Part 2

Seuraavana päivänä keisarin piti syödä päivällistä tädin ja enon luona. Astuessaan eräässä Ischlin hotellissa olevaan herttuan asuntoon hän kuuli puolittain avoimesta ovesta kahden naisen äänet.

"Pyydän teitä olemaan menemättä ulos, prinsessa", toinen virkkoi. "Tiedättehän, että teitä on kielletty menemästä."

"Juuri siksi on minulla niin suuri halu mennä", toinen ääni vastasi, jonka keisari tunsi; se oli hyvin pehmyt ja hyvin nuori ja hyvin hempeä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Elisabet seisoi hymyillen ja punastuen hänen edessään.

"Miksikä ette saa mennä ulos?" keisari kysyi.

"Koska olen lapsi perheessä ja minun täytyy pysyä lapsena siihen saakka, kun vanhempi sisareni on päässyt naimisiin", prinsessa vastasi. "Teidän tähtenne on minun pysyttävä huoneessani iltapäivä, ja päivälliseni olen ollut pakoitettu syömään aivan yksinäni."

"Prinsessa, mitä te ajattelette?" ovessa näyttäytyvä hoitajatar huudahti harmista tummanpunaisena. "Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne", hän jatkoi keisariin kääntyen, "mutta minä olen saanut ankarat ohjeet."

Kiinnittämättä huomiota hoitajattaren sanoihin, keisari tarjosi käsivartensa nuorelle neidolle.

"Menkäämme yhdessä", hän virkkoi.

"Ei, en minä uskalla", prinsessa huudahti pelästyneenä. "Pappa tulisi niin vihaiseksi."

"Tulkaa takaisin!" hoitajatar huudahti, käyttäen hyväkseen tätä oppilaansa epäröimistä vetääkseen hänet takaisin huoneeseen, jonka oven hän sulki, niiattuaan keisarille aina lattiaan asti.

Päivällisen jälkeen tämä lausui herttua Maksimilianille:

"Minulla on pyydettävänä suosionosoitus rakastettavalta isännältäni. Eikö Baierissa ole tapana, että lapset tulevat päivällisen jälkeen sisään? Minun tekisi kovasti mieleni lähemmin tutustua teidän lähinnä vanhimpaan tyttäreenne, jonka aamupäivällä pikimmältään tapasin äitini luona."

Kaikkien silmät kiintyivät häneen, ja syntyi hetken äänettömyys.

"Teidän majesteettinne toivomus on täyttyvä", herttua vastasi.

Sillä hetkellä herttuatar Ludovican ylpeät toiveet Helena-tyttären suhteen musertuivat.

Hetkisen perästä Elisabet astui saliin punastuen ja huomattavasti säikähtyneenä.

Frans Josefilla ei yleensä ollut kovin korkeata ajatusta naisista. Niin nuori kuin olikin, hänellä jo kuitenkin oli omat kokemuksensa. Mutta tutustuttuaan tähän puhtaaseen, viattomaan lapseen, hänessä äkkiä tapahtui muutos. Valtiollisista pilvistä, jotka olivat synkentäneet hänen ensimäiset hallitusvuotensa, iski äkkiä rakkaus esiin kuin salama hänen sydämeensä.

Samana iltana arkkiherttuatar Sophie toimeenpani tanssiaiset, joissa hänen molemmat sisarentyttärensä olivat läsnä. Hovi, joka aavisti olevan tekeillä jotakin merkitsevää, piti uteliaana silmällä molempia baierilaisia sisaruksia.

Keisarin äiti suosi huomattavasti prinsessa Helenaa, mutta poika seurusteli kummankin serkkunsa kanssa.

Hänen ojennettuaan kotiljongin aikana Elisabetille komean ruusuvihkon, jännitys lisääntyi. Käsitettiin äidin haluavan Helenaa miniäkseen ja keisarin suosivan enemmän Elisabetia, mutta oltiin vielä epävarmoja, taipuisiko äiti poikansa vai poika äitinsä tahtoon.

Frans Josef oli jo päättänyt valintansa. Tanssiaisten päätyttyä hän selitti, että Elisabet eikä kukaan muu oli tuleva hänen vaimokseen.

Arkkiherttuatar Sophien hämmästys oli rajaton, mutta vaikka hänen alkuperäinen suunnitelmansa olikin mennyt nurin, hän heti päätti, että ei panisi mitään esteitä poikansa harrastukselle. Hän oli toivonut sisarentytärtään poikansa puolisoksi, koska toivoi voivansa vallita häntä samoin kuin vallitsi nuorta keisaria. Ja kun kruunun nyt saisi tuskin kuusitoistavuotias, kehittymätön lapsi kaksikymmenvuotiaan, älykkään sisaren asemasta, niin hän ei suinkaan epäillyt sitäkin helpommin voivansa saada häntä valtoihinsa.

Kello yhdeksän seuraavana aamuna nähtiin keisarillisten vaunujen pysähtyvän Baierin herttuan Maks Josefin asunnon edustalle. Frans Josef kiiruhti ylös portaita ja kysyi kamarineidolta:

"Onko Sissi hereillä?"

"Kyllä, teidän majesteettinne, hän juuri pukeutuu."

"Hyvä on, siispä menen tapaamaan hänen vanhempiaan."

Hän pyysi saada yksityisen keskustelun herttuan ja herttuattaren kanssa ja siinä varsinaisesti pyysi Elisabetia vaimokseen.

Tämä oli loukkaus Helenaa kohtaan, jota sekä Maksin että Ludovican oli vaikea sulattaa. Mutta kosija pysyi lujana päätöksessään, että jos ei saisi sitä, jota rakastaa, niin hän ylipäänsä ei menisi naimisiin lainkaan.

Vanhemmat tunsivat sen tähden olevansa pakoitetut taipumaan.

Keisari toivoi, että he vielä samana päivänä ilmoittaisivat Elisabetille, mutta että eivät harjoittaisi minkäänlaista pakoitusta saadakseen hänen suostumustaan.

Äiti kutsui prinsessan luokseen. Ulkonäöltään hän vielä oli puolittain lapsi, mutta sydämeltään ja sielultaan kokonaan. Suunniltaan hämmästyksestä hän löi kätensä yhteen ja huudahti:

"Se on mahdotonta! Minähän olen vasta lapsi!"

Hänen sydämensä ei ollut vielä herännyt, mutta hänen unelmiinsa rakkaus jo oli tunkeutunut. Frans Josefin reipas kosinta miellytti hänen luonnonlapselle ominaista päättäväisyyttään, ja hän tunsi mieluisaa liikutusta keisarin ulkomuodosta ja koko olemuksesta. Ja silmänräpäystäkään harkitsematta hän ilosta loistaen antoi lupauksensa ruveta keisarin vaimoksi.

Kihlaus julaistiin Frans Josefin kolmantenakolmatta syntymäpäivänä elokuun 18 päivänä 1853.

Heidän seuraavana aamuna mennessään kirkkoon, keisarin äiti astui askeleen taapäin ja viittasi kädellään, että hänen lähinnä vanhin sisarentyttärensä astuisi hänen edellään Herran huoneeseen. Messun päätyttyä keisari tarttui morsiantaan kädestä, saattoi hänet alttarille ja lausui papille:

"Herra pastori, tässä on tuleva puolisoni. Antakaa meille siunauksenne!"

Elokuun 24 päivän aamuna oli "Wiener-Zeitungissa" seuraava tiedonanto:

"Hänen keisarillinen ja kuninkaallinen, apostolinen majesteettinsa, meidän kaikkein armollisin herramme ja keisarimme, Frans Josef I on kaikkeinkorkeimman oleskelunsa aikana Ischlissä ja hankittuaan sekä hänen majesteettinsa Baierin kuninkaan Maksimilian II:n että morsiamen korkeitten vanheimpain suostumuksen, julaissut kihlauksensa Baierin herttuattaren Elisabet Amalie Eugenien, heidän ylhäisyyksiensä herttua Maksimilian Josefin ja herttuatar Ludovican, syntyjään Baierin kuninkaallinen prinsessa, kanssa.

"Seuratkoon Jumalan siunaus tätä meidän korkealle keisarihuoneellemme ja keisarikunnalle niin tärkeätä tapausta."

Kansa oli hurmaantunut. Kihlausta värittävä romanttinen hohde miellytti kovasti wieniläisiä. Kansa oli rakastunut tähän lapseen, jonka kolmekolmatta-vuotias keisari oli valinnut elämäntoverikseen. Hänen kuvaansa levitettiin ympäri maata palatseihin ja matalimpiin majoihin, eivätkä ihmiset väsyneet puhumasta hänen kauneudestaan ja yksinkertaisesta sydämmellisestä perhe-elämästä hänen lapsuudenkodissaan.

Kuukauden päivät kihlautuneet ja heidän vanhempansa oleskelivat Ischlissä. "Onni loisti nuorten kasvoilta, ilma oli ihana, ja elämä tuntui avautuvan heille yksinomaan auringonpaisteisena riemupäivänä," muuan hovin naisista kirjoitti pojalleen.

Läheisiltä paikkakunnilta saapui joka päivä ihmisjoukkoja Ischliin katsomaan keisarin morsianta ja he palasivat ihastuneina hänen kauneuteensa. Hänen kunniakseen kirjoitettiin runoja ja lauluja. Kautta valtakunnan laulettiin:

"Rose aus Bayerland Lieblich und traut, Nun grüsst dich ganz Oest'reich Als hehre Braut."

[Baierin ruusu, suloinen ja rakas, nyt sinua koko Itävalta tervehtää jalona morsiona.]

Elisabet vastaanotti kaiken tämän kunnioituksen täydellä lapsellisuudella. Milloin oli mahdollista, hän ujosti pysyi piilosalla. Hänet oli pakoitettava tahtoen tai tahtomattaan esiintymään päähenkilönä, sillä kaikki itävaltalaiset tahtoivat nähdä tulevan hallitsijattarensa.

IV.

Baierin ruusu. -- Morsiona Tonavan-kaupunkiin.

Huhtikuun 20 päivänä 1854 Elisabet lähti morsiona matkalle Itävallan pääkaupunkiin, vanhempainsa ja molempain vanhempien sisarustensa saattamana. Münchenin porvarit ja lähiseudun talonpojat vaimoineen ja tyttärineen täyttivät hänen synnyinkaupunkinsa kadut, joita hän kulki.

Eron tuskan valtaamana hän nousi vaunussa seisomaan ja kyynelet silmissä heitteli kädellään jäähyväisiään kunnioittavasti tervehtävälle väkijoukolle.

Höyrylaiva "Die Stadt Regensburg" vei herttua Maksin perheineen Tonavaa pitkin Straubingista Linziin. Kaikkialla, minne he tulivat, työt oli keskeytetty kuin suurina juhlapäivinä. Tuhansien ja taas tuhansien ajatukset näinä päivinä askartelivat odotetussa prinsessassa.

Passaussa, Itävallan keisarikunnan rajalla, lähetystö tuli laivaan, lausuen hänet tervetulleeksi seuraavin sanoin:

"Ystävälliset kuin tasankomme, vankat kuin vuoremme, semmoiset ovat Itävallan kansan tunteet keisarin morsianta kohtaan! Sydäntemme syvyydestä kajahtaa tuliaistervehdys, jonka tänään tuomme teidän ylhäisyydellenne."

Linzissä hän astui maihin jatkaakseen matkaa toisella höyrylaivalla. Frans Josef oli matkustanut sinne kohtaamaan häntä, mutta riensi heti takaisin Wieniin voidakseen sielläkin olla lausumassa hänet tervetulleeksi.

Linzissä oli pystytetty mahtava kunniaportti ja koko kaupunki oli kukkaisin koristeltu. Läheisille kukkuloille oli sytytetty ilo-tulia. Päivän juhlallisuudet päättyivät teatterinäytäntöön, soihtukulkuun ja sen talon ulkopuolella pidettyihin serenadeihin, jossa kuusitoistavuotiaan morsiamen oli määrä nukkua yötä.

Seuraavana aamuna, huhtikuun 22 päivänä, prinsessa seurueineen nousi laivaan jatkaakseen matkaa alaspäin Tonavaa, saaden kaikkialla osakseen mitä sydämellisintä kunnioitusta. Höyrylaiva "Frans Josef", jolla hän matkusti Linzistä Nussdorfiin, oli kokonaan ruusuilla verhottu ja kansi muutettu todelliseksi kukkaistarhaksi.

Oli ihana kevätaamu. Riemuitsevat ihmisjoukot reunustivat jokea molemmin puolin. Kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, olivat tulleet katsomaan tulevaa keisarinnaa. Liput liehuivat kirkontorneista ja talojen katoilta, kaikilla sopivilla paikoilla oli laulukuoroja. Ne lauloivat milloin:

"Gott erhalte Franz, den Kaiser." (Jumala suojelkoon keisari Franzia.)

milloin taas:

"Ein Köningskind in die Fremde zieht, Geführt von innerem Drang, Dem hängt eine Thrän' am Augenlied, Dem ist so bang, so bang!

O Köningskind, erbange nicht, Wie fremd auch Flur und Strand! Wo dich die Lieb' wie hier umflieht, Da ist dein Heimatsland!"

(Sisäisen voiman pakoittamana kuninkaanlapsi saapuu vieraaseen maahan. Silmäkulmassa hänellä kiiluu kyynel, häntä niin pelottaa! -- Oi, kuninkaanlapsi, älä pelkää, vaikka keto ja ranta ovatkin oudot! Missä rakkaus ympäröi sinua niin kuin täällä, siellä on kotimaasi!)

Laivassa näkyi valkopukuinen olento, joka riensi puolelta toiselle. Vaikka hänen piti lakkaamatta kiitellä myrskyisistä tervehdyksistä, hän ei näyttänyt väsyvän.

Sillä aikaa oli ryhdytty suuriin valmistuksiin hänen vastaanottamisekseen Nussdorfissa, Wienin luona olevassa maihinnousupaikassa. Aina varhaisimmasta aamuhetkestä saakka pääkaupungin väestö oli tulvinut sinne. Uskomattomalla sitkeydellä odotettiin ja yleisö aivan tappeli niin suurella vaivalla saamiensa paikkojen säilyttämiseksi.

Sillan lähelle oli rakennettu paviljongi leveine pylvässaleineen, ja sen kullattu torni ja kupu loistivat pitkän matkan päähän. Puolipäivän aikaan pylvässali täyttyi valtakunnan korkeimmasta aatelistosta, papistosta, virkamiehistä ja porvareista.

Oikealle puolelle laitetulle terassille olivat asettuneet ulkovaltojen lähettiläät naisineen. Vasemmalla istuivat Wienin ja muiden Habsburgien vallan alle kuuluvien maiden kaupunkien edustajat. Laiturille, johon laivan piti laskea, oli levitetty matot, ja sen molemmin puolin olivat lavat keisarillista hovia varten.

Wienin seuduilla oli ilma aamulla ollut pilvinen, mutta aamupäivällä muutamat voimakkaat tuulenpuuskat ajoivat pilvet hajalleen, ja kun merkit iltapäivällä ilmoittivat morsiuslaivan olevan lähestymässä, taivas paistoi mitä puhtainta sineä.

Kello puoli kuusi laiva laski maihin tykkien paukkuessa, soittokunnan soittaessa ja kirkonkellojen kumahdellessa. Frans Josef, joka juuri äsken oli saapunut paikalle, riensi laivaan ja syleili ja suuteli morsiantaan. Heti hänen perästään tulivat hänen vanhempansa arkkiherttua Frans Karl ja arkkiherttuatar Sophie. Keisarin äiti sulki miniänsä syliinsä ja vei hänet sitten jälleen pojalleen.

Vihdoin oli odotettu hetki tullut, kun Elisabet keisarin käsivarteen nojaten astui pääkaupungin maalle. Tuhannet äänet kajahuttivat silloin yhtä haavaa:

"Kauan eläköön keisarin morsian!"

Wieniläisten tervehdyshuudosta huokui niin ylenpalttista sydämellisyyttä, että prinsessa muutamiksi minuteiksi jäi seisomaan kuin naulattuna sulhasensa viereen. Ilonkyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja tulvivat pitkin hänen poskiaan. Hän heitti pitkän katseen väkijoukon yli, joka etelämaisella tulisuudella riemuitsi hänen tulostaan, nyökkäsi ystävällisesti hymyillen joka puolelle ja huiskutti nenäliinallaan hurmaantuneille katsojille.

Monta vuotta on kulunut siitä päivästä, onnettomuudet ja häviöt ovat kohdanneet sekä Itävaltaa että Habsburgien sukua, mutta vielä on elossa silminnäkijöitä, jotka muistavat tämän hetken ja voivat kertoa siitä hurmaavasta näystä, jonka nuori ruhtinatar tarjosi, seisoessaan siinä koko ihanteellisen kauneutensa täydessä loistossa.

Matka vaunuissa Nussdorfista vanhaan keisarilliseen linnaan Schönbrunniin oli todellinen riemukulku. Kello puoli seitsemän vaunut ajoivat linnan pihalle. Täällä keisari vielä kerran lausui morsiamensa tervetulleeksi, ennenkuin vei hänet suuria pääportaita, jotka ylimmästä astuimesta alimpaan olivat koristetut etelämaalaisilla kasveilla ja kukkasilla.

Suunnattomat ihmisjoukot olivat sillä välin kerääntyneet linnan puutarhaan. Elisabetin näyttäytyessä parvekkeella yhdessä keisarin kera, iloisten ja lämminsydämisten itävaltalaisten tervehdyshuudot ryöpsähtivät esiin uudella voimalla. Lumous ei ollut lainkaan loppua, ja Elisabetin oli illan pitkään alituiseen näyttäydyttävä ikkunassa.

Seuraavana päivänä tapahtui hänen juhlallinen saapumisensa Wieniin.

Vanhan tavan mukaan tapahtui kulku Schönbrunnista Theresian ritariakatemiaan kaikessa hiljaisuudessa, mutta sitä suurempi oli oleva se kunnianosotus, joka omistettiin morsiamelle matkalla akatemiasta Hofburgiin.

Kulkuetta järjestettäessä Elisabet ja hänen äitinsä vetäytyivät Theresianumin sisähuoneisiin.

Uskolliset kädet olivat koristelleet kaikki Wienin ja esikaupunkien talot, ja kadut, joita Elisabetin piti kulkea, olivat muutetut puutarhoiksi. "Elisabetinsilta", joka yhdistää Wienin esikaupunkiin Wieden (eli "An der Wien"), vihittiin samana päivänä ja sai keisarinnan nimen. Siellä kaupungin pormestari ja neuvoskunta seisoivat odottamassa lausuakseen hänet tervetulleeksi. Siltaa koristavien kuuden kuuluisan miehen muistopatsaan ympärille oli hyvin vaikuttavalla tavalla ryhmitelty kuusituhatta harvinaisinta puuta ja kasvia Lichtenbergin ja Schwarzenbergin ruhtinasten kasvihuoneista; niitten tuoksu oli niin voimakas, että levisi laajalle läpi kaupungin.

Yhdeksäntuhatta porvaria muodosti kolminkertaisen kujanteen Kärntnerthornille saakka, ja vähän matkan päässä toisistaan seisoi nuoria tyttöjä, jotka sirottelivat kukkasia kadulle.

Heti kulkueen lähdettyä liikkeelle, tykit alkoivat jymistä ja kajahdella ja kellot soivat kaikissa Wienin esikaupunkien kirkoissa.

Ammunta vaikeni Elisabetin vaunujen kulkiessa vallien yli, mutta nyt kaupungin sisäosissa olevien kirkkojen kellot ilmoittivat tulevan keisarinnan saapuneen vanhan pääkaupungin tantereelle.

Kullattuja juhlavaunuja vetämässä oli kahdeksan maidonvalkeata hevosta, joitten päät olivat koristetut korkeilla, valkeilla höyhentöyhdöillä. Silat ja ohjaksetkin olivat kokonaan kullatut, ja kuskeilla, esiratsastajilla ja lakeijoilla oli valkeat tekotukat.

Vaunujen taka-istuimella olivat morsian ja tämän äiti. Nuorella prinsessalla oli valkea puku kirkkaasta atlaksesta hopeisine koruompeluksineen ja sen päällä valkea kappa, joka oli koristeltu ruusukiehkuroilla. Kaulalleen hän oli käärinyt pitsishaalin. Hänen tuuheissa hiuksissaan kimalteli jalokivi-otsakoriste, jonka ympäri oli sidottu punaisista ja valkeista ruusuista tehty seppele. Ei hän milloinkaan ennen yhtä hyvällä syyllä ollut ansainnut nimitystä "Baierin ruusu".

V.

Hääjuhlallisuudet.

Varhain aamulla huhtikuun 24 päivänä 1854 pidettiin juhlajumalanpalvelus ynnä Te Deum kaikissa Wienin kirkoissa. Korkea morsiuspari oli aamumessussa linnan hovikappelissa.

Kolmen ajoissa iltapäivällä Hofburgin ja Augustinerkirkon ulkopuolelle kerääntyneet kansanjoukot olivat niin suunnattomat, että kadut piti sulkea, jotta vaunut pääsisivät kulkemaan linnasta.

Pääkaupunkiin oli saapunut vieraita maan kaikista osista ja sitäpaitsi useimmista muista Europan maista. Lähinnä edellisinä päivinä Wieniin saapuneiden ulkomaalaisten luettelo nousi lähes seitsemäänkymmeneen viiteen henkeen, mitä siihen aikaan pidettiin aivan ennen kuulumattomana määränä. Yksinpä itämailtakin -- Aleksandriasta, Smyrnasta ja Salonikista -- oli häihin tullut edustajia.

Vanha kuuluisa Augustiner-kirkko, jossa vihkimisen piti tapahtua, oli runsaasti koristeltu. Pääalttarin päällä oli valkeasta, kultakoristeisesta sametista tehty katos. Sen alla olivat morsiusparin rukouspallit, jotka nekin olivat tehdyt valkeasta sametista. Toinen katos kaareutui niitten samettipäällyksin varustettujen tuolien yllä, jotka olivat aijotut toisille ruhtinaallisille henkilöille.

Kirkon seinille ja pilareihin oli ripustettu kallisarvoisia gobelinejä ja silkkikankaita, ja lattialle oli levitetty matot. Kymmenentuhatta vahakynttilää, jotka olivat jaetut sataan isompaan ja pienempään kruunuun ja kynttiläjalkoihin, levitti loistavan valaistuksen. Augustiner-käytävä, joka vie Hofburgin sisähuoneista kirkkoon, oli valaistu samalla tavalla.

Vihkimisen piti tapahtua kello seitsemän illalla. Kello kuusi kutsutut vieraat täyttivät kaikki paikat kirkossa. Upseerien upeat univormut, Unkarin ja Puolan aatelisten värikkäät ja komeat puvut, naisten loistavat koristeet, ministerien ja korkeitten virkamiesten kultakoristeiset hännystakit, kardinalien punaiset kaaput, itämaisten lähettiläiden haaveelliset puvut, kaikki yhdessä muodostivat satumaisen, vaikuttavan näyn.

Jo ennen määrä-aikaa hovin kavalierit ja naiset ylhäisimmissä juhlapuvuissaan olivat menneet Hofburgiin yhtyäkseen hääsaattueeseen.

Juhlallisuus alkoi ruhtinas-arkkipiispan Rauscherin, keisarin entisen opettajan, ynnä yli seitsemänkymmenen arkkipiispan ja piispan keräännyttyä sakastiin kultakoristeisissa juhlatamineissaan.

Yliseremoniamestari ilmoitti keisarille, että kaikki oli valmiina.

Kulkue meni Augustiner-käytävän salien läpi seuraavassa järjestyksessä: hovimajoittajat, paasit, kamarirouvat, kamariherrat, salaneuvokset, korkeimmat hovivirkamiehet, arkkiherttuat kamariherrojensa saattamina ja viimein keisari itse.

Arkkiherttuoilla ja hovimiehillä oli kaikilla ritarikuntiensa ketjut. Sulhanen oli sotamarsalkan univormussa ja koristeltu Itävallan keisarikunnan kaikilla ritarimerkeillä.

Heti sulhasen perästä seurasi hänen äitinsä, joka talutti morsianta vasemmalla kädellään. Elisabetin vasemmalla puolella kulki hänen oma äitinsä, herttuatar Ludovica. Heidän perästään tulivat hovin muut naiset yliseremoniamestarin ohjaamina.

Seitsentoista-vuotias morsian loisti nuoruuden koko ihanuudessa ja onnessa. Hänen morsiuspukunsa oli valmistettu paksusta valkeasta silkkikankaasta, joka oli koristeltu kulta- ja hopea-ompeluksilla. Leningin päällä oli leveä mantteli pitkine laahuksineen, sekin kullalla kirjaeltu. Timanttisolki piti kiinni Brüsselin pitseistä tehtyä pitkää huntua. Morsiusseppele oli sidottu myrteistä ja oranssikukista ja kiinnitetty komealla timanttidiademilla, jota hänen anoppinsa oli käyttänyt hääpäivänään ja jonka hän oli Elisabetille antanut häälahjaksi. Hänen kaulassaan oli timanttikoriste ja timantit loistivat kaikkialla hänen puvussaan. Rinnassa hänellä oli Baierin Therèse-ritarikunnan merkki ja Itävallan tähtiristi sekä kimppu valkeita ruusuja.

Kirkonportilla keisarin ja tämän kihlatun otti vastaan ruhtinas-arkkipiispa, joka pirskoitti heidän päälleen vihkivettä.

Prinsessan laahustinta olivat siihen asti paasit kantaneet, mutta nyt näiden sijaan astui hovinaisia. Morsiuspari astui rukouspallin luo, ja kummankin ruhtinaallisen perheen muut jäsenet menivät kukin paikoilleen.

Lyhyen rukouksen jälkeen Frans Josef ja Elisabet nousivat pää-alttarille. He vastasivat papin kysymyksiin, vaihtoivat sormuksia ja antoivat toisilleen kättä.

Ruhtinas-arkkipiispan toimitettua kirkolliset menot, Josef Platz'ille asetettu jalkaväkipataljoona ampui ensimäisen tervehdyslaukauksen. Tykkien jyske kaupungin linnoituksista seuraavassa silmänräpäyksessä ilmoitti, että itävaltalaiset olivat saaneet keisarinnan ja unkarilaiset kuningattaren.

Riemuhuudot kajahtivat kirkon edustalla, ja tykkien jyske yhä jatkui, kirkkoruhtinaan pitäessä nuorelle parille seuraavan puheen:

"Missä rauhan ja yksimielisyyden ja rakkauden siteet yhdistävät miehen ja naisen, sinne onni tulvehtii joka puolelta", hän lausui. "Te, korkea prinsessa, joka nyt astutte Itävallan valtaistuimelle, olette puolisossanne tapaava ystävän, joka eroittamattomasti on yhdistänyt sielunsa teihin. Hän on tunteva teidän ilonne ja tuskanne omikseen, ja te voitte avata sydämenne hänelle luottaen hänen muuttumattomaan rakkauteensa. Tämän maallisen elämän kaikissa vaiheissa hän on oleva teitä lähellä alati horjumattomalla osanotolla, hän on oleva teidän suojeluksenne ja voimanne, teidän ilonne ja teidän toivonne, teidän ylpeytenne ja kunnianne!

"Hänen majesteettinsa keisari on meidän Herraltamme saanut itselleen suuren tehtävän. Boden-järvestä Siebenbürgeniin, italialaisesta Po-joesta Weiksel-joen rantamille kolmekymmentäkahdeksan miljoonaa ihmistä katsovat häneen ja anovat suojaa ja apua hänen viisaudeltaan ja voimaltaan. Mutta taakka, joka on hänen harteilleen laskettu, ei ole ainoastaan kunniakas, se on myöskin raskas! Se on häneltä vaatinut suuren uhrin: hänen majesteettinsa on lahjoittanut huolettoman nuoruutensa uhriksi kansalleen. -- Te, ruhtinatar, olette kutsuttu suomaan hänelle korvauksen siitä nuoruudenonnesta, jonka hän on uhrannut!

"Pyhä Augustinus lausuu: Kun vaimo rakastaa miestään, koska tämä rikas on, silloin hänen ajatuksensa ovat saastaiset, sillä silloin hän ei rakasta miestään, vaan tämän rahoja. Jos hän todella rakastaa miestään, niin hän rakastaa tätä silloinkin, kun tämä on köyhä ja kaikkea vailla. Semmoinen rakkaus teidän on suotava korkealle puolisollenne. Hänen hallitsijahuoltensa painostaessa te olette oleva hänelle kuin saari, joka keskellä kuohupäiden laineiden lepää rauhaisana, saaden orvokit ja ruusut povestaan puhkeamaan. Saakoon kaikki puhdas ja jalo suojaa ja hoivaa teidän majesteetiltanne, tavatkoon se esikuvansa keisarinna Elisabetissa!

"Frans Josefin rinnalla, Itävallan sankarin ja suojelijan rinnalla, hänen keisarillinen puolisonsa on oleva ensimäisenä naisten joukossa, ei vain hänen otsaansa koristavan kruunun voimasta, vaan vielä enemmän niitten hyveitten voimasta, jotka valtaistuimen korkeudesta levittävät lempeää valoansa kansojen yli."

Hääpäivänään keisari armahti valtakunnissaan melkein kaikki, jotka oli tuomittu majesteettirikoksista sekä rikoksista yleistä järjestystä vastaan. Samalla kertaa hän julisti, että samanlaisista rikkomuksista vireille pannut oikeusjutut olivat lakkautettavat.

Minkälaista osanottoa keisarin häät herättivät, todistaa parhaiten hänen valtakunnassaan perustetut lukuisat hyväntekeväisyyslaitokset, jotka saivat nimensä morsiusparista. Wieniläisten lahjat tekivät mahdolliseksi sen, että kaupungin muissa kirkoissa samalla kertaa keisarin vihkiäisten kanssa vihittiin neljäkymmentä muuta paria; nämä varattomat avioparit saivat kukin viisikymmentä guldenia oman kodin perustamiseen.

Mitä moninaisimmissa muodoissa harjoitettiin suurta hyväntekeväisyyttä: köyhät lapset saivat vaatteita, invalideja ruokittiin, puutteessa olevat perheet saivat lahjoja, ja tehtaanomistajat toimeenpanivat juhlia työväelleen.