Part 11

Hänen ulkomuotonsa tarjosi mitä täydellisimmän sopusointuisuuden näyn. Mutta hänen luonteensa oli täynnänsä vastakohtia. Hän rakasti yksinäisyyttä ja ulko-elämää, mutta ei yksikään Europan ruhtinattarista osannut esiintyä niin edustavaisena kuin hän niissä tilaisuuksissa, joissa esiintyi virallisesti.

Elämäntapojen yksinkertaisuus oli hänessä yhtynyt rajattomaan tuhlaavaisuuteen. Niinkuin serkkunsa, Baierin Ludvig, hän käytti suunnattomia summia rakennuksiin ja haaskasi rahaa ja lahjoja ympärilleen, missä vain kulkikin.

Hän ei koskaan alistunut muodin oikkuihin, mutta siitä huolimatta hänen solakka vartalonsa oli vuosikaudet muotitaiteilijain ihanteena.

Hänen käyntinsä oli liitelevä ja kevyt, mutta hän kätki jalkansa paksuihin, paksupohjaisiin kenkiin. Kasvojensa ihanuuden hän piilotti harson taikka viuhkan taakse. Hänen pukunsa oli usein vaatimattomampi kuin hänen kamarineitonsa puku, mutta hänen synnynnäinen arvokkuutensa ei koskaan jättänyt tekemättä vaikutustaan, olipa hän puettuna kuinka yksinkertaisesti tahansa.

Hänen arkipäiväisissä leningeissään hameen tuli olla niin lyhyen, että jalat jäivät vapaiksi, sekä kiinteästi lanteita myöten, olematta kuitenkaan niin piukka, että olisi ollut esteeksi kävelemiselle. Liivi ommeltiin puseron tapaan.

Hyvin vastenmielisesti hän, milloin välttämätöntä oli, pukeutui kalliisiin hovipukuihin. Mutta niihinkin hän osasi lyödä yksilöllisyytensä leiman. Myöhempinä vuosinaan hän käytti melkein yksinomaan mustaa ja valkeata taikka valkeata mustalla reunustettuna. Joskus harvoin hän pukeutui vaaleanharmaaseen taikka sinipunaseen silkkiin tai samettiin, mutta räikeitä värejä hän ei käyttänyt milloinkaan.

Huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut, aika oli ihmeellisesti säästänyt hänen ulkomuotoaan. Jotka olivat nähneet hänet hovijuhlassa upeissa puvuissaan, hänen omituista kauneuttaan korostavan kullan ja jalokivien hohdossa, ovat sanoneet hänen viidenkymmenen vuoden vanhana olleen melkein yhtä kauniin kuin hän oli ollut kolmenkymmenen ijässä.

Hänen hiuksensa olivat säilyneet yhtä kauniina ja runsaina kuin nuoruudessa. Ollessaan hajallaan hänen tukkansa ulottui alapuolelle polvien, ja hän voi yhä kääriytyä siihen kuin suureen kaapuun. Hänen elämänsä viimeisinä aikoina siihen ilmestyi harmaita hapsia, ja on väitetty hänen olleen suruissaan siitä, että hiuksensa harmaantuivat.

Tämä hiusten tuuheus tuotti hänelle muuten paljon vaivaa. Vaikka hän muuten oli lempeä ja hyvä valtijatar alaisiaan kohtaan, sattui useinkin, että hän menetti kärsivällisyytensä niinä pitkinä tunteina, jotka menivät hänen hiustensa hoitamiseen.

"Tunnen tukkani", hän lausui kreikkalaiselle luennoitsijalleen Christomanokselle, sormillaan nivelien raskaita palmikoitaan, ikäänkuin keventääkseen päätään painavasta taakasta. "Se on kuin vieras olento pääni päällä".

"Teidän majesteettinne kantaa tukkaansa kruununa keisarikruunun sijasta", opettaja vastasi.

"On paljon helpompi vapautua toisesta kruunusta kuin tästä", keisarinna vastasi surullisesti hymyillen.

Eräänä päivänä hän käveli vuoripolkua, luennoitsijansa Christomanoksen saattamana. Tiellä tuli vastaan nainen, jonka hiukset oli leikattu lyhyiksi.

"Siinäpä viisas nainen, joka pitää tukkansa lyhyenä", Elisabet lausui. "Mutta jos minä leikkauttaisin tukkani, kun pidän tarpeettomana kantaa kaikkea tätä kuormaa, niin ihmiset hyökkäisivät kimppuuni kuin sudet".

Eräänä toisena päivänä, kun Christomanos luki hänelle ääneen suittaessa hänen hiuksiaan, hän lausui:

"Olen hiusteni orja. Ehkäpä jonakin päivänä sittenkin leikkaan tukkani pois".

Mutta nämä sanat olivat kai tuskin vakavasti tarkoitetut. Väsymys ja suuttumus kaikesta siitä vaivasta, jota tukka hänelle tuotti, aiheuttivat ehkä joskus lyhyeksi hetkeksi halun päästä siitä, mutta itse asiassa hän oli ylpeä tuuheasta tukastaan. Tämä oli yksi niitä harvoja turhamaisuuden piirteitä, joita hänessä oli huomattavissa.

XXIII.

Ystävyydensuhteita. -- Korfun linna.

Keisarinnan ollessa kerran kävelyllä Madeiralla, tuli hänen luokseen vanha mies, ojentaen hänelle kimpun kamelioita, ja keisarinna käski seurueensa antaa miehelle hopeakolikon kiitollisuuden osotukseksi.

Kun oli kulkenut jonkun matkaa, häntä vastaan tuli kaunis tyttö, joka niinikään ojensi hänelle kamelioita. Elisabet antoi hänelle ominkäsin kultakolikon.

Hänen seuralaisensa kysyivät häneltä, minkä tähden hän antoi nuorelle, terveelle tytölle enemmän kuin vanhalle miehelle.

"Koska tyttö oli niin kaunis", Elisabet vastasi.

Hän oli hurmaantunut nuoruuden kauneuteen.

Itsellään hänellä ei ollut ollut mitään nuoruutta. Hän oli ikäänkuin astunut lastenkamarista suoraan valtaistuimelle. Mutta juuri siitä syystä, että ei itse ollut saanut nauttia nuoruuden iloja, hän tunsi vastustamatonta vetovoimaa naisen ensimäiseen nuoruudentuoreuteen, tapasipa hän sen elämässä taikka taiteen esityksissä.

Shakespearen viisitoista- ja kuusitoista-vuotiaat sankarittaret, Miranda "Myrskyssä" tai Rosalinda näytelmässä "Miten mielitte", kuuluivat hänen suosikkeihinsa kirjallisuudessa. Ja joutuessaan matkoilla kosketuksiin nuorten, kauniitten tyttöjen kanssa, hän tavallisesti antoi heille kukkuroittain ystävyyttään ja lahjojaan.

Kuinka vakavat hänen ajatuksensa olivatkin, hän voi kuitenkin tuntea lapsellista iloa mitä vähäpätöisimmistä pikku asioista. Hänellä oli ihmeellinen taito mukautua lasten ja nuorten ihmisten ajatuselämään, ja viimeiseen saakka hänellä oli, milloin tahtoi, suuri taikavoima niihin, joitten kanssa joutui kosketuksiin.

Kuten tiedämme, hän seurusteli ainoastaan poikkeustapauksissa hovin naisten kanssa, jotka olivat hänelle henkisessä suhteessa ala-arvoiset ja joitten katsantotapa hänelle oli vastenmielinen. Milloin hän taas nuorempana ollessaan liittyi johonkin itseään alempisäätyiseen, se herätti tyytymättömyyttä ja juoruja.

Monet, jotka hänet tunsivat, väittävät, että hän ei ollut koskaan tuntenut mitään todellista ystävyyttä kehenkään. Mutta ollen suuressa määrin tunne-ihminen, hän voi jonkin aikaa tuntea lämmintä kiintymystä milloin toiseen, milloin toiseen, joka oli herättänyt hänessä myötätuntoa. Ja niin kauan kuin tätä tunnetta kesti, hän voi jutella tuon ystävän kanssa, olipa mies tahi nainen, kaikista mahdollisista asioista taivaan ja maan välillä.

Mutta hän väsyi äkisti useimpiin ja päästi heidät häviämään näköpiiristään tuntematta mitään kaipausta. Tässäkin suhteessa ilmeni hänen luontonsa ominainen levottomuus.

Eräässä aikaisemmassa luvussa olemme lyhyesti maininneet, että hänen vanhin veljensä oli mennyt naimisiin näyttelijättären, Henriette Mendelin kanssa. Heillä oli tytär, nuori kreivitär Wallersee, joka sittemmin joutui naimisiin operalaulajan Bruckin kanssa. Keisarinna, joka halveksi säätyerotusta, kutsui luokseen veljentyttärensä, ja piti tavattomasti tästä sukulaisestaan, joka seitsenkymmen-luvulla melkein aina nähtiin hänen seurassaan.

Tädin ystävyys valoi nuoreen neitoseen liian suuria ajatuksia omasta arvosta, ja kuuluupa hän toivoneen pääsevänsä kruununprinssi Rudolfin vaimoksi.

Tämän mentyä naimisiin, hän kuuluu kylväneen eripuraisuutta nuoren parin välille, ilmoitellen Stephanielle asioita, jotka Rudolf mieluimmin tahtoi pitää salassa vaimoltaan. Hänen ja Elisabetin välinen ystävyys laimeni vuosien kuluessa, ja Rudolfin kuoltua hän ei koskaan uskaltanut näyttäytyä tätinsä silmissä.

Innokkaana ratsastajana keisarinna tunsi suurta kiintymystä Elisa Renziin, ja heidän ystävyytensä antoi aihetta pahoihin juoruihin. Elisa ratsasti keisarinnan hevosia keisarillisessa ratsastushuoneessa, ja kehuttuaan keisarinnan lempihevosta "Lord Byronia", hän sai sen heti lahjaksi.

Myöskin taideratsastajatar Emilie Loisset sai iloita keisarinnan erikoisesta suosiosta.

Tuskin kuitenkaan mikään nainen hänen sukunsa ulkopuolelta on ollut niin läheisissä suhteissa keisarinnaan kuin _Ida von Ferenczy_, unkaritar, joka aivan nuorena oli tullut hänen palvelukseensa ja pysyi hänen luonaan hänen kuolemaansa asti.

Unkarissa toimitetuissa kruunajaisissa Elisabet oli tutustunut tähän nuoreen tyttöön, joka valloitti hänen sydämensä raikkaalla, miellyttävällä ulkomuodollaan, kirkkaalla älyllään, iloisella, avoimella olennollaan ja hienolla käytöksellään.

Monet vuodet hän seurasi keisarinnaa kaikilla tämän matkoilla, harmaantui hänen palveluksessaan, ja Elisabet osotti hänelle kaikin tavoin suosiotaan melkein viimeiseen hetkeensä asti.

Ida von Ferenczy oli kiintynyt valtiattareensa rajattomalla rakkaudella ja ihailulla. Viimeisinä vuosina hän oli vain nimellisesti keisarinnan lukijatar; itse asiassa hän oli keisarinnan seuranainen, hänen neuvonantajansa ja ystävänsä.

Muistamme, että Elisabet kuusikymmen-luvulla sai takaisin terveytensä Korfulla, jonka luonto oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen ja jonka kielen hän helposti oli opetellut.

Lukuisilla myöhemmillä käynneillään Kreikan maassa hänessä kypsyi ajatus rakennuttaa saarelle oma huvila. Ihanan Gasturin kylän lähelle loihdittiin hänen käskystään ja hänen makunsa mukaisesti se rakennustaiteellinen mestariteos, joka on saanut nimen "Achilleion". Tätä linnaansa Elisabet rakasti.

"Kaikki olen itse järjestänyt", hän sanoi, "ja itse valinnut jok'ikisen esineen. Sen tähden tunnenkin itseni siellä vähemmän vieraaksi kuin Wienissä."

Achilleionin julkisivu on merelle päin. Muita sivuja ympäröivät kukkaisterassit ja öljy-, laakeri- ja sitronapuiden vyöhyt. Linnassa on 128 huonetta ja tallissa sijaa 50 hevoselle. Kaikkiin huoneisiin keisarinna on koonnut kreikkalaisia ja pompejilaisia taideteoksia.

Linnan lähelle hän pystytti lempirunoilijansa Heinen muistopatsaan. Runoilija istuu Aja Kyriahin vuoren juurella pilarien kannattaman avoimen marmoritemppelin suojassa, katse suunnattuna merelle. Polvea vasten nojaavassa kädessä hänellä on taulu, johon kuvanveistäjä keisarinnan tahdosta on piirtänyt runoilijan seuraavan säkeistön:

"Was will die einsame Thräne? Sie trübt mir ja den Blick! Sie blieb aus alten Zeiten In meinen Augen zurück."

(Mitä tahtoo yksinäinen kyynel? Sehän sumentaa katseeni! Se on jäänyt silmiini vanhoilta ajoilta.)

Keisarinnan yksityishuoneet Achilleionissa olivat tykkänään eristetyt linnan muista osista. Hänellä oli oma käytävänsä, josta voi tulla ja mennä, milloin tahtoi, sekä yöllä että päivällä.

"Tahdon elää kuin ylioppilas", oli hänen tapansa sanoa. Ja niin hän elikin, mutta niinkuin hyvin ahkera ylioppilas.

Hän nousi nukkumasta kello viisi, otti kylvyn ja meni sitten ulos kävelemään, mutta tavallisesti yksin ja kirja kainalossa.

Kävelyltä palattuaan, hän harjoitti opinnoita. Tavallinen koululaisen kirjoitusvihko ja lyijykynä olivat kaikki, mitä hän tarvitsi kirjoittamiseen. Hän taivutteli eri kielten sanoja ja kirjoitti joka päivä aineen, jonka näytti luennoitsijalleen taikka opettajalleen.

Achilleionin ihanalla terassilla hänen oli tapansa pukeutua. Siihen laitettiin teltta, jossa hän puetutti ja kampautti itsensä merta vasten. Illalla hän kylpi marmoriammeessa, jonka oli ostattanut Villa Borghesesta Romassa. Yhdeksän aikaan keisarinna aina makasi vuoteessaan Heinen "Buch der Lieder" päänalusensa alla.

Usein sattui, että hän nousi ylös keskellä yötä ja meni kävelemään pimeille puistokäytäville. Vetäydyttyään huoneisiinsa, hovihenkilökunta voi nähdä, kuinka hän, puettuna pikimustaan pukuun ja musta harso käärittynä pään ympärille, hiipi terassin poikki puistoon.

Hän kuljeskeli kautta koko Achilleionin läheisen seudun. Erikoisella halulla hän käyskenteli jyrkimmillä ja vaarallisimmilla vuoripoluilla. Sinne hän aina meni yksin, sillä hänen hovinaisillaan ei ollut rohkeutta eikä kestävyyttä seurata häntä. Hiljaisuus vuorten huipuilla, ylimaallinen kirkkaus, luonnon majesteetillinen kauneus soivat hänen levottomalle mielelleen hetkisen rauhaa, ja hän palasi vuorikävelyiltään rikkaana ylentävistä vaikutelmista ja rakkaista muistoista.

"Mihin tulee ihmisiä, siellä kaikki turmeltuu", hän lausui. "Vain missä luonto saa olla rauhassa, se säilyttää kauneutensa. Sen vuoksi en näytäkään Achilleion-linnaani vieraille. Jos sen tekisin, niin muutaman kuukauden kuluttua ei olisi kiveäkään, jota toiset eivät olisi koskettaneet. Ihmiset kirjoittelevat nimiään joka paikkaan painaakseen oman vähäpätöisen leimansa kiviin."

Korkea, valkea puutarhamuuri ja öljypuiden lehvistö suojasivat hänen linnaansa uteliaitten katseilta.

"Englantilaiset ovat aivan toivottomat", hän virkkoi, "he seisovat tuntikausia vastakkaisella kukkulalla eivätkä kuitenkaan saa nähdä mitään."

Ja kuitenkaan hän ei ollut läheskään niin ihmisarka kuin on väitetty. Hän tunsi osanottoa ihmisiin. Mutta hän ilmaisi osanottoaan vain silloin, kun itse ei ollut heidän uteliaan huomionsa esineenä.

"Enhän pyydä ihmisiltä muuta, kuin että antavat minun olla rauhassa", hän usein lausui.

Missä häntä ei tunnettu, hän voi tuntikausiksi sekaantua kansan joukkoon, ja köyhiä kohtaan hän aina oli ystävällinen.

"Katsellessani luonnonihmisiä, saan jotakin siitä samasta rauhasta, jota luonnon on tapana suoda minulle", hän lausui.

Istuen tuoksuvan ajuruohon ja vaaleanpunaisten kanervapensaiden välissä, hän jutteli Gasturin talonpoikain kanssa, virkistäen itseään lempijuomallaan, vasta lypsetyllä kilinmaidolla.

Seudun asukkaat jumaloivat "Gasturin kuningatarta", niinkuin he häntä nimittivät. Hänen näyttäytyessään maantiellä, he heittäytyivät maahan hänen eteensä.

"Ihana kuningatar!" nuoret naiset huutelivat hänen jälkeensä. "Jumala askeleesi siunatkoon", vanhat naiset toivottivat, ristiten itsensä ikäänkuin antaakseen suurempaa tehoa sanoilleen. Nuoret miehet paljastivat päänsä ja katselivat häntä ihastuksella. Kylänlapset seisoskelivat ryhmissä häntä odottelemassa. Puoliksi piilottuneina paksujen öljypuiden runkojen taakse he tähystelivät häntä kaukaa, ja hänen tullessaan lähelle, he kilpailivat siitä, kuka saisi ojentaa hänelle öljypuun tai oranssipuun oksia.

Usein hän kävi eräässä munkkiluostarissa, joka on vuorenkukkulalla hänen linnansa lähellä. Hän jutteli mielellään näitten miesten kanssa, jotka vapaaehtoisesti olivat luopuneet elämästä toisten ihmisten keskuudessa.

Hän kysyi eräältä heistä, kävikö tämä joskus kylässä.

"Täytyyhän siellä silloin tällöin käydä ostoksilla", munkki vastasi. "Olemmehan ihmisiä ja ruumis tuntee nälkää ja vilua. Mutta mitäpä muuta kylässä tekisi? En kiellä, että siellä alhaalla voi olla sangen kaunista, mutta täällä ylhäällä on parempi olla."

"Ja minä sanon teille", keisarinna vastasi, "että olette valinnut paremman osan."

XXIV.

Kruununprinssi Rudolfin kuolema. -- Synkkämielisyyden painostusta.

Tammikuun 31 päivänä 1889 kohtasi Itävallan keisariparia onnettomuus, jonka vertaista ei liene siihen saakka tapahtunut. "Mayerlingin murhenäytelmä", joka pääpiirteiltään on tunnettu kautta maailman, mutta joka samalla on peitetty salaperäisyyteen, päätti yhtä äkillisesti kuin kamalasti heidän ainoan poikansa elämän.

Tästä tapahtumasta on liikkeellä tuhansia kertomuksia. On melkein suotavaa, että historia ei koskaan loisi valaistustaan tähän hämäryyteen, jos asia on niin, kuin Belgian kuningas kirjoitti Flanderin kreiville, että "kaikki huhut ovat paremmat kuin se, että saataisiin tietää totuus".

Varmasti tiedetään vain seuraavaa:

Kruununprinssi löydettiin kuolleena sängystään Wienin lähellä olevassa Mayerlingin metsästyslinnassa, missä hän oli viettänyt pari päivää. Hän oli kuollut päähänsä samastaan ammottavasta haavasta. Samasta huoneesta löydettiin ruumiina eräs nuori nainen, paronitar Vetsera, jota kruununprinssi oli rakastanut. Luultiin heidän tehneen itsemurhan, mutta merkkejä oli siitäkin, että Rudolf olisi murhattu. [Myöhemmin on eräs Saksan keisarin entinen salainen lähetti julkisesti väittänyt, että kysymyksessä oli tosiaankin murha, vieläpä Sarajevon tapauksen luontoinen valtiollinen murha, ja että tämä on todistettavissakin. Suom. muist.]

Kansa oli suuresti rakastanut krunnunprinssiä. Hänen henkilönsä tuntui lupaavan, että maa saisi hänestä uudenaikaisten aatteiden elähdyttämän lahjakkaan hallitsijan.

Mutta loistavien lahjojensa ohella nuori ruhtinas oli perinyt myöskin huomattavassa määrässä Habsburgien kevytmielisiä taipumuksia. Ja hänen lähimmät seuralaisensa olivat viime aikoina käyneet levottomiksi hänen tulevaisuudestaan.

Oli kuitenkin yksi, joka oli säilyttänyt luottamuksensa häneen, ja tämä ainoa oli hänen äitinsä. Tämä oli viisaasti ja varmasti ohjannut häntä hänen ensimäisessä esiintymisessään julkisuudessa, ja kruununprinssi sai osittain kiittää äitiään siitä kansansuosiosta, jonka oli saanut varhaisimmassa nuoruudessaan.

Sitten hän oli heittäytynyt toisille urille, mutta jotka tunsivat lähemmin keisarinnan, olivat Rudolfin parhaina hetkinä kuulevinaan hänestä äitinsä kaiun hänen sanoistaan ja ajatuksistaan.

Masentava kauhu valtasi Wienin tuona kylmän-harmaana tammikuun-aamuna, kun Mayerlingistä levisi huhu kruununprinssin kuolemasta. Kukaan ei oikein tuntenut asiaa, ja kaupungissa levisi suunnaton hätäännys.

Hofburgissa muuan vanha kamariherra selitti, että olisi ilmoitettava ensin keisarinnalle. Ja vaikka useimmat pelkäsivät, että tämä kauhea isku kokonaan musertaisi hänet, oltiin kuitenkin yksimieliset siitä, että se oli ainoa oikea menettely.

Tässä tilaisuudessa ilmeni kuitenkin, että Elisabetin sielussa oli enemmän vastustusvoimaa kuin useimmilla miehillä. Ensin hän ei virkkanut sanaakaan, mutta kääntyi vain muutamaksi minutiksi pois niistä, jotka surusanoman olivat tuoneet.

Viimein hän kysyi:

"Missä on poikani?"

Kun tähän oli vastattu, hänen ajatuksensa lensivät kuolleesta pojasta hänen mieheensä, joka ei vielä tiennyt mitään. Koko Hofburgissa ei näet ollut ketään, ei upseerien eikä ministerien joukossa, joka olisi rohjennut viedä keisarille tuota hirveätä sanomaa.

Neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä. Silloin keisarinna astui toisten luo. Suru oli jäykistänyt hänen piirteensä, ääni oli saanut toisen soinnun, ja kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Varmaan tämä oli raskain hetki tämän kovia kokeneen ruhtinattaren elämässä.

Hän ilmoitti itse tahtovansa antaa keisarille tiedon kauheasta tapauksesta.

Sankarillisesti taistellen omaa suruaan vastaan ja samalla kertaa lempeällä ja lujalla kädellä tukien puolisoaan, hän seurasi keisaria läpi kaikkien loppumattomien surumenojen jakson, saatellessa hautaan tätä heidän onnetonta lastaan, joka vei mukanaan niin monet heidän toiveensa.

Raskaat surunpäivät olivat ainakin antaneet maailmalle tilaisuuden kerrankin oppia tuntemaan keisarinnan arvon. Kun valtiopäivien lähetystö tuli ilmaisemaan osanottoaan keisarihuoneen suruun, keisari Frans Josef lausui seuraavat muistettavat sanat, joita sydäntä särkevät nyyhkytykset keskeyttivät:

"Mistä näinä päivinä saan kiittää korkeasti rakastettua puolisoani, mikä tuki hän on minulle ollut, sitä en voi kuvata enkä kyllin lämpimästi mainita. Kiitän sydämestäni Jumalaa, joka on lahjoittanut minulle semmoisen elämäntoverin. Levittäkää tätä tietoa. Kuta enemmän sitä levitätte, sitä kiitollisempi olen teille".

Toivo Habsburgien huoneen miehisen linjan jatkumisesta oli äkkiä ja kamalalla tavalla riistetty keisariparilta. Ja kuitenkin oli Frans Josefilla ja Elisabetilla voimia kirjoittaa paavi Leo XIII:lle: "Nöyryydessä annamme Jumalalle takaisin, mitä hän armossaan oli meille suonut".

Kymmenen päivää myöhemmin molemmat matkustivat Unkariin, seurassaan Maria Valeria.

Rudolf oli ollut ensimäinen hallitsevan huoneen prinssi, jota järjestelmällisesti oli kasvatettu tulemaan hyväksi, perustuslailliseksi Unkarin hallitsijaksi. Hän oli lapsuudesta pitäen tutustunut unkarinkieleen, jota hän puhui ja kirjoitti kuin unkarilainen. Lukuisilla matkoillaan maassa hän oli hankkinut perinpohjaiset tiedot sen eri osista, käyden yksinpä kaikkein syrjäisimmissäkin seuduissa. Hän tunsi kaikki Unkarin yhteiskunnan huomattavat miehet ja oli ystävyydensuhteissa Unkarin ylimystön useihin jäseniin.

Hänen kuollessaan järkkymätön kohtalo oli riistänyt unkarilaisilta suuren toivon.

Suru hänen kuolemastaan sai Budapestissä yhtä sydämellisen osanoton kuin Wienissä. Maan kaikista osista Frans Josef ja Elisabet saivat osakseen mitä lämpimintä osanottoa. Varsinkin äitiä säälittiin syvästi.

Budapestin asemalla olivat kuningasperhettä vastassa ministerineuvoston jäsenet, molempien kamarien edustajat, aatelismiehiä, kirkkoruhtinaita ja kaupunginvaltuusmiehiä. Rautatieaseman edustalla ylioppilaat odottivat suruharso käsivarressa, ja kansa muodosti kujanteen aina Ofenin kuningaslinnaan saakka. Kansanjoukko tervehti kuningastaan ja kuningatartaan semmoisella ystävällisyydellä, jonka vertaa oli nähty vain kruunajaisissa.

Unkarin Elisabet lausui muutamia vuosia ennen kuin hänet murhattiin:

"Jokaisella ihmisellä on elämässä hetki, jolloin hänen sielunsa kuolee, eikä sen tarvitse suinkaan sattua yhteen sen hetken kanssa, jolloin ruumiillinen kuolema tulee".

Hänelle se hetki sattui silloin, kun hänelle tuotiin tieto hänen poikansa kuolemasta. Siitä hetkestä lähtien hän ei enää ollut entisellään. Kerrotaan, että hän ei enää milloinkaan nauranut ja että hänen huulillaan harvoin nähtiin hymyäkään:

Hän oli ollut sankarillinen onnettomuuden kohdatessa häntä, mutta ensimäisten viikkojen itsehallitsemisen jälkeen tuli vastavaikutus raatelevana epätoivona.

Monien mielestä hänen käytöksensä oli jo kauan ollut ristiriitaista ja omituista. Nyt hän itse lausui, että hänellä ei enää ollut "voimaa elää eikä halua kuolla".

Berlinin lehdet kertoivat hänen tulleen mielipuoleksi. Siinä ne kuitenkin erehtyivät. Mutta jos hän todellakin olisi tullutkin mielipuoleksi semmoisen iskun jälkeen, ei sen olisi pitänyt ihmetyttää maailmaa. Juuri niihin aikoihin lääkärit huomasivat hänessä ensimäiset merkit sydäntaudista, jota hän sairasti kuolemaansa asti.

Tullessaan niitten huoneitten lähelle, joissa keisarinna oleskeli, hänen seurueensa saattoi kuulla epätoivoisan äidin nyyhkytykset. Yhä suuremmaksi kävi hänen vastenmielisyytensä näyttää ulkomaailmalle, mitä hän kärsi.

Useammin kuin koskaan hän pakeni pois hovista.

Kruununprinsessa Stephanieta hän ei enää koskaan tahtonut nähdä silmissään, sillä keisarinna piti hänen älyttömyyttään syynä Rudolfin erehdyksiin ja kuolemaan. Ei hänen tytärtäänkään, arkkiherttuatar Elisabetia, keisarinna sietänyt lähellään. Häntä vaivasi tämän lapsen näkeminen, joka oli perinyt isänsä luonnon ja osaksi äitinsä kasvonpiirteet.

Kansa ei häntä nähnyt enää koskaan ja aateli melkein yhtä vähän. Tullessaan joskus Wieniin hän ei enää asunut linnassa vanhoissa huoneissaan, n.s. Amalienhofissa. Hän ei voinut unohtaa sitä päivää, jolloin oli ollut pakoitettu keisarille viemään tiedon, jota kukaan muu ei uskaltanut hänelle ilmoittaa.

Häntä ympäröivä piiri kävi yhä suppeammaksi. Yhä enemmän hän pakeni ihmisiä, ja hän käski mitä ankarimmin pitämään uteliaat hänestä loitolla. Haavoittipa hän miestäänkin ja lapsiaan yksinäisyyden-kaipuullaan.

Tuskin edes hänen lempilinnansa Lainz nyt enää saattoi pidättää häntä montakaan viikkoa. Unkariinkin hän tuli harvemmin kuin ennen eikä viipynyt koskaan kauempaa kuin kuukauden kerrallaan. Ruusut kuihtuivat hänen puutarhasalongissaan Gödöllössä, ja hänen ratsastusratansa olivat jo kauan sitten menneet ruohon peittoon.

Ennenkin matkustushalu oli vallinnut häntä, mutta nyt se oli muuttunut kuumeeksi, joka ajoi häntä paikasta toiseen. Hän harhaili pitkin maailmaa kuin rauhaton lintu, joka ei voi löytää lepopaikkaa.

Silloin tällöin keisari kävi häntä tapaamassa näillä alituisilla matkoilla, ja silloin keisarinna tuntui hetkeksi hiukan vilkastuvan. Mutta tuskin keisari oli matkustanut, kun Elisabet vaipui vielä syvempään synkkämielisyyteen. Hän kävi aina surupuvussa, oli aina murheellinen, ja minne tulikin, aina hänessä kuvastui mitä syvällisin suru.

XXV.

Maria Valerian kihlaus. -- Herttuatar Ludovica kuolee. -- Oleskelu Korfussa. -- Viimeinen hovijuhla ja viimeinen käynti Unkarissa.