Part 1

KEISARIN KYNTTILÄNJALAT

Kirj.

Paronitar Orczy

Englannista suomensi

Tauno Nuotio

Porissa, Satakunnan Kirjateollisuus Oy, 1928.

I

Iloinen, hieno ja muodikas Wien huvitteli. Sehän oli selvää. Laskiaistiistaihan on viimeinen pyhän kirkko-äitimme sallima ilonpäivä ennen pitkää ja kolkkoa neljäkymmentä päivää kestävää paastoaikaa, ja ellemme täysin siemauksin nauti sen tarjoamasta huvista, ei meillä olisi seuraavana päivänä mitään, mistä iloitsisimme, kun kunnon rippi-isämme piirtävät tuhalla ristin otsaamme kehoittaen meitä muistamaan, että olemme tomua ja tuhkaa ja tomuksi ja tuhaksi jälleen muutumme.

Siksi Wien sinä päivänä ammensi nautinnon ylitsevuotavasta maljasta. Se oli ammentanut siitä kirkkaasti valaistuilla kaduillaan ja bulevardeillaan, ja nyt se joi sen viimeisiä pisaroita oopperanaamiaisissa, joka oli sen vuoden harvinaisen loistavan karnevaalin huippukohta.

Ja salissa, missä vain kaksi päivää sitten Wagnerin "Niebelungenin" sulosointuiset epäsoinnut olivat ihastuttaneet ja hämmästyttäneet vakavamielistä katsomoa, ajoivat tänään toisiaan takaa Pierrot ja Pierrette, Faustit ja Margareetat, nymfit, keijukaiset ja menninkäiset ja muut, hilpeästi huutaen ja täyttä kurkkua nauraen, Straussin kauniiden unelmoivien valssien suloisten sävelien kaikuessa; ja aitioissa, mitkä olivat täynnä innostuneita katselijoita, jotka eivät uskaltaneet sekaantua juhlivaan joukkoon, näkyi salaperäisiä dominoja ja mustia naamioita, joiden takaa kiilui huumaavan näytöksen kiihdyttämiä kirkkaita silmäpareja.

"Tule alas, kaunis domino, tunnen sinut", kuiskasi loistavasti puettu odaliski, jonka jalokivillä koristeltu naamio ei kyennyt tuikkeessa voittamaan mustien silmien hilpeätä hehkua. Hän oli laskenut siron kätensä erään ensimmäisen rivin aition reunalle, missä aitiossa kaksi mustaa dominoa oli istunut jonkin aikaa osittain puoliavointen uudinten peitossa ja olivat tarkanneet alhaalla olevaa iloista vilinää jo puolisen tuntia ilmeisesti huomaamattomina.

Isokokoisempi domino kumartui nähdäkseen koettaen lävistää katseellaan rohkean haareminaisen naamion.

"Todellakin! Jos tunnette minut, kaunis naamio, niin tulkaa luokseni ja antakaa minun uudistaa tuttavuus, jota minun milloinkaan ei olisi pitänyt unohtaa."

Mutta tyttö oli taas kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja musta domino, jonka uteliaisuus oli herännyt, yritti turhaan saada näkyviinsä hänen siroa vartaloansa liikehtivän ihmispaljouden keskuudesta.

"Luulenpa, että säädylliset pukumme kiinnittivät tuon iloisen perhosen huomion puoleensa", hän sanoi kääntyen toverinsa puoleen, "ja mikä olikaan hänen tarkoituksensa, koska hän ei tahtonut jatkaa haastelua?"

"Oh, se on Wienin iloisen porvariston tapaista", vastasi hänen seuralaisensa; "teidän keisarillinen korkeutenne on istunut liiaksi tuon uutimen varjossa ja odaliskista oli silmiinpistävä halunne pysyä piilossa mieltäkiinnittävää".

Isompi domino kumartui nyt aitiosta eteenpäin, nosti teatterikiikarin silmilleen ja tarkasti innokkaasti ihmisiä; mutta vaikka lukuisia maurilaisia ja turkkilaisia hunnutettuja olentoja kulki sinne tänne, hän ei tuntenut rohkeata odaliskia heidän joukostaan.

"Älä mene merta edemmäksi kalaan", kuiskasi pilkallinen ääni aivan hänen kyynärpäänsä takana.

Musta domino kääntyi äkkiä ja ehti parahiksi tarttua kiinni pieneen käteen, joka oli kierretty pylvään ympäri, joka erotti naapuriaition hänen aitiostaan.

"Kala on vielä liian kaukana", kuiskasi hän; "onko se saavuttamattomissa?"

"Koeta vain saada se kiinni", vastasi pilkallinen ääni, "vaikka antautuisit vaaralle alttiiksi kiivetessäsi ooppera-aition vaikeasti kavuttavissa olevia seiniä".

"Kaunis naamio, en voi saada sinua kiinni päästämättä hetkeksi pienoista kättäsi, eikä lintua voi vaaratta silmänräpäykseksikään päästää häkistään."

"Musta domino, täytyy usein uhrata mitättömyydet onnen saavuttamiseksi", sanoi odaliski purevasti.

"Pyydän teidän keisarillista korkeuttanne jäämään tänne", sanoi toinen domino nöyrän vaativasti; "esiinnytte täällä tuntemattomana, ja minä olen ainoa seuralaisenne, ja —"

"Sitä paremmin sopii tsaarin pojan tehdä kerrankin, niinkuin hän haluaa", vastasi isokokoisempi domino nauraen.

Ja ennenkuin hänen seuralaisensa ehti varoittaa toista kertaa, kiipesi nuori mies ripeästi aition reunan yli käyttäen hyväkseen vapautta, jonka kuningas karnevaali aina sallii sellaisissa tilaisuuksissa, ja laskeutui salaperäisen kirkassilmäisen haareminaisensa aitioon.

Mutta voi! Idän tyttäret ovat oikullisia ja epävakaisia; Tuskin musta domino oli turvallisesti päässyt _terra firmalle_ [varmalle pohjalle] vaarallisen kapuamisensa jälkeen, kun ovi äkkiä avautui ja sulkeutui, ja hänen odaliskinsa pakeni jälleen.

Kukapa nuorimies, olkoon hän sitten prinssi tai talonpoika, suvaitsisi moista pilantekoa kustannuksellaan. Nikolai Aleksandrovitsh, Venäjänmaan tsaarin poika ja perillinen, tunsi ainoastaan, että hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha, että hän oli tullut oopperanaamiaisiin kuivan vanhan puujumalan Lavrovskin seurassa huvitellakseen kerrankin tuntemattomana, ja... hän aloitti kiihkeän takaa-ajon.

Aitioiden takainen käytävä oli aivan tyhjä, mutta lämpiöön vievällä tiellä noin viidenkymmenen metrin päässä hän näki selvästi nopeasti häipyvän olennon ja erinomaisen sirotekoisissa turkkilaisissa tohveleissa olevat jalat.

Lämpiö tarjosi sinä myöhäisenä yön hetkenä kirjavan, hauskan näyn. Assyrialaiset kuningattaret kävelivät käsi kädessä John Bullien kanssa, Margareetat keimailivat rohkeasti paria vuosisataa nuorempien keikarien kanssa, samalla kuin Hamletit ja Othellot huvittelivat wieniläisten suosittuun tapaan nostamalla tanssitoverinsa korkeiden pylväiden neniin kiusatakseen heitä siellä niin kauan, että he lopulta mielellään hyppäsivät kymmenen tai kahdentoista jalan korkeudelta ihastuneiden kavaljeeriensa avattuun syliin.

Ja nämä isot pilarit näyttivät hyvin kauniilta, kun niitä siten koristivat elävät, nauravat, rupattelevat Pierrettet ja kaupustelijattaret, niin — ja säädylliset Opheliat ja kaihoavat Isoldet. Mutta musta domino ei tarkannut niitä; hän juoksenteli edestakaisin piittaamatta hävyttömistä sutkauksista ja kovista töytäyksistä, hän raivasi tiensä joukon halki päästäkseen ulko-oven luo, mistä hän näki pienen jalokivillä koristellun lakin nopeasti katoavan selkoselällään olevan pääoven kautta, joka johti kirkkaasti valaistulle torille.

Odaliski oli ilmeisesti katunut uskaliasta seikkailuaan, tai hän oli erikoisen ylpeä, sillä hetkeäkään epäröimättä juoksi hän alas kiviportaita, välittämättä pilailevasta ihmisjoukosta, jonka kautta hänen oli pakko kulkea, tai parista joutilaasta naamiosta, jotka lähestyivät häntä ja alkoivat häntä ajaa takaa.

Päästyään portaiden juurelle hän näytti miettivän hetkisen, vain noin sekunnin verran — tapahtuiko se harkitusti? — mutta se sekunti soi Nikolai Aleksandrovitshille hänen halajamansa tilaisuuden, hän saavutti tytön tämän juuri laskiessa kätensä ajopelin oven kahvaan, ja hän nosti tytön kuin höyhenen vaunuun sisälle ja istui häntä vastapäätä huohottaen ja kuumana, mutta voitonriemuisena, samalla kuin ajuri ilmeisesti odottamatta mitään ohjeita lähti nopeasti ajamaan meluavien ja iloisten ihmisparvien ohi.

II

Tapahtumaa eivät kadulla olijat olleet tuskin ollenkaan huomanneet. Siinä ei ollut mitään ihmettelemistä, sillä oopperanaamiaiset päättyvät sellaisiin kohtauksiin. Kaksi nuorta ihmistä, toinen tavoittaa toista, merkki ajurille, _et voilà!_ Kuka huomaa sellaista. Kullakin on kylliksi puuhaa omista asioistaan, kullakin on omat seikkailunsa ja hankkeensa.

Varmaankaan eräs harmaa domino, joka seisoi erään sirotekoisen sähkölampun alla, ei tuntenut mitään mielenkiintoa tuntematonta odaliskia ja hänen seuralaistaan kohtaan, sillä hän ei näyttänyt mitenkään haluavan ajaa heitä takaa. Mutta hänen silmänsä seurasivat nopeasti pois häipyvää ajuria, niin kauan kuin se näkyi ajopelien ja naamioitujen keskellä. Hän oli vielä nuori mies, ja varmaankaan hän ei erikoisesti halunnut esiintyä tuntemattomana, sillä hän oli poistanut dominonsa päähineen ja piti naamiota kädessään.

"Miksi olette niin äreän näköinen, herra Volenski! Ovatko Straussin valssit ikävystyttäneet teidät kuoliaaksi, vai onko donnanne karannut vihatun kilpailijan kanssa?"

Nuori mies havahtui mietteistään ja lakkasi katselemasta ajopeliä, joka nyt näkyi vain pilkkuna, kohdatakseen edessään kauniin naisen, jolla oli niin sointuva ääni ja joka oli puhutellut häntä nimeltä.

"Madame Demidov!" sanoi hän ilmeisesti epämiellyttävän yllätettynä.

"Minä itse", vastasi hän nauraen, "älkääpä tekeytykö hämmästyneeksi ilman parempia perusteluja. En ole wieniläinen grande dame, ja jos tulenkin oopperanaamiaisiin, niin ei se ole anteeksiantamattomampi teko kuin monet muut eriskummallisuuteni."

"Niin! Mutta olettehan yksin?"

"Enpä olekaan", vastasi nainen iloisesti, "koska te olette täällä suojaamassa minua pahimmista vaaroista ja auttamassa minua selviytymään vaikeuksista".

"Suokaa minun aloittaa kadehdittavat velvollisuuteni koettamalla hakea teille vaunun", sanoi mies hieman hajamielisenä.

Nainen puri huultaan yrittäen nauraa, mutta tällä kertaa tuntui olevan hiukkasen katkeruutta hänen pehmeässä äänessään.

"Ah, Ivan, kuinka suuresti luotattekaan kärsivällisyyteeni, kun uskallatte puhua niin varomattoman epäkohteliaasti!"

"Mikä on epäkohteliasta?"

"No, mitä arvelette miehestä, jolla on vielä _jeunesse dorée_ [kultainen nuoruus], joka kohdatessaan naisen oopperanaamiaisissa tarjoutuu heti parin minuutin kuluttua hakemaan ajopelin häntä varten?"

"Minusta se olisi anteeksiantamaton synti ja rangaistava ennenkuulumattomilla kidutuksilla, jos se nainen sattuisi olemaan madame Demidov", sanoi mies, yrittäen peittää kuluneisiin lauseparsiin ilmeistä haluaan vetäytyä pikaisesti erilleen keskustelusta.

Nainen silmäili häntä terävästi hetkisen ja huoahti sitten kevyesti ja kärsimättömästi.

"No, kutsukaa ajuri. Ivan. En halua pidättää teitä. Varmaankin estää teitä jokin tärkeä asia."

"Kardinaali —" alkoi mies kömpelösti.

"Ahaa! Hänen ylhäisyytensä tarvitsee teitä näin myöhään?" sanoi nainen vielä hiukan katkerasti.

"Hänen ylhäisyytensä lähtee Wienistä tänään, ja vielä on kirjoitettava useita kirjeitä. Luultavasti minun täytyy kirjoittaa melkein koko yö."

Nainen tuntui tyytyvän tähän selitykseen, ja kun Volenski käski erästä loistavapukuista oopperan edustalla palvelevaa miestä kutsumaan madame Demidovin vaunun, alkoi tämä puhella jokapäiväisistä asioista.

"Hänen ylhäisyytensä on varmaankin iloinen saadessaan lomaa viime viikkojen väsyttävän diplomaattisen työn jälkeen. Ja luulenpa, että tekin, herra Volenski, olette ansainnut muutaman päivän levon."

"Kardinaali on todellakin antanut minulle parin kolmen päivän loman, sillä aikaa kuin hän itse menee Tyroliin terveyttänsä hoitaakseen."

"Ja sen jälkeen?"

"Tapaamme Pietarissa, missä hänen ylhäisyytensä antaa tärkeän memorandumin hänen majesteetilleen tsaarille."

"Ah, tapaamme siis pian Pietarissa?"

"Te itse, madame —"

"Niin, olen luultavasti siellä, ennenkuin te molemmat olette sinne saapuneet, ja minulla on siis kunnia henkilökohtaisesti toivottaa hänen ylhäisyytensä tervetulleeksi. Mutta kas tuossa ovat vaununi. Siis _au revoir_, herra Volenski, ei _adieu_, onneksenne kylläkin", lisäsi hän vielä kiemaillen, "sillä jos ero olisi tullut pitemmäksi, olisin tuskin voinut antaa teille anteeksi sitä, ettette edes käynyt jättämässä portinvartijalleni käyntikorttianne".

Mies tarjosi hänelle kätensä, ja vei hänet alas leveitä kiviportaita koettaen koko ajan salata mielensä kevennystä sen johdosta, että keskustelu vihdoinkin oli päättynyt ja että hänen kaunis seuralaisensa jättäisi hänet yksin tuskaisten mietteittensä ja mielenkiihtymyksensä valtaan.

"Hyvää yötä, Ivan", sanoi nainen, sen jälkeen kuin hän oli auttanut hänet vaunuun ja käärinyt turkikset hänen ympärilleen.

Kun kotvasen aikaa oli ajettu, kurkisti nainen ikkunasta ja silmäili miestä, niin kauan kuin hän saattoi erottaa hänen harmaan dominopukunsa joukon keskeltä. Hänen kasvoillaan oli miettiväinen ilme, hän rypisti otsaansa, mikä ehkä johtui siitä, että hän halveksi itseään. Ja kun oopperatalo oli iloineen ja humuineen jäänyt kauas taakse eikä hän enää voinut nähdä Ivan Volenskia leveiden kiviportaiden juurella, kohautti hän kärsimättömästi huoahtaen olkapäitään karkoittaen tunteellisuuden mielestään ja oli taas kylmä ja korskea _grande dame_ poistuessaan pienistä sievistä vaunuistaan erään Kolowratringin hienoimman talon pylväseteiseen.

"Lähettäkää Eugen heti huoneeseeni", sanoi hän palvelijalle, joka kulki hänen edellään portaissa, "jos hän ei ole kotona, valvokoon joku, kunnes hän palaa. Jos hän nukkuu, niin herättäkää hänet heti."

Hän näytti liian kiihtyneeltä voidakseen istua, vaikkakin hänen ylellisen huoneensa nojatuolit olivat kovin houkuttelevan näköisiä. Hän käveli edestakaisin huoneessa kuunnellen joka askeleella. Hänestä oli kaukana kaikki tunteellisuus, hän ei muistellut harmaata dominoa, jota hän oli nimittänyt Ivaniksi ja joka kaikin mokomin tahtoi päästä eroon hänestä.

Se, mitä hän oli nähnyt yöllä puolisen tuntia sitten, oli askarruttanut tavattomasti hänen ajatuksiaan. Hän oli ainoa ihminen (hän oli varma siitä), lukuunottamatta kreivi Lavrovskia ja erästä luotettavaa palvelijaa, joka tiesi, että tuo musta domino oli salapukuinen Venäjän valtaistuimen perillinen.

Häntä oli puhutellut uskaliaasti odaliski-pukuinen naamioitu nainen, mikä ei kylläkään ollut hämmästyttävää eikä tavatonta karnevaalin aikaan, jolloin kaikenlainen tungettelevaisuus ei ole ainoastaan sallittua, vaan myös suosittua. Tsaarin poika oli nuorekkaan vallattomana ryhtynyt takaa-ajoon unohtaen arvonsa ja asemaansa aina uhkaavat vaarat, ja molemmat he olivat kadonneet vaunuihin, jonka madame Demidov arveli heitä odottaneen, ja olivat ajaneet pois ilman että ajuri oli näköjään saanut mitään määräyksiä.

"Sisään", sanoi hän tyytyväisenä, kun oli kuullut hiljaisia askeleita ja naputettavan oveen koko ajan valppaasti odoteltuaan. Hän otti savukkeen pienestä laatikosta läheltään, sillä hän tiesi sen rauhoittavan hermojaan ja että se teki hänen äänensä varmaksi.

Mies astui sisään, litteänenäinen venäläinen ulkonevine poskipäineen, alhaisoon kuuluva, jonka matala otsa ilmaisi älyn puutetta, mutta jonka terävät, kylmät, harmaat silmät, jotka olivat syvällä hyvin ohuiden luomien peitossa todistivat oveluutta ja valppautta. Hän oli epäilemättä hyödyllinen mies. Madame Demidov näytti rauhoittuneen alkaessaan puhua hänen kanssaan.

"Eugen", sanoi hän, "kuuntele, sillä tänä yönä on oopperanaamiaisissa tapahtunut salaperäisiä asioita. Saat suorittaa erään tehtävän nyt heti ja jatkaa sitä huomenna."

"Perintöruhtinas meni oopperaan tänä iltana musta dominopuku yllään."

"Niin! Hänhän oli Wienissä... tuntemattomana... Ei kukaan tietänyt mitään... Se oli peräti typerä teko, ja alanpa pelätä, että tässä on jotakin katalaa tekeillä. Eräs odaliskipukuinen nainen houkutteli hänet aitiostaan... hän oli punaisen ja kullan kirjava luullakseni, ei tarvitse selitellä... Oopperassa oli satoja samanlaisia. Nikolai Aleksandrovitsh seurasi häntä; ajuri odotti; hän astui siihen, ja lähdettiin vinhasti ajamaan vanhaa kaupunginosaa kohden."

"No niin, madame."

Hän oli keskeyttänyt puheensa hetkiseksi, ennenkuin päätti ohjeensa.

"Ottakaa ensin selvää, onko hän tullut takaisin hotelliinsa, ja ellei hän ole, niin tiedustelkaa, mitä kreivi Lavrovski tekee salaisuuden selvittämiseksi. Vakoilkaa ukon kaikkia askeleita, ja jos hän kääntyy poliisilaitoksen puoleen tai lähettää sähkösanoman Pietariin, niin ilmoittakaa heti minulle. Hankkikaa lisäksi kaikki mahdolliset tiedot paenneesta dominosta ja odaliskista ja heidän käyttämästään ajurista oopperan lähistöltä, ajuriasemilta ja kaikilta rautatieasemilta. Lähden huomenillalla kello kahdentoista aikaan pikajunassa Pietariin. Tulkaa ja kertokaa ajoissa sinä iltana, mitä olette saaneet tietää."

Mies sai sitten määräyksen poistua, ja jouduttuaan taas yksin hän istuutui ja ajatteli sen illan tapahtumia. Sitten tuo samainen miettivä, melkein kaihoava ilme hiipi hänen kasvoilleen tehden hänen ylimykselliset piirteensä kuvaamattoman suloisiksi ja pehmeiksi; mutta kun hän sen huomasi, huokasi hän taas hiljaa ja kärsimättömästi ja halveksien itseään rypisti otsaansa. Tietenkään tämä maailmannainen, tämä elegantti _grande dame_ ei tahtonut, että tunteellisuuden heikoin varjokaan sekoittui iloisten karnevaalitanssiaisten muistelmiin, varsinkin kun tunne ilmeisesti kohdistui erääseen, joka —

"Voi minua!" huokasi madame Demidov taas, heitti savukkeen pois ja soitti kamarineitsyttään päättäen lakata sinä iltana mietiskelemästä.

III

Heti kuin Ivan Volenski oli kadottanut näkyvistään madame Demidovin vaunut, nousi hän helpotuksesta huokaisten oopperan portaita ja liittyi muutamiin dominopukuisiin miehiin, jotka olivat puettuja samoin kuin hänkin kauttaaltaan harmaaseen ja seisoivat erillään muiden naamioitujen joukossa, jotka tungeksivat foyerin oven lähettyvillä. Kaikki kolme lähtivät astelemaan Kolowratringiä kohden.

He kävelivät hetken aikaa äänettöminä savukkeita poltellen raivaten tiensä parhaimpansa mukaan kansanjoukon halki.

Ringstrassella oli ilo ylimmillään; nauravat kymmeniä ihmisiä käsittävät naamioitujen parvet pitivät hallussaan koko katua ja eteneminen oli työlästä. Mutta kolmella dominolla ei tuntunut olevan erikoisen kiirettä. He vastasivat sukkeluuksiin, kun sitä heiltä odotettiin, ja liittyivät joukon jatkoksi, kun oli mahdoton sitä välttää.

Komeat talot ja loistavasti koristetut myymälät kadun kummallakin puolella oli juhlavalaistu monivärisin kynttilöin, joten oli valoisaa kuin päivällä, vaikka olikin yö. Kauniisti kukin koristelluilla parvekkeilla oli katselijoita, jotka tarkkailivat allaan näkyvää vilkasta elämää, ja silloin tällöin sekaantui kadulla olevain äänekkäisiin huutoihin ja nauruun uneksuvain valssien ja tenhoisain csardasten säveliä kertoen hienoston tanssiaisista ja kutsuista, missä kuningas karnevaalia palveltiin yhtä hilpeästi vaikka vähemmän meluavasti. Joskus pysähtyi parvi naamiopukuisia jonkin ikkunan alle katselemaan, kun jalokivikoristeiset olennot keinuivat ohitse, ja kuuntelemaan mustalaismusiikin pehmeitä tahteja, musiikin, jota unkarilaiset ja wieniläiset eivät milloinkaan voi halveksia.

Mutta nämä kolme dominoa eivät jääneet kauaksi aikaa iloisten ja häliseväin ihmisten pariin, eikä loistavasti valaistu Ringkään näyttänyt heitä viehättävän, sillä he kääntyivät syrjäkadulle, vaikka se olikin synkkä ja epämiellyttävä, ja vapauduttuaan ihmisistä astelivat he nopeasti, ja iloinen nauru ja humu jäi pian kauas heidän taakseen.

He kulkivat yhä äänettöminä piittaamatta muutamista naamiopukuisista, jotka kulkivat ohi nauraen ja leikkiä laskien matkalla kaupungin juhlivaa osaa kohden.

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olivat heidän tämän jälkeen kulkemansa kadut aivan autioita. Ikkunat eivät olleet juhlavalaistuja, uneksuva valssimusiikki ei ilahduttanut synkeitä seutuja, kivettyjä pihoja, jotka ammottivat kolkon autioina kadun kummallakin puolella.

Dominot pujahtivat sitten erääseen pihaan vastaamatta _conciergen_ [portinvartijan] kysymykseen, ketä he niin myöhään hakivat, ja saapuivat kiviportaille, joita kattolamppu vain heikosti valaisi heiluen tuulessa ja piirtäen kaameita varjoja portaisiin. Kun he olivat saapuneet toiseen kerrokseen naputti eräs dominoista määrätyn tahdin mukaan edessään olevaan oveen, jolloin hätäinen ääni kysyi:

"Sinäkö se olet, Balukin?"

"Kyllä", vastasi domino, "mukanani Ivan ja Sergei, päästä sisään".

Huoneessa, mihin he nyt astuivat ja joka oli sisustettu kohtalaisen mukavasti puolittain toimiston, puolittain tupakkahuoneen tapaan, oli noin kaksi tai neljätoista eri-ikäistä miestä, ilmeisesti myös vaatteistaan päättäen eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia. Neljällä tai viidellä oli työvaatteet ja kömpelöt kengät, ja he olivat ilman kaulusta ja ehkä myös paitaa. Toisilla oli muodikkaat iltapuvut, tahrattomat paidat ja napinlävessä kukkanen. Eräs vanhahko mies, jolla oli harmaa pujoparta ja kauniit ylhäiset piirteet, piti takkiinsa kiinnitettyinä paria kunniamerkkiä. Kaikki kuitenkin, sekä ylhäiset että alhaiset, tuntuivat hyvin tulevan toimeen toistensa kanssa, ja he polttivat rauhan ja veljeyden piippuja ja savukkeita.

"Kuuluko mitään uutta?" kysyi puolisen tusinaa ääniä, kun dominot riisuivat pukunsa ja puristivat läsnäolevain käsiä.

"Hyviä uutisia."

"Missä hän on?" kysyttiin.

"Mirkovitshin vaunuissa Maria Stefanovnan kanssa."

"Ja nyt?"

"Mirkovitshin vieraana Heumarktin 21:nnessä." Kysymykset ja vastaukset seurasivat toisiaan nopeasti. Jännitys oli varmaankin ollut suuri, ja uutisten tuottama helpotus oli mitä tervetullein, sillä tyytyväinen huokaus pääsi yht’aikaa kymmenestä ennen masentuneesta rinnasta.

"Ja Mirkovitsh?" kysyi eräs vanhahko mies.

"Hän on tuota pikaa täällä."

"Heti kuin _hän_ on turvassa lukkojen takana."

"Hän on siis vallassamme?"

"Ehdottomasti."

"Yrittikö Lavrovski seurata häntä?"

"Ei ennenkuin oli jo liian myöhäistä ja vaunut poissa näkyvistä. Hän meni loukkoon epäilemättä hiukkaakaan."

Syntyi äänettömyys. Oli ilmeisesti ajateltava paljon ja harkittava tärkeitä kohtia, sillä seuraavain kymmenen minuutin aikana ei mikään ääni häirinnyt huoneen hiljaisuutta, lukuunottamatta isossa uunissa palavain halkojen rätinää, ja jotkut kuiskasivat jotakin kysyen ja vastattiin nopeasti.

Silloin kuului raskaita askeleita porraskäytävästä, oveen koputettiin määrätyn tahdin mukaan, ja juro ääni lausui:

"Mirkovitsh."

Tulija oli kuin Herkules, enemmän kuin kuuden jalan pituinen, hänen pitkä harmaa tukkansa oli kammattu taaksepäin korkealta otsalta, hänellä oli terävät harmaat silmät, jotka puoliksi peittyivät tuuheiden kulmakarvain alle, ja hän liittyi tupakoiviin miehiin tervehtien heitä vain yhdellä sanalla:

"Selvä."

"Vankina?"

"Tallessa kotonani, huone ikkunaton, vain kattovalo. Mahdotonta löytää, vielä mahdottomampaa paeta."

"Ja Maria Stefanovna?"

"Suoritti osansa loistavasti, hän ei epäillyt mitään kunnes kuuli oven lukittavan takanaan."

"Puhuiko hän?"

"Hän nimitti vain itseään hulluksi, joka olikin luonnollista."

"Eikö hän kysellyt mitään?"

"Ei."

"Oliko kuuromykkä palvelija häntä vastassa?"

"Oli ja palveli häntä hänen nauttiessaan illallista, jonka olimme hänelle valmistaneet."

"Mitä kuuluu Lavrovskista?" kysyi ääni huoneen etäisimmästä nurkasta.

"Hän palasi asuntoonsa ja odottaa siellä nyt luullakseni."

"Kesken kaiken, Mirkovitsh, lupasitte kohdella vankiamme mitä parhaiten."

"Niin", sanoi Mirkovitsh yrmeästi. "Vihaan häntä, mutta kohtelen häntä hyvin. Kuuromykkä on taitava palvelija, huoneet ovat mukavat, vuode on ylellinen, ruoka on valittua ja runsasta. Eroaa suuresti siitä", lisäsi hän synkästi, "mitä Dunajevski ja muut saavat kokea tällä hetkellä".

"He ovat käytännöllisesti katsoen nyt vapaita", sanoi nuorekas ääni innostuneesti, "voimme vaatia heidät vapaiksi, evätkööt sen, jos uskaltavat".

"Aivan", lisäsi Mirkovitsh hymyillen, "kyllä Nikolai Aleksandrovitshin kävisi kalpaten, elleivät he päästäisi tovereitamme vapaiksi".

"Asiaan, ystävät, ei tyhjiä haastella", sanoi eräs kunniamerkkejä kantava vanhahko mies painavasti.

Sikarit ja piiput pantiin yksimielisesti syrjään ja kaikki tuolit käännettiin huoneen keskustaa kohden, missä sijaitsi vihreän varjostimen himmentämä lamppu ja papereja sikin sokin, ja niissä näkyi kirjoitusta ja allekirjoituksia.

"On monesta asiasta päätettävä", jatkoi hän, joka näytti olevan heidän johtajansa, "teko, joka tänä yönä suoritettiin, on kyllä merkittävä, kiitos niiden aivojen, jotka sen suunnittelivat, ja niiden käsien, jotka sen toimeenpanivat, mutta sillä on vielä suurempi tarkoitusperä. Sitä me emme voi täällä saavuttaa, on tullut Taranjevin ja Pietarin aateveljien vuoro tehdä osansa työstä."

Puheenjohtaja vaikeni, kaikki nyökkäsivät hyväksyvästi, sitten hän jatkoi: