Part 12

Kruununprinssi Rudolfin kuoleman jälkeisenä jouluaattona -- isänsä toisenakuudetta syntymäpäivänä -- arkkiherttuatar Maria Valeria meni kihloihin sukulaisensa, ritarillisen ja taiteita rakastavan Toscanan herttuan Frans Salvatorin kanssa.

Syvästi liikutettuna Frans Josef yhdisti tyttärensä ja nuoren miehen kädet.

"Olenhan sen jo kauan tiennyt", hän lausui. "Tulkaa niin onnellisiksi, kuin ihmisten on mahdollista!"

Valeria kätki kasvonsa isänsä rintaa vasten. Sitten hän kiiruhti keisarinnan luo ja suuteli häntä hellästi.

"Äiti, kuinka onnellinen olen, että minun ei tarvitse naimisiin mentyäni matkustaa pois, vaan saan aina olla sinun luonasi", hän huudahti.

Kihlauspäivänään hän lausui toivomuksen päästä niin pian kuin mahdollista matkustamaan äidinäitinsä luo Baieriin saamaan hänenkin siunauksensa. Toisena joulupäivänä keisarinna Elisabet matkusti Müncheniin tyttärensä ja tulevan vävynsä kanssa.

Herttua Maks oli kuollut vuonna 1888, kohta Possenhofenissa vietettyjen timanttihäitten jälkeen. Herttuatar Ludovica oli vanha ja heikko. Rudolfin kuolema oli koskenut häneen kovasti. Mutta hän oli yhtä terve kuin nuorenakin, ja hänen kohtaamisensa tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa oli hyvin sydämellinen.

Kevätkuukaudet vuonna 1890 Elisabet vietti yhdessä Valerian ja tämän sulhasen kanssa osaksi Wiesbadenissa ja osaksi kauniissa Heidelbergissa. Ylimääräinen juna, jonka piti viedä heidät takaisin Wieniin, suistui radalta lähellä Frankfurtia Mainin varrella. Monta vaunua keisarinnan vaunun edestä sekä takaa kaatui ja meni murskaksi, mutta Elisabet seurueineen pelastui kuin ihmeen kautta.

Hän oli tuskin palannut pääkaupunkiin, kun sai suvustaan uuden surusanoman. Hänen vanhin sisarensa, Thurn und Taxis'in Helena, kuoli aivan äkkiä Regensburgissa. Keisarinna matkusti hänen hautajaisiinsa ja sieltä Müncheniin lohduttamaan murheellista äitiä.

Kohta sen jälkeen vietettiin Maria Valerian ja Frans Salvatorin häät. Hymy, joka pojan kuolemasta saakka oli ollut poissa Elisabetin huulilta, näyttäytyi taas tyttären hääpäivänä. Ja siksi päiväksi hän luopui surustaan, pukeutuen harmaaseen silkkiin.

Mutta tämä valonvälähdys hänen mielialassaan ei kestänyt kauan. Valerian uskollinen hellyys oli lieventänyt synkkämielisyyden painostusta. Mutta äiti tiesi, että vaikkakin tytär oli joutunut naimisiin itävaltalaisen prinssin kanssa ja sen vuoksi jäi asumaan maahan, niin suhde heidän välillään tästä päivästä lähtein olisi toinen. Tytär ei enää olisi alituisesti hänen seuranaan, ja hän, joka tuntui rakastavan yksinäisyyttä niin määrättömästi, itki katkeria kyyneleitä ajatellessaan, että jäisi nyt yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen.

Vielä surullisemmaksi ja synkemmäksi Elisabet kävi, kun hänen äitinsä kohta sen jälkeen sairastui ja kuoli tammikuun 25 päivänä 1892. Keisarinna vetäytyi nyt linnaansa Korfuun, missä eleli vainajiaan muistellen.

Aja Kyriahin vuoren huipulla on yksinäinen, pieni sypressien ympäröimä kirkko. Joka aamu ennen auringon nousua hän käveli sinne ja julkaisi kiellon, että kukaan muu ei niin varhain saanut tulla sinne.

Vaarallisimmillakin ja jyrkimmillä vuoripoluilla hän kulki aina ilman seuraa. Kuihtunut, mustiin puettu keisarinna muodosti lohduttoman vastakohdan saaren valoisalle, iloiselle väriloistolle.

"Minä hengitän kevyemmin ja vapaammin yksinäisillä kukkuloilla, missä toiset tuntevat ahdistusta", hän lausui. "Aja Kyriahilla viihdyn erinomaisesti; siellä voisin voittaa matkahaluni ja jäädä sinne ainiaaksi."

Siellä olevan kirkon muuriin hän oli kirjoittanut:

"Tässä istui Itävallan Elisabet. Länsituuli kuiski hänelle leppoisasti, ja kallio, joka hänen tähtensä oli pukeutunut kukkaisiin, rakkaudesta säilyttää hänen muistonsa."

Sattui usein, että hänen hovinaisensa ja hänen luennoitsijansa eivät nähneet häntä muuta kuin muutamia tunteja päivässä. Mutta näitten murheellisten vuosien monina murheellisina päivinä hänen suurimpana huvinaan yhä oli jonkun Heinen runon taikka jonkun Shakespearen näytöksen lukeminen.

Hän vaati kirjoilta vähemmin, että ne huvittaisivat häntä, vaan siihen sijaan, että ne toisivat hänen yksinäisyyteensä mielikuvituksellisia henkilöitä. Hän oli niin eläytynyt lempirunoilijainsa henkilöihin, että ne olivat hänen mielessään melkein todellisuuksina.

Välistä hänen luennoitsijansa koetti saada häntä mieltymään uusiin kirjailijoihin. Mutta silloin hänen silmänsä tuijottivat yhä kauemmas avaruuteen, ja hänen hajamielinen katseensa ilmaisi kaikkien sen tapaisten yritysten olevan turhia.

Vasta kun he uudestaan kävivät käsiksi Heineen tai Shakespeareen, syttyi hänen katseeseensa uutta eloa, ja sattui usein, että hän keskeytti lukijan ja lausui ääneen muutamia säkeistöjä, joita erityisesti rakasti.

Ainoa kerta, minkä hän näyttäytyi hovissa poikansa kuoleman jälkeen, oli silloin, kun Venäjän keisari ja keisarinna kävivät Wienissä yhdeksänkymmen-luvun keskivaiheilla. Hänen läsnäolonsa suurissa vastaanottajaisissa herätti vielä suurempaa osanottoa ja uteliaisuutta kuin Venäjän keisaripari. Suuri jännitys ja kunnioitus valtasi kaikki, hänen astuessaan Venäjän keisarin käsipuolessa juhlasaliin.

Hän oli puettu kuten aina surupukuun. Majesteetillisella sulolla hän tervehti läsnäolijoita. Hän näytti vähintäin kahtakymmentä vuotta nuoremmalta kuin ikäisensä, ja kaikista kestämistään kärsimyksistä huolimatta häntä vieläkin täydellä syyllä mainittiin hovinsa kauneimmaksi naiseksi.

Mutta varmaan hänen ajatuksensa olivat loitolla siitä loistosta, joka säihkyi hänen ja hänen vieraittensa ympärillä.

"Minusta tuntuu usein, kuin olisin taajalla harsolla hunnutettu, vaikka en olekaan, kuin olisin naamiaisissa keisarinnan vaatteissa", hän lausui kerran näinä vuosina. Ja toisessa tilaisuudessa hän virkkoi: "Liikkuessani ihmisten joukossa, tarvitsen itsestäni vain sen osan, joka minulla on yhteistä toisten kanssa. Ihmiset ihmettelevät, että minä olen niin heidän kaltaisensa, koska kyselen heiltä ilmasta ja makeisten hintoja. Se muistuttaa aivan vanhaa leninkiä, jonka silloin tällöin ottaa käsille säiliöstä pitääkseen sitä päivän."

Vuonna 1896 vietettiin Unkarin tuhatvuotis-juhlaa. Siihen aikaan Elisabet oli heikompi kuin tavallisesti eikä hän millään ehdolla tahtonut lähteä juhliin. Mutta lähetystö esitti hänelle valikoiduin sanoin, että hänen poissaolonsa heittäisi varjon unkarilaisten juhlatunnelmaan. Sielullisista ja ruumiillisista tuskistaan huolimatta hän viimein taipuikin ottamaan osaa juhliin.

Hän istui valtaistuimella puolisonsa rinnalla, puettuna mustaan pitsipukuun. Kaikki hänen yllään oli mustaa. Unkarilaisen tavan mukaan musta harso lankesi hänen hiuksilleen, jotka olivat säilyttäneet kauneutensa ja rehevyytensä.

Vain kasvot olivat valkeat ja äärettömän surulliset. Pitkät silmänripset olivat painuneet alas. Hiljaa ja välinpitämättömänä, niinkuin ei näkisi eikä kuulisi mitään, hän istui valtaistuimella: hän oli kuin kuvapatsas.

Silloin edustajakamarin presidentti rupesi puhumaan. Frans Josefin huomio heti heräsi ja hänen katseensa kiintyi puhujaan.

Mutta kuningattaren kasvoilla ei havaittu mitään muutosta, ne pysyivät yhtä valkeina ja yhtä liikkumattomina.

Puhuja mainitsi hänen nimensä. Ei lihaskaan värähtänyt hänen kasvoillaan. Mutta Elisabetin nimeä mainittaessa eljen-huudot kajahtivat kautta salin. Se oli yhteisen tunteen purkaus, niin voimakas suosionmyrsky, että valtaistuinsalin marmoriseinät tuntuivat vapisevan. Tässä "_Eljen Erzsébet_!"-huudossa oli rukous taivaaseen hänen puolestaan ja syvimmän rakkauden ilmaus. Siihen saakka niin jäykkä ja majesteetillinen pää liikahti; melkein huomaamatta hän nyökkäsi kiitokseksi. Eljen-huudot kajahtivat vielä mahtavampina kuin ennen ja niitä kesti useita minuteja. Unkarilaisten ylimykset heiluttivat töyhtökoristeisia hattujaan.

Heidän kuningattarensa päästi päänsä painumaan alas. Lumikalpeat kasvot punehtuivat yhä enemmän, hänen silmänsä avautuivat täydelleen, vanha loisto hohti hänen katseestaan, ja silmissä kiilui kyyneleitä. Läsnäolijat tunsivat, että rakkaus kuningattaren ja tämän kansan välillä oli yhtä vilpitön ja luja molemmin puolin, kuin se oli aina ollut.

Kuningatar vei pitsinenäliinan silmilleen ja pyyhki pois kyyneleet. Presidentti jatkoi puhettaan. Puna väistyi verkkaan hänen kasvoiltaan, ja pian hän jälleen istui Frans Josefin rinnalla kuin "Mater dolorosa".

Tämä oli viimeinen kerta, kun hän näyttäytyi Unkarissa ja viimeinen kerta, kun hän esiintyi ruhtinaallisessa loistossa.

XXVI.

Keisarinnan kuolema.

Keisarinna Elisabet ajatteli usein kuolemaa, mutta hän ei pelännyt sitä. Olemme nähneet, kuinka hän sotien ja ruttotautien aikoina riensi uhmaamaan vaaraa ja että hän matkoillaan ei koskaan väistänyt vaaraa.

Hänen makuuhuoneessaan Korfun linnassa oli kaksi runoa, jotka hän itse oli kirjoittanut ja panettanut yksinkertaisiin puupuitteisiin. Toinen niistä kuului:

"Gerüstet sein wie für die letzte Reise Allstündlich ohne sorgendes Bedenken, Das ist vielleicht die einzig rechte Weise Der Götter Segen auf ein Haupt zu lenken. Was du ersehnst, das wird dir ewig fliehen, Was du beweinen kannst, verlierst du auch. Die Huld des Schicksals wird nur frei verliehen, Und suchst du sie, verweht sie dir im Hauch! Es liegt ein Fluch auf allem ird'schen Trachten, Und was er hält, das ringt sich nicht mehr los. Doch lernst du lächelnd Glück und Glanz verachten, Dann sinkt dir ihre Fülle in den Schoss".

(Olla varustettuna kuin viimeistä matkaa varten joka hetki ilman surevaa arvelua, se on kai ainoa oikea tapa ohjata itselleen jumalien siunaus. Se, mitä ikävöit, on aina pakeneva sinua; mitä voit itkeä, senkin kadotat...Kohtalon suopeus suodaan vain vapaasti, ja jos sitä etsit, haihtuu se sinulta ilmaan! Kaikessa maallisessa pyrkimyksessä on kirous, ja mitä se pitää, se ei enää pääse irtautumaan. Mutta jos opit hymyten halveksimaan onnea ja loistoa, silloin niitten ylellisyys lankeaa helmaasi.)

Puhuessaan kuolemasta hän aina lausui:

"Olen valmis kuolemaan. Toivon vain, että en joutuisi kärsimään paljon enkä kauan".

"Kuolonajatus jalostaa mieltä, niinkuin puutarhuri kitkee rikkaruohon kulkiessaan puutarhassa", hän kerran lausui kreikkalaiselle luennoitsijalleen. "Mutta tämä puutarhuri tahtoo olla yksin ja suuttuu, kun uteliaat häntä tirkistelevät. Sen tähden pidän auringonvarjon taikka viuhkaa kasvoillani, sillä tahdon, että hän saa työskennellä rauhassa".

Aavistus sanoi hänelle, että hän kuolisi luonnottoman kuoleman. Hän luuli joutuvansa päättämään päivänsä merellä. Kävellessään rannalla tai laivansa kannella hän saattoi sanoa luennoitsijalleen taikka hovinaisilleen:

"Olen aina oleva meren oma, tiedän kuuluvani sille. Ollessamme kovassa tuulessa merellä, sidotan itseni kiinni tuoliin. Teen siten siitä syystä, että aallot houkuttelevat minua niinkuin ne houkuttelivat Odysseystä".

"Tiedän, että mikään ei voi estää minua vastaanottamasta kohtaloani sinä päivänä, jona minun täytyy se kohdata", hän lausui muutamia vuosia ennen kuolemaansa. "Kaikkien ihmisten täytyy määrättyyn aikaan taipua vastaanottamaan kohtalonsa, joka kauan ummistaa silmänsä, mutta kerran kuitenkin huomaa meidät. Mitä siitä, jos hukkuisin? Kansa sanoisi: Miksikä meni merelle? Miksikä matkusti ylipäänsä talvella -- hän, joka lisäksi oli keisarinna? Miksi ei pysynyt Hofburgissa? -- Mutta ehkäpä elämäni loppu on oleva vieläkin hämmästyttävämpi -- keisarinnallekin! Ihmisten varmuus ja ylpeys saavat usein korvapuustin kohtalolta. Jos jotakin semmoista minulle tapahtuisi, korvaisi se minulle paljon".

Keisarinnan toivon piti toteutua. Hän kuoli vieläkin hämmästyttävämmällä tavalla, kuin maailma taikka hän itse olisi osannut aavistaakaan.

Elämä oli auennut hänelle keväisenä idyllinä, se päättyi murhenäytelmänä.

Vainajien muistojuhlassa marraskuun 2 päivänä 1897 hän yhdessä puolisonsa kera meni Wienin Kapusinilaiskirkkoon, missä yhdessä rukoilivat poikansa arkun ääressä.

Jonkun ajan kuluttua hän lähti Itävallasta ja meni ranskalaiseen Biarritzin kylpypaikkaan, missä viipyi kaksi kuukautta. Hän tuotti Ranskan hallitukselle useita vaikeuksia, kun hän pitkillä kävelyillään meni Ranskan ja Espanjan välisen rajan poikki ja kun -- aivan vastoin hänen tahtoaan -- täytyi ryhtyä toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen tämän rajaseudun ryöväreiltä.

Liikuttava tapaturma oli äsken temmannut elämästä hänen nuorimman sisarensa. Alenconin herttuatar oli Ranskan ylhäisön eräitten naisten kera toimeenpannut keväällä vuonna 1897 hyväntekeväisyysmyyjäiset eräässä vasta rakennetussa parakissa Parisissa. Neljän aikaan iltapäivällä toukokuun 4 päivänä 1897 yht'äkkiä räjähti lamppu, jonka piti valaista eläviä kuvia. Tuli tarttui oviverhoon, ja kun ovet avattiin ihmisten päästämiseksi ulos, niin yht'äkkiä kaikki oli liekkien vallassa.

Satakolmetoista henkeä kuoli liekkeihin. Niitten joukossa oli myöskin Alenconin Sophie, Baierin Ludvig II:n entinen morsian. Hänen ruumiinsa löydettiin myöhemmin ja todennettiin. Mutta jo heti tulipalon jälkeen tiedettiin, että hänen oli täytynyt joutua tuhon omaksi, sillä hänen vihkimäsormuksensa oli löydetty raunioista.

Neapelin kuningatar ja Tranin kreivitär Mathilda olivat nyt ainoat elossa olevat keisarinnan sisaret.

Näistä Mathilda oli häntä lähinnä. Hän oli sielultaan ja maultaan Elisabetin kaltainen, hänkin karttaen maailmaa ja voiden parhaiten viettäessään liikkuvaista matkailijanelämää. Kylpypaikoissa ja hotelleissa hän kätkeytyi vaatimattoman "Neiti Nelly Schmidt'in" nimen suojaan.

Elämänsä viimeisen joulun keisarinna Elisabet vietti Parisissa sisarensa kanssa. Mutta ankara ischias-kohtaus pakoitti hänet kiiruhtamaan matkaansa etelään. Uudenvuoden iltana hän sen tähden lähti Marseilleen, mistä huvilaivansa Miramar vei hänet ja Tranin kreivittären San Remohon.

Siellä he olivat yhdessä pari kuukautta. Maaliskuun 1 päivänä he molemmat matkustivat Turinin kautta Territet'iin Sveitsiin, missä sisarukset erkanivat koskaan enää tapaamatta toisiaan.

Aikaisempina vuosina Elisabet oli usein oleskellut Genève-järven seuduilla, ja hän palasi mielellään paikkoihin, jotka hyvin tunsi. Territetistä hänen oli tapansa joka päivä mennä rautatiellä Glioniin ja sieltä jalkaisin vielä korkeammalla olevaan Mont de Caux'hon ainoastaan hovinaisen taikka erään nuoren miehen, Fredrik Barkerin, saattamana, joka oli hänen viimeinen lukijansa.

Oltuaan kuusi viikkoa Sveitsissä hän lähti Kissingeniin, missä sai vieraakseen puolisonsa.

Kaksi kuukautta myöhemmin hän saapui Wieniin, missä keisari otti hänet asemalla vastaan ja saattoi hänet Lainziin, missä hän viipyi kaksi viikkoa.

Hänen elämässään oli tuskin ollut yhtään semmoista aikaa, jolloin hän olisi ollut lähempänä mielipuolisuuden rajaa kuin nyt. Synkkämielisyyden harso painui hänen ylitseen yhä taajempaan, hänen katseensa oli harhaileva ja levoton, ja piirteet hänen suunsa ympärillä olivat tulleet katkeriksi ja jyrkiksi.

Hänen ruumistaan raatelivat hirveät hermotuskat eikä hän saanut lepoa yöllä eikä päivällä. Kun puheli hänen kanssaan, voi nähdä hänen laihojen käsiensä vapisevan ja kuihtuneiden kasvojensa kalpenevan hänen ponnistaessaan voimiaan kestämään ruumiillisia tuskiaan. Hän ei sietänyt enää juuri ketään ihmistä läheisyydessään. Yksinpä miehensä, lastensa ja lastenlastensa tapaaminen kiusasi häntä.

Heinäkuun 2 päivänä hän lähti Ischliin miehensä, Valerian ja tyttärenlastensa kera viettämään, kuten tavallista, keisarin syntymäpäivää mainitussa linnassa. Heinäkuun 18 päivä oli ainoa päivä vuodessa, jolloin hän luopui surupuvustaan, ja sinä päivänä oli keisariparin tapana yhdessä käydä kirkossa. Mutta tänä vuonna hän lähti jo ennen sitä matkalle, mennäkseen lääkärien neuvosta Hessenin Nauheimiin.

Viikkoa ennen oli Itävallan ja Unkarin suuremmissa lehdissä ollut hänen terveydestään seuraava tiedonanto:

"Hänen majesteettinsa keisarinna ja kuningatar lähtee heinäkuun puolivälissä Nauheimiin kylpemään.

"Hänen majesteettinsa on pitkän aikaa sairastanut verenvähyyttä, mikä tauti viime talvena on huomattavasti pahentunut vaikean hermotulehduksen (neuritis) ja siitä aiheutuneen useitten viikkojen unettomuuden johdosta. Sitä paitsi on tapahtunut sydämen laajennus.

"Täysin rauhallisissa oloissa tauti ei aiheuta mitään pelkoa, mutta lääkärit neuvovat hänen majesteettiaan mitä hartaimmin alistumaan kylpyhoitoon Nauheimissa sydänlihaksen vahvistamiseksi".

Matkalla Nauheimiin keisarinna poikkesi syntymäkaupunkiinsa Müncheniin, käymättä kuitenkaan tapaamassa tytärtään tai muita sukulaisiaan. Sitä vastoin hän hovinaisensa seurassa kävi julkisissa paikoissa ja "Hofbräuhaus'issa".

Vaikka yhä oli hyvin sairaan ja kärsivän näköinen, hänen terveytensä kuitenkin parani huomattavasti Nauheimissa olon aikana. Hieronta, jota hänelle annettiin, lisäsi hänen ruokahaluaan ja untaan. Hän oleskeli joka päivä monta tuntia läheisissä metsissä, kävi lähiseudun maalaistaloissa ja jaksoi jälleen käydä kävelyllä. Mutta entiset pitkät kävelyretkensä hänen oli pakko lopettaa, ne kun väsyttivät ja synnyttivät hengenahdistusta.

Elokuun 29 päivänä hän matkusti Nauheimista jälleen Sveitsiin. Tällä kertaa hän meni ylimääräisellä junalla. Nauheimista Mont de Caux'hon, missä voi helpommin saada olla rauhassa kuin meluisassa Territetissä, missä oli ennen asunut.

Hän oli huomattavan hyvässä voinnissa, nousi varhain ylös niinkuin tavallista ja teki joka päivä kävelymatkoja läheisille vuorille.

Jotka tapasivat tuon aina mustiin puetun, solakan, oudon naisen, joka niin tuttavallisesti puheli yhden ainoan naisen kera -- joka ilmeisesti oli hänen ystävättärensä -- saattoivat tuskin aavistaa, että hän oli Europan kolmannen suurvallan keisarinna ja yli neljänkymmenen miljonan ihmisen hallitsijatar.

Sähkösanomassa, jolla ilmoitti miehelleen onnellisesti saapuneensa Mont de Caux'hon, hän valitti sitä, että keisari ei voinut olla nauttimassa Sveitsin elämän tarjoamista suloista.

Hän aikoi viipyä siellä viisi tai kuusi viikkoa. Vähän ennen kuolemaansa hän kirjoitti miehelleen tuntevansa voivansa siksi paljon paremmin, että toivoi voivansa olla saapuvilla hänen pian vietettävässä keisarina-olonsa viisikymmenvuotisjuhlassa.

Syyskuun 9 päivänä hän meni huvimatkalle Rothschildien perheen omistamaan Pregnyn linnaan, joka oli ollut Josef Bonaparten omaisuutta.

Rothschildit olivat tehneet suuria palveluksia Neapelin kuninkaalle ja kuningattarelle, ja Elisabet halusi nyt osottaa heille kohteliaisuuttaan käymällä heidän linnassaan.

Sinne lähtönsä edellisenä iltana hän käveli Territetin sillan lähellä Fredrik Barkerin kanssa. He istahtivat rannalla olevalle sammaltuneelle paadelle. Keisarinna kuori viikunan ja tarjosi seuralaiselleen toisen puolen.

Samassa silmänräpäyksessä korppi lähti lentoon aivan heidän vierestään ja löi siivellään hedelmän keisarinnan kädestä.

Habsburgien suvussa oli korppia aina pidetty onnettomuuden-lintuna. Elisabetin seuralainenkin piti sitä pahana enteenä ja neuvoi luopumaan aijotusta matkasta Genèveen ja Pregnyyn.

"Rakas ystävä, minä en pelkää mitään", Elisabet lausui. "Olen fatalisti. Minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu".

Seuraavana päivänä hän lähti Pregnyyn, ainoastaan hovinaisensa, unkarilaisen kreivitär Sztarayn seuraamana. Hän oli mitä ihanimmalla tuulella, osottaen vapaaherratar Rothschildille mitä sydämellisintä ystävyyttä.

Samana päivänä iltapäivällä hän matkusti Genèveen, mennen asumaan Beaurivagen hotelliin, missä oli asunut ennenkin.

"Genève on minun kaikkein rakkain olinpaikkani", hän oli lausunut pari vuotta ennen kuolemaansa, "sillä siellä kävelen aivan huomaamatta kosmopolitien seassa".

Hotellin emäntä luonnollisesti tiesi, kuka hän oli. Keisarinna kysyi, oliko hänen henkilönsä pidetty salassa.

"Kyllä", emäntä vastasi, mutta lisäsi, että ei ollut mahdotonta, että palvelusväki oli tuntenut hänet eräältä aikaisemmalta käynniltä.

Elisabetin tultua Sveitsiin, kantonin hallitus oli antanut salapolisien toimeksi valvoa hänen turvallisuuttaan. Mutta hän oli tavallisuuden mukaan pyytänyt päästä sen luontoisista seuralaisista, koska tahtoi mieluimmin matkustaa yksinään. Syyskuun 10 päivänä, aivan keskipäivällä, hän lähti hotellista hovinaisensa seurassa mennäkseen höyrylaiva "Genèveen", joka veisi hänet takaisin Mont de Caux'hon. Hotellin henkilökunta katsoi hänen jälkeensä kiinnittäen huomiotaan hänen kevyeen, reippaaseen käyntiinsä.

Näytti siltä, kuin naiset eivät kerkiäisi laivalle ajoissa, ja kreivitär kiiruhti sen vuoksi muutamia askeleita edelle keisarinnasta.

Samalla hetkellä astui esiin mies, joka oli istunut penkillä Quai Mont Blanc-kadun varrella. Se oli italialainen Luigi Luccheni, vaarallinen anarkisti, joita Sveitsin viranomaisten oli kehoitettu pitämään tarkasti silmällä.

Hän astui Elisabetia kohti ja iski terävän murha-aseen hänen rintaansa.

Elisabet vaipui maahan. Hovinainen, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut, otti hänet käsivarrelleen, kun näki hänen kaatuvan.

"Voiko teidän majesteettinne pahoin?" hän kysyi.

"En tiedä", kuului vastaus.

"Tahtooko teidän majesteettinne tarttua minun käsivarteeni?"

"Kiitos."

Kreivitär koetti tukea häntä, mutta se oli tuskin tarpeellista. He menivät laivaan.

"Olenko kalpea?" keisarinna kysyi.

"Olette, teidän majesteettinne".

Hän vaipui jälleen alas ja pyörtyi.

Laiva oli sillä välin lähtenyt laiturista. Kreivitär Sztaray ja pari muuta laivassa ollutta naista koettivat virvoitella keisarinnaa tajuihinsa. Kukaan ei ajatellut murhaa. Mutta päästellessään auki hänen vaatteitaan helpottaakseen hänen hengittämistään, hovinainen huomasi veren jälkiä.

Elisabet tuli vielä kerran tuntoihinsa.

"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi kuuluvalla, kirkkaalla äänellä.

Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Vasta nyt hovinainen vakavasti säikähtyi. Hän ilmoitti kapteenille, että sairas nainen oli Itävallan keisarinna, ja laiva kääntyi heti takaisin Genèveen.

Elisabet vietiin purjekankaisella paarilla Beaurivagen hotelliin. Juuri kun hänet oli viety huoneeseensa, hän vielä pari kertaa huokasi syvään. Se oli hänen viimeinen elonmerkkinsä.

Muutamia päiviä ennen hän oli sanonut luennoitsijalleen:

"Toivon saavani nopean, kivuttoman kuoleman. Tahtoisin mieluimmin kuolla muualla kuin vuoteessani".

Kaksi lääkäriä ja pappi tulivat hotelliin aivan heti, mutta lääkärien tutkimukset voivat todeta vain, että hän oli tyynesti vaipunut kuolonuneen.

Kuolema oli aiheutettu terävällä aseella, joka oli lävistänyt neljännen kylkiluun, vasemman puolen rinnasta, keuhkon ja sydämen.

Tämä tapaus keskellä päivää ja avonaisella paikalla suuressa kaupungissa herätti koko maailmassa inhoa ja kauhua. Harvoin lienee mikään murha ollut niin kokonaan mieletön. Itävalta-Unkarin Elisabet ei ollut suoranaisesti eikä epäsuorasti millään tavoin vaikuttanut politikan menoon. Suurin osa siitä, mikä oli koskenut hänen maansa politikaa, oli ollut hänelle kokonaan vierasta. Hän oli, niinkuin Frans Josef surun hetkellä lausui, "tehnyt monelle hyvää, mutta ei kellekään pahaa".

Maailman silmissä hän oli vähemmin otsakoristeinen keisarinna kuin Wittelsbachien ihana ja onneton tytär, joka oli mennyt omaa tietään kautta elämän katse suunnattuna sisäänpäin ja ylöspäin.

Tämän jalon, oikeamielisen naisen murha vieraassa maassa kaukana omaisistaan on inhoittavimpia rikoksia, mitä meidän aikanamme on tehty.

Ja kuitenkin oli Luccheni korkeampien voimien aseena. Aavistamattaan Elisabet oli mennyt päin kohtaloaan. Kuolema oli hänelle ystävä ja vapauttaja.

Elisabet oli kauan ikävöinyt rauhaa ja lepoa, ja hän löysi ne niin, kuin itse oli toivonut -- ilman pitkiä kärsimyksiä ja luonnon helmassa. Jumala yksin, joka isänhelmaansa otti hänen levottoman sielunsa, tietää, eikö hänen viimeinen huokauksensa maailmassa ollut kiitollisuuden ja vapautuksen henkäys. [Keisarinna Elisabetin murhaaja hirttäytyi vankilassa lokakuun 19 päivänä 1910. Suom. muist.]

XXVII.

Loppusanat.