Part 3

Nykyään autioksi jätetyssä ritarihuonesalissa oli hyvin vilkasta. Kaksi pesurouvaa kulki siellä pyyhkien tomuja, pyyhkivät vanhaa aatelista tomua, jättöä aina vuodelta 1865, jolloin sen pudistivat jaloistaan innostuksen valtaamat, jalkoja kolkuttavat ylimykset, siellä oli korkeakreivillistä tomua, mikä oli lähtenyt sinisestä verasta, kun valtaherrat vääntelivät tuskissaan penkeillä, oli siellä vapaaherrallista, hienoimman univormuveran tomua, mutta siellä oli aatelitontakin kirjuritomua, mikä oli kehnätty mustista ponsuureista puhumattakaan lehterillä olevasta tomusta, sillä sinne eivät pesurouvat vielä olleet ehtineet.

Maamarsalkan norsunluinen tuoli oli tyhjä, pöydällä oli nuija ja joku painos sukukirjaa; näytti siltä kuin olisi pidetty huutokauppaa. Tuolin takana seisoi Kustaa Aadolf (toinen) luoden tyhjiä marmorikatseita yli salin aina Ehrenstrahlin tekemiin kattomaalauksiin saakka.

Mutta aurinko paistoi päätyakkunoista ja loi uudistavan loiston pohjanpuolisiin kilpiin.

-- Kummallisia tapeettia nuo, sanoi nuorempi pesurouva, sillä hän ei vielä tiennyt paljon elämästä.

-- Oh, rakas lapsi, nehän ovat heidän kilpiänsä, vastasi vanhempi rouva, joka oli elänyt vanhan valtiomuodon aikana.

-- Oh, jestas, onkos ne kilpiä?

-- Ne ovat vaakunakilpiä, aseita ymmärrätkös?

-- Aseita? Ovatko ne niillä tapelleet?

-- Eivät -- eivät suinkaan, nämä ovat sellaisia asekilpiä, joitten taakse ne piilottautuvat tapellessaan.

-- Ja tässä niiden nyt pitää riippua?

-- Niin, jossainhan niiden pitää riippua, mutta ne ovat perua muinaisilta ajoilta, niin ettei siitä niin hevillä selvää ota.

Nuori herra musta samettilakki päässä ja värilaatikko kädessä astui saliin ja seisahtui keskelle isoa käytävää. Hän katsoi ylenkatseellisesti seiniä, työnsi päänsä taaksepäin lapaluittensa väliin, tirkisteli kattomaalausta ja nykäytti ristiluitaan niinkuin vain taideoppilas voi kohauttaa olkapäitään huomatessaan jotain ala-arvoista.

Sitten astui hän suoraan pesumuijien luo ja kysyi, missä numero 806 oli, aatelisen suvun numero 806.

Siitä saattoi rouva Lundin antaa tietoa, sitä paremmin, koska hän jo aamulla oli asettanut isot kattokruunutikapuut numero 806 eteen. Asia oli se, että muuan levyseppä oli astunut puhki katon korjatessaan hyveitä viime valtiopäivien avajaisia varten, siitä syystä oli satanut ullakolle, vesi oli valunut läpi kattohirsien, imeytynyt läpi katon kipsin sekä pahasti turmellut vaakunakilven, jolla juuri sattui olemaan mainittu numero. Riippui kai sattumasta, että juuri sillä oli se numero mutta rouvat arvelivat, että jokin voima hallitsi sattumaakin. Katossa oli ruma pilkku, se näytti lammelta, mutta lammesta ryömi ruskeanpunainen käärme alas seinää pitkin, se olisi voinut hyökätä numerojen 805, 807 kimppuun tai minkä muun numeron kimppuun viidenkymmenen numeron joukossa, mutta se mateli niiden ohitse ikäänkuin valkoinen enkeli olisi niihin merkkinsä painanut, ja se osui maaliinsa niinkuin taitavasti ammuttu nuoli.

Ei siinä vaakunassa mitään eriskummallista ollut. Sydänkilpi oli jaettu kolmeen hopea-alaan, joissa oli kolme kultaista koiranpäätä; ei sitä koristanut kypärä eikä kruunu vaan sen yläpäässä oli kolme riikinkukonsulkaa, riikinkukkojen silmät oli tehty erinomaisen luonnonmukaisesti, niin että ne silmäilivät ympärilleen hurjilla kieroilla katseillaan. Mutta nyt oli käärme madellut höyhentöyhtöön, oli tahrinut likaisella limallaan silmät niin, että näytti siltä ikäänkuin niissä olisi ollut harmaa kaihi, käärme oli lipunut alas lehtikiemuroihin ja se oli vuodattanut viheriäistä mujuaan, minkä se oli koonnut kuparikatolla olevista hyveistä, kolmelle hopea-alalle, mutta koiranpäihin ei se pystynyt, sillä ne olivat kullasta.

Nuori herra oli kiivennyt tikapuita ylös värilaatikkoineen ja siellä hän nyt istui ja etsi syytä siirtääksensä korjaustyöt toiseen kertaan, sillä työ ei häntä juuri huvittanut. Hän otti liivintaskustaan juuripiipun ja oli juuri iskemäisillään tulta muistaessaan olevansa paremmassa paikassa, sentähden hän kohteliaisuuden vuoksi lennähytti rouville kysymyksen:

-- Saako täällä tupakoida?

-- Oh, herran pitäisi hävetä, vastasi vanhempi nainen.

-- Saakos pureksia sitte?

Rouva ei katsonut sopivaksi vastata siihen, mutta selitti varmasti ettei hän saanut sylkeä lattialle.

Muitta mutkitta väänsi nuori herra palan tupakkia suuhunsa ja alkoi viheltää Norrköpingin tarkk'ampujamarssia.

Tätä ei voinut kärsiä muuan vanha seinälude, joka oli sata vuotta istunut penkissä sanomalehtikertojain lehterillä. Tosin se oli eläissään kuullut paljon, kuullut paljon järkevää puhetta, paljon palturia ja hyvin paljon rähinää, mutta koskaan ei kukaan ollut viheltänyt tässä paikassa. Se oli viettänyt lapsuutensa ajan veräjänpielessä, sitte se oli laskeutunut kuninkaalliseen seitsenlasivaunuun, joka oli ajautunut kiinni veräjänpieleen ja viimein se oli kulkenut maamarsalkan seurassa, kun tämä toi kuninkaallisia valtamerkkejä ritarihuoneelle. Koska se ei voinut luopua perityistä kansanomaisista mielipiteistään, lyöttäytyi se lehterille, jossa se saattoi tuntea märkien vaatteiden ja kenkien hajun. Nyt se kuitenkin oli nukkunut viisi vuotta, se ja 99 vuotinen tyttärensä, ja nyt heräsivät he tähän outoon ennen tuntemattomaan meluun. Unenpöpperöisenä tönäytti se tytärtä kylkeen ja käski sen nousta katsomaan, mikä oli syynä meluun.

Tytär palasi matkaltaan kaidepuilta selittäen, että muuan maalarinsälli (ajatelkaas mitä olisi tapahtunut, jos nuori mies sen olisi kuullut) tuhri läkkilevyjä. Viimeisen sanan lausui se ylenkatseellisesti, sillä seinäluteet eivät pidä mitään muuta arvossa kuin puuta. "Puuta, puuta pitää olla!" Joka tapauksessa oli vanhus käynyt uteliaaksi ja hän päätti tyttärensä seurassa itse lähteä ottamaan selkoa asiasta. He heittivät lyhyet hyvästit sanomalehtikertojain penkille, he vaelsivat ulos lehterin lattialle läpi pienien tupakanlehtikasojen ja pääsivät lopulta seinälle. Sitten alkoivat he vaeltaa yli laattojen eikä vanhus silloin voinut olla huomaamatta, että kylmällä raudalla kulkeminen panee jalat palelemaan. Sitä vastoin nuori lude ihastuksella ihmetteli kaikkia koreita ja ihmeellisiä näkemiänsä asioita. He vaelsivat kuin tammimetsien läpi, he keksivät peikkoja ja aarniokotkia, käärmeitä ja lohikäärmeitä, he vaelsivat yli tornien, linnoitusten ja kaupunkien, lomitse kruunujen ja valtikkojen, tähtien ja aurinkojen. Lopulta he pääsivät katonrajaan. -- "Pidä lujasti kiinni, sanoi vanhus, sillä nyt käy matka kohti syvyyksiä. Me lähdemme tuonne tuon ison katon keskellä olevan taulun luokse, sieltä saamme liinakangasta ja öljyväriä."

Se oli vaarallinen matka. Toisinaan oli siellä joku halkeama kipsissä, toisinaan oli hämähäkki kutonut eteen seittinsä, toisinaan sortui jalkojen alla petollinen tomusta muodostunut silta. Heidän elämänsä oli vaarassa ja he olivat monta kertaa pyörtyä ja syöksyä alas syvyyteen. Vihdoin tunsivat he öljyvärin hajua, he olivat perillä. "Seuraa", sanoi vanhus. Ja nyt vaelsi vanha lude eteenpäin läpi pilvien ja hyveiden kunnes se saapui Svean manttelin luo. Siihen oli taiteilija uhrannut puoli naulaa karmiinipunaa erinomaisesti tehtyyn poimuun. Sen suojaan he nyt laskeutuivat lepäämään. Vanhus hieroi silmiään ja tähysteli alaspäin. -- "Tarkastappas, mikä numero tuolla levyllä on!" sanoi se. "Kahdeksansataakuusi", sanoi tytär heti. Vanhus muuttui ajattelevan näköiseksi ja nojasi otsansa kuudetta takakoipeaan vastaan. -- "Kolme koiranpäätä; kolme riikinkukon sulkaa! Oi, Solon, Solon!"

Nuori lude vuorostaan oli ihmeestä haljeta; eikä se herennyt pyytämästä selitystä ennenkuin äiti lupasi kertoa sille numero 806:en historian, mitä tässä seuraa sellaisena kuin sen kiireessä muistiin kirjotti muuan sanomalehtimieslehterillä istuva rotta.

Seinäluteen kertomus numero 806:sta.

Hänen Majesteettinsa kuningas Maunu Latolukko oli kerran yötä Tivedenissä Norjan sodan aikana. Hän vääntelihe levottomana vuoteellaan, sillä häntä vaivasi munuaistauti, minkä taudin hän oli saanut liiallisesta alicanten nauttimisesta. Aamu oli vielä pimeä eikä hän tahtonut ottaa valkeata. Hän tunnusteli vesikelloaan. Neljä! -- Vielä kaksi tuntia päivän koittoon. Hän nousi, toimitti rukouksensa, joi lasin olutta ja alkoi miettiä. Niin lepäsi hän aamun sarastukseen saakka ja heittelihe levottomana vuoteellaan. Aamun tullessa huomasi lääkäri huoneeseen astuessaan, että kuninkaan tila oli arveluttava, niin että hänen täytyi määrätä jotakin virkistävää, esimerkiksi mestausta tai metsästystä. Koska talonpoikia ei ollut paikalla ja kuninkaan oma väki oli tarpeen, päätettiin lähteä metsästysretkelle. Onnellinen sattuma oli vaikuttanut, että jonkun matkaa Tivedenin pohjoispuolella oli päästy hirvijoukon jäljille, mutta toinen asia sitävastoin uhkasi tehdä tyhjäksi koko retken: ei ollut koiria. Siinä onnettomuus. Kuningas, joka hetkeksi oli toipunut alakuloisuudestaan, raivostui ja meni kerta toisensa jälkeen tainnuksiin ja koko leiri kävi levottomaksi. Luvattiin suuria palkintoja sille, joka hankkisi koiran.

Koira! kaikui kautta metsän, mutta turhaan.

Leirissä vallitsi painostava hiljaisuus. Pelättiin pahinta eikä kukaan uskaltanut liikkua. Vihdoin keskipäivän aikaan, juuri kun lääkäri oli ravistanut päätään, kuului haukuntaa tiheimmästä metsästä. Ensin syvä haukunta niinkuin kahlekoira haukkuu, joka haukkuu haukkumisen vuoksi, sitten kuului vilkas ajokoiran haukunta, joka kaikui kuin metsästystorvi ja merkitsee sitä, että koira on löytänyt jäljet, senjälkeen lakkaamaton vinkuminen ikäänkuin se kuonoineen jo juoksisi ihan jäniksen kintereillä.

Kaikuva hurraa vyöryi läpi telttakujan ja joka hetki odotettiin läähättävän metsästyskoiran esiin juoksevan metsänrinnasta. Mutta minkä näkivätkään! Kenraalikenttäväen päällikön harjaaja tuli luikkien esiin kuusenrunkojen takaa vinkuen ja loirien. Ensin naurettiin, mutta siteen kävi mieliala vakavaksi. Kuningas, joka oli syöksynyt vuoteeltaan, tuli teltastaan ja näki koko tapahtuman, mutta Maunu harjaaja ei kuluttanut aikaansa turhiin, vaan aukaisi heti suunsa ja puhui lakki kourassa:

-- Teidän Majesteettinne ja arvoisat herrat. Hyvin tietäen taudin laadun, mikä vaivaa Teidän Majesteettinne korkeita munuaisia ja tuntien lääkityksen, jota on ehdotettu, ja sen puutteen seuraukset, olen minä ottanut itselleni vapauden tarjota halvan palvelukseni.

-- Mitä sinä osaat? kysyi kuningas suuttuneena.

-- Haukkua, Teidän Armonne!

-- Hyvä! Voitko ajaa hirviä?

-- En, minä en hauku jaloja eläimiä, ne potkivat. Mutta minä haukun jäniksiä, pyitä ja muita pikku eläimiä minkä vain kynnelle kykenen.

-- Hyvä! Tosin en ole koskaan ampunut harjaajan haukkuessa, mutta se on uutta ja se saattaa huvittaa minua.

-- Puhaltakaa torviin torvenpuhaltajat, ja satuloi ratsu, tallimestari!

Päivällisen aikaan oli kuningas ampunut kolme jänistä ja hän oli hyvin iloinen. Maunu harjaaja kutsuttiin kuninkaan puheille vastaanottamaan palkintoa.

-- Tahdotko sinä kultaa vai kunniaa? Valitse, sillä sinä et voi saada molempia!

-- Tahdon kunniaa, Teidän Majesteettinne.

-- Polvillesi, koira!

Maunu harjaaja lankesi polvilleen, sai pampusta kolme iskua olkapäähän ja nousi pystyyn aatelismiehenä.

-- Sinulla pitää olla vaakunassasi kolme koiranpäätä muistoksi erinomaisista ansioistasi, mutta kypärän sijaan saat kolme riikinkukon sulkaa, sillä sinun turhamaisuutesi oli suurempi kuin ahneutesi. Olet vapaa, Maunu Hund; mene, lisäänny ja täytä maa!

Nyt oli Maunu aatelismies. Nyt piti hänen ostaa itselleen varustus kilpineen, miekkoineen ja hänen täytyi ajaa vaunuissa. Mutta hänellä ei ollut kultaa. Hän koitti äsken hankkimansa luoton avulla perustaa saapasmustetehtaan, mutta joutui tappiolle kilpailussa. Hän sai kärsiä kaikki nöyryytyksen asteet ja palasi lopulta entiseen paikkaansa ja rupesi kenraalikenttäväenpäällikön harjaajaksi. -- Mutta nyt oli hän naimisissa ja hänellä oli lapsia, pieniä aatelislapsia ja niitä piti kasvattaa säädyn mukaan, mutta se ei ollut helppoa. Poika yleni kersantiksi, sai eron mestermannin arvonimellä, meni naimisiin, ja ylläpiti nimen jatkuvaisuutta.

Seuraavina vuosisatoina ei tämä suku erityisesti kunnostautunut, mutta se eli hiljaista elämää. Suvun jäsenet saattoivat kohota korkeintaan lippumieheksi, saaden erotessaan luutnantin arvon. Unohdettiin omituinen aatelisarvon saaminen ja perhe eleli kuten köyhät aateliset elelevät. Mutta jokin asia kalvoi alituisesti mieltä. Tässä oli kunniaa, mutta rahoja puuttui aina; eikä kukaan suvun jäsen uskaltanut halveksitulle kauppiasalalle, kilven täytyi loistaa puhtaana ja perheen täytyi elättää itseään valtion palveluksessa. Suku ei voinut rappeutua, sillä se ei koskaan ollut maineen kukkuloilla, mutta se ei myöskään voinut kohota -- rahan puutteesta. Kantaisän erinomainen kyky, mikä oli hankkinut hänelle aatelisarvon, hyppäsi yli kuuden sukupolven kunnes se sukeltautui esille tunnetun Daniel Hundin hahmossa, miehen, jonka Juhana kolmas usutti Erik XIV:n kimppuun, ja josta Daniel kirjoitti kronikkansa ja josta tuli isänmaan ensimäinen kronikan kirjoittaja.

Koska Juhana oli kiitollinen luonteeltaan, sai Danielkin palkkionsa. Palkkion mukana tuli vihdoin kulta, ja pian nousi Norrmalmintorin varrelle Hundien palatsi. Nyt elettiin hauskaa elämää, niin hauskaa, että kun Daniel kuoli, täytyi perillisten luopua koko omaisuudesta. Vanhat akat sanoivat: mikä vääryydellä on koottu, se helposti katoo, mutta aviisit sanoivat, että Hund oli profeetta (koska hän oli käynyt kuninkaan kimppuun) ja he kokosivat rahoja perheelle.

Tässä on syntynyt aukko sukutarinaan, mutta minä tiedän sen, suku vietti riutuvaa elämää aina Kaarle XI:sta saakka. Silloin puhkesi suku kukkaansa. Eräs pojista oli varustettu vähemmällä järjellä, mutta sitä suuremmalla turhamaisuudella, vähemmillä tunteilla, mutta sitä suuremmalla sydämettömyydellä kuin muut lapset. Hän joutui konttoripalvelukseen. Ei tiedetä ihan varmaan, mutta kerrotaan, että hän vähemmän luvallisilla keinoilla olisi hankkinut perheelle (s.t.s. itselleen) elatuksen, jonka jälkeen hänen äkkiä täytyi matkustaa Uuteen Ruotsiin.

Amerikan Uusi Ruotsi ei ollut kuten nykyään kunnioitusta herättävä mallivaltio, jossa eli vain kunniallisia ja kaikissa suhteissa erinomaisia kansalaisia, joita Euroopa katseli kateudella ja ihailulla. Uusi Ruotsi oli, kuten koko Amerika, siihen aikaan Europan rikkalaari, jonne kaikenlaista roskakansaa kokoontui. Koska ystävämme kuitenkin oli tuhlannut rahansa eräässä satamassa, täytyi hänen tehdä pieniä töitä laivassa päästäkseen mukaan. Tämän johdosta hän perille päästyään painatti itselleen käyntikortteja, joissa hän nimitti itseään Kun. Majesteetin laivaston luutnantiksi. Arvonimi Kun. Majesteetti teki amerikkalaisiin valtavan vaikutuksen, ja hän olisi virkamiehenä voinut kohota korkealle, jos hän vain olisi voinut pitää suunsa kiinni, mutta sitä juuri ei hän voinut tehdä. Oleskeltuaan jonkun vuoden kalliissa maassa, valtasi hänet harras kotikaipuu, tämä seikka sekä muutamat poliisimiehet aikaansaivat sen, että hän pian oli puolimatruusina kotiin palaavalla prikillä.

Palattuaan Tukholmaan tunsi hän itsensä hiukan vieraaksi. Monet hänen ikäisistään tovereista olivat työllään, kieltäymyksillään ja rehellisyydellään hankkineet itselleen aseman, olivat kuuluisia miehiäkin. Tämä herätti hänessä katkeraa tyytymättömyyttä, ei oleviin oloihin, sillä nehän aina saattoivat hankkia hänelle hyvän toimeentulon, vaan tyytymättömyyttä erityisiä henkilöitä kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin hänellä. Tämän tyytymättömyyden ja päivällisen puutteen ohessa, heräsi hänessä ennen aavistamaton harrastus kirjallisuuteen, mieluummin sellaiseen, jossa on lyhyitä riviä ja joita maksetaan jalkamitalla. Ystävämme oli pian kynsin hampain kiinni Kaarle XI:sta aikuisen, erinomaisesti kukoistavan sanomalehtikirjallisuuden työssä. Kun hän pian oli tyhjentänyt aineensa, se tahtoo sanoa: vanhat ystävänsä, kävivät hänen kirjoituksensa harvinaisemmiksi ja päivälliset yhä epäsäännöllisemmiksi: julma köyhyys pusersi hänet lujiin kouriinsa ja pian oli hän lukkojen takana velkavankilassa. Mutta hätä on kekseliäs ja (koska hän nyt on rutiköyhä, täytyy meidän lakata sanomasta häntä ystäväksemme) meidän miehemme tunsi kutsumusta tekemään seitsemännentoista vuosisadan suurimman keksinnön: Matkakirjeet. Raastuvan vankilasta pääsivät pian ilmoille mitä ihanimmat kertomukset Tunisista ja Konstantinopolista ja sotanäyttämöltä saivat tunteelliset sanomalehtilukijat mitä tärisyttävimpiä kuvauksia "ruotsalaiselta aatelismieheltä", jonka mieskohtainen rohkeus loisti joka riviltä ja jossa kenraalien (ainakin muutamien) työt ja toimet alistettiin ankaran tarkastuksen alaisiksi, mutta eritoten huomattiin kirjoituksissa erityinen harrastus meriasioihin, ja tarkastaessaan ehdotuksia laivaston uudistukseksi osotti hän ihmeteltävää yksityisasioihin perehtymistä, hän kykeni tekemään selkoa kaapelien kettinkireijistä ja runpulteista, osasi nimittää jokaisen nuoranpätkän oikealla nimellään ja hän tiesi kuinka monta kannua tervaa tarvittiin voideltaessa ison tangon partuunaa, nämä asialliset tiedot olivat arvaamattomaksi hyödyksi meripuolustukselle. Pian oli miehemme keksintönsä ansiosta vapaalla jalalla; vapauden mukana tuli rohkeus ja rohkeuden mukana röyhkeys.

Useita uutuuksia oli kuitenkin ilmaantunut pääkaupungin yhteiskuntaelämään; oli perustettu tehdas ja osakeyhtiö, jossa kuninkaallisilla oli osakkeita. Kaksi sellaista isänmaallista yritystä ei voinut tulla toimeen ilman, että yleisö, joka oli yrityksen kustantaja, saisi säännöllisesti tietoja molempien laitoksien asemasta, hallituksen toivomuksista ja päätöksistä, tulevaisuuden suunnitelmista ja sen sellaisista. Sellaisten hyvien päämaalien saavuttamiseksi arveltiin sanomalehti sopivimmaksi keinoksi. Toimittajaksi esitettiin henkilöä, joka puolueettoman kantansa kautta kaikkiin liikeoloihin nähden ymmärtäisi, että ranskalainen kartuaanitehdas oli ainoa oikeutettu ja että italialainen lasiyhtiö oli ainoa tarpeenvaatima Ruotsissa; sitäpaitsi täytyi sanomalehden päätoimittajalla Ruotsissa olla luja otsa torjuessaan kaikkia epäoikeutettuja kadehtijoiden (kilpailijoiden) hyökkäyksiä, mutta samalla täytyi hänen tuntea kaikki asiat, mitkä herättäisivät mielenkiintoa yleisön keskuudessa, kuten runokirjat, näytelmäkappaleet, öljyväritaulut y.m. niin, ettei lehti näyttäisi kauppakiertokirjeeltä.

Miestä ei tarvinnut etsiä lyhdyllä. Meidän ystävämme, sillä niin rohkenemme taas häntä nimittää sen jälkeen kun hän on lakannut olemasta köyhä ja aikoo päästä valtaan, meidän ystävämme keksittiin heti ja vielä tunnuksetta jäänyt perillisyysteoria oli saanut uuden todistuksen todenperäisyydestään: Agathon Hund, aatelisen sukuhaaran Hund af Hutlösan jäsen oli nyt loistavilla teoillaan kohottanut isiltä perityn kunnian ja oli antava uutta loistoa turmeltuneelle nimelle. Parempaa valintaa eivät isänmaalliset osakkeenomistajat olisikaan voineet tehdä. Koskaan ei heidän tarvinnut toimittajan puolelta pelätä itsepäisiä mielipiteitä asioista, sillä kaikki hänen valtiolliset, yhteiskunnalliset, kirkolliset ja taloudelliset mielipiteensä mahtuivat yhteen ainoaan ydinkohtaan, mikä antoi koko hänen julkiselle luonteelleen omituisen leimansa minkä hän muodosti lauseeksi näin: "ihmisen täytyy juoda viiniä päivälliseksi."

Ohjesääntö, minkä yhtiö oli antanut meidän ystävällemme, oli yhtä lyhyt eikä vähemmin henkevä, se mahtui kahteen sanaan: "lyö maahan!" ja "tout beau!" Toimittajan neron ratkaistavaksi jätettiin ketä kulloinkin piti lyödä, milloin oli kysymyksessä toinen tai toinen eikä saanut sekoittaa niitä toisiinsa.

Sanomalehti sai ristiäisissä omituisen nimen Farao, mikä muistuttaisi lehden ankarasti yksinvaltaisista tarkoitusperistä ja sen kunnioituksesta kaikkea vuosisataistaattua vastaan ja vanhaa kohtaan. Mutta yksinkertaisempi osa yleisöä, joka ei ymmärtänyt egyptiläisten Faraoonien oivallista olemassa oloa, arveli pian saatuaan uusia näkökantoja asiassa, että nimi Farao johtui eräästä tunnetusta uhkapelistä, jossa enimmäkseen tehtiin vääryyttä pelissä.

Kaikkivaltias kohtalo oli tehnyt julmaa ivaa toimittaessaan toimituspaikan entiseen Norrmalmintorin varrella sijaitsevaan Hundien palatsiin, joka jo aikoja sitten oli myyty huutokaupassa ja nyt oli muodostettu kaikenlaisiksi puodeiksi. Täällä pohjakerroksessa, joissa muinoin loistavan suvun juhlakemuja vietettiin, istui nyt ystävä Agathon mahtavana herrana, ja määräsi ihmisten kohtaloita, ja joskus katsahtaessaan ensi kerrokseen, missä ritarisali oli vuokrattu kalustotavarahuoneeksi, tunsi hän pistoksen rinnassaan, mutta kun ihmiset näkivät Hundien santakivisen vaakunan, joka oli saanut jäädä portinkamanaan, silloin erehtyivät he kuten pesurouvakin luullessaan sitä Faraon kyltiksi.

Amerikan matka oli kuitenkin jättänyt Agathonin mieleen niin syviä, tasavaltaisia vaikutelmia, että niillä aloilla, missä hän oli vapaa, nimittäin näytelmän, runojen ja taulujen, viehättyi hän laiminlyömään itsevaltiaallisia käsitteitä ja hyväksymään muutamia uusia, mutta jottei hän vahingoittaisi asiaa, otti hän muutamia otteita vanhasta länsimaisesta n.k. tasavallasta, nimittäin ylimyksellisestä Venedigistä, jonka asetuksien joukossa hän oli sattunut ihailemaan verratonta ja tuttua laitosta, jota sanottiin Jalopeuran kidaksi. Käännettynä 16-vuosisadan ruotsinkielelle tuli tästä salainen julkinen ilmoitus, että yleisö saattaa vallan halvasta viidestä hopeataalerista saada painetuksi toteen näyttämättömiä syytöksiä vihamiehiään vastaan. Yrityksellä oli loistava taloudellinen menestys ja Agathonista tuli lähinnä kuningasta enin pelätty suurmies koko pääkaupungissa.

Auta armias sitä, joka ei tervehtinyt häntä! Voi sitä, ken uskalsi valittaa kepiniskujen lentäessä. Hän kirjotti ylistyslauluja yksinvaltiudelle, vuoden 1686 kirkkolain kirkkokurille, hän toimeenpani kerettiläisvainoja ja painatti saarnoja, hän ylisti reduktionia, joka teki muut aatelismiehet yhtä köyhiksi kuin hän itse oli; hän vihasi talonpoikia, koska niillä oli kiinteitä asuntoja ja koska he saattoivat, se tahtoo sanoa heidän täytyi, maksaa veroja, oli hän kerran ehdottanut, että talonpojat olisivat hävitettävät ja talojen eloja oli puitava jalkamyllyillä ja vesirattailla, sillä talot olivat veroja varten eivätkä talonpoikia varten, juuri hän todisti, etteivät he omistaneet maitaan, koska ei heillä ollut oikeutta kantaa veroja ja hän puolusti ankarasti aatelisten etuoikeuksia.

Isoilla herroilla ei koskaan ennen ollut sellaista mahtavaa taistelijaa ja vaikka he häpesivät tuttavuutta, nyökäyttivät he hänelle ystävällisesti, kun hän hattu kädessä seisoi katukiviojassa ja heidän vyörivat vaununsa pirskottivat lokaa hänen silmilleen, mutta se ei entänyt heitä sylkemästä toisesta vaununakkunasta maahan kuten on tapa tehdä kissan juostessa kadun yli.

Kun hän iltasin tuli Bollhusin kellariin, nousivat näyttelijäraukat heti istuimiltaan ja tarjosivat hänelle paikan, sillä heidän onnensa oli hänen käsissään. Kuudennellatoista vuosisadalla näet pelättiin suuresti sitä, mitä sanomalehdissä kirjoitettiin niin, että näyttelijä, joka sai huonon arvostelun, eroitettiin heti virasta ja moni tällä tavoin oman ja perheensä leivän menettänyt perheenisä kävi itkien pienokaistensa tähden pyytämässä armoa toimittajalta, ja tämä armo oli siinä, että hän ensi kerralla pääsi haukkumisista.

Mutta kun hän hyvin kestitettynä ja kylläisenä nousi köyhien miesten pöydästä ja he näkivät hänen miekkansa katoavan ovesta, silloin satoi tulisateen tavoin kirouksia ja moni veti tikarinsa puoleksi tupesta ja painoi sen taas sinne siivosti, ja jollei kaksintaistelu olisi ollut kielletty, ei meidän ystävämme kauvemmin olisi harjoittanut sievää tointaan.

Mutta nyt hän paisui hyvinvoinnista ja hänen ohuet poskensa loistivat tyytyväisyydestä; tosin toiset sanoivat, että hän oli myynyt sielunsa, mutta toiset arvelivat, että se oli ostettu.

* * * * *