Part 3

Frans Josef lahjoitti hääpäivänään 200,000 guldenia köyhille.

Keisarinna sai häälahjana 60,000 guldenia, jotka hän päätti käyttää hyväntekeväisiin tarkoituksiin.

Tällöin hän ei ajatellut yksinomaan Wienin väestöä, vaan määräsi, että keisarin kaikkien maiden piti saada osansa hänen lahjastaan.

VI.

Ensimäiset vaikeudet uusissa oloissa.

Elisabetin joutuessa naimisiin sanottiin hänestä, ja täydellä syyllä, että niinkuin hän oli nuorin, niin hän oli myöskin kaunein keisarinna, joka milloinkaan oli pitänyt kädessään Habsburgien valtikkaa.

Hänen vartalonsa oli pitkä ja solakka, hänen kätensä ja jalkansa pienet ja sirot. Lapsekkaat kasvonpiirteet olivat hienot ja säännölliset. Hänen huulillaan leikehti tavallisesti onnen päivinä kaunis hymy. Silmät olivat tummansiniset ja syvät. Iho oli kuin maito, ja veri teki tumman tukan varjostamana hurmaavan vaikutuksen; hajallaan hänen tukkansa muodosti hänen harteilleen kuin pitkän, paksun vaipan. Välistä hän piti sitä alhaalla kahdeksalle raskaalle palmikolle laitettuna, välistä sommiteltuna pään päälle diademin tapaan.

Tämän hiusten tavattoman runsauden takia oli luonnollista, että hän piti päänsä pystyssä kuninkaallisen majesteetin koko arvokkuudella.

Ilman elämänkokemusta ja ihmistuntemusta kun oli ja täynnänsä ensimäisen nuoruuden luottavaista lämpöä, hän näki elämän edessään lakkaamattomana juhlana. Uskollinen rakkaus olisi aina ympäröivä häntä, kaikki sydämet sykkisivät hänelle. Hän voisi olla rajattomassa määrin hyvänä hengettärenä ympäristölleen ja kansoilleen.

Mutta ensimäisen juhlahuuman haihduttua, pettymykset tulivat kuin iskut toisensa jälkeen.

Sillä vaikka keskiluokka aluksi olikin varsin tyytyväinen keisarinnaansa, ei ylempien piirien laita ollut läheskään niin. Itävallan ylimystö on Europan jyrkin, ja sen piireissä pidettiin tätä ruhtinatarta, joka kuului Baierin kuningashuoneen sivuhaaraan, aivan liian nuorena ja ennen kaikkea aivan liian vähän ylhäisenä olemaan heidän keisarinnanaan.

Elisabetilla olikin vastassaan suljetut sydämet, vaikka hän oli toivonut niitten olevan avoimet, ja hänen tielleen kohosi tylyyden, kylmyyden ja juonien muuri. Hän, joka oli luullut tulevansa kaikkien harrastuksen ja kunnioituksen loistavaksi keskustaksi, tunsi itsensä pettyneeksi ja loukkaantuneeksi ja sai kokea, että häntä kadehtien koetettiin syrjäyttää niistä kunnianosoituksista, ja siitä vaikutuksesta, jotka hänelle kuuluivat.

Oli suuri onnettomuus hänelle, että hän niin aikaisin joutui semmoiselle paikalle, jossa vaadittiin niin tavattoman suurta ihmistuntemusta, tahdikkuutta ja notkeutta, olematta kasvatuksensa kautta tullut valmistetuksi täyttämään näitä vaatimuksia. Hän oli luottavainen, lapsellisen suora luonne, lintu raukka, joka oli lähtenyt pesästään, ennenkuin oli vielä oppinut omin neuvoin lentämään.

Kaikki, jotka olivat Baierissa tunteneet hänet, olivat pitäneet hänestä. Kotona oli koko hänen olemuksensa uhkunut alkuperäistä elämäniloa, joka muistutti niistä metsistä ja tuntureista, joita hän niin suuresti rakasti. Kaikkialle, mihin hän astui iloisena ja leikkisänä, hän toi mukanaan tuoreuden tuulahduksen. Pää keikkui niin reippaana nuorilla hartioilla tumman, pitkän tukan kaartamana, kun taas tummansiniset silmät katsoivat aina avoimella ilmeellä, joka oli yhtä kaukana kiemailusta kuin ujoudestakin.

Sekä isän että äidin puolelta hän oli syntyisin Wittelsbachien suvusta ja oli suuressa määrin perinyt suvun ominaisuudetkin: hän oli itsenäinen ja ylpeä, totuutta rakastava ja rohkea.

Itsessään hänen totuudenrakkautensa ja luonnollisuutensa olivat yleviä hyveitä, mutta nämä hyveet tulivat hänelle suureksi vaaraksi, koska hän ei osannut pakoittaa niitä semmoisiin muotoihin, jotka olisivat sopineet hovi-elämään.

Hänen olentonsa tuoreus ja keväisyys eivät sopineet Hofburgin eikä Schönbrunnin oloihin.

Olemme eräässä aikaisemmassa luvussa nähneet, että hän keisarinnaksi tultuaan ei ollut saanut vielä läheskään täydellistä kasvatusta. Se oli päinvastoin tuskin alkanutkaan. Työ ja ajatteleminen eivät olleet tähän saakka hänen elämässään saaneet mitään sijaa.

Tämä tiedettiin Wienin hovissa ja uskottiin, että häntä voitaisiin huvittaa turhamaisuuksilla ja imartelulla viedä hänet mihin hyvänsä.

Pian kuitenkin huomattiin, että oli erehdytty. Hän, oli tosin nuori, mutta sukunsa muitten ominaisuuksien ohella hän oli perinyt sen runsaan ja monipuolisen lahjakkuuden. Hänen vilkas henkensä otti itseensä kaiken, mikä kiinnitti hänen mieltään, ja hän osasi suurella tarkkuudella valikoida ja hylätä. Tämä voimakas personallisuus nousi kapinaan sitä vastaan, että sen olisi ollut pakko luopua yksilöllisyydestään ja tulla muokatuksi uudestaan hovimuotojen mukaiseksi.

Elämä Hofburgissa, missä toinen päivä oli toisensa kaltainen, väsytti häntä sanomattomasti.

Ensimäisestä hetkestä näyttäytyi selvästi, että hän inhosi loistoa ja juhlamenoja. Niin vähän kuin hän muissa suhteissa muistuttikin Marie Antoinettea, niin hovitapaa hän inhosi yhtä paljon kuin mainittu onneton kuningatar.

Wienin hovin naiset ja kavalierit, jotka olivat eläneet hovitavan lakien mukaan melkein siitä lähtien, kun olivat nähneet päivänvalon, pitivät näitä lakeja aivan luonnollisina ja vallan välttämättöminä. Ne olivat käyneet heidän elämänsä kehykseksi, vieläpä tottumuksen voimalla muodostuneet heidän tunteittensakin ojennusnuoraksi. Mutta Baierin alppien luonnonlintu piti Itävallan hovin muotoja naurettavina ja pikkumaisina. Hän ei voinut hengittää vapaasti tässä painostavassa ilmassa, missä hänen siipiänsä päivän joka hetki hänen lennossaan soukennettiin.

Eräässä ensimäisistä hoviseuroista, jossa Elisabet oli johtavana henkilönä, hän vastoin kaikkia tapoja riisui hansikkaat kädestään. Muuan vanhemmista hovinaisista riensi kauhistuneena huomauttamaan, että hän rikkoi hovitapaa vastaan.

"Miksikä se ei olisi sallittua?" keisarinna kysyi.

"Koska se on poikkeus säännöstä", vastaus kuului.

"Niin ollen otamme poikkeuksen säännöksi", Elisabet virkkoi.

Ei yksikään nuori mies voisi olla enemmän rakastunut, kuin Frans Josef oli nuoreen puolisoonsa, jonka oli keksinyt ilman sukulaisten ja lähettiläiden apua.

"Olen rakastunut kuin luutnantti ja onnellinen kuin jumala", hän kirjoitti eräälle ystävälleen heti, kun häitten viettämisestä oli päätetty.

Mutta kaikki hänen rakkautensa tarvittiinkin sovittamaan tätä kaikelle pakolle vierasta lasta kaikkiin niihin siteisiin, jotka seurasivat Itävallan ja Unkarin hallitsijattaren asemaa.

Vanhempien hovinaisten ja nuoren keisarinnan välillä sattui piankin yhteentörmäyksiä, ja keisarin piti usein tulla välittämään rauhaa. Hän salli keisarinnan kernaasti löysätä vanhojen aikojen ankaroita siteitä, mutta ei uskaltanut hänen sallia tuoda hoviin uusia lakeja. Hänen vapaudenhalunsa sen vuoksi usein pani nuoren aviomiehen kärsimyksen kovalle koettelemukselle.

Keisarinna rakasti sydämellisesti Fransiaan, mutta ei samalla tavalla kuin tämä vaimoaan. Huolimatta kiihkeästä luonnonladustaan, joka varsinkin hänen myöhempinä aikoinaan usein purkautui ilmi, Elisabet oli erotisessa suhteessa sangen kylmä. Hän tunsi eräänlaista arkuutta keisarin intohimoisten tunteiden edessä ja säilytti suhteessaan häneen lapsellisen sielun puhtauden.

Hänen anoppinsa oli tähän saakka ollut rajattomana valtiaana hovissa. Arkkiherttuatar Sophie olikin ansainnut tämän etevän aseman; pojan ensimäisinä, hyvin vaikeina hallitusvuosina hän oli ollut keisarille todellisena tukena.

Tavattoman älykäs kun oli, hän oli hankkinut itselleen kohtalokkaan vallan vaikutuksille hyvin alttiista keisarista. Niin kauan kuin vain oli vähintäkään mahdollisuutta pidellä valtikkaa sekä keisarin yksityisessä että valtiollisessa elämässä, äiti ei suinkaan aikonut luovuttaa hituistakaan vallastaan. Ensimäisen paikan Frans Josefin rinnalla hän oli säilyttänyt itselleen, eikä hän hetkeäkään ajatellut perääntyä seitsentoista-vuotiaan sisarentyttärensä tieltä.

Tuskin voi ajatella kahta naista, joilla olisi vähemmin edellytyksiä ymmärtää toisiaan, kuin tämä anoppi ja tämä miniä, vaikka molemmat kuuluivatkin samaan sukuun.

Arkkiherttuatar Sophie oli täynnänsä vallanhimoa. Elisabet ei pannut mitään arvoa valtaan, ja vallanhimo oli hänelle vieras.

Täti oli maailmaa kokenut, mutta nuorella keisarinnalla ei ollut vielä mitään käsitystä elämästä. Sophie hallitsi keisaria, mutta papit hallitsivat vuorostaan häntä. Elisabet palveli Jumalaa luonnossa; jos oli mahdollista, niin hän vältti kaikkia kirkollisia juhlia, ja pappisvaltaa hän vihasi.

Vanhempi nainen rakasti juhlamenoja, joissa itse sai näytellä ensimäistä osaa, ja Elisabet taas mieluimmin pysyi erillään kaikista juhlamenoista.

Arkkiherttuatar eli siinä virheellisessä uskossa, että tätä lasta, joka niin odottamatta oli saanut keisarikruunun, kyllä voisi vallita, kun vain ympäröisi hänet huveilla ja nautinnoilla. Mutta Elisabetilla ei ollut luonteessaan hiukkaakaan turhamaisuutta. Hän ei ollut koskaan toivonut pääsevänsä keisarinnaksi taikka kuningattareksi saadakseen nauttia semmoisen aseman suomasta loistosta. Hän ei edes pitänyt kaupungissa asumisesta. Todennäköisesti hän olisi pitänyt parempana, että hänen Fransinsa olisi ollut tuntematon ruhtinaanpoika, jotta hän yhä edelleen olisi voinut tyydyttää makuaan elämällä luonnossa, jommoisesta elämästä hän kasvunaikanaan oli täysin siemauksin nauttinut.

Arkkiherttuatar Sophie vaikutti sisarentyttäreensä aluksi painostavasti, mutta sitten hän härnäsi keisarinnan vastarintaa.

Tiedämme Frans Josefin morsiamen saapuneen Wieniin sydän täynnä toiveita ja unelmia ja siinä lujassa vakaumuksessa, että tästä hetkestä alkaen olisi ensimäisellä sijalla aviomiehensä rinnalla. Mutta kaikissa niissä tilaisuuksissa, joissa Elisabet tahtoi päästä käyttämään keisarinnan-oikeuksiaan, anoppi koetti huomaamatta työntää hänet syrjään. Ylimielisesti hän polki keisarinnan toiveet jalkoihinsa ja murskasi kovakouraisesti hänen pyrkimyksensä. Ottamatta huomioon miniänsä tunteita, anoppi joka tilaisuudessa laiminlöi hänet.

"_Madame Mère_" (rouva äiti), niinkuin Sophieta kutsuttiin, vaikka hän ei missään suhteessa ollut Napoleonin äidin kaltainen, oli suurvalta, jonka ystävyyttä viisaus vaati säilyttämään. Sitä paitsi tiedettiin keisarin erotisessa suhteessa olevan vaihtelevaisen ja luonnostaan helposti vaikutuksille alttiin, joten hän todennäköisesti piankin väsyi vaimoonsa. Elisabetin kokemattomuus teki hänet sangen vähän sopivaksi vastustamaan hovin juonitteluja, ja kaikki ennustivat, että anoppi tässä taistelussa pääsisi voitolle.

Keisarinna oli vielä kovin suosittu pääkaupungin väestön syvien rivien keskuudessa. Ratsastaessaan keisarin rinnalla Wienissä, tämä hurmaava, seitsentoistavuotias lapsi pakostakin valtasi väkijoukkojen suosion sekä kauneutensa että ystävällisyytensä nojalla.

Mutta hovin vanhemmat kohtelivat häntä, niinkuin jo on mainittu, niin kylmästi ja halveksivasti, että se olisi murtanut vähemmän voimakkaan naisen sielun. Köyhän herttuantyttären oli alituisesti siedettävä vihjauksia siitä, että hän ei ollut sen kunnian arvoinen, joka oli tullut hänen osakseen.

Hänen ylpeä sydämensä saattoi kaikkein vähimmin alistua semmoisen halveksimisen alituiseen painostukseen.

On vaikeata olla miellyttävä, kun on itku kurkussa, hymyillä silloin, kun kyyneleet kihoilevat silmäkulmissa, esiintyä arvokkaasti ja miellyttävästi, kun mieluimmin tahtoisi vetäytyä johonkin pimeään nurkkaan päästääkseen tuskansa vapaasti valloilleen.

Elisabet oli hermostunut luonne. Hän osoitti myöhemmin voivansa suurilla hetkillä tehdä suuria uhrauksia, mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut tehdä joka päivä pikku uhreja. Hän huomasi parhaat ajatuksensa ymmärrettävän väärin, parhaan tahtonsa tulkittavan kierosti, ja hän jäi yksikseen omassa hovissaan.

Keisari osotti hänelle yhä edelleen mitä suurinta huomaavaisuutta, mutta aviopuolisoidenkin kesken esiintyi väärinkäsityksiä, jotka toiselta puolen aiheutuivat nuoren vaimon loukatusta ylpeydestä, toiselta taas anopin pyrkimyksistä halventaa häntä poikansa silmissä. Vaikka rakasti miestään, Elisabet kuitenkin karttoi häntä. Hän ei tahtonut olla mikään kiusallinen lapsi, joksi arkkiherttuatar häntä nimitti.

Mutta tällä totuutta rakastavalla, voimakkaalla sielulla, joka oli kypsymässä, oli kiivaan kärsimättömyydenkin hetkiä, jotka eivät suinkaan olleet omiaan hankkimaan hänelle ystäviä. Häntä tympäsi koko tämä maailma, jossa hän eli, maailma, joka oli täynnänsä itserakkautta ja voiton ja vallan himoa. Hermostuneena ja harkitsematta hän nousi vastarintaan lakkaamattomia vainoamisia vastaan. Hän kohteli silmiinpistävän tylysti niitä naisia, jotka kuuluivat anopin puolueeseen, ja soi suosionsa toisille, jotka kavalsivat ja pettivät häntä.

VII.

Matkoilla valtakunnassa. -- Äidin-huolet.

Ei mikään ollut aluksi ollut nuoren keisarinnan toivomuksille enemmän vierasta kuin istuminen valtaistuimella yksinäisessä majesteetillisuudessa, vain muutamien valikoitujen, ylhäisessä asemassa olevien perheiden ympäröimänä. Hän ikävöi päästä kansan keskuuteen, oppia tuntemaan maataan ja alamaisiaan.

Hänen avioliittonsa alkuaikoina hänet usein nähtiin Wienin kaduilla. Hänen ajaessaan pääkaupungin läpi, suuria ihmisjoukkoja kerääntyi hänen tielleen. Ihmiset tunkeilivat aivan hänen lähelleen, tyrkkivät toisiaan ja tappelivat ilakoiden ja nauraen saadakseen nähdä hänet niin läheltä kuin mahdollista.

Edeltäpäin kellekään ilmoittamatta aikeestaan ja vain yhden hovinaisen saattamana hän eräänä päivänä käveli kaupungilla. Eräällä vilkasliikkeisimmällä paikalla hän astui myymälään, jonka akkunassa oli huomannut häntä huvittavan esineen.

Ei ollut suinkaan mieluinen yllätys hänelle huomata satoja ihmisiä kokoontuneina myymälän edustalle hänen aikoessaan poistua sieltä. Vain poliisin avulla ja suurten ponnistusten jälkeen onnistuttiin tekemään hänelle tietä.

Tämä kävelyretki herätti hovissa mitä suurinta tyytymättömyyttä.

"Hänen majesteettinsa luulee ilmeisesti vielä olevansa Baierin vuoristossa. Hän unohtaa olevansa Itävallan keisarinna ja mitä on velkapää puolisonsa asemalle", kuiskailtiin hänen ympärillään.

Säikähtyneenä tästä yrityksestään antautua kansan keskuuteen, keisarinna nyt väitteli niin paljon kuin mahdollista esiintymistä vilkasliikkeisillä paikoilla; hän rajoitti kävelynsä linnan puutarhaan ja Schönbrunnin puistoihin.

Mutta hovi ei hyväksynyt sitäkään, että hän kokonaan vetääntyi julkisuudesta. Samat henkilöt, jotka vasta olivat soimanneet häntä siitä, että hän oli kävellyt kaduilla, moittivat häntä nyt siitä, että hän ei siellä kävellyt.

"Keisarinna unohtaa, mitä hänen asemansa vaatii, ja että hän on velvollinen näyttäytymään kansalle niin usein kuin mahdollista", sanottiin nyt.

Ne epäystävälliset tuomiot, jotka keisarinna sai osakseen, tekipä hän mitä tahansa, saivat hänet vain yhä enemmän sulkeutumaan itseensä. Ilkeämielinen hoviseura sai aikaan vahingon, jota ei enää koskaan saatu korjatuksi, sillä tultuaan vanhemmaksi ja kypsyneemmäksi ja itsenäisemmäksi, keisarinna oli menettänyt kaiken halun näyttäytyä pääkaupungissa.

Hänen luonteessaan piili perinnäinen taipumus viettämään syrjäistä havainnontekijän-elämää, ja opittuaan rakastamaan yksinäisyyttä, hän rakasti sitä liian paljon enää milloinkaan luopuakseen siitä.

* * * * *

Habsburgien valtakunnan etäisimmissä osissa, Böhmissä, Mährissä, Galiziassa ja Unkarissa kuitenkin kärsimättöminä odotettiin tilaisuutta saada lausua keisarinna tervetulleeksi sikäläisen väestön keskuuteen.

Keisaripari tekikin pian useita pienempiä matkoja. Muutamia kuukausia häittensä jälkeen keisari Frans Josef kävi puolisoineen Mährissä ja Böhmissä.

Syyskuussa 1856 keisaripari matkusteli Itävallan alpeilla, vierailu, joka vieläkin elää kuvissa ja lauluissa ja kansan muistossa.

Kärtnenissä olevassa Heiligenblutin alppikylässä, missä keisari ja keisarinna nukkuivat yötä, he kiipesivät samassa kylässä olevalle korkealle Grossglockner-kukkulalle. Kello neljä aamulla he kuuntelivat messua pikku kirkossa, ennenkuin lähtivät matkalle. Parin tottuneen oppaan johtamina he alkoivat vuoren kiipeämisen.

Elisabet ratsasti osan matkasta, mutta hänen puolisonsa käveli jalkaisin. 1,000 metrin korkeudella merenpinnasta keisari poimi jyrkältä äyräältä kimpun "edelweissiä", ojentaen sen vaimolleen sanoen:

"Nämä ovat ensimäiset edelweissit, joita olen elämässäni poiminut."

N.s. Wallner-majalla keisarinna pysähtyi lepäämään, kun sitä vastoin Frans Josef nousi korkealle Glockner-satulalle asti, joka on 2,400 metriä meren pinnan yläpuolella. Tämän alppikäynnin muistoksi Wallner-maja sai nimen "Elisabetruhe" (Elisabetin levähdys).

Grossglocknerilta matka kävi Steiermarkiin, missä he pysähtyivät vasta Marburgissa. Syyskuun 11 päivän iltana hallitsijapari saapui Graziin, joka loisti yhtenä valomerenä ja missä heidät, kuten kaikkialla matkalla, vastaanotettiin riemulla.

Marraskuun 17 päivänä keisari puolisoineen kävi niissä italialaisissa maakunnissa, jotka silloin vielä muodostivat osan heidän valtakuntaansa; sotalaiva "Elisabeth" vei heidät Triestistä Venetiaan.

Oli varrottu, että silloiset valtiolliset olot ja italialaisten vastenmielisyys Itävallan herruutta kohtaan aiheuttaisivat tylyn vastaanoton. Mutta "Adrian kuningatar", niinkuin kaunista Venetiaa kutsutaan, oli pukeutunut loistavaan juhlapukuun tervehtääkseen nuorta keisarinnaa. Marcus-tori oli juhlavalaistu ja kaupungissa toimeenpantiin loistavia naamiohuveja.

Elisabet voitti kaikkien sydämet herttaisuudellaan ja kauneudellaan. Rahvaan naiset heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja suutelivat hänen käsiään. Ja Frans Josef lausui hänelle:

"Sinun suloutesi ja kauneutesi ovat tehneet enemmän tämän kansan valloittamiseksi kuin kaikki minun armeijani pistimineen ja tykkeineen voisivat aikaansaada."

Milanossakin vastaanotto oli niin sydämellinen, että keisari liikutettuna huudahti:

"Kaikki entiset loukkaukset olen unohtanut."

Ensimäisenä syntymäpäivänä, jota Elisabet vietti Itävallassa, Budapestin valtiopäivät lähettivät lähetystön onnittelemaan häntä ja pyytämään, että hän pian tulisi käymään Unkarissakin.

Tähän keisarinna vastasi:

"Siitä hetkestä lähtien, kun sallimus yhtä rakkailla kuin katkeamattomilla siteillä yhdisti minut Unkarin kuningaskuntaan, on tämän menestys ollut hartaimman osanottoni esineenä. Tunteeni tätä maata kohtaan ovat, jos mahdollista, tulleet vieläkin voimakkaammiksi sen sydämellisen onnittelun johdosta, joka minulle tänään on esitetty ja joka on niin kauniisti ilmennyt teidän puheessanne.

"Vastaanottakaa syvästi tuntemani kiitollisuus ja viekää toistaiseksi lämpimimmät tervehdykseni kansalle, joka teidät on lähettänyt. Toivon, että minun pian suotaisiin täyttää maan toivomus ja läheltä oppia tuntemaan Unkarin kansa."

Kuten tunnettua, Frans Josef oli vain nuorukainen, kun hänen setänsä, keisari Ferdinand, luopui kruunusta ja vetäytyi Pragiin päättämään päivänsä.

"Der Blutjunge" (keltanokka), kuten viholliset nimittivät Habsburgien valtakunnan kahdeksantoista-vuotiasta hallitsijaa, oli pakoitettu melkein heti valtaistuimelle noustuaan lähtemään sotaan unkarilaisia vastaan, jotka tekivät kapinan.

Hänen omat voimansa eivät riittäneet tukahduttamaan levottomuuksia ja hän tunsi olevansa pakoitettu pyytämään apua Venäjältä. Tsaari Nikolai I antoi hänen käytettävikseen satatuhatta sotilastaan, ja näiden avulla hänen onnistui kukistaa kapina.

Unkarin vallankumous 1848-1849 kukistettiin ankaruudella. Monet kaupungit, kylät ja herraskartanot poltettiin tuhkaksi, ja maa ja kansa vuoti verta melkeinpä parantumattomista haavoista.

Hillityllä katkeruudella kansakunta kesti kohtalonsa. Ennen avioliittoaan Frans Josef kävi monesti Unkarissa levollisempien aikojen koitettua, mutta nämä vierailut eivät kyenneet vähimmässäkään määrässä lieventämään häntä vastaan vallitsevaa kansan vihamielistä mielialaa taikka murtamaan kansan passivista vastarintaa.

Hänen mentyään viisi vuotta myöhemmin naimisiin, viha yhä kyti Unkarissa.

Tiedämme, että hän hääpäivänään armahti valtiolliset rikoksentekijät maissaan. Tähän lempeyden työhön hänen puoleltaan vastattiin vihdoinkin sovinnollisemmin tuntein toiseltakin puolelta.

Ensimäisen ystävällisemmän mielialan merkit eivät kohdistuneet kuitenkaan häneen, vaan keisarinnaan. Hänen hymyilynsä se sulatti jään unkarilaisten sydämistä, hänen hyvyytensä ja kauneutensa laskivat ensimäisen perustan Unkarin kansan ja sen kuningashuoneen välisille paremmille suhteille.

Saatiin tietää, että Elisabet uutterasti opiskeli unkarinkieltä, joka on Europan vaikeimpia. Tiedettiin hänen suojelevan maan taiteita ja että hän osotti harrastusta sen elämään ja tapoihin. Tiedettiin vielä, että unkarilaisten hyvinvointi oli yksi niitä harvoja aloja, joilla hän pyrki aikaansaamaan valtiollista vaikutusta, ja kerrottiin hänen vuodattaneen kyyneleitä niissä tilaisuuksissa, joissa hänen puolisonsa oli kieltäytynyt täyttämästä unkarilaisten toivomuksia.

Johtuu kysymään, mikähän voi olla syynä siihen, että tämä ruhtinatar, joka oli syntynyt niin kaukana Unkarista, joka lapsuutensa aikana ei koskaan ollut kuullut ääntäkään sen kielestä ja joka koskaan ei ollut uneksinutkaan joutuvansa mihinkään kosketuksiin tämän valtakunnan kanssa, kuitenkin saattoi tuntea siihen niin lämmintä harrastusta.

Arvoitukseen on sielullinen ratkaisu.

Astuessaan Wienin Hofburgiin, jonka seinien sisällä hän tästä lähtien olisi elävä, hän kohtasi mielialan, joka huokui mitä syvällisintä vastenmielisyyttä Unkarin kansaa kohtaan. Jokainen vapaamielinen liikahduskin oli kauhistus arkkiherttuatar Sophielle -- hovin johtavalla sielulle -- sekä niille papeille ja Itävallan hovi- ja valtiomiehille, jotka olivat hänen apureinaan. Vereksenä oli vielä mielissä vaikutus, jonka unkarilaiset olivat herättäneet yrityksellään katkoa kahleensa, ja nuori keisarinna kuuli monta karvasta sanaa ja ankaraa tuomiota Leitha-joen toisella puolella asuvista alamaisistaan.

Elisabetin luonne oli vastarintaan taipuisa.

Erikoisen itsenäisen luonteensa vuoksi hän halusi ottaa lähemmin selkoa olosuhteista, voidakseen itse muodostaa mielipiteensä ja saadakseen vakaumuksen siitä, oliko hovipuolue oikeassa vai eikö.

Täten hän sai heti aivan toisen vaikutelman, kuin mitä hänelle etukäteen oli pyritty tyrkyttämään.

Hän tunsi mieltymystä unkarilaisten avoimeen, vilpittömään ja ritarilliseen olemukseen ja niihin heidän ominaisuuksiinsa, jotka olivat sukua hänen oman luontonsa kanssa.

Kielen avulla hän toivoi oppivansa tuntemaan kansan sisäisen olemuksen ja hän rupesi sen vuoksi opiskelemaan sitä niin vakavasti ja uutterasti, että ei antanut minkään vaikeuden lamauttaa päätöstään.

Hän oppikin, ei vain ymmärtämään kieltä, vaan hän puhuikin sitä aivan kuin olisi ollut syntyjään unkarilainen. Unkarinkielen lausumisen taitavuudessa hän vei voiton kaikista Habsburgien kuningashuoneen varhaisemmista jäsenistä.

"Kuningatar Elisabet puhui kieltämme ilman vierasta murtamista", unkarilainen runoilija Mauri Jókai sanoo. "Hän puhui sitä kuin reipas maalaisnainen -- ei niin teeskennellen kuin useimmat ylimystömme naiset. Korvissa vieläkin soivat hänen äänensä hopeanheleät säveleet."

Hänen ensimäinen opettajansa unkarinkielessä oli muuan vanha professori Homoky, jonka opetustapa oli ylen väsyttävä. Mutta ei sekään seikka voinut jäähdyttää keisarinnan intoa päästä siihen päämäärään, jonka hän tässä suhteessa oli itselleen asettanut.

Useita vuosia myöhemmin hän kysyi eräältä herralta, jonka opettajana Homoky oli ollut Theresianumissa:

"Pitikö teidänkin kirjoittaa niin hirmuisen paljon? -- Minä sain kirjoittaa niin, että sormiani pakotti", keisarinna lisäsi.

Homoky oli päntännyt häneen unkarinkielen kieliopin ja opettanut hänet ymmärtämään helpompaa kirjallisuutta. Mutta tämä ei läheskään riittänyt tyydyttämään keisarinnaa. Hän tahtoi parantaa ja pyöristää taitoaan ja hankkia perinpohjaiset tiedot Unkarin kirjallisuudesta.