Part 10

"Tahdon, että jäätte edelleen Mentoneen", keisarinna vastasi. "Kohdistakaa kaikki huomionne mieheeni, sillä hänen elämänsä on välttämätön hänen alamaistensa menestykselle. Mutta minä sitä vastoin -- mitä minä olen? Muukalainen, joka kulkee tietään kenenkään huomaamatta. Minä voin joutua semmoisen tapaturman uhriksi, jota teidän valppautenne ei voi ehkäistä. Te ette kykene estämään, että kattotiili putoaa päähäni taikka että kallionlohkare irtaantuu jalkani alta, kun olen vuorta kiipeämässä."

XX.

Keisarinna Elisabet ja kirjallisuus.

Elisabet oli hyvin soitannollinen. Tiedämme hänen isänsä opettaneen hänet sitransoittajaksi, ja hän lauloikin hyvin kauniisti. Wienissä hän otti opetusta pianonsoitossa Lisztiltä ja esiintyi usein sitransoittajana ja pianistina hovin hyväntekeväisyyskonserteissa.

Hänen lempisäveltäjiään olivat Rubinstein, Chopin, ja Wagner. Richard Wagnerille hän esiintyi hädässä pelastavana enkelinä, lähettäen kerran säveltäjän elämän tukalimpina hetkinä hänelle isomman rahasumman. Hänen kuolemansa jälkeen keisarinna salanimellä kävi Bayreythin Wagner-näytännöissä.

Myöskin maalaustaiteesta hän oli kovin huvitettu. Hän oli personallisessa ystävyyssuhteessa Munkácsyyn ja Makartiin ja oli usein tuntikausia vieraana heidän ateliereissään.

Nuorempana ollessaan häntä huvitti käydä Burg-teatterissa, mutta myöhemmällä ijällään hän lakkasi käymästä siellä. Samoin kuin kuninkaallinen sukulaisensa Baierissa, Elisabetkin olisi mieluummin varmaan nähnyt, että näytäntö olisi annettu hänelle yksinään.

Mutta vaikka kävikin teatterissa yhä harvemmin, hän kuitenkin yhä edelleen osotti harrastustaan erinäisiä näyttelijöitä kohtaan. Kahdeksankymmen-luvun lopulla hän äkkiarvaamatta tuli Wienin hospitaliin tiedustamaan erään mielipuolisen näyttelijän tilaa. Ja tunnettu näyttelijä Ferdinand Bonn, joka muutamia vuosia ennen keisarinnan kuolemaa asui Wienissä, on kertonut seuraavaa:

Hän oli joutunut ansaitsemattomien loukkausten uhriksi sekä taiteilijatoimessaan että yksityiselämässään ja asui nyt Hietzingin laidassa Wienin lähellä.

Eräänä aamuna hänen palvelijansa tuli ilmoittamaan, että eräs rouva Elisabet halusi tavata häntä.

Kiukuissaan siitä, että ei saanut olla rauhassa, hän huusi niin ääneen, että sen piti välttämättä kuulua avoimesta akkunasta:

"En minä tunne ketään rouva Elisabetia. -- En ole kotona."

Palvelija meni viemään tätä vastausta. Mutta samassa taiteilija katsahti akkunasta ja näki solakan, musta-pukuisen naisen seisovan puutarhassa kahden muun naisen seurassa.

"Suokaa anteeksi -- ette suinkaan te vain ole keisarinna?"

Se oli tosiaan keisarinna Elisabet. Hän astui taiteilijan luo ja puhui ystävällisesti ja lohduttaen hänelle kaikista niistä vainoamisista, joitten alaiseksi hän oli joutunut. Osanottavaisena hän tarkasteli taiteilijan yksinkertaista asuntoa, pysähtyen pitkäksi aikaa erään valokuvan eteen, joka esitti näyttelijää itseään Hamletina.

"Mitä keisarinna, joka itse oli kärsinyt niin paljon, lausui minulle, kohotti minut niitten häijyjen juonittelujen yläpuolelle, joitten uhrina olin ollut", näyttelijä selitti. "En koskaan ole unohtava hänen sanojaan, ja kuolinhetkellänikin olen toistava niitä."

Ylpeä ja älykäs kun oli, Elisabetilla oli oma erikoinen makunsa taiteessa ja runoudessa, mikä maku ei suinkaan ollut sopusoinnussa hovin mielipiteiden kanssa. Hänen ihailunsa kaikkeen suureen oli käynyt hänen toiseksi luonnokseen, ja missä hahmossa hän kohtasikin suuren hengen, hän osoitti sille kunnioitustaan.

Eräässä edellisessä luvussa olemme nähneet, että hän vasta Madeirassa ja Korfussa, seurustellessaan luonnon kanssa, rakastui opinnoihin. Maailmankirjallisuuden suurmiehiltä hän etsi ja sai virkistystä, joka auttoi häntä kestämään elämän koettelemuksia.

Hänen lukuhalunsa tuli hänelle avuksi sitä raskasmielisyyttä vastaan, joka surullisten kokemusten ja perinnäisen taipumuksen nojalla alituiseen pyrki peittämään hänen sieluaan.

Harvat ihmiset ovat osanneet käyttää aikansa paremmin, kuin keisarinna Elisabet. Hän tuskin koskaan astui linnansa kynnyksen yli, ilman että hänellä oli kirja kädessä, ja tuntikaudet hän voi kävellä puutarhoissaan ja puistoissaan taikka istua penkillä, syventyneenä lukemiseen.

Etevät miehet, jotka tutustuivat häneen, hämmästyivät hänen tietojaan.

"Voidakseen puhella hänen kanssaan, täytyy olla hyvin perehtynyt historiaan, taiteeseen ja tieteisiin", oppinut Hasenauer lausui. "Hänen tietonsa ovat erinomaiset."

Hän on suurella taituruudella uus-kreikaksi kääntänyt kaikki, mitä Schopenhauer on kirjoittanut. Erikoisella mielihyvällä hän luki Voltairea ja Rousseauta. Hän, joka itse oli oppinut niin paljon ja jonka tiedonjano ei koskaan tuntunut tulevan sammutetuksi, puhui usein siitä, kuinka hyvin hän ymmärsi Rousseaun ikävöinnin takaisin luontoon. Keisarinna tahtoi niinkuin ranskalainen filosofikin hylätä kaikki tarpeettomat tiedot.

Koko maailma tietää, että Elisabetin ensimäinen ja suurin kirjallinen hurmaaja oli Heine. Ennenkuin hänen varsinainen harrastuksensa kirjallisuuteen vielä oli herännytkään, hän jo oli oppinut rakastamaan tätä runoilijaa. Avioliittonsa ensimäisinä vuosina hän oli sattumalta nähnyt hänen runojaan, ja nämä olivat vallanneet hänet sillä, että puhuivat samanlaisista kärsimyksistä ja pettymyksistä, joita Elisabet oli itsekin kokenut.

Myöhemmin hän luki kaikki, mitä Heine oli kirjoittanut.

Heinen "matkakuvilla" oli herkeämätön lumousvoima matkustelevaan keisarinnaan, joka yhä uudestaan ja uudestaan luki hänen runojaan.

Se, mitä hän piti erikoisessa arvossa runoilijassa, ja mikä vaikutti sen, että hän niin erikoisesti kiintyi hänen kirjoihinsa, oli Heinen suuri vilpittömyys.

"Heine on toisenlainen kuin muut suuret runoilijat, hän kun halveksii tekopyhyyttä", keisarinna kerran kirjoitti. "Hän näyttäytyy aina semmoisena, kuin on, kaikkine inhimillisine hyveineen ja kaikkine inhimillisine vikoineen."

Eräälle saksalaiselle kirjailijalle, joka oli löytänyt muutamien Heinen painamattomien satiristen runojen käsikirjoituksen, mutta joka valtiollisista syistä epäröi sen julkaisemista, keisarinna lausui:

"Heinrich Heinen lukijakunta ei ole vain yksi erikoinen kansa, vaan koko maailma. Hänen lukijoillaan on oikeus tutustua kaikkiin tämän runoilijan teoksiin, jota ei voida verrata kehenkään."

Hän tahtoi julkisesti osottaa kunnioitustaan Heinen muistolle. Muodostettiin komitea, jonka tehtäväksi tuli pystyttää Heinelle muistopatsas johonkin Saksan kaupunkiin. Puuha oli jo hyvällä tolalla, ja Itävallan keisarinna merkitsi listaan nimensä ensimäiseksi ja huomattavan suuren rahasumman.

Mutta silloin tuli Wienin hallitukselle kirje Saksan valtakunnankanslerilta. Bismarck lausui ihmettelynsä siitä, että ystävällisissä suhteissa olevan naapurimaan keisarinna tahtoi osottaa kunnioitusta runoilijalle, joka oli häväissyt Hohenzollerneita.

Frans Josef ja Elisabet olivat monet vuodet eläneet hyvinä ystävinä, jotka pitivät arvossa toistensa erilaista makua ja tunteita, mutta kolmiliiton takia keisarin täytyi pyytää puolisoaan tällä kertaa taipumaan rautakanslerin edessä ja pyyhityttämään nimensä pois Heinen muistopatsaan rahankeräyslistoista.

Keisarinna huomasi olevansa pakoitettu antamaan myöten, ja Bismarckin sekaantuminen estikin pystyttämästä Heinelle muistopatsasta Saksaan.

Mutta Elisabet oli itsepäinen ja osasi kostaa. Hän sai tietää, että tanskalainen kuvanveistäjä Hasselriis oli Romassa muovaillut hänen lempirunoilijansa muistopatsaan. Hän pyysi nyt kuvanveistäjän hakkaamaan sen hänelle marmoriin ja asetti sen Korfussa olevan linnansa edustalle.

Hohenzollernien ystävyys keisarinnaa kohtaan ei muuten millään tavalla tästä tapauksesta häiriintynyt. Saksan nykyinen keisari, joka oli hänen poikansa ystävä, osotti hänelle kaikkea mahdollista kohteliaisuutta. Elisabetin matkustaessa hänen valtakuntansa läpi taikka oleskellessa jossakin saksalaisessa kylpypaikassa, keisari puolisoineen kävi häntä tapaamassa ja osotti hänelle tuhansia pikku huomaavaisuuksia, joita Elisabet piti arvossa. Wilhelm II kuuluu lausuneen, että Itävalta-Unkarin Elisabet oli henkevin nainen, mitä hän on elämässään tavannut.

Mutta myötätunto oli tuskin molemminpuolinen. Heinen lyrillinen tuska ja iva elämän sortuneista kuvitelmista ensin oli saanut myötätunnon kielet väräjämään Elisabetin rinnassa. Mutta vasta sitten, kun preussilaiset olivat voittaneet Itävallan, maailma sai tietää hänen ihailevan runoilijaa. Tämän avoin viha Preussia kohtaan, hänen pureva ivansa hiippalakeista, hänen halunsa laittaa Preussin kotka seipään päähän Rheinin maitten tarkka-ampujain maalitauluksi, saivat epäilemättä vastakaikua Elisabetin sielussa.

Kirjoista hän oli oppinut pitämään Heinestä ihmisenä, ja hän ilmaisi monella tavalla ihastuksensa häneen. Usein hän lähetti seppeleen hänen haudalleen. Nauhoissa oli seuraava kirjoitus: "Keisarinna Elisabetilta hänen lempirunoilijalleen."

Tiedämme, että hän matkoillaan usein oleskeli Parisissa eikä hän koskaan jättänyt käymättä Montmartren kirkkomaalla omin käsin koristelemassa Heinen hautaa.

Oppiakseen tuntemaan runoilijan lähemmin, kuin mitä elämäkerroista oli mahdollista, hän kävi tapaamassa Heinen yhdeksänkymmen-vuotista sisarta, Hampurissa asuvaa rouva Charlotte von Embdeniä.

"Hän istui minun luonani, ei kuin keisarinna, vaan kuin rakas tytär", on tämä vanha nainen kertonut, lisäten, että hänen keskustelunsa Elisabetin kanssa ovat olleet hänen elämänsä kaikkein mielenkiintoisimmat.

"Ei yksikään arvostelija, ei yksikään elämäkerrankirjoittaja ole ymmärtänyt veljeäni niin hyvin kuin keisarinna Elisabet ymmärsi hänet", hän lausui.

Kruununprinssi Rudolf oli saanut selville, missä "Buch der Lieder"-teoksen käsikirjoitus oli ja oli ostanut sen äidilleen. Osottaakseen kiitollisuuttaan keisarinnan ystävällisyydestä, rouva Embden lahjoitti hänelle kokoelman runoilija-vainajan kirjeitä, jotka olivat sisällöltään liian yksityis-luontoisia tullakseen yleisön silmiin.

Piti itse olla harvinaisen runollinen luonne, voidakseen tuntea niin lämmintä osanottoa runoilijoihin ja heidän teoksiinsa, kuin keisarinna Elisabet teki. Ja kuitenkaan hän ei laisinkaan tahtonut lukea paljon kirjoja. Niitä, joita piti arvossa, hän luki yhä uudestaan ja uudestaan.

Saksalaisista runoilijoista Heine varmaankin oli ainoa, jota hän kokonaan ymmärsi ja piti arvossa. Göthe häneen ei tehnyt mitään vaikutusta, eikä Schillerkään ollut varsin läheinen hänen sielulleen. Maria Valeria, joka ihaili Scheffeliä, kiinnitti äitinsä huomion häneen, mutta tämä herätti paljon suurempaa innostusta nuoressa arkkiherttuattaressa kuin keisarinnassa, joka oli nähnyt ja kokenut niin paljon.

Uudenaikaisia ranskalaisia runoilijoita hän luki harvoin. Sitä vastoin hän pani paljon arvoa Lamartineen. Englantilaisesta kirjallisuudesta hän ihaili etupäässä Shakespearea ja Byronia.

Hänen harrastuksensa Shakespearea kohtaan ei antanut paljon perään hänen ihastukselleen Heineen. Hän kuuluu tehneen mainioita käännöksiä Shakespearen useista näytelmistä, ja monet kohtaukset hän osasi lausua ääneen muistista. "Hamlet" ja "Kesäyön unelma" miellyttivät häntä eniten. Hänellä oli jokaisessa linnassaan taulu, joka kuvasi Titaniaa aasinpäineen. "Se on kuvitelmiemme aasinpää, jota aina hyväilemme", keisarinna lausui.

Pitkiltä matkoiltaan, jotka veivät suurimman osan hänen aikaansa, hän joka viikko, joskus useamminkin, lähetti pitkiä kirjeitä keisarille ja lapsilleen. Sen sijaan, että olisi kertoellut kokemistaan ja omista ajatuksistaan, oli hänen suurissa, nelis-kulmaisissa kuorissaan runoja, joita hän itse oli sepitellyt, taikka hänen käännöksiään joistakin kohtauksista Shakespearen dramoista. Hän kirjoitti mainioita matkakuvauksia. Tehdäkseen ne vaihtelevammiksi, hän kuvitti tekstiä sadoilla piirroksilla paikoista, joissa oli käynyt.

Hänen kirjalliset työnsä säilytetään Hofburgissa, osaksi monet vuodet pitämiensä päiväkirjojen muodossa, osaksi omaisilleen lähettämäinsä kirjeitten muodossa.

Hänellä ei koskaan ollut mielessä päästää julkisuuteen mitään siitä, mitä kirjoitti. Hän luki ja kirjoitti sen ilon ja huvituksen takia, jota tämä työskentely hänelle antoi. Mutta kirjallinen maine ei häntä houkutellut.

Vain muutamia harvoja hänen runoistaan on tullut yleisön silmiin. Niistä on tunnetuin seuraava säkeistö, joka on kirjoituksena eräässä Ischlin lähellä olevassa Neitsyt Marian kuvassa, vaikka monet, jotka sen ovat lukeneet, eivät tiedä sen olevan keisarinna Elisabetin kirjoittaman:

"O, breite deine Arme aus, Maria, die wir grüssen! Leg' schützend sie auf dieses Haus Im Thal, zu deinem Füssen! O, segne dieses kleine Nest, Mag rings der Sturm auch wüthen! In deinem Schutze steht es fest Voll Gnaden wirst du's hüten!"

(Oi, levitä kätesi, Maria, jota tervehdämme! Laske ne suojaten tämän laaksossa, jalkojesi juuressa olevan talon yli. Oi, siunaa tämä pieni pesä, vaikka myrsky ympärillä riehukoonkin! Sinun suojassasi se pysyy lujana, armosta olet sinä sitä varjeleva.)

Muutamia vuosia ennen kuolemaansa hän oleskeli eräässä Kaakkois-Unkarin pikku kaupungissa Mehadiassa, käyttäen hyväkseen sikäläisiä "Herkules-kylpyjä".

Muuan paimen oli rakentanut majansa korkealle vuorenkukkulalle kylpypaikan yläpuolelle. Siellä keisarinna usein kävi, kirjoittaen kerran lyijykynällä pöytään unkarinkielellä runon, joka suorasanaisena käännöksenä kuuluu seuraavaan tapaan:

"Kaikki on maassa turhuutta, uskollisuus vain tyhjä sana. Suuri ja ihana olet korkeudessasi yksistään sinä, luonto! Onnellinen se, joka on sinua lähellä,sillä hän ei pety. Kaikki muun vaihdan mielelläni siihen rauhaan, jonka sinä minulle lahjoitat."

XXI.

Sairaus. -- Keisarinnan jokapäiväinen elämä. -- Hänen suhteensa palveluskuntaansa ja hovinaisiinsa.

Tiedämme, kuinka keisarinna Elisabet aikaisemmassa nuoruudessaan, kohta ainoan poikansa syntymän jälkeen, sairastui pitkälliseen tautiin.

Huolellinen hoito ja lukuisat oleskelut etelän lempeässä ilmastossa olivat pelastaneet hänen henkensä. Ja palatessaan monet vuodet kestäneiltä matkoiltaan kotiinsa, hän loisti terveyttä, ja hänen kauneutensa nousi uuteen kukoistukseen.

Seitsenkymmen-luvun lopulla hän sairastui siihen kiusalliseen tautiin, jota nykyisin tavallisesti sanotaan neurasteniaksi.

Se oli huomattavassa määrässä Wittelsbachien perhetauti. Miespolvesta miespolveen se oli ilmennyt vastenmielisyytenä seurusteluun toisten ihmisten kanssa ja kaikenlaisina merkillisinä oikkuina.

Kun perinnäistä taipumusta on, silloin hermotaudit vaikuttavat kaksinkertaisella voimalla. Elisabetin taipumus yksinäisyyteen, hänen vastenmielisyytensä julkiseen esiintymiseen, hänen tarpeensa alituiseen vaihtaa olinpaikkaa voidaan varmaan osaksi pitää perinnäisinä taipumuksina.

Hän oli sairaampi, kuin useimmat aavistivatkaan. Häiriöt ruumiinelinten toiminnassa, hermotulehdukset ja monet muut vakavat taudit tekivät monet vuodet hänen elämästään todelliseksi kärsimykseksi.

Tuskallinen ischias kummassakin polvessa pakoitti hänet kahdeksankymmen-luvun alussa luopumaan ratsastusurheilusta, uhri, joka tuntui hänestä erikoisen raskaalta. Koko loppu-ikänsä häntä vaivasi ischias, kymmenenä viimeisenä vuonna nämä tuskat olivat välistä niin voimakkaat, että hänen lääkärinsä selitti tarvittavan melkein yli-inhimillistä kärsivällisyyttä kestämään taudinkohtauksia huutamatta tuskasta.

Mutta Elisabet oli totuttanut ruumiinsa tottelevaisuuteen. Hän kärsi tuskansa kuin sankaritar ja etsi ratsastusretkien korvausta väsyttävistä vuorten kiipeämisistä ja peninkulmien pituisista kävelyretkistä.

Hänen rasittavat kävelynsä vapaassa luonnossa saivat asioita tuntemattoman luulemaan hänellä olevan hyvätkin ruumiinvoimat, sillä tottuneittenkin vuori-oppaitten oli vaikea seurata häntä väsymättä.

Tosin hän kevyen, joustavan käyntinsä takia saattoi kulkea pitempään kuin useimmat muut, mutta taipumus liiallisiin voimanponnistuksiin johtui suureksi osaksi ärtyneestä hermostosta. Kärsien unettomuutta, hän koetti väsyttää ruumiinsa, toivoen siten saavansa yöllä lepoa, jonka tarpeessa oli ja jota kaipasi.

Keisarinna oli tottunut hyvin yksinkertaisiin elämäntapoihin. Pöydän nautinnot olivat hänelle kokonaan vieraat; ei hän ainakaan pannut niihin mitään arvoa. Hänellä oli tavattoman huono ruokahalu ja hän söi harvoin muuta kuin kylmiä ruokia. Suurilla juhlapäivällisillä hän tavallisesti söi vain pari viipaletta vehnäleipää, kupin lihalientä ja hedelmiä.

Jokapäiväisessä elämässään ja matkoilla hän sangen usein jätti päivällisen syömättä, ja hänen ravintonaan oli silloin enimmäkseen lasi maitoa, palanen leipää ja pari kaakkua. Eniten hän piti makeisista, ja hänellä olikin aina konvehtirasia mukanaan.

Hän inhosi väkijuomia. Hovijuhlissa viinilasit olivat aina hänen lautasensa vieressä niinkuin muittenkin. Mutta hänen lasinsa pysyivät tyhjinä, hän joi maitoa eikä mitään muuta.

Kun hänen lääkärinsä määräsi hänet terveytensä takia juomaan lasin viiniä, oli se hänelle melkein mahdotonta.

Ylipäänsä hän vähän luotti lääketieteeseen. Mieluummin hän koetti lievittää tuskiaan omilla keksimillään hoitotavoilla. Viikkoja ja kuukausia hän eli yksinomaan maidolla. Toisinaan taas hän heittäytyi appelsini-hoidolle, jota noudatti hyvin tunnollisesti.

Hänellä oli sairaaloinen kauhu lihomista vastaan, osaksi siitä syystä, että pani suuren arvon solakalle varrelleen, osaksi sen tähden, että piti terveydelleen hyödyllisempänä olla laihana. Sen vuoksi hän punnitsikin itsensä joka päivä. Ja jos oli tullut parikin kiloa tavallista lihavammaksi, hän söi ainoastaan appelsineja, kunnes jälleen tuli niin laihaksi kuin tahtoi olla.

Lääkärit eivät olleet tyytyväisiä siihen, että hän kiinnitti niin vähän huomiota heidän neuvoihinsa. He pitivät sitä puolustamattomana, että hän eli niin niukalla ja kevyellä ruoalla. Ja kun hän myöhempinä vuosinaan kävi hyvin vähäveriseksi, he uskoivat tämän johtuneen hänen vuosikausia kestäneestä, itse valitsemastaan ruokajärjestyksestä.

Vaikka Elisabet omasta kohdastaan pani vähän arvoa aineellisille nautinnoille, hän ollessaan keisarin kanssa kuitenkin aina kiinnitti suurta huomiota ruokalistaan. Joka aamu piti kyökkimestarin lukea hänelle ruokalista, jonka hän huollelisesti tarkasti, ehdottaen siihen välistä muutoksiakin.

Ei mikään ruokapöytä maailmassa voinut olla maukkaampi kuin Itävallan hovipöytä keisarinnan ollessa kotona, ja hän hankki kaikkiin linnoihinsa kalleimmat porslinit ja komeimmat kulta- ja hopeakalustot.

Voi muuten sanomattakin käsittää, että näitä ihanuuksia hänen viettämässään yksinäisessä elämässä käytettiin hyvin harvoin.

Maria Theresialla oli ollut kuusitoista lasta. Hänen pojallaan keisari Leopold II:lla oli ollut seitsemäntoista lasta, niin että Itävallan keisariperhe oli siis hyvin lukuisa.

Sitäpaitsi asui Wienissä monta vierasta ruhtinasta, joista useimmat olivat sukua habsburgilais-lotringilaiselle suvulle.

Mutta lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, joissa arkkiherttuat ja arkkiherttuattaret talvisin kokoontuivat keisarilliseen pöytään, etäisemmät sukulaiset eivät juuri koskaan tavanneet Frans Josefia ja Elisabetia.

Keisari oli kovin kiinnitetty työhön ja vanhempana ollessaan hän menetti makunsa muihin huvituksiin kuin metsästykseen. Hän vietti siis melkein yhtä yksinäistä elämää kuin puolisonsakin.

Hänen käydessään tapaamassa Elisabetia taikka milloin tämä joksikin aikaa asettui johonkin keisarillisen linnaan ollakseen yhdessä miehensä ja lastensa kanssa, keisarinna teki kaikkensa luodakseen iloa näihin yhdessä-oloihin. Hän näytti ikäänkuin tuntevan tarvetta antaa miehelleen hiukan korvausta siitä perhe-elämästä, jota ilman tämän piti olla hänen matkojensa takia.

Illat hän silloin vietti melkein aina pitkissä, huvittavissa keskusteluissa terassilla taikka takkavalkean ääressä miehensä ja heidän nuorimman tyttärensä kanssa. Välistä Rudolfkin liittyi heidän seuraansa.

Jos keisari oli iltasella kiinni, hän seurusteli Valerian ja muutamien hovinaistensa kanssa, joitten lukumäärä kuitenkin yhä pieneni.

Hovia hän yleensä tahtoi pitää erillään itsestään. Hänen käytöksensä ilmaisi selvästi niille, joista hän ei pitänyt: "Pääsy syrjäisiltä kielletty!" Ja jos tätä hänen toivomustaan ei ymmärretty, hänen hermostuksensa saattoi leimahtaa ilmi-liekkiin.

Kerran hän Wienin keisarillisen linnan suurilla portailla antoi korvapuustin eräälle palvelusvuorossa olevalle kamariherralle, joka syystä taikka toisesta oli herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.

Tämän tapauksen olivat nähneet liian monet, jotta kamariherra olisi vaieten voinut niellä loukkauksen. Hän tunsi olevan syytä pyytää keisarilta eroa toimestaan.

Frans Josef varmaankin soi anteeksi puolisonsa tämmöisen tarmon puuskahduksen -- tarmon, jota häneltä itseltään puuttui aivan liian paljon. Hänen sanotaan lausuneen, että hänellä oli mitä suurin halu antaa kamariherralle ero.

Mutta hyväntahtoinen kuin oli, hän otti asian harkitakseen, ja lepyttääkseen katkeroittuneen kamariherran, keisari antoi hänelle seuraavana päivänä ritarimerkin.

Juttu aatelismiehestä, joka oli saanut ritarimerkin siitä syystä, että keisarinna oli antanut hänelle korvapuustin, huvitti wieniläisiä suunnattomasti.

Vanhempana ollessaan Elisabetista tosin ei paljon pidetty korkeammissa piireissä, joissa häntä tuskin tunnettiin, mutta siihen sijaan häntä sitä enemmän rakastivat hänen lähimmät hovinaisensa, ja hänen palvelijansa jumaloivat häntä.

Hän osotti suurta huolenpitoa sekä palveluskuntaansa että hovinaisiaan kohtaan. Hän otti osaa kaikkiin heidän suruihinsa ja kärsimyksiinsä, eikä kukaan osannut paremmin kuin hän hoivata ja lohduttaa heitä.

Palvelevan hovinaisen ollessa sairaana, keisarinnan oli tapana käydä häntä tapaamassa, ja hän voi silloin tuntikausia istua potilaan vuoteen vieressä.

Eräänä aamuna sanomalehdet toivat sanoman, että eräs hänen majesteettinsa keisarinnan kamarirouvista oli yöllä kuollut. Wieniläiset, jotka mielellään moittivat keisarinnaa, soimasivat häntä välinpitämättömyydestä, sillä hänet oli nähty edellisenä iltana ratsastamassa Praternissa.

Mutta kukaan ei tiennyt, että hän oli viettänyt viimeisen ja monta edellistä yötä potilaan vuoteen vieressä ja että hän oli ratsastanut raittiissa ilmassa liikunnolla virkistääkseen itseään siten aiheutuneesta rasituksesta.

Muuan hänen hovinaisistaan kirjoitti hänestä hänen kuolemansa jälkeen:

"Me, jotka rakastimme häntä niin suuresti, koska tunsimme hänet, ja jotka tunsimme hänet juuri siksi, että rakastimme häntä niin suuresti, emme kyyneliltä voi puhua hänestä.

"Hän oli yksi niitä harvoja olentoja, jotka voivat tulla toimeen ilman maailmaa, koska heillä omassa sydämessään on maailma, joka on niin paljon rikkaampi ja parempi kuin meidän maailmamme.

"Hänen jokainen ajatuksensa, hänen jokainen tunteensa oli ylevämielinen. Hän oli kuningatar sielultaan. Ja kuitenkin hän oli suora, vaatimaton, inhimillinen, täynnänsä liikuttavaa hienotunteisuutta hovinaisiaan ja palvelijattariaan kohtaan, Menipä hän siinä suhteessa pitemmällekin, kuin heille oli mieluista. Hän ei soittanut öisin, vaikka kärsi tuskiakin, sillä hän ei tahtonut häiritä toisten unta, hienotuntoisuus, joka -- keisarinnan tietämättä -- aiheutti sen, että palvelusvuorolla olevat hovinaiset monasti valvoivat hallitsijattarensa makuuhuoneen oven takana."

* * * * *

"Hänelle me uskoimme syvimmät ja inhimillisimmät tunteemme, aina varmoina hänen lämpimästä osanotostaan, hänen ystävällisistä neuvoistaan, ja samalla kertaa varmoina hänen avustaan, jos sitä tarvittiin" [Tämän kirjeen on tekijä saanut Wienin keisarillisesta hovikirjastosta.]

XXII.

Elisabetin puvut ja hänen tukkansa.

Luonto oli suonut keisarinna Elisabetille kauneutta, jalon mielen ja suuret henkiset lahjat. Sallimus oli asettanut hänet korkeimpaan asemaan, mitä nainen voi saavuttaa, ja hän näytti olevan luotu onneen ja rakkauteen.