Part 4

Tohtori Max Falk, joka siihen aikaan asui Wienissä sanomalehtimiehenä, tuli nyt hänen opettajakseen. [Tohtori Max Falk, myöhemmin "Pester Lloydin" päätoimittaja ja Unkarin valtiopäiväin jäsen, on muistelmissaan, jotka muodostavat kaikkein parhaita kirjallisia kuvauksia Elisabetista, kertonut siitä ajasta, jonka oli keisarinnan opettajana.]

Hän käsitti asemansa opettajana aivan toisella tavalla kuin Homoky. Hänen innostamanaan keisarinna ryhtyi lukemaan parhaita unkarilaisia kirjailijoita. Samalla hän piti keisarinnalle luentoja Unkarin kansan historiasta, kuvaillen varsinkin uudempaa aikaa. Keisarinna sai unkarinkielelle kääntääkseen Arnethin julkaiseman Itävallan Josef II:n ja Venäjän Katarina II:n välisen kirjeenvaihdon, ja tämä työ sekä huvitti että miellytti häntä suunnattomasti.

Max Falk oli ihastunut hänen ahkeruuteensa ja melkein pikkumaiseen tarkkuuteen, jolla hän täytti velvollisuutensa sekä oppitunneilla että niitten ulkopuolella. Eräänä aamuna hän ojensi opettajalleen unkarinkielisen kirjallisen käännöksen, sanoen:

"Eilen meni minulta koko aamupäivä vastaanottoihin, ja illalla oli hovikonsertti. Konsertin loputtua olin niin väsyksissä, että menin heti nukkumaan. Mutta mentyäni vuoteeseeni, muistin, että en ollutkaan kirjoittanut unkarin-käännöstäni. Sen vuoksi repäsin lehden yöpöydälläni olevasta almanakastani ja käänsin erään kertomuksen. Suokaa anteeksi, että se on kirjoitettu lyijykynällä."

Kului muutamia vuosia, ennenkuin hän tuli ensimäisen kerran käyneeksi Unkarissa. Toukokuussa 1857 Frans Josef viimein matkusti sinne puolisonsa kera.

Keisarinnaa odotti loistava vastaanotto hänen saapuessaan Unkariin. Riemuiten unkarilaiset tervehtivät nuorta kuningatartaan.

Keisaripari oli päättänyt tehdä pitemmän kiertomatkan maassa, mutta yht'äkkiä se oli keskeytettävä.

Keisarilla ja keisarinnalla oli siihen aikaan kaksi lasta, arkkiherttuattaret Sophie ja Gisela, ja hovi oli tuskin kerinnyt majoittua Ofenin kuningaslinnaan, kun saatiin tieto, että kaksi-vuotias Sophie oli sairastunut.

Lääkärit lähettivät ensin tietoja, jotka rauhoittivat levotonta äitiä, mutta Debreczeniin tullessa toukokuun 28 päivänä oli odottamassa kirje, jossa lapsen tilan ilmoitettiin käyneen huonommaksi. Vanhemmat palasivat kiiruusti Budapestiin, ja seuraavana iltana heidän vanhin tyttärensä kuoli.

Kyynelsilmin Elisabet lähti Unkarista. Yksi hänen ensimäisistä, suurista suruistaan oli kohdannut häntä hänen oleskellessaan magyarien keskuudessa. Ehkäpä suru vielä lujemmin sitoi hänet tähän kansaan, jota hän myöhemmin elämässä oli oppiva rakastamaan niin hartaasti ja joka vastalahjaksi rakasti ja kunnioitti häntä kuin äitiä ja suojelusenkeliä.

VIII.

Kruununprinssi Rudolfin syntymä. -- Vuoden 1859 sodan aika.

Olemme edellisessä luvussa kertoneet, kuinka nuori keisarinna ja kuningatar Unkarin-matkansa aikana menetti vanhimman lapsensa. Olemme kuvanneet myöskin, kuinka ne iloiset toiveet, joilla hän alotti uuden elämänsä, olivat Wieniin tultua äkkiä sortuneet.

Juuri mainittua lasta kantaessaan sydämensä alla, hän oli saanut kokea tuhansia pettymyksiä, mutta tulevan äidinilon ajatus sai hänet kestämään koettelemukset.

Sekä kansa että keisari ja tämän suku toivoivat ja odottivat kruununperillistä. Keisarinna ikävöi lasta, joka täyttäisi tyhjyyden hänen elämässään.

Tuskin vuotta oli kulunut vihkiäisistä, kun hän (maaliskuun 5 päivänä 1855) synnytti tytön, joka ristittiin keisarin äidin kaimaksi. Varhaisesta aamusta alkaen ihmisjoukko oli häärinyt Laxenburgin linnan edustalla, jossa linnassa keisarinna silloin oli, ja Hofburgiin olivat kokoontuneet aateli ja korkeimmat upseerit ja virkamiehet.

Pettymys oli tavattoman suuri, kun saatiin tietää, että äsken syntynyt ei ollutkaan prinssi. Maassa vallitsi kallis aika, eikä sen tähden toimeenpantu mitään juhlallisuuksia pikku prinsessan syntymän eikä ristiäisten johdosta.

Elisabet oli liian nuori ja kokematon täysin käsittääkseen tyytymättömyyden siitä, että hän ei ollut valtakunnalle lahjoittanut kruununprinssiä. Mutta pian hän kuitenkin sai havaita pettymyksen kaikkien kasvoilta eikä vähimmin keisarin.

Pettymys tuli vielä suuremmaksi ja sitä salattiin vielä vähemmin, kun hän heinäkuun 12 päivänä 1856 jälleen synnytti tytön.

Keisarinna otti äidinvelvollisuutensa hyvin vakavalta kannalta eikä toivonut mitään hartaammin kuin saada askarrella lastensa kanssa ja uhrata itsensä heille.

Mutta arkkiherttuatar Sophie otti häneltä pois heidät melkein heti. Hän karkotti äidin Hofburgin loistosaleihin, missä Elisabet tunsi itsensä vieraaksi, ja järjesti nuorten prinsessojen asunnon suunnattoman suuren, vanhan linnan sivurakennukseen.

Elisabetin täytyi vasten tahtoaankin verrata omaa elämäänsä äitinsä, Possenhofenin emännän sisällökkääseen elämään, joka oli täynnänsä työtä ja jaloa uhrautumista lapsijoukkonsa hyväksi.

Tämä ajatus sai hänet vain sitä katkerammasti tuntemaan oman olemisensa surullisuuden. Hänen itsensä oli pakko viettää paradielämää korkean asemansa loistossa; hänen täytyi elää palvellakseen kauneuttaan ja näytelläkseen pukujaan. Hänen äidinrakkautensakin sai näyttäytyä vain haluna välistä huvin vuoksi hetkisen leikkiä pienokaisten kanssa.

Hänelle huomautettiin niin usein ja jyrkästi, että hänen oli välttämätöntä hankkia valtakunnalle kruununperillinen, että hän rupesi aivan pelkäämään. Eräänä päivänä hän kuuluu avanneen sydämensä äidilleen ja kysyneen häneltä:

"Luuletko, että Frans seuraa Napoleonin esimerkkiä ja purattaa avioliittomme, jos minä en saa poikaa?"

"Ei sinun pidä miettiä semmoisia asioita, lapseni. Fransisi rakastaa sinua kaikesta sydämestään", vastaus kuului. Ja viisas äiti kuuluu lisänneen:

"On kahta lajia naisia: semmoisia, jotka saavat kaikki, mitä toivovat, ja semmoisia, jotka eivät saa mitään siitä, mitä toivovat. Sinä näytät kuuluvan viimemainittuihin. Olet luonnolta saanut erinomaiset lahjat ja olet jalo luonne. Mutta sinulta puuttuu eräs ominaisuus: et kykene alentumaan ympäristösi kannalle etkä voi kohota olosuhteiden voimalla. Kuulut toiseen aikaan kuin meidän, aikaan semmoiseen, jossa oli pyhimyksiä ja marttyyrejä. Älä vedä maailman katseita itseesi olemalla pyhimys, mutta älä myöskään päästä sydäntäsi murtumaan kuvittelemalla olevasi marttyyri."

Yhä kiihkeämmin Elisabet alkoi toivoa saavansa pojan. Jos tämä tapahtuisi, hän toivoi elämän vielä voivan muodostua hänelle onnellisemmaksi, kuin se oli näyttänyt tahtovan muodostua hänen ensimäisinä aviovuosinaan.

Kohta hänen täytettyään kaksikymmentä vuotta, tämä hänen harras halunsa toteutui. Illalla elokuun 21 päivänä 1858 Frans Josefin nuori, kaunis puoliso synnytti heikon ja hintelän, mutta kauniin pojan. Syrjäyttäen kaikki muodollisuudet, onnellinen isä kiinnitti "Kultaisen taljan" ritarimerkin poikansa kehtoon.

Seuraavana aamuna sähkölennätin vei tiedon keisaripojan syntymästä maailman etäisimpiinkin osiin; sata yksi tykinlaukausta pamahti Itävallan ja Unkarin kaikista linnoituksista. Miljonat ihmiset tervehtivät tapahtumaa riemulla, ja kaikkialla suuressa valtakunnassa kokoonnuttiin kirkkoihin rukoilemaan äidin ja lapsen puolesta.

Hengenvaarallisessa tungoksessa ja ylenpalttisen sydämellisten tervehdysten tulviessa keisari ajeli pääkaupungissaan. Kokonainen kynttiläin meri oli sytytetty äsken syntyneen kunniaksi, kaikkiin mahdollisiin paikkoihin oli laitettu näkyviin lämpimiä tervehdyksiä keisariparille ja heidän pojalleen. Kaikkialla laulettiin kansanlauluja, johon oli sommiteltu seuraava säkeistö:

"An des Kaisers Seite waltet Ihm verwandt durch Stamm und Sinn, Reich an Reiz, der nie veraltet, Unsre holde Kaiserin.

Was das Glück zuhöchst gepriesen, Ström' auf Sie der Himmel aus! Heil Frans Josef, hei! Elisen, Segen Habsburgs ganzen Haus!"

(Keisarin rinnalla vallitsee hänen sukulaisensa perheen ja mielen puolesta, lempeä keisarinnamme, täynnä suloa, joka ei koskaan vanhene. -- Mitä on korkeimmaksi onneksi ylistetty, sen taivas hänelle tulvimalla suokoon! Terve, Frans Josef, terve, Elisabet, siunattu olkoon koko Habsburgien suku!)

Ihastus sai uutta virikettä, kun kruununprinssi kasteessa sai suuren esi-isänsä Rudolfin nimen. Wienin kaupunginvaltuusmiesten onnitellessa Frans Josefia ristiäisten johdosta, keisari vastasi:

"Taivas on suonut minulle pojan, joka kerran on näkevä uuden, suuremman ja kauniimman Wienin. Mutta vaikka kaupunki muuttuukin, prinssi on tapaava muuttumattomana samat uskolliset sydämet, jotka, jos niin tarvitaan, ovat kaikissa olosuhteissa osottavat hänelle uhrautuvaisuuttaan."

Burg-teatterin kuuluisa näyttelijätär, rouva Rettich, esiintyi illalla elokuun 22 päivänä historian hengettärenä ja lausui näyttämöltä Friedrich Halmin kirjoittaman juhlaprologin, joka alkoi seuraavin sanoin:

"Hier steht das Jahr, der Tag hier eingegraben, Der Rest der Tafel aber bleibe leer, Denn ich muss Raum für seine Thaten haben. Und Grosses, ahn' ich, schreibe ich noch hierher..."

(Tähän on kaiverrettuna vuosi ja päivä, mutta loput taulusta jääköön tyhjäksi, sillä minun täytyy jättää tilaa hänen teoilleen. Ja suurta, aavistan, vielä tähän kirjoitan ...)

Suuret ja pienet runoniekat ennustivat uudelle habsburgilaiselle kunniaa ja suuruutta intomielisissä juhlahymneissä. Yksi ainoa tässä suuressa riemukuorossa värähytti vakavampia säveleitä. Tämä poikkeus oli sittemmin niin tunnettu runoilija Ludvig Anzengruber, joka toivoi, että pienokainen ei koskaan saisi kokea, kuinka raskaasti kruunu voi painaa.

Sillä hetkellä Rudolfin äiti oli kansan suosiossa. Hänen vihollisensa vaikenivat, hänen anoppinsa oli tyytyväinen, ja itse hän oli onnellinen.

"Kukaan ei tähän asti näytä tarvinneen minua", hän virkkoi, "ei edes pikku tyttönikään, jota koetetaan pitää minusta loitolla niin paljon kuin mahdollista. Mutta en aijo suostua siihen, että poikani otettaisiin minulta ja jätettäisiin hänet vierasten ihmisten kasvatettavaksi. Hän on tarvitseva minua, ja me teemme toisemme onnellisiksi."

Taaskin hän erehtyi. Rudolf karkotettiin melkein heti lastenkamariin, linnan etäisimpään osaan. Turhaan äiti vastusti tätä järjestystä. Anoppi oli vallitseva eikä tämä kopea arkkiherttuatar tahtonut sallia, että Europan yhden mahtavimman valtakunnan perillinen saisi kasvatuksensa nuorelta keisarinnalta, joka hänen mielestään ei ollut selvillä edes siitä, kuinka hänen itsensä pitäisi käyttäytyä.

Elisabetin rukoillessa lupaa saada täyttää äidinvelvollisuutensa ja huomauttaessa, kuinka lohdullista hänelle olisi saada pienokainen omaan hoivaansa, arkkiherttuatar vihastui. Hänen mielestään Elisabetilla oli täysi syy pitää itseään onnellisena, eikä hän voinut tai tahtonut käsittää, että nuori äiti olisi minkään lohdutuksen tarpeessa.

Näköjäänhän anoppi olikin oikeassa: ulkonaisessa suhteessa Elisabet oli avioliitollaan saanut kaikki, mitä maailma saattoi tarjota. Mutta hän ei ollut kyllin pintapuolinen luonne, jotta ulkoinen loisto olisi voinut korvata hänelle pettyneet toiveet taikka täyttää hänen sydämensä tyhjyyden.

Hänen asemansa tuli melkoista huonommaksi sen kautta, että keisarin lähinnä vanhin veli kesällä 1857 meni naimisiin Belgian kuninkaan Ludwig I:n kunnianhimoisen tyttären Charlotten kanssa. Tämä näet heti liittyi hovin siihen puolueeseen, joka oli vihamielisellä kannalla keisarinnaa kohtaan. Hänestä tuli anoppinsa suosikki, ja se seikka, että hän itse pysyi lapsettomana oli vain lisäsyynä hänelle kadehtimaan kälyään.

Synkkiä pilviä nousi sillä välin valtiolliselle taivaanrannalle. Frans Josefin italialaisten alamaisten keskuudessa vallitsi mieltenkuohu, ja Habsburgien valtakunnan muissakin osissa oli syvällistä tyytymättömyyttä hallitukseen.

Ei ollut mikään salaisuus, että arkkiherttuatar Sophie voimakkaalla kädellään ohjasi valtakunnan sekä sisäisiä että ulkonaisia asioita. Itävallassa puhuttiin julkisesti, että hän se julisti sodat ja teki rauhat. Hänen harjottamansa valta herätti tyytymättömyyttä laajoissa piireissä. Upseerit, porvarit ja virkamiehet ilmaisivat tyytymättömyytensä "hamevaltaan".

Sodan syttyessä Ranskaa ja Sardiniaa vastaan 1859, maan kiistämättömät edut ja sen alueet merkitsivät keisarin äidille vähemmän kuin jesuitojen vallan ylläpitäminen.

Elisabet tajusi, kuinka onnetonta oli, että hänen puolisonsa salli äitinsä ohjata häntä valtiollisessakin suhteessa. Hän paloi halusta puuttua asiaan ja saada tämä epäkohta autetuksi, mutta hän oli aivan voimaton.

Hänen neuvojaan ei kysytty, eikä toivottu hänellä edes olevan mielipiteitä, vielä vähemmän hänen niitä ilmaisevan.

Sillä aikaa kun Frans Josef taisteli Solferinon luona ja hänen anoppinsa kirjoitti kirjeitä Europan hoveihin ja piti pitkiä neuvotteluja valtiomiesten ja diplomatien kanssa, keisarinnan oli supistettava toimintansa siihen, että kävi tapaamassa upseereja ja sotamiehiä, jotka haavottuneina palasivat Italian taistelukentiltä.

Laupeuden enkelinä hän vaelsi sairashuoneissa. Hän meni sairasvuoteelta toiselle, maistoi ruokia, joita potilaille tarjoiltiin, ja jakeli rahaa ja paperosseja.

Hänen lohduttavat sanansa lankesivat sitä parempaan maahan, kun ne ilmeisesti tulivat sydämestä ja olivat vapaat siihen aikaan niin tavallisesta intoilevasta saarnailusta.

Se tekopyhyys, jolla arkkiherttuatar Sophie verhosi kaikki tekonsa, oli Elisabetista kovin vastenmielistä, eikä hän salannut tyytymättömyyttään siitä, että klerikalisella puolueella oli ylivalta. Eräässä suuressa hovijuhlassa paavin lähettiläs seisoi hänen lähellään, niin että hänen jalkansa sattuivat sekaantumaan keisarinnan pitkään laahukseen. Suuttunein katsein ja niin kiukkuisesti keisarinna nyhräsi laahuksensa irti, että pyhän isän lähettiläs oli kaatua nurin lattialle.

Tämä kohtaus herätti suurta iloisuutta, sillä oltiin vakuutettuja siitä, että yhtä kernaasti kuin keisarinna olisi tahtonut nähdä lähettilään keikahtavan nurin tanssisalin permannolle, yhtä mielellään hän olisi nähnyt, että hänen vaikutusvaltansa linnassa olisi tyystin loppunut.

IX.

Avioliiton ristiriitoja. -- Elisabetin sairaus. -- Hänen oleskelunsa Madeiralla.

Valtionasiat, seuraelämän huvittelut, metsästyksen ilot ja keisarin taipumus palata siihen kevyeen elämään, jota hän oli viettänyt ennen avioliittoaan, yhä syvensivät juopaa nuoren avioparin välillä.

Frans Josef omisti suuressa määrin luontaista sydämellisyyttä. Mutta hänellä oli heikkoutensa, ja lähemmin tarkastaessa hän vähän vastasi niitä ihanteellisia kuvitteluja, joita hänen puolisonsa oli hänestä pitänyt.

Keisarinna oli liian ylhäinen luonne käyttääkseen alhaisia keinoja hänen kahlehtimisekseen; hän ei ylipäänsä lainkaan tahtonut taistella säilyttääkseen miehensä rakkautta.

Hänen alakuloisuutensa ja kasvava vastahakoisuutensa ottaa osaa hovin huveihin vaikutti puolestaan siihen, että keisari vieraantui hänestä. Keisaria väsytti hänen alakuloinen hiljaisuutensa, joka vaikutti häneen kuin äänetön moite.

Hänen esiintyessään majesteettisen naisellisuutensa täydellisessä loistossa, haaveksivat silmät saivat epäluuloisen ilmeen, ja avointen, kauniitten kasvojen piirteet alkoivat laihtua ja käydä jyrkiksi.

Hän sai yhä kestää ankaraa vainoa hovissa olevien vihollistensa puolelta, jotka lakkaamatta keräsivät kokoon kaikki, mitä voi lukea hänelle viaksi hänen ulkonaisessa esiintymisessään, pitäen ilonaan saattaa sen keisarin tietoon.

Keisari yhä enemmän luisui hänestä loitommaksi. Elisabet oli mennyt naimisiin tietämättä, mitä avioliitto oli, ja hänen nuoruutensa oli alussa tehnyt hänelle mahdottomaksi kiihtyä yhtä tulisiin tunteisiin kuin Frans Josef.

Hänet oli kasvatettu ankarien perussääntöjen mukaan siveyden ja moralin suhteen, ja lapsuudenkodissaan hänellä oli ollut silmiensä edessä aina vanhempainsa onnellinen yhdyselämä. Varmaan hän oli toivonut löytävänsä elämänonnensa puolisonsa rakkaudesta, ja hänen yksinäinen asemansa Wienissä, keskellä niin monia vihamielisiä aineksia, oli hänessä virittänyt hartaan halun päästä liittymään häneen yhä lähemmin.

Todellisuus oli musertanut hänen kuvitelmansa. Häntä ei vaivannut niin paljon se, että oli menettänyt vaikutusvaltansa miehensä suhteen, ehkäpä ei pelko hänen rakkautensakaan menettämisestä. Hänet musersi kokonaan se seikka, että hän oli menettänyt kaiken luottamuksensa aviomieheensä.

Wittelsbachien ylpeälle tyttärelle oli vieraiden ihmisten sääli katkerin loukkaus -- almu, joka leimasi hänet melkein kerjäläiseksi. Hän peitti raskasta pettymystään niin paljon kuin mahdollista ja vetäytyi yhä enemmän elämään yksinään. Mutta hänet valtasi samalla syvällinen vastenmielisyys maailmaa kohtaan, joka riemuitsi hänen tuskistaan.

Hovissa, jossa vallitsi aivan liian suuri kevytmielisyys, jotta siellä olisi siedetty tahratonta hyvettä, koetettiin, jos suinkin mahdollista, keksiä jotakin tahraa keisarinnan maineesta, mutta nuori keisarinna oli sanan ankarimmassa merkityksessä kerrassaan tahraton nainen.

Hänen terveytensä kärsi, mutta hän taisteli uljaasti ruumiillista heikkouttaan vastaan.

Jonkun aikaa kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen hän sairastui tautiin, jota lääkärit eivät voineet käsittää ja jota he turhaan koettivat parantaa.

Lukuisien neuvottelujen ja tutkimusten jälkeen he vihdoin luulivat keksineensä, että hänen keuhkonsa olivat vialla. He ilmoittivat hänelle, että hänen tästä lähtein pitäisi noudattaa kaikkia mahdollisia varokeinoja ylläpitääkseen horjuvia voimiaan, tieto, joka masensi häntä syvästi.

Päivä päivältä ja kuukausi kuukaudelta hän tuli yhä sairaammaksi. Häntä kehotettiin koettamaan saada terveytensä takaisin ja voimansa palautetuiksi oleskelemalla Madeiralla, jota siihen aikaan pidettiin sopivimpana kylpypaikkana rintatautisille. Mutta vaikka taudin tuhoisa vaikutus oli selvästi nähtävissä hänen kalpeilta kasvoiltaan ja laihasta varatalostaan, hän viimeiseen asti vastusti tätä ehdotusta.

Uuden vuoden aikoihin 1861 hän kuitenkin päätti matkustaa Madeiraan. Surullisin tuntein häntä seurattiin matkalle, sillä monet epäilivät, tokko hän tulisi hengissä edes perillekään. Itse hän ehkä kaikkein vähimmin uskoi enää koskaan parantuvansa, mutta hän kesti kohtalonsa kärsivällisesti ja valoi ympäristöönsä tuskan sekaista kunnioitusta.

Europa oli hänen lähtiessään verhottuna kylmään ja usvaan. Viikkoa myöhemmin noustessaan maihin Madeiralla hän kohtasi kesän, tropillisen kasvullisuuden, loistavan auringon ja kirkkaan, sinisen taivaan.

Hänen asuntonsa oli hurmaavalla paikalla. Talo oli rakennettu huvilan tyyliin ja sitä ympäröi pitkä veranta. Hoviseurueen huoneet olivat vaatimattomat, mutta keisarinnan salongit ensimäisessä kerroksessa olivat hienosti sisustetut.

Aivan sen talon takana, jossa keisarinna asui, kohosi vuoriharjanne, jonka yksityiset kukkulat kohoavat neljän, viiden tuhannen jalan korkeuteen. Pihaportista vei tie puutarhan läpi meren rannalla olevalle terassille.

Maaliskuussa alkoi sokerinkorjuu. Koko saari komeili kukkaispuvussa, ja keisarinna käytti ihanaa kevätilmaa jokapäiväisiin kävelyretkiin.

Tauti, joka oli niin kovasti iskenyt häneen, muodostui samalla kertaa vapauttajaksi, sillä sen nojalla hän oli voinut repäistä itsensä irti piinallisesta hovielämästä. Ja pitkällinen yksinäisyys lujitti hänen kärsivällisyyttään ja valmisti häntä niihin koviin koettelemuksiin, joita sallimuksella vielä oli hänelle varattuina.

Käyskennellessään meren rantamilla hänellä oli yllin kyllin aikaa rauhassa ajatella asemaansa Wienissä ja nuoruutensa taisteluita.

Hän ajatteli myöskin kaikkia kotiinsa Baieriin jättämiään rakkaita omaisiaan. Hänen ajatuksissaan kuvastui jälleen elävänä muisto hänen kotimaansa vuoristossa olevasta rauhaisasta linnasta sekä isänsä polvella kuulemistaan seikkailuista ja saduista. Joka päivä hän kirjoitti kirjeitä miehelleen, vanhemmilleen ja sisaruksilleen, ja hänen sisarensa Helena, joka oli mennyt naimisiin Thurn und Taxisin ruhtinaan kanssa, kävi häntä saarella tapaamassa.

Kun Madeiraan tuli harvoin laivoja, niin elämä siellä oli hyvin yksitoikkoista. Elisabet oli aina rakastanut luontoa, mutta nyt se tuli hänelle kaksin verroin rakkaaksi.

Hän nousi varhain ylös, opiskeli kieliä ja harjoitti soitantoa, mutta se ei riittänyt tyydyttämään hänen toimintahaluaan.

Tämä oleskelu kaukaisella saarella soi hänelle vielä uuden, runsaan lahjan: hän oppi rakastamaan runouden maailmaa. Tahtoessaan tuudittaa tuskansa lepoon, hän turvautui kirjoihin. Pitkinä, yksinäisinä iltoina hän seurusteli niitten kanssa, niinkuin olisivat olleet rakkaita ystäviä, ja ne vaimensivat hänen levotonta ikävöimistään ja kohottivat hänet elämän pikku huolten yläpuolelle.

Wienissä odoteltiin sillä välin uutista keisarinnan kuolemasta. Mutta siihen sijaan saatiinkin tietää hänen yskänkohtaustensa käyneen harvinaisemmiksi ja helpommiksi ja viimein, että lempeä ilmanala oli tehnyt ihmeteltävän vaikutuksen hänen terveyteensä.

Neljän kuukauden oleskelun jälkeen hän voi lähteä Madeiralta.

Palatessaan toukokuun puolivälissä Itävaltaan, hän joutui hirveän myrskyn käsiin. Hän matkusti kuningatar Viktorian huvilaivalla "Victoria and Albert", jota kiihtyneet aallot viskelivät kuin pähkinänkuorta. Melkein koko ajan keisarinna istui kannella, vaikka pilvenkorkuiset laineet löivät hänen ylitsensä, uhaten pyyhkäistä hänet mukaansa. Ylimmäinen kamariherra pyysi ja rukoili, että hän poistuisi hyttiinsä, mutta turhaan.

Hän sidotti itsensä kiinni mastoon voidakseen nauttia suuremmoisesta näytelmästä.

Toukokuun 8 päivänä hän nousi maihin Triestissä. Edellisenä iltana keisari seurueineen oli saapunut sinne vastaanottamaan häntä. Varhain aamulla hän nousi keisarilliseen huvilaivaan "Fantasia" mennäkseen keisarinnaa vastaan; keisarilaivaa saattoi viisi juhlallisesti koristettua höyrylaivaa, joissa oli Triestin ylhäisöä ja useita soittokuntia.

Porte Rosen edustalla laivat kohtasivat toisensa, ja Frans Josef astui puolisonsa laivaan. Kello kymmenen linnoituksen ensimäiset laukaukset ilmoittivat laivojen lähestyvän. Patterien ja sotalaivojen ampuessa tervehdyslaukauksia, keisari ja keisarinna saapuivat satamaan ja astuivat maihin arkkiherttuan -- sittemmin Meksikon keisarin -- Maksimilianin huvilinnan laituriin Marimarin luona, missä juhlallinen vastaanotto tapahtui.

Muuan kuuluisa maalari on esittänyt sen silmänräpäyksen, jolloin nuori onnellinen arkkiherttuatar Charlotte suurella mereen johtavalla marmoriterassilla syleilee kotiutuvaa, ihanaa keisarinnaa.

Badenissa Wienin luona Elisabet tapasi anoppinsa ja lapsensa. Viisi päivää myöhemmin keisaripari saapui Wieniin, jonka asema oli kukilla kaunistettu.

Matka linnaan kuljettiin avovaunuissa ja kansan riemuitessa. Keisarinna tervehti joka puolelle erinomaisen ystävällisesti ja kansan vilpitön ilo hänen parantumisestaan ilmeni sekä vastaanotossa että seuraavana päivänä pidetyssä kiitosjumalanpalveluksessa.

X.

Korfussa. -- Kotiintulo. -- Pako Wienistä. -- Keisarinna vuoden 1866 sodan aikana.

Oleskelu Madeiralla ei tuottanut pysyväistä parannusta, niinkuin oli toivottu. Keisarinna ei ollut kerinnyt olla monta viikkoa Wienissä, ennenkuin yskä palasi ja hän rupesi tuntemaan itsensä jälleen voimattomaksi ja sairaaksi.

Alettiin pelätä, että hänen henkilääkärinsä oli erehtynyt sairaudesta, ja keisarinnan rauhoittamiseksi kutsuttiin se lääkäri, joka oli hoitanut häntä hänen lapsuudessaan. Tämä huomasikin, että keisarinna ei suinkaan sairastanut rintatautia, vaan että hänellä oli vakava vatsanpohjavika.

Molemmat lääkärit olivat yksimieliset siitä, että hänen piti mahdollisimman pian poistua Wienistä, mutta olivat samalla sitä mieltä, että hänen tällä kertaa ei pitäisi valita Madeiraa, vaan sen sijaan lähempänä oleva Korfu.

Tuskin kuukautta siitä, kun oli tullut Madeiralta, hän lähti Korfuun, mihin saapui onnellisesti kolmen päivän merimatkan jälkeen.

Wienissä luultiin nyt varmasti, että hän ei enää koskaan saisi takaisin entisiä voimiaan ja että hänellä ylipäätään ei olisi pitkälti elämisen aikaa.

Hänen henkilääkärinsä oli lähtenyt hänen mukaansa. Hänen asuntonsa, joka sijaitsi puolen tunnin matkan päässä pääkaupungista, Korfusta, oli puutarhojen ja istutusten keskellä.