Part 5
"Ah! Teidän ylhäisyytenne on ansainnut, koska teiltä puuttuu luottamusta minuun, että minä julkaisen jutun huomenna Wienin lehdissä. Mikä hauska artikkeli siitä tuleekaan: 'Kardinaali Cupidon lähettiläänä.' Olen saanut selville salaisuuden. Olen sen itse urkkinut esille. Teidän ylhäisyytenne olisi pitänyt luottaa koeteltuun ystävään ja uskoa, että salaisuus, jota madame Demidov ei voi saada selville, on vielä keksimättä, ettekä te eikä hänen majesteettinsa voi sellaista laatiakaan."
Kardinaali oli nyt todellakin pahoillaan. Hänen kehuttu vaiteliaisuutensa oli saanut sangen kovan iskun, eikä hän ollenkaan epäillyt, että tämä arvoituksellinen nainen voisi toimeenpanna pienen epämiellyttävän koston, niinkuin hän uhkasi.
"Uskokaa minua, _chère madame_", hän uskalsi sanoa viimein, "että vain juhlallinen lupaus hänen majesteetilleen ehkäisi minua kertomasta teille heti kaikkea, mitä halusitte tietää. Madame Demidovin arvoitusten arvaamiskyky on liian tunnettua minun kaltaiselleni diplomaattiparalle koettaakseni taistella sitä vastaan. Voin vain heittäytyä voitettuna täydellisesti teidän armoillenne."
"Olen jalomielinen teidän ylhäisyyttänne kohtaan", hän sanoi taas viehkeänä ja keimaillen. "Nyt kun oikkuni on tyydytetty, voin olla armollinen, mutta vain yhdellä ehdolla —"
"Mikä se on?"
"Että te sanotte minulle, mitä te viette prinsessalle lahjaksi hänen ylhäiseltä ihailijaltaan. Se ei voi olla vain _billet doux_ [rakkauskirje], sillä posti olisi ollut melkein yhtä turvallinen kuin teidän ylhäisyytenne. Onko se jokin harvinainen ja kallis lahja? Timanttejako? Helmiäkö? Vai _objets d'art_ [taide-esineitä]?"
"Se on todellakin mitä harvinaisin, ellen sanoisi ainoalaatuinen lahja", kardinaali sanoi nyt täydellisesti voitettuna ja alistuvaisena; "niin erinomaisen arvokas, etteivät timantit eivätkä helmet milloinkaan riittäisi niiden maksuksi".
"Ahaa?"
"Madame, muistakaa, että olen teidän armoillanne. Pitäkää tätä valtiosalaisuutena."
"Onko minun milloinkaan huomattu kavaltavan salaisuuksia?" kysyi hän kärsimättömästi.
"Niin kauan kuin minulla on teidän lupauksenne —"
"Ei tarvita uusia lupauksia. Tietenkin teidän ylhäisyytenne tuntee minut. Nopeasti, olette mennyt liian pitkälle voidaksenne enää peräytyä."
"_Voilà!_ Näyttää siltä, että viime vuonna kaunis prinsessa ihaillessaan Hofburgin kauneuksia suvaitsi heittää kaipaavia silmäyksiä kuuluisiin kultaisiin ja _vieux Vienne_-tekoisiin kynttilänjalkoihin, jotka olivat kuuluneet Maria Antoinettelle."
"Ah, niin, olen kuullut niistä. Niiden kerrotaan olevan mitä hienoimpia taide-esineitä, ja minä luulen, että moni Hapsburgin perheen jäsen on turhaan toivonut saavansa niitä omistaa."
"Kunnes nuo venäläisen naisen silmät katsoivat niihin halajavasti, ja keisarillisen sydämen oli mahdoton niitä vastustaa", myönsi kardinaali.
"Ja hänen majesteettinsa?"
"On pyytänyt minua laskemaan nämä samat kynttilänjalat yhdessä keisarillisten ja kuninkaallisten kunnioittavien tervehdysten keralla hänen ystävättärensä pienien jalkojen juureen."
"Ja teidän ylhäisyytenne otti tehtävän vastaan?"
"Hyvin vastahakoisesti, vakuutan teille, _chère madame_. Mutta minkä sille voi? Hänen majesteettinsa kykenee avaamaan vanhan diplomaatinkin sydämen yhtä helposti kuin hän avaa kynttilänjalkojensa salaiset jouset."
"Salaiset jouset?"
"Niin! Ettekö tiennyt, että kynttilänjaloissa oli salainen jousi ja salaperäiset kätköpaikat, mitkä historian mukaan kuljettivat monta kertaa Maria Antoinetten yksityisiä kirjeitä hänen veljelleen Wieniin? Oh, ne ovat hyvin kiintoisia perintökaluja, erinomaisen kauniita taide-esineitä."
Madame Demidov ei vastannut. Hän istui hetken aikaa katsellen miettiväisenä savupilviä niiden noustessa hänen savukkeestaan ilmaan, ja hänen silmänsä suuntautuivat aina silloin tällöin kardinaaliin, joka istui haaveisiinsa vaipuneena, varmaankin ajatellen Böömin matkaansa, minkä hänen täytyi siirtää toistaiseksi.
"Ah! Kuinka toivoisinkaan näkeväni nuo kynttilänjalat!" sanoi madame viimein kärsimättömästi huoaten.
"Ettekö ole niitä milloinkaan nähnyt? Ne ovat todellakin hienoimpia taide-esineitä, mitä milloinkaan olen onnistunut näkemään."
"Teidän ylhäisyytenne, on todellakin julmaa kiduttaa hartaan kokoilijan kärsivällisyyttä kertomalla aarteista, joita ei milloinkaan voi tarkastella."
"Olisikohan se niin kovin vaikeata?" kysyi kardinaali hymyillen.
"Oh, älkää naurako. Palan suorastaan uteliaisuudesta. Koko yön tulen uneksimaan _vieux Vienne_-kynttilänjaloista, kultaisista koristeista, salaisista jousista. Kuinka voin kuvitella mitään, minkä pitäisi voittaa kaikki näkemäni? Aivan varmasti siitä tulee painajainen."
"Älkää sanoko niin, _chère madame_. Ajatelkaa niitä tunnontuskia, joiden valtaan joudun tietäessäni, että hetkellinen varomattomuuteni, puhuen näistä koruesineistä, on tuottanut teille unettoman yön."
"Miksi ette vältä tunnontuskia ja poista painajaista tyydyttämällä kiehuvan uteliaisuuteni?"
"Kaikin mokomin", sanoi hänen ylhäisyytensä kerkeästi, "jos te kunnioitatte minua astumalla vaunuihin ja tekemällä vierailun kolkkoon asuntooni, niin tarvitsisi vain kääriä paketti auki —"
"Oh, _mon Dieu!_ Teidän ylhäisyytenne! Ehdotuksenne tulisi olemaan _très compromettant_ minulle [saattaisi minut huonoon valoon]. Ajatelkaa palvelijoitanne, herra Volenskia."
"Suokaa anteeksi, madame!" sanoi kardinaali. "Olen vanha diplomaatti ja olen lakannut olemasta vaarallinen kenellekään kauniille naiselle monta vuotta sitten."
"Diplomaatit ovat aina vaarallisia, teidän ylhäisyytenne! Enkä minä todellakaan uskaltaisi sitä tehdä, sillä pelkään, että minun rangaistukseksi täytyisi ottaa päähäni karmeliittihuntu. Mutta oi!" hän lisäsi tehden sievän anovan liikkeen, "salliiko teidän ylhäisyytenne, että lähetän luotettavan palvelijani herra Volenskin luo, että hän antaisi hänelle kynttilänjalat? Vakuutan teille, että en nuku hituistakaan tänä yönä, ja huomenna minä näytän kuin vanhalta lähettilään rouvalta, ellei teidän ylhäisyytenne tyydytä uteliaisuuttani."
"Madame, monien syntieni joukkoon, joita. Jumala paratkoon, syntikirjaa pitävä enkeli vähän liiankin tarkkaan merkitsee vahingokseni, on usein sattunut sellainen, että olen antanut naisen viettää unettoman yön, mutta ei milloinkaan sellainen, että olisin ollut syynä siihen, että nainen olisi näyttänyt tavallista vanhemmalta. Luulen, että sellainen synti olisi anteeksi antamaton. Siis, jos sallitte, soitan vaunujani ja ajan hotelliini heti tuodakseni teille mielenkiintonne esineet itse. Tuskin Volenski on kotona tällä hetkellä. Lisäksi minulla on matkalaukkuni avain, matkalaukkuni, jonne ne ovat lukitut."
"Oh, teidän ylhäisyytenne on ylen ystävällinen!" sanoi madame Demidov melkein lapsellisen iloisesti, "te huomaatte, kuinka suuri uteliaisuuteni on, siitäkin, että se on täydellisesti tukahduttanut kohteliaisuuteni, sillä minun on mahdotonta evätä teidän ystävällistä ehdotustanne".
Ikäänkuin peläten, että kardinaali muuttaisi mieltään, hän soitti kelloa ja käski ajamaan heti esille hänen ylhäisyytensä vaunut. Kardinaali, jota tämä vanha, vaikka ikuisesti uusi naisellisen uteliaisuuden piirre huvitti, sanoi, ettei hän viivyttelisi hetkeäkään, ja kymmenen minuuttia myöhemmin hän hyvästeli väliaikaisesti, ja hänen vaunujensa kolina häipyi pian etäisyyteen.
Madame Demidov istui hetken aikaa aivan hiljaa, voimatta liikkua — ehkä se johtui voimakkaasta jännityksestä — kunnes ei enää voitu kuulla vaunun pyörien ääniä. Tämä nainen tuntui joutuneen turtumuksen, melkein tiedottoman huumauksen valtaan, nainen, joka tavallisesti oli niin tarmokas ja elämää uhkuva.
Mutta tämä ei kestänyt kauan. Vastavaikutus tuli pian. Kuinka ihmeissään hänen hienostunut vieraansa olisikaan ollut, jos hänen olisi suotu nähdä toisen näyn ja katsella eleganttia huoletonta maailmannaista tällä hetkellä, naista, jonka hän oli jättänyt makaamaan velttona nojatuoliin leikittelemään joutilaana savukkeella.
Innokkaana ja kiihtyneenä hän avasi kuumeisesti pöytälaatikkonsa ja luki uudelleen Eugenin tuomat tiedot tsaarin pojan katoamisesta ja kreivi Lavrovskin arkamielisistä puuhista. Silloin tällöin pääsi hänen tiukasti sulkeutuneiden hampaittensa välistä lyhyitä katkonaisia lausahduksia tuskin kuuluvasti. Ne olivat ikäänkuin tämän voimakkaan sisäisen kiihtymyksen varaventtiilejä.
Kohtalo oli siten johdattanut hänen tielleen avaimen suureen salaisuuteen. Hän värisi muistellessaan tuota kiusallista hetkeä Itävallan rajalla, jolloin kömpelön tai virkaintoisen tungettelijan kädet olivat sekaantuneet hänen raportteihinsa. Oh, se oli nöyryyttävää, matelevainen kohteliaisuus pilkkasi häntä, ja pilkka kohdistui epäilemättä häneen vaarallisena vihollisena. Venäjän hallituksen vakoojana. Sitten oli anteliaasti jaeltava rahaa huhujen tukahduttamiseksi, mutta se ei kuitenkaan riittänyt estämään juorukelloja levittämästä — oh! vain kuiskeena — mielenkiintoista juttua, että madame Demidov, Wienin hienoston kukka, prinssien, kardinaalien ja kuninkaiden ystävä, sai suuret varansa vakoilemalla ulkomailla olevia maanmiehiään. Joitakin sellaisia huhuja pääsi liikkeelle, sitä ei ollut epäilemistä. Hän oli sen tuntenut toisinaan, vai oliko se vain mielikuvitusta? Kuitenkaan siihen ei oltu saatu varmuutta, eikä sitä olisi saatavakaan, sillä madame Demidov piti elämästään, iloisesta, loistavasta hovielämästä ja siitä ihailusta, minkä hänen kauneutensa ja rikkautensa herätti ihmisissä, sekä niistä ystävyyssuhteista, joita hänen kirkas älynsä ja viehkeät tapansa hänelle hankkivat.
Mikä oli hänen ammattinsa? Älkää arvostelko tätä liian ankarasti. Venäjänmaa on iso, mutta ankara isänmaa, joka vaatii kaikilta lapsiltaan palveluksia heidän varojensa ja kykyjensä mukaan. Meistä länsimaalaisista vakooja-nimitys on häpeällinen, me inhoamme sitä, jos sitä käytetään miehestä, emmekä voi sitä ollenkaan käsittää nuoren lahjakkaan naisen mainesanana. Mutta Venäjänmaalla, missä ehdottoman yksinvallan ympäri punoutuvat juonittelun ja salahankkeiden verkot, missä iskuja suunnataan keisarikunnan joka kulmalta valtion päämiestä kohti, joka kansanluokasta ja aina salakähmäisesti, täytyy näitä iskuja vastustaa vastaiskuilla, jotka ovat samoin salaisia, nopeita ja pimeitä. Vihollinen, joka on kätkeytynyt palatsin jokaisen pylvään taa, voi tulla kukistetuksi vain yhtä salaisilla keinoilla kuin se itsekin käyttää. Venäjä käyttää sellaisia keinoja suojellakseen itseänsä ja itsevaltiasta herraansa: moittikaa systeemiä, jos haluatte, mutta koettakaa sääliä sen useinkin vastentahtoisia palvelijoita.
Madame Demidov ei milloinkaan miettinyt, oliko hänen ammattinsa kiitoksen vai moittimisen arvoista, hän palveli maataan parhaimpansa mukaan, ja keimaili ihmisten kanssa kuten ennenkin, vaikka aina alttiina sen halveksumiselle.
Mutta tässä tapauksessa tuntui kohtalo todellakin laupiaalta. Heti kuin hän oli kuullut hänen ylhäisyytensä kiintoisan kertomuksen keisarin kynttilänjaloista, hänen kirkas älynsä oli päättänyt keksiä jonkin keinon salaisten kätköpaikkojen valtaamiseksi. Hetken kuluttua olisi kardinaali palannut kallisarvoisina kuormineen, ja madame Demidovhan oli ajanut perille vaikeampiakin hankkeita kuin oli kardinaalin pakottaminen uskomaan hänelle kynttilänjalkojen kuljettamisen Pietariin.
Tämä raportti, mikä sisälsi vain muutaman sanan, minkä raportin hän oli laatinut Eugenin kokoomista niukoista tiedoista tsaarin pojan katoamiseen nähden, olisi salaisessa kätköpaikassa varmasti tallessa. Raportti ei merkinnyt paljon, mutta koska se epäilemättä tulisi hallituksen käsiin ennemmin kuin mikään salaliittolaisten tiedonanto, voisi se olla jonkin verran arvokas. Madame Demidov, joka oli hyvin perehtynyt tämän kaltaisiin asioihin, oli varma, että tsaarin poika oli ryöstetty joidenkin pakottavien vaatimusten takia ja että hän oli panttivankina salaliittolaisten käsissä. Hän pääsi hyvin lähelle totuutta ajatellessaan asiaa uudelleen, ja huomasi samalla, kuinka avuton olisi Venäjän poliisi, vieläpä tsaari itsekin, kun Nikolai oli kadonnut ja vankina.
Että kreivi Lavrovski, joka oli tehnyt suuren rikoksen yksinkertaisuudessaan — päästäessään suojattinsa livahtamaan käsistään, yrittäisi päästä hänen jäljilleen joko mahdollisin tai mahdottomin keinoin, sitä ei ollut epäilemistä. Wienin salapoliisit olivat tunnettuja yli koko maailman viisaudestaan, ja lisäksi Furet’n kaltainen mies ei herättäisi vehkeilijöissä epäilyksiä samalla tavalla kuin Venäjän hallituksen kätyri. Mutta madame Demidov oli päättänyt näytellä pääosaa rohkean salaliiton paljastamisessa. Hän tiesi kuinka suuresti hallitus luotti hänen kykyynsä, ja tässä oli paras tilaisuus, mitä hänellä oli milloinkaan ollut, näyttääkseen heille, että hän oli ansainnut heidän luottamuksensa.
Hän oli täysin peloton nainen. Kun hän tahtoi täyttää velvollisuutensa, ei hän ollenkaan ajatellut omia vaarojaan kostonhimoisten vehkeilijöiden käsissä. Mutta hänen varustuksissaan oli heikko kohta — onkohan ihminen milloinkaan vailla sellaista kohtaa? — ja hänen heikkoutensa oli siinä, että hän pelkäsi, että maailma merkitsisi hänet polttomerkillä, kaikkien ystäviensä edessä, vakoojana.
Tuo nimi värisytti häntä, kun se jonkin asian johdosta tuntui häämöttävän hänen edessään, niinkuin tuona kauheana yönä rajalla, jolloin perikato tuntui uhkaavalta, ja kun hän vain ajattelikin sellaista kuiskailevan ympärillään niiden, jotka olivat pitäneet kunnianaan kuulua hänen tuttaviinsa, niin tuntui se sietämättömältä.
Ehkäpä hienoston naisen ylpeyteen, naisen, joka pelkäsi, että hänen täytyisi laskeutua alas säädystään, liittyi jonkin verran tuota salaista tunnetta, joka muutti tämän maailmallisen politikon joskus pelkäksi naiseksi. Se tunne toi aina hänen silmiinsä ikävöivän ja aran ilmeen, minkä hän niin harvoin antoi niissä viipyä. Ehkä hän ajatellessaan korkeita ja jalosukuisia ystäviään, jotka kääntäisivät halveksuvasti selkänsä Venäjän poliisin palkkaamalle vakoojalle, muisti ikävöiden erään ystävänsä, nuoren, ylimyksellisen puolalaisen, joka ikävä kyllä ajatteli häntä nykyjään niin vähän, mutta joka halveksisi häntä niin suuresti silloin.
Mutta nyt, jos kohtalo vain suosisi häntä hiukan aikaa vielä, jos hänen onnistuisi taivuttaa kardinaali antamaan hänen viedä kynttilänjalat Pietariin, hänen ei ollenkaan tarvitsisi pelätä ilmitulemista. Hän oli lukenut läpi paperit, ne raportit, jotka hän tahtoi toimittaa perille; jos salaiset kätköpaikat olivat sellaisia, jollaisiksi kardinaali oli ne kuvaillut, hän voisi uhmata rettelönhaluisimpiakin virkailijoita vaarallisella matkallaan rajan poikki.
Nyt taas kuului rattaiden kolinaa. Hänen ylhäisyytensä vaunut pysähtyivät porttikäytävään. Nopeasti silmätessään peiliinsä hän havaitsi, ettei hänen kasvoillaan näkynyt kiihtymyksen tai tunteen jälkeäkään. Hän sytytti taas savukkeen ja ojentautui pitkäkseen leposohvalleen, ja kun kolme minuuttia myöhemmin hänen ylhäisyytensä astui sisään kantaen kallisarvoista taakkaansa, hän ei voinut lukea muuta kuin kiihkeätä mielenkiintoa hurmaavan emäntänsä ilmeikkäiltä kasvoilta.
Siroilla sormillaan hän auttoi häntä purkamaan lukuisat kääreet, mitkä Ivan vain muutama hetki sitten oli niin luottavaisesti käärinyt kallisarvoisten korukalujen ympärille.
Taiteentuntijan innostus oli ilmeisesti rajaton, ja madame Demidov ei väsynyt kiittelemästä hurmaavia arvoesineitä..
"Mutta, hyvä Jumala!" hän huokasi, "kuinka hauraita ne ovatkaan".
"Eivät niin hauraita kuin luulette", sanoi hänen ylhäisyytensä, "sillä nämä kynttilänjalat ovat noin kolmensadan vuoden vanhoja, ja niitä ovat varmaankin monet kädet pidelleet, ja ne ovat kuitenkin vielä hyvässä kunnossa".
"Eivät aivan hyvässä, luulen", neiti vastasi, "sillä katsokaa! Tämän pienen Amorin käsivarsi on ikävä kyllä murtunut ranteesta kyynärpäähän asti."
"Oh, _mon Dieu_!" sanoi hänen ylhäisyytensä, "toivon, että tämä on tapahtunut, ennenkuin sain haltuuni nämä epämukavat esineet. Vakuutan teille, _chère madame_, ne tuottavat minulle alituista huolta, aina siitä hetkestä asti, jolloin hänen majesteettinsa pakotti minut ne ottamaan. Sallikaa minun panna vioittunut kynttilänjalka syrjään. Tai ehkä olette hyvä ja kääritte sen taas papereiden sisään. En uskalla pidellä sitä enää, sillä pelkään vahingoittavani sitä enemmän, ja voin näyttää teille toisen kynttilänjalan salaisen jousen, sillä ne ovat molemmat samanlaisia."
Varovaisesti, ikäänkuin se olisi ollut lapsi, kääri hänen ylhäisyytensä madame Demidovin avulla vahingoittuneen kynttilänjalan uudestaan monien paperien sisään, ja he panivat sen huolellisesti syrjään. Ja sitten kaunis venakko tarkasteli innokkaana kardinaalin sormia tämän painaessa pientä kultaista lehteä ja selittäessä hänelle kätköpaikan jousen salaisuuden, joka kätköpaikka oli niin täydellisesti, niin kokonaan turvassa kaikilta urkkimisyrityksiltä. Madame Demidov voi vaivoin peittää kiihtymystään, ja hän jännitti voimansa suorittaakseen vaikean diplomaattisen tehtävänsä, joka nyt oli toteutettava.
"Ah!" hän sanoi viimein, "ei ole ihme, jos teidän ylhäisyytenne tuntee itsensä hermostuneeksi ja rasittuneeksi, kun teidän hallussanne on noin hauraat esineet. Ette voi käsittää, kuinka huolimattomia tullivirkailijat ja rautateiden kantajat ovat Itävallassa, varsinkin kun heidän kuljetettavanaan on miehille kuuluvia laatikoita ja matkalaukkuja. Olen huomannut, että naisten tavaroita he käsittelevät huolellisemmin, sillä he pelkäävät mitä seuraa hameen rypistymisestä tai pitsin repeämisestä."
"Saan suorastaan kauhunväreitä, _chère madame_", sanoi hänen ylhäisyytensä. "Luulen, että elämäni tulee olemaan pelkkää kurjuutta, kunnes tulee se onnellinen hetki, että ne ovat turvassa prinsessa Marionovin käsissä, ellei oteta lukuun katkeraa pettymystäni täytyessäni siirtää toistaiseksi kauan suunnittelemani loma."
Madame Demidov tutki yhä edelleen kauniita kynttilänjalkoja sanoessaan leikillisesti:
"Olisiko teidän ylhäisyydellänne mitään sitä vastaan, että luovutte olemasta Amorin lähetti?"
"Jos vain tietäisin kuinka niin menettelisin, _chère madame_, niin mielelläni niin tekisin."
"No hyvä, teidän ylhäisyytenne on näkevä, kuinka hyvä ystävänne olen. Otan vastatakseni näistä tavaroista, niin kauan kuin teidän ylhäisyytenne on lomalla, ja lupaan teille, että ne tulevat olemaan yhtä tallella minulla kuin ne ovat olleet Hofburgissa."
"Te, madame?"
"Niin. Aikomukseni oli lähteä Pietariin huomenna, kuten tiedätte, ja jos tahdotte, voin ottaa kynttilänjalat mukaani pakattuina parhaimpien hovihameitteni ja -pitsieni joukkoon. Sitten, jos tahdotte, annan ne joko Marinov-palatsiin käyntikorttinne ohella tai pidän ne hallussani tuloonne saakka, jos taas tahdotte antaa ne itse."
"Madame! Olette tuhat kertaa liian ystävällinen", sanoi hänen ylhäisyytensä epäröivästi. "En todellakaan oikein uskalla suostua ehdotukseenne, ja kuitenkin —"
"Se vapauttaa teidät suuresta tuskasta, vai kuinka? Ja lisäksi voitte vapaasti lähteä tuntemattomana huvimatkallenne, eikä teidän tarvitse tuottaa pettymystä niille, jotka tahtovat seurata teitä", lisäsi hän viekkaasti huomaten, kuinka valmis hänen ylhäisyytensä oli myöntymään.
"Ah, madame, älkää houkutelko minua, voisin vielä hyväksyä tarjouksenne", hän sanoi yhä vastustaen muodon vuoksi.
"Älkää puhuko siitä enää sitten, vaan suostukaa ystävälliseen tarjoukseeni, niinkuin olen ehdottanut", neiti sanoi ojentaen kätensä kardinaalille, joka kohteliaasti suuteli hänen sirojen sormiensa päitä.
"Kuinka voinkaan kiittää teitä, _chère madame_?" sanoi kardinaali päästäen selvän helpotuksen huokauksen, kun hän lopulta oli taipunut naisen ystävällisen suostuttelun edessä.
"Kertomalla minulle kaikki viimeisimmät skandaalit parhaista ystävistäni", hän sanoi nauraen painuen yhä mukavampaan asentoon komeaan nojatuoliinsa.
Voitto oli saavutettu, ja seuraavina hetkinä hänen ylhäisyytensä henkevä keskustelu auttoi madamea unohtamaan sen illan rasitukset. Lopuksi kardinaali hyvästeli, jättäen taide-esineet, jotka olivat tuottaneet hänelle niin paljon vaivaa, naisen talletettaviksi. Suostuttiin siihen, että madame Demidov pitäisi niitä hallussaan siihen asti, kunnes hänen ylhäisyytensä palaisi Karlsbadista, jolloin hän luovuttaisi ne itse prinsessa Marionoville.
Siis taas madame Demidovin diplomaattiset lahjat olivat häntä auttaneet. Ja nyt hän oli saanut haltuunsa sellaisen kätköpaikan, jota hän piti varmimpana raporttiensa piilopaikkana ja jota hän saattoi käyttää, niinkuin hän halusi.
Alkoi olla jo myöhäistä, ja hän päätti lähteä Wienistä jo sinä yönä, jotta hänen ylhäisyytensä ei voisi muuttaa mieltään seuraavaksi päiväksi ja viedä häneltä pois kallisarvoiset esineensä. Hän kokosi äsken tekemänsä muistiinpanot sekä eräitä muita papereita, jotka sisälsivät kaikenlaisia raportteja kolmannelle osastolle. Ja tietämättään seuraten Volenskin tekoja hän koski salaista jousta ja työnsi asiakirjat samettireunaiseen kätköpaikkaan kynttilänjalan runkoon. Varmasti ne olivat siellä tallella, sitä ei voinut epäilläkään. Hän kääri huolellisesti kallisarvoiset kynttilänjalat moniin käärepapereihin ja kirjoitti ulkopuolelle isoin kirjaimin: "Hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsayn omaisuutta — posliinia — varovaisesti", ja otti sitten paketin huoneeseensa ja pani sen matkalaukkuunsa.
Tuntia myöhemmin hän ajoi Nordbahnille palvelijattarensa seuraamana, joka kantoi kohtalokasta taakkaa, lähteäkseen Pietariin.
Melkein samaan aikaan Ivan Volenski, joka oli kuullut kardinaalin askeleet alhaalla olevista huoneista, koputti hänen ylhäisyytensä oveen kysyäkseen, tarvitsisiko hän hänen palveluksiaan vielä sinä iltana.
"Tule sisään, Ivan", sanoi kardinaali hyvin reippaalla äänellä, "nyt minulla on hyviä uutisia sinulle kerrottavana. Saamme nyt molemmat lomamme, poikani, ja minä lähden Karlsbadiin huomenna."
Ivan tuijotti hänen ylhäisyyteensä suuresti hämmästyneenä.
"Mutta... mitä tehdään kynttilänjaloilla?" hän kysyi huohottaen.
"Siinäpä se onni juuri onkin", selitti hänen ylhäisyytensä. "Madame Demidov, joka itse aikoo mennä Pietariin huomenna, on suostunut pitämään huolta noista kiusallisista kaluista puolestani, kunnes tulen takaisin Karlsbadista. Vein ne pois itse tänä iltana, ja olen kiitollinen tietäessäni, ettei minun matkustaessani tarvitse vastata noista särkyväisistä esineistä."
Volenski oli tullut kuolon kalpeaksi. "Madame Demidov... kynttilänjalat..." hän huohotti. "En ymmärrä —"
"No, hyvä ystävä, älä näytä niin pelästyneeltä. Näytin noita pikku koruesineitä neidille ja mainitsin sattumalta, että olin jonkin verran tyytymätön, kun minun niiden takia täytyi jättää tekemättä kauan toivomani lomamatka: silloin hän hyvin ystävällisesti tarjoutui ottamaan kynttilänjalat Pietariin mukaansa, jonka tarjouksen hyväksyin tyytyväisenä. Nyt huomaat, että huoleni ovat vähentyneet."
Volenski koetti turhaan tekeytyä rauhalliseksi.
"Ja näyttikö teidän ylhäisyytenne madame Demidoville kynttilänjalkojen salaisuutta?" hän kysyi henkeä haukkoen.
"En todellakaan muista", sanoi hänen ylhäisyytensä. "Luullakseni näytin sen, mutta sinä tunnut olevan kovin huolissasi tuon asian tähden. Mistä se johtuu?"
"Huolestuin pelkästään teidän tähtenne. Pelkään etteivät kynttilänjalat ole oikein hyvin tallella naisen hallussa."
"Siinäkö kaikki?" sanoi hänen ylhäisyytensä hieman kuivasti ja silmäsi nopeasti tutkivilla silmillään Volenskia, joka kesti tarkastelun urhoollisesti. "Rauhoitu sitten; minun mielestäni kynttilänjalat ovat aivan turvassa, rakas Volenski. Siis hyvää yötä nyt. Lähden huomenaamulla varhain. Sinä luultavasti saat jäädä päivää pitemmäksi ajaksi huolehtiaksesi kirjeenvaihdosta. Mutta sen jälkeen saat tehdä mitä tahdot, kunnes tapaamme Pietarissa ensi kuun kolmantena päivänä. Hyvää yötä, poikani."
Volenski kumarsi kardinaalille syvään, ja pikemmin kuolleena kuin elävänä hän tuli omaan hiljaiseen huoneeseensa, missä hän saattoi koota ajatuksensa ja ajatella lähintä tulevaisuuttaan.
Hän käsitti heti, että vaara oli suuri, että tämän jälkeen koska tahansa, millä hetkellä tahansa isku voisi sattua.