhkasivat hyökätä Wieniä vastaan, ja tiedettiin, että Elisabet ja pikku kruununprinssi saisivat silloin varmimman turvapaikan Budapestissa.

Hän riensi poikansa kera sinne. Frans Déak, Andrássy ja useat muut maan suurmiehet matkustivat häntä vastaan rajalle ja vakuuttivat hänelle unkarilaisten ritarillisen suojeluksen. Pääkaupunki vastaanotti hänet riemuiten, eikä paljon puuttunut, että historiallinen Maria Theresia-kohtaus ei uusiintunut.

On kaiken epäilyksen ulkopuolella, että suureksi osaksi unkarilaisten uskollisuus kuningatartaan kohtaan oli syynä siihen, että Beustin onnistui kuusikymmenluvulla saada aikaan sovinto Itävallan ja Unkarin välillä.

Mitkään asiakirjat eivät voi todistaa hänen osuuttaan siihen, että riitaisuudet toistaiseksi sovittiin, mutta unkarilaiset tunnustivat kuitenkin keisarinnalle suuren vaikutuksen.

Huhu vuosikausia kestäneestä keisarin ja hänen puolisonsa välisestä epäsovusta oli tunkeutunut unkarilaistenkin korviin. Ja Frans Josefin käydessä Budapestissä Frans Déak sanoi hänelle:

"Sire, kun nyt valtakuntanne ovat sopimaisillaan keskenään, on teidän pidettävä huoli siitä, että sovinto syntyy teidän omassa perheessännekin".

Seuraavana päivänä Frans Josef lähetti sähkösanoman vaimolleen, kertoen sydämmellisestä vastaanotosta Budapestissä.

Hieno kohteliaisuus keisarinnaa kohtaan oli, että valtiopäivät, jotka vahvistivat molempien valtakuntien väliset uudet suhteet, kokoontuivat Elisabetin päivänä (marraskuun 14 päivänä 1865).

Kansan ihastus oli suuri. Omin käsin Elisabet laittoi Pyhän Tapanin kauhtanan, ja hän kirjaeli kolmiväriset nauhat ensimäisille nostoväkipataljoonille.

Elisabetin vihollisetkin ovat tunnustaneet, että hän oli vapaa kaikesta kiemailusta, mutta siitä huolimatta hän valtasi kaikki miehet, joitten kanssa joutui kosketuksiin, joko hän sitä tahtoi tai ei. Eikä hän voinut olla tuntematta itseään ylpeäksi siitä ihailevasta kunnioituksesta, jota Unkarin ylimykset hänelle osottivat, niiden miesten jälkeläiset, jotka olivat olleet Maria Theresian uskollisia ystäviä.

Frans Josef ei ollut kruunattu Unkarissa, ja kansa tahtoi nyt, että kruunaus tapahtuisi.

Kesällä 1867 tämä toivomus toteutettiin. Tämä oli yksi niitä harvoja tapauksia maan historiassa, kun kuningatar kruunattiin samalla kertaa kuin kuningaskin. Ja kun kansa pyysi, että niin tapahtuisi, niin se oli suuri todistus kunnioituksesta ja rakkaudesta Elisabetin personaa kohtaan.

Monta kuukautta ennen oli lähetystö ollut keisarin luona audiensilla Wienissä keskustelemassa asiasta. Lähetystön jäsenet menivät heti keisarin luota keisarinnan luo pyytämään hänen suostumustaan siihen, että kansa saisi tällä tavalla kunnioittaa kuningatartaan.

"Ilolla täytän tämän toivomuksen, jonka kansa on lausunut", hän vastasi. "Se käy aivan yhteen oman sydämeni toivomuksen kanssa. Kiitän Jumalaa, joka on sallinut minun kokea tämän juhlallisen hetken. Viekää kansalle vilpitön kiitollisuuteni ja sydämelliset tervehdykseni!"

Pressburg oli vanha Unkarin kruunauskaupunki. Ofen ja Pest eli Budapest, niinkuin pääkaupunkia tavallisesti kutsutaan, oli vuonna 1848 valittu valtiopäiväin kokoontumispaikaksi, ja nyt sen piti ensimäinen kerta olla kruunauskaupunkina.

Kaupungin asema on kauneimpia Europassa. Melkein äkkijyrkällä kalliolla on vanha mahtava kuninkaanlinna. Rinteillä on kolmella puolella Ofen, kun taas vasemmalla on täysin nykyaikainen Pestin kaupunki; viimemainitun takana näkyvät äärettömät tasangot.

Kuningasparin saapuessa, molemmat kaupungit olivat juhla-asussa. Mihin katseensa käänsikin, näki lippuja, viirejä, vaakunoita, valokuvia ja vertauskuvia. Pestin raatihuoneen torille oli laitettu suunnaton Pyhän Tapanin kruunu.

Juhlallisuuksien piti tapahtua Marian tuomiokirkossa, jonka unkarilaiset päivän merkityksen johdosta olivat koristaneet tosiaan kuninkaallisesti.

Kruunajaisten edellisenä iltana Frans Josef puolisonsa kera kävi katsomassa kirkkoa. Kansa, jota oli kerääntynyt kaikkialle, missä kuningaspari liikkui, tervehti heitä innostuksella, josta ei tahtonut loppua tulla. Heidän ollessaan lähtemässä kirkosta muuan vanha mies putosi portailta, joille hän oli kiivennyt. Hän oli tullut maan etäisestä seudusta edes kerran elämässään nähdäkseen "Unkarin hyvän kuningattaren".

Huomattuaan miehen putoavan, Elisabet riensi hänen luokseen, tarjosi hänelle apuaan ja kysyi vilkkaalla osanotolla hänen vointiaan.

Kun saatiin kuulla, että keisarinna personallisesti oli auttanut vanhusta, kajahti taaskin myrskyisä: "Eljen Erzsébet!"

Kaupunkiin ja lähiseuduille oli saapunut laumoittain matkustajia: magyareja Bakony-metsistä, slovakeja Pohjois-Unkarista, shvaabeja kaupungin länsipuolella olevilta vuoriseuduilta, serbialaisia ja kroateja eteläisistä maakunnista ja saksalaisia Siebenbürgenistä. 60,000 sotamiestä oli asetettuna riviin rautatieasemalta kuninkaalliseen linnaan, jota välimatkaa oli kuusi kilometriä.

Kruunaus tapahtui kesäkuun 8 päivänä. Kuninkaallinen kulkue oli melkein satumaisen loistava. Englannista, Ranskasta ja Amerikasta saapuneet vieraat diplomatit ja sanomalehtimiehet kertoivat, että mitään niin suuremmoista ja kaunista he eivät olleet koskaan ennen nähneet.

Suuressa määrin tunteellista oli se, kun kuningas ja kuningatar seurueineen lähtivät liikkeelle kiemurtelevaa tietä Ofenin kuninkaanlinnasta ja kulkivat siltojen yli.

Frans Josef ratsasti uljaalla päistäriköllä; hän oli puettu kruunaus-kauhtanaan ja kruunu oli päässä. Ei hän koskaan ollut näyttänyt komeammalta ja mahtavammalta.

Mutta vielä voimakkaamman ja pysyvämmän vaikutuksen teki Elisabetin majesteetillinen kauneus. Kaikkien katseet olivat suunnatut häneen, kun hän näyttäytyi komeissa, vanhoissa kruunajaisvaunuissa, joita veti kahdeksan espanjalaista päistärikköä, joitten pitkät harjat ja hännät oli palmikoitu kultanyöreillä.

Itse vaunu oli kullattu. Sen kupolinmuotoisella katolla oli valtainen kruunu. Suurista peililasiruuduista näkyi koko vaunun sisusta, niin että kuningatarta sai katsella joka puolelta. Hän ei ollut vielä kolmenkymmenen vanha ja häntä pidettiin sivistysmaailman kauneimpana ruhtinattarena.

Hänen ajaessaan linnasta Marian tuomiokirkkoon, eljen-huudot kajahtelivat lakkaamatta. Nuoret, valkopukuiset tytöt sirottelivat kukkasia hänen tielleen, ja tykit paukkuivat.

Hän vastasi riemuhuutoihin ystävällisin tervehdyksin, heittäen kansalle lämpimiä katseita loistavista silmistään, joissa oli safirin tummansininen loiste, ja hymyillen tuota sydämiä valloittavaa hymyä, jonka lumousvoimaa siihen aikaan ihaili koko Europa.

Heti kuningattaren perästä tuli saattojoukkona kaksi sataa Unkarin nuorinta ja ylhäisintä ylimystä. He olivat puetut loistaviin pukuihin, jotka olivat koristetut kultakirjailuilla ja jalokivillä. He ratsastivat komeilla hevosilla, ja heidän ohjaksissaan ja jalustimissaan oli jalokiviä joukottain. Vasemman olkapään yli heillä oli tiikerin nahka.

Kuningas seurueineen oli asettunut paikoilleen kirkossa, kun kuningatar saapui. Hänellä oli valkeasta silkkibrokadista valmistettu puku, joka oli jalokivillä koristettu, sekä kaulassa unkarilainen jalokivikaulanauha. Kruunaus-levätti oli tehty mustasta sametista ja vuorattu valkealla atlaksella. Päässä hänellä oli Habsburgien perhekruunu, joka alkujaan oli tehty Maria Theresialle; sen arvo lasketaan kolmeksi miljonaksi guldeniksi ja on se kokonaan peitetty jalokivillä ja helmillä.

Kuningasta kruunattaessa Elisabet istui valtaistuimella ja katseli syvällä hartaudella toimitusta. Kun kuningas oli kruunattu, yliseremoniamestari otti sukukruunun kuningattaren päästä. Kuningas kehotti Unkarin ruhtinas-arkkipiispaa kruunaamaan kuningattaren ja nousi itse sen jälkeen jälleen valtaistuimelle.

Elisabet polvistui pääalttarin alimmalle askelmalle ja suuteli ristiä, joka ojennettiin hänelle. Pääministeri oli sillä aikaa ottanut kuninkaan päästä Pyhän Tapanin kruunun ja asettanut sen alttarille.

Kuningatar voideltiin olkapäästä ja käsivarresta. Yliseremoniamestarin ohjaamana ja piispojen sekä naisseuralaistensa saattamana Elisabet sitten meni sakastiin kuivattavaksi voitelun jälkeen.

Unkarin ruhtinas-arkkipiispa seisoi alttarin edessä. Kohta Elisabet jälleen astui sisään ja polvistui hänen eteensä. Korkea kirkkoruhtinas laski perhekruunun hänen päähänsä. Pääministeri nosti raskaan Unkarin kuningaskruunun alttarilta ja ojensi sen kirkkoruhtinaalle. Tämä laski kruunun kuningattaren oikealle olkapäälle ja jätti sen siihen siksi aikaa, kun luki rukouksen, nosti sitten kruunun jälleen ylös ja ojensi sen pääministerille, joka kantoi sen valtaistuimelle ja ylihoviseremoniamestarin avulla asetti jälleen kuninkaan päähän.

Ruhtinas-piispa asetti sitten valtikan kuningattaren oikeaan käteen ja valtakunnanomenan vasempaan sekä ohjasi hänet takaisin valtaistuimelle, minne hän istui kuninkaan viereen.

Sillä hetkellä seurakunta viritti Te Deumin, joka kaikui mahtavana ja juhlallisena vanhan kirkon holveissa. Ulkona kajahtelivat tykkien ja kivärien yhteislaukaukset, ja kellot soivat koko Unkarin maan kaikissa kirkoissa.

Kruunauksen muistoksi lyötiin raha, jonka toisella puolella oli Frans Josefin ja toisella Elisabetin kuva. Kuningattaren kuvan ympärille oli kaiverrettuna kirjoitus: "Onnen tähti valaiskoon häntä!"

Vanhan unkarilaisen tavan mukaan sekä kuningas että kuningatar kumpikin saivat kruunauspäivänään lahjaksi viisikymmentä tuhatta taalaria. Rahat olivat hopealippaissa, jotka olivat sangen mielenkiintoisia taideteoksia. Frans Josefin lipas oli koristettu kuvioilla, jotka esittivät Unkarin mainioimpia kuninkaita. Elisabetin lipas oli saman kokoinen ja muotoinen kuin kuninkaankin, mutta sen koristeina olivat pienet hopeaiset pystykuvat Pyhästä Elisabetista, Adelaide, Maria ja Maria Theresia kuningattarista. Kaksi enkeliä kannessa piteli kuningattaren kruunua.

Kuningaspari käytti lahjarahat vuosina 1848-49 Frans Josefia vastaan taistelleiden unkarilaisten jälkeenjättämien leskien ja lasten hyväksi. Että sovinto kansan ja hallitsijan välillä oli täydellinen, todistaa sekin, että Julius Andrássy, joka vuonna 1849 oli tuomittu kuolemaan kapinoitsijana, nyt tuli pääministeriksi ja korotettiin kreivilliseen säätyyn.

Kruunajaisten jälkeen lähtiessään Budapestista, Elisabet lausui eräälle hänen seurueeseensa kuuluvalle unkarilaiselle ylimykselle:

"Iloitsen jo siitä ajasta, jolloin saan jälleen palata tänne".

Nämät sanat levisivät nopeasti ja tekivät hänet vieläkin enemmän suosituksi kansan keskuudessa.

Kruunajaisten yhteydessä vietetyt suuremmoiset juhlallisuudet ja se erinomainen rakkaus ja ihailu, jotka seurasivat Elisabetia joka askeleella Unkarissa, tekivät niin syvän vaikutuksen häneen, että hän sittemmin ei koskaan voinut liikutuksetta puhua tästä ajasta, jota hän piti elämänsä onnellisimpana.

XII.

Keisarinna äitinä. -- Arkkiherttuatar Maria Valeria.

Vuodet, jotka seurasivat kruunausta Unkarissa, kuuluivat epäilemättä keisarinna Elisabetin elämän onnellisimpiin. Hän seurasi hartaalla osanotolla kaikkia pikku seikkoja lastensa jokapäiväisessä elämässä, osotti suunnatonta hyvyyttä ja hienotuntoisuutta hoviväkeänsä ja palvelusväkeänsä kohtaan, oli ystävällinen joutuessaan kosketuksiin kansan kanssa ja ilmaisi suurta osanottoa miehensä huoliin ja harrastuksiin.

Hänen asemansa oli tullut toiseksi ja paljon kevyemmäksi, ei vain sen tähden, että hän itse oli kehittynyt kypsyneeksi naiseksi, vaan myöskin sen kautta, että arkkiherttuatar Sophien valta oli tullut murretuksi.