Part 3

Kului muutamia minuutteja, sitten ovi avattiin hiljaa ulkoapäin. Kuuromykkä palvelija riensi sitä kohden. Nikolai lienee silloin ajatellut rynnätä ovelle, mutta onneksi hän säästyi epäonnistuneen yrityksen nöyryytykseltä, sillä oven takana seisoi kaksi rotevaa venäläistä rahvaan miestä, jotka olivat yhtä mykkiä kuin heidän toverinsakin ja yhtä kohteliaasti käyttäytyviä; toinen astui sisään ja ojensi hyvin alamaisesti kirjeen tsaarin pojalle, joka repi sen kärsimättömästi auki.

Vain muutamasanainen kirje sisälsi ilmoituksen, että hän oli avuton vanki, ilman pakenemisen toivoa, ja sen hän jo tiesikin. Hänen henkensä olisi loukkaamaton, mutta panttina, niin kauan kuin neuvoteltiin hänen ylhäisen isänsä kanssa, mikä epäilemättä piankin päättyisi tyydyttävällä tavalla. Ja sen aikaa saisi arvokas vanki käyttää hyväkseen asuntoa, vaikka se olikin puutteellinen, ja kolmea kuuromykkää palvelijaa oli käsketty toimittamaan hänen käskyjänsä.

Nikolai Aleksandrovitsh soimasi itseään hulluksi ja koetti sitten järkeillä. Hän luotti täydellisesti maansa kaukonäköiseen ja vaikutusvaltaiseen poliisiin, hän tiesi, että Lavrovski ei säästäisi ponnistuksia eikä tuhlaisi aikaa, ja hän alistui pakkoon rotunsa luonteenomaisella tyyneydellä. Nuoruus ja hulluus ilmeni hänessä, kun hän tunsi pistävää tuskaa ajatellessaan, että viettelevä odaliski oli käyttänyt mairitteluaan tarkoituksiin, jotka niin suuresti erosivat hänen runollisista mielikuvistaan. Seuraavan puolituntisen aikana koko Venäjänmaan tsaarin perillinen söi ylellistä illallista aivan yksin — vankina — nuorekkaan nälkäisenä, huomispäivää muistamatta.

Kreivi Lavrovski puolestaan hoitaessaan hänen keisarillisen korkeutensa asioita oli pahemmassa kuin pulassa verrattuna ryöstettyyn suojattiinsa.

Hän oli antanut tsaarin pojan, josta hänen tuli niin sanoaksemme vastata, täydellisesti pujahtaa käsistään, ja se oli ennenkuulumatonta venäläisen hovimiehen historiassa. Koska tapaus oli vertaa vailla, niin olisi samoin epäilemättä rangaistuskin, ja Lavrovski näki jo puoli tuntia tsaarin pojan katoamisen jälkeen ummistaessaan silmänsä näkyjä rangaistusvangeista, vankiloista, kaivoksista ja Siperiasta.

Puoleksikaan tunniksi ei tsaarin poikaa voi jättää palvelematta, ja kun oli kulunut parisen tuntia ja naamioitujen joukot olivat alkaneet harveta, Lavrovski alkoi tuntea sieluntuskia, jollaisia hän ei ennen ollut aavistanutkaan. Ja kun nyt pikkutunneilla viimein iloiset joukot häipyivät, istui vanha venäläinen yhä ihmisiä tuijottaen, kangistuneena ja aivot turtuneina kauheita kidutuksia ajatellessaan.

Virkailijat kehoittivat häntä poistumaan. Valot sammutettiin, ja Lavrovskin täytyi pakostakin lähteä aitiostaan ja työntäytyä kadulle. Kun hän pari kertaa salaperäisesti kysyi ovimiehiltä ja palvelijoilta odaliskia ja dominoa, niin herätti se vain iloisuutta. Viisikymmentä odaliskia ja kaksituhatta dominoa oli kulkenut sisään ja ulos oopperan portaita pitkin viimeisten tuntien aikana.

Imperial-hotellin uninen portieeri ei ollut nähnyt nuorta muukalaista, ja venäläinen palvelija, tsaarin toinen seuralainen, kysyi mykkänä isäntäänsä uskaltamatta lausua mitään ääneen.

Sille miehelle oli jotakin sanottava. Hän oli luotettava ja voisi olla avuksi. Lavrovski kertoi hänelle puolen totuutta; Nikolai Aleksandrovitsh palannee huomenna; lienee poissa muutaman päivän. Kreivi Lavrovski ei tietänyt; hän luotti Stefanin vaiteliaisuuteen.

Seuraavana päivänä, kun ei mitään kuulunut, vanha venäläinen alkoi silmäillä kaihoisasti pientä revolveria, mitä hän aina piti mukanaan. Parempi niin, kuin että laahataan kotiin Venäjälle syytettynä maankavalluksesta ja lähetetään Irkutskiin kaivamaan suolaa keisarillista valtiovarastoa varten, kun oli laiminlyönyt velvollisuutensa valtaistuimen nuoren perijän hoitajana ja valvojana.

Mutta Lavrovski oli enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, ja siinä iässä elämä tuntuu kauan tuntemaltamme armaalta, rakkaalta ystävältä, ja meidän on vaikea siitä erota. Hän pani pistolin takaisin taskuunsa ja päätti etsiä muualta neuvoja ja ohjeita.

Hyvä salapoliisi — yksityinen, ei poliisietsivä — ehkä selvittäisi asiat ja löytäisi huvinhaluisen nuorukaisen, mikäli hän vielä oli elossa. No niin, ellei hän ollut, niin Lavrovskin henki ei missään tapauksessa ollut paljonkaan arvoinen ja revolveri oli aina käsillä.

Stefan ei kysynyt mitään. Lavrovski näytti rasittuneelta ja tuskaiselta; tyhmälle venäläiselle se riitti.

Aamulehdissä ei mainittu mitään salaperäisistä ruumiista, jotka olisi löydetty ryöstettyinä kadulta, ja Lavrovski kiiruhti etsimään salapoliisia.

Eräässä sanomalehtitoimistossa suositeltiin hänelle ranskalaista Furet’tä, joka oli hyvin kokenut ja tunnettu mies.

Lavrovski meni hänen luokseen. Tähän asti hän oli koettanut olla ajattelematta liikaa; ajatukset, joita hän oli koettanut pitää koossa, olisivat vieneet hänet mielisairaalaan, ja hän tahtoi pitää aivonsa vapaina kaikesta muusta, paitsi siitä, mikä koski hänen velvollisuuttaan kadonnutta suojattiansa kohtaan ja hänen nimensä kunniaa.

Furet oli älykäs ja viisas, vaan ei kaikkivoipa. Lavrovski kertoi hänelle liian vähän, hän tunsi sen puhuessaan. Ranskalainen salapoliisi arveli, että hänellä oli jokin salaisuus ja koetti saada selville sitä.

Mutta Lavrovski oli itsepäinen. Kun olisi ollut tarpeen uskoa luottamuksellisesti salapoliisiin, niin hän pelkäsi eikä uskaltanut tunnustaa kadonneen muukalaisen henkilöllisyyttä ja puhui hänestä epämääräisesti mainiten hänet korkea-arvoiseksi ulkomaalaiseksi.

Asia oli toivoton. Furet tuli kärsimättömäksi.

"Hyvä herra", hän sanoi viimein, "minusta tuntuu, että olette tänään tullut tänne aikoen epäilemättä käyttää hyväksenne palveluksiani asiassa, mikä painaa mieltänne, mutta olette myös lujasti päättänyt pitää salaisuudet ominanne. Varmaankin ajatellessanne asiaa tarkemmin huomaatte, kuinka mahdotonta minun sen takia on hyödyttää teitä erikoisemmin."

"Ettekö siis voi tehdä mitään?" kysyi Lavrovski epätoivoisena.

Hän näytti niin lohduttomalta, niin surulliselta, että salapoliisi katsahti häneen säälivästi ja sanoi:

"Menkää kotiinne, herra, ja ajatelkaa asiaa tarkoin, tyynesti ja kylmästi. Lukekaa poliisiuutiset saadaksenne tietää, ettei salaperäistä kuolemaa ole tapahtunut tai tuntematonta ruumista ole löydetty. Minä sillä aikaa toimitan perusteellisia tutkimuksia niin paljon kuin voin, sekä oopperassa, ajuriasemilla että rautateillä. Huvittelijanne palannee lopulta parin kolmen päivän kuluttua. Nuoret miehet usein joutuvat seikkailuihin, mitkä eivät useinkaan kestä paria päivää kauempaa. Tulkaa sitten tapaamaan minua lauantai-iltapäivällä, mutta tulkaa päätettyänne kertoa minulle kaiken. Ellette voi tehdä niin, niin älkää tulko lainkaan, ja siinä tapauksessa, etten minä sillä aikaa ole löytänyt mitään jälkiä, niin minä puolestani jätän koko asian. Ja nyt suokaa anteeksi, herra; aikani on kallista ja minun on tavattava monia asiakkaita."

Furet nousi. Neuvottelu oli päättynyt. Lavrovski tunsi, ettei mitään enää ollut sanottavissa, ettei mitään enää voitu tehdä, ellei hän päättävästi uskoutunut kolmannelle henkilölle, ja nyt hän ei ollut valmis sitä tekemään. Ranskalaisen puheessa lienee ollut perää; oli sangen mahdollista, että tsaarin poika oli vain nuoren miehen seikkailuretkellä, eikä mitään menetettäisi odottamalla. Jos ne, jotka olivat hänet ryöstäneet, olivat aikoneet häntä vahingoittaa, niin se olisi jo tapahtunut, ja ne kolme päivää, mitkä Lavrovski aikoi odottaa tuhlaajapojan palaamista — jos hän oli elossa ja vahingoittumatta, tai heittäytyäkseen tsaarin armoille, jos Nikolai Aleksandrovitshille oli tapahtunut pahaa — eivät merkitsisi paljonkaan.

Hän otti hattunsa, ja luvaten Furet’lle ajatella asiaa uudelleen tämän haluamassa valossa hän kumarsi vanhalle salapoliisille ja oli pian taas kadulla.

Hän oli päättänyt odottaa lauantaihin ja olla uskomatta salaisuutta kellekään, koska hän yhä luuli, että kauhea seikkailu päättyy onnellisesti ennen lauantaita, ja siihen asti hän kantaisi tuskansa ja kuormansa yksin.

Vain Nikolain palvelijan täytyi pakostakin saada jonkinlaisia selityksiä, vaikka hän olikin alhainen arvoltaan. Vaikka mies ei olisikaan erikoisen älykäs, tuntui hänestä kai kuitenkin omituiselta, että hänen isäntänsä lähti hotellista ja jäi ystävien luokse niin odottamatta ottamatta mukaansa edes tavallisimpia pukeutumistarpeitaan. Lavrovski päätti siis kertoa hänelle osan totuudesta — toisin sanoen totuuden sellaisena, kuin hän toivoi sen olevan.

"Stepan, sinun pitää älytä", hän sanoi, "että hänen keisarillinen korkeutensa on suvainnut poistua hotellista pariksi päiväksi. Mutta ennen lähtöään hän antoi minulle mitä ankarimmat ohjeet, että meidän täytyy pitää hänen poissaolonsa ehdottomasti salassa kaikilta, sekä täällä että kotona. Et sinä enkä minäkään saa kysellä tsaarin pojan oikeuksia tehdä niinkuin hän tahtoo; meidän tulee vain totella hänen määräyksiään niin täsmällisesti kuin suinkin. Ymmärrettäköön siis, että hänen keisarillinen korkeutensa on vuoteen omana sairastaen tuhkarokkoa, mikä ei ole vaarallista, mutta kestänee muutamia päiviä. No, ymmärrätkö minua, ja voiko hänen keisarillinen korkeutensa täydellisesti luottaa sinun uskollisuuteesi ja vaiteliaisuuteesi sekä nyt että tulevaisuudessa?"

"Nikolai Aleksandrovitsh on isäntäni", sanoi venäläinen yksinkertaisesti; "hän on aina pitänyt minua luotettavana tarvitessaan apua, vaiteliaana tarvitessaan vaitioloani. Puhumani sanat ovat aivan samoin hänen hallittavissaan kuin tekoni, sanon, mitä hän haluaa tai hallitsen kieleni, kun hän niin tahtoo."

"Hyvä on, Stepan", sanoi kreivi Lavrovski, "hänen keisarillinen korkeutensa varmasti muistaa, mitä teet hänelle tänään".

Lavrovski tiesi voivansa luottaa tähän mieheen; kaikki oli siis hyvin toistaiseksi. Sen jälkeen — Jumalan haltuun, hän ajatteli itämaisen fatalistisesti.

V

"Ja täytyykö teidän ylhäisyytenne todella lähteä tänään?" sanoi keisari Frans Joosef I kohteliaan pahoittelevasti, kun kardinaali d'Orsay, paavin Wienin hoviin valtuuttama lähettiläs, aikoi nousta sanoakseen hyvästi.

"Todellakin, teidän majesteettinne, ellei eräs pakottava velvollisuus kutsuisi minua pois, en milloinkaan omasta aloitteestani lähtisi tästä hauskasta ja vieraanvaraisesta kaupungista. Mutta —" kardinaali huokasi, ja alistuva ilme näkyi tämän velvollisuutensa marttyyrin aristokraattisilla kasvoilla.

"Olen todellakin iloinen, että teidän ylhäisyytenne pitää Wieniä viehättävänä."

"No, en niinkään Wieniä, teidän majesteettinne, vaikka kaupunki onkin koko hauska, mutta wieniläisiä —!" Kardinaali pysähtyi, ensimmäistä kertaa diplomaattiuransa aikana ei hän keksinyt sanoja, joilla olisi tulkinnut ajatuksensa tästä mielenkiintoisesta aiheesta.

"Tulette huomaamaan, että Pietarin naiset ovat wieniläisten peloittavia kilpailijoita", sanoi keisari miettiväisesti.

Hänen ylhäisyytensä ei vastannut. Hän muisti hienosti väritetyn skandaalijutun, joka oli tullut hänen korviinsa, kuinka eräs Pietarin _grande dame_ edellisenä talvena oli löytänyt tiensä Frans Joosefin jaloon ja syttyväiseen sydämeen, joskin hetkellisesti. Vallitsi tovin aikaa hiljaisuus. Keisari oli nähtävästi hermostunut, hänen kätensä hypisteli rauhattomasti vähäpätöisiä pikkutavaroita, jotka kaunistivat hänen pöytäänsä, ja hän näytti pari kertaa aikovan puhua, mutta hillitsi äkkiä itsensä.

Kardinaali, joka pitkän diplomaattiuransa aikana oli oppinut tyynen kärsivälliseksi, nojasi taaksepäin tuolissaan ja odotti, mitä keisari taas aikoisi sanoa hänelle.

"Teidän ylhäisyytenne näkee monia vanhoja ystäviäni Pietarissa", sanoi keisari viimein omituisen välttelevästi.

"Erikoisen mielelläni käyn katsomassa kaikkia niitä, joita teidän majesteettinne haluaa minun näkevän", vastasi kardinaali hiotun kohteliaasti.

"Teidän ylhäisyytenne on kovin ystävällinen, ja varmaankin te viette ystävälliset tervehdykseni tsaarille ja tsaarittarelle paljon arvokkaammalla tavalla, kuin mitä kirjeeni voisivat ilmaista. Tahtoisin myöskin, että veisitte terveisiä suuriruhtinatar Xenialle ja suuriruhtinaalle, joiden viime vierailusta Wieniin minulla on niin miellyttävät muistot."

Kardinaali hymyili tuskin huomattavasti ja silmäsi nopeasti pientä miniatyyriä, joka oli vanhanaikainen ja johon epäilemättä sisältyi eräs hauska muisto.

Vaikka kardinaalin silmäys olikin nopea, niin Frans Joosef oli ilmeisesti sen huomannut, sillä hän lisäsi hiukan hermostuneesti:

"Älkää myöskään unohtako esittää kunnioittavimpia tunteitani prinsessa Marionoville, joka toivoakseni pian taas käy Wienissä, viimeisen karnevaalivoittonsa tapahtumapaikalla."

"Kaikki teidän majesteettinne minulle suosiollisesti uskomat kirjalliset ja suulliset viestit viedään varmasti perille", vastasi kardinaali d'Orsay.

"Pitäkää varanne", sanoi keisari hermostuneesti nauraen, "pidän kiinni puheestanne ja lähetän niin runsaita tervehdyksiä, että teidän matkalaukkunne tulee pullolleen".

"Olen teidän majesteettinne käytettävissä."

Keisari katseli hetkisen hänen ylhäisyytensä älykkäitä, diplomaattisia kasvoja; sitten ikäänkuin äkillistä mielijohdetta seuraten hän otti pienen avaimen taskustaan, ja avaten erään kirjoituspöytänsä isoimmista laatikoista hän veti varovaisesti esiin ison paketin ja asetti sen kardinaali d'Orsayn hämmästyneiden silmien eteen.

"Ja jos pyytäisin teidän ylhäisyyttänne viemään tervehdykseni tässä muodossa?" sanoi Frans Joosef viimein.

Koko uransa aikana hänen ylhäisyytensä ei milloinkaan ollut ilmaissut täydellisesti hämmästystään, mutta nyt vain sekunnin ajaksi hänen syvällä olevat silmänsä näyttivät avautuvan hämmästyksestä laajemmiksi kuin tavallisesti.

"Tämä sanoma on oikeastaan muisto", jatkoi keisari, "joutava asia, joka saa vastaanottajan muistelemaan Wieniä ja wieniläisiä sillä tavalla, kuin minä tahtoisin naisen tekevän".

"Naisen?"

"Niin!"

"Ah! ymmärrän! Suuriruhtinatar Xenia", sanoi kardinaali hieman pisteliäästi.

"Ei! Ei suuriruhtinatar; hän ei välittäisi tällaisista taide-esineistä."

"Ovatko ne taide-esineitä?"

"Mitä harvinaisimpia, ja ne on aiottu taiteen tuntijalle, joka osaa pitää niitä arvossa."

"Suvaitsisiko teidän majesteettinne mainita tuon tuntijan?"

"Prinsessa Marionov."

"Ooh!"

"Hän on usein ihaillut näitä koruesineitä, emmekä aina voi täydellisesti tyydyttää kauniin naisen oikkuja. Tahdon kiihkeästi näyttää teidän ylhäisyydellenne vaatimattoman lahjan, jonka pyydän teidän laskemaan prinsessan jalkojen juureen."

Hyvin varovaisesti ja kärsivällisesti alkoi keisari kääriä auki pakettia paljastaen monien paperien ja kääreiden keskeltä kardinaalin ihailevien silmien eteen parin ihmeen siroja, hyvin kallisarvoisia posliinisia kynttilänjalkoja, kauneimpia, mitkä milloinkaan ovat markiisittaren kammiota kaunistaneet.

Kumpikin kynttilänjalka esitti Amoria, mitkä olivat mitä harvinaisinta vanhaa _vieux Vienne_-nimistä laatutavaraa, ja Amorien käsivarret ampuivat ojennettuina kultaista nuolta jättiläismäisellä jousella kuviteltuun maaliin. Jalat oli lujasti kiinnitetty pohjaan, joka oli hienon hienoa pintakuviollista kultaa, ja Amorien vartalot nojasivat kevyesti puunrunkoa vasten, mikä oli puhdasta kultaa ja jonka oksat muodostivat kynttiläin sijat.

"Todellakin viehättävä, sopiva lahja", sanoi kardinaali ihaillen, vaikkakin hieman ivallisesti.

Heti kuin hän oli todennut, minkälaisen tervehdyksen keisari tahtoi toimittaa _chère amielleen_, tuntui hänen ylhäisyytensä todellakin vähemmän innokkaalta palvelemaan Frans Joosefia. Kynttilänjalat tuntuivat niin haurailta, ja kuitenkin ne olisivat niin kiusallisia ja raskaita, että kardinaali d'Orsay melkein tunsi väristyksiä, kun hänen oli pakko ottaa vastuulleen niin paljon heikkoa tavaraa matkatessaan noin tuhat mailia Euroopan halki.

Mutta keisari ei näyttänyt huomaavan kardinaalin innostuksen puutetta. Innokkaana taiteenharrastajana hän osoitti posliinin hienoa muovailua ja kullan siroja pintakuvioita.

"Ja mikä lisää näiden koruesineiden viehätystä ja harvinaisuutta", hän lisäsi, "näihin kynttilänjalkoihin liittyy hitunen salaperäisyyttä. Painakaapa, teidän ylhäisyytenne, hyvin kevyesti tätä pientä lehteä, joka on erillään muista kultaoksista."

Kardinaali totteli hyväntahtoisesti ja ihmeekseen keksi, että lehti kätki pienen jousen, joka, kun sitä painettiin, paljasti kätkössä olevan säilytyspaikan, mikä oli sametilla reunustettu ja sijaitsi puunrungon sisällä.

"Tämä salainen jousi on näiden kynttilänjalkojen mielenkiintoisin ominaisuus", selitti keisari; "isotätini, onneton Marie, sai viedyksi veljelleen tärkeän tiedon näiden viattomien koruesineiden avulla ja siten autetuksi de Neubergiä".

Kardinaali oli usein kuullut, että de Neuberg oli käyttänyt joitakin salaisia keinoja viedessään onnettoman kuningattaren kirjeet turvallisesti Ranskan rajan yli. Nämä kynttilänjalat olivat siis perintötavaraa, melkeinpä pyhäinjäännöksiä. Hän oli kuullut, että ne olivat olleet Hofburgin kappelissa onnettoman kuningattaren kuoleman jälkeen, kunnes venäläisen kaunottaren silmät olivat katsoneet niihin halajavasti; ja nyt lähtivät nämä aarteet huolettomasti marttyyrin perheestä ikuisiksi ajoiksi.

Kardinaali vaikeni. Hän olisi mielellään tahtonut keksiä tekosyyn, jotta hänen ei olisi tarvinnut toimittaa keisarin antamaa tehtävää. Hän luuli siitä koituvan kaikenlaisia vastuksia, hienot posliiniset Amorit särkyisivät helposti, samoin kultaiset oksat ja lehdet, ja hän pelkäsi kovasti saapuvansa Pietariin mukanaan Amorin puolikkaita ja oksaton runko.

"Minun ei tietenkään tarvitse lisätä", sanoi hänen majesteettinsa lopettaen hiljaisuuden, joka oli tulemaisillaan kiusalliseksi, "että täydellisesti luotan teidän ylhäisyytenne vaitioloon. Sekä Espanjan kuningatar että Parisin kreivitär ovat ehkä oikeassa siinä, että minun ei pitäisi luovuttaa näitä kynttilänjalkoja kenenkään muun käsiin kuin heidän. Mielelläni näkisin, että alamaiseni eivät saa tietää mitään tästä arkaluontoisesta lähetystehtävästä, jonka pyydän teidän ylhäisyytenne suorittamaan."

"Teidän majesteettinne voi täydellisesti luottaa minuun. Minun vaiteliaisuuttani on usein koeteltu luullakseni, ja olen aina ollut vaitelias tarvittaessa."

Hänen ylhäisyytensä puhe oli nyt vähemmän sydämellistä, mutta keisari, joka innokkaasti kääri aarteitaan jälleen kokoon, ei huomannut hänen käytöksensä vähäistä muutosta. Hän oli hankkinut itselleen Euroopan vaiteliaimman lähettilään lahjaansa viemään, ja hän oli päättänyt olla antamatta hänelle tilaisuutta peruuttaa puoleksi antamaansa lupausta.

Kynttilänjalat oli taas huolellisesti kääritty pakettiin, eikä keisari tahtonut mitenkään enää jatkaa keskustelua, kun hänen toivonsa oli täyttynyt ja kardinaali d’Orsay oli lopullisesti lupautunut.

"En milloinkaan lakkaa olemasta kiitollinen teidän ylhäisyydellenne tästä ystävällisestä palveluksesta", hän sanoi viimein ja ojensi sydämellisesti kätensä kardinaalille. Hänen kädenlyöntinsä oli sekä arvokas että herttainen, mikä on kaikkien Hapsburgien ominainen piirre ja jota kukaan ei vielä ole voinut vastustaa.

Kardinaali kumarsi syvään keisarillisen käden yli, ja vaikka hänen kasvoillaan olikin velvollisuutensa marttyyrin alistunut ilme, hän pakottautui lausumaan jäähyväisensä niin, että paljon kärsinyt itsevaltias todella tuli iloiseksi.

Hetken perästä kardinaali d'Orsay oli vaunuissaan matkalla kotiinsa, ja hänen edessään istuimella oli iso käärö, ja hänen tavallisesti ilmeettömillä kasvoillaan kuvastui hillitty rauhattomuus.

VI

Oli jo päätetty jonkin aikaa sitten, että hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsay lähtisi Wienistä seuraavana päivänä — torstaina — levätäkseen pari kolme viikkoa diplomaattitöistään tuntemattomana jossakin Böömin vuoriseudussa. Hän oli päättänyt toimensa hänen pyhyytensä Leo XIII:n lähettiläänä hänen katolisen ja apostolisen majesteettinsa Frans Joosefin hovissa levollisesti ja tahdikkaasti, mikä oli ominaista kaikille hänen ylhäisyytensä toimille, sekä diplomaattisille että muille, ja nyt hän oli aikeissa lähteä Pietariin samoin diplomaattisella asialla, joka kylläkin oli hyvin vaikealaatuinen, ja siihen tarvittaisiin kaikki taidot ja tiedot, mitkä hänen ylhäisyytensä oli saavuttanut maailmaa nähneenä ja tultuaan tuntemaan tuon keisarillisen arvoituksen — tsaarin.

Ivan Volenski oli tehnyt herkeämättä työtä koko sen päivän, siitä asti kuin hänen ylhäisyytensä oli palannut messusta, luokitellen ja järjestäen hänen diplomaattista kirjeenvaihtoaan, joka koski päättynyttä lähettilääntointa, ja valmistellen asiakirjoja, joita lähettiläs tarvitsisi, kun hän palattuaan hyvin ansaitsemaltaan lomalta olisi valmis lähtemään Pietariin.

Ivan oli työskennellyt kovin rauhoittaakseen hermojaan ja pakottaakseen mielensä muistelemasta kaikenlaisia mahdollisia tapahtumia pelätyllä Venäjän rajalla, jollaiset ajatukset olivat vaivanneet häntä yöllä. Hän tahtoi myös hyvin mielellään päättää kaikki työnsä lähetystössä nopeasti. Hän paloi halusta lähteä niin aikaisin kuin suinkin luovuttaakseen toisille vastuun papereista, mitkä nyt jo tuntuivat rasittavan häntä suunnattomasti.

Myöhemmin iltapäivällä, kun hänen ylhäisyytensä palasi hyvästeltyään lopullisesti hänen majesteettiaan, huomasi Ivan, joka oli odottanut häntä, hänen kärsimättömän ilmeensä, mikä ei tuntunut sopivan hänen rauhallisille kasvoilleen.

"Kardinaali päättää ja keisari säätää!" sanoi hänen ylhäisyytensä väsyneesti, sitten kuin hän oli mitä varovaisimmin laskenut kallisarvoisen taakkansa pöydälle. "Ivan, poikani, minulla on huonoja uutisia sinulle kerrottavana."

"Huonoja uutisia, teidän ylhäisyytenne?"

"Älä ole niin pelästyneen näköinen, poikani. Asia on vain niin vaivoja kysyvä ja kiusallinen. En voi mennä Karlsbadiin huomenna."

"Niinkö?"

"Olen sen sijaan Amorin lähetti. Se on todellakin erikoislaatuista diplomatiaa minullekin, vaikka olenkin vanha ja kokenut. Ja tämä", lisäsi hänen ylhäisyytensä osoittaen pöydällä olevaa isoa kääröä, "on viesti, jonka saan viedä".

"Mutta minä en ymmärrä. Minne on viesti vietävä?" kysyi Volenski, jota pappisdiplomaatin hätääntynyt käytös hieman huvitti.

"Aina Pietariin asti, poikani, laskettavaksi maailman kauneimpien jalkojen juureen — prinsessa Marionovin jalkojen juureen — hänen katolisen ja apostolisen majesteettinsa Frans Joosefin puolesta."

"Ja teidän ylhäisyytenne on ottanut viedäkseen tuon raskaan paketin aina Pietariin asti, ja luovutte lomastanne tyydyttääksenne keisarin oikkua?" kysyi Volenski hämmästyneenä.

"Mitä muutakaan voin tehdä?" sanoi kardinaali kärsimättömästi. "Tiedättehän kuinka mielisteleviä kuningashuoneeseen kuuluvat voivat olla — sen kunnioitettu päämies enemmän kuin kukaan muu maailmassa. Hänen majesteettinsa sai minut lupaamaan suorittamaan hänen tehtävänsä ja pakotti minut ottamaan nämä tavarat, ennenkuin olin tointunut edes hämmästyksestä, minkä valtaan olin joutunut hänen pyyntönsä johdosta."

"Siis nyt teidän ylhäisyytenne aikoo siirtää Karlsbadin matkan toistaiseksi ja ennen kaikkea suorittaa keisarin antaman tehtävän?" sanoi Volenski, joka äkkiä tuli hermostuneeksi miettien, mitä tämä suunnitelmien muuttaminen vaikuttaisi hänen omiin aiheisiinsa.

"Niin, tahdon päästä vapaaksi näistä hauraista kaluista — sillä hauraita ne totta tosiaan ovat — en saa hetkenkään rauhaa, ennenkuin ne ovat poissa käsistäni ja annetut tuolle kauniille lumoojattarelle, jonka on onnistunut houkutella Frans Joosef antamaan hänelle niin kallisarvoisen perintökalun. Lähdemme Pietariin huomenna."

"Mekö?"

"Niin, poikani! Pelkään, että sinun samoin kuin minunkin täytyy siirtää lomasi toistaiseksi. Kun kerran olen joutunut niin pitkälle, lähden Pietariin heti katsomaan hänen majesteettiaan tsaaria, jolle minun täytyy hänen pyhyydeltään viedä memorandumi, ja toimittamaan kaikki työni Venäjällä sinun avullasi niin nopeasti kuin mahdollista."

Volenski ei vastannut. Hän käsitti, että hänen oma salainen lähetystoimensa tulisi vain paljon turvallisemmaksi, jos hän todella saisi matkustaa hänen ylhäisyytensä seurassa. Aivan selvästi tämä suunnitelmien muutos oli hänelle hyödyksi.