Part 2

Osakunnan salissa oli hyvin vilkasta; klubimestari oli ottanut esille lipun teatterin vaatekammiosta, hänen piti ripustaa siihen suruharso; kirjastohuoneessa harjoittelivat laulajat: "Ma kuljen kohti kuolemaa", mustiin puetut osakuntalaiset istuivat ylt'ympäri pitkin seiniä sanomalehtiä lueskellen tai poltellen sikaaria; vahtimestari kantoi huoneeseen ison kypressiseppeleen pitkine, valkoisine silkkinauhoineen, niihin oli kultakapitääleillä painettu: _Tovereilta_. Olihan vaihdettu mielipiteitä, että siinä olisi pitänyt olla: _Y:n Osakunnalta_, mutta edellinen ehdotus oli hyväksytty.

Nyt alkoi Tuomiokirkon ylioppilaskello soida; tahtipuikolla napautettiin kirjastohuoneessa vasten nuottitelineitä, se kehoitti ensi bassoja kestävyyteen venykkeessä, kuraattori veti sormiin valkoiset hansikkaansa, lipunkantaja kiinnitti vyön varrelleen, sanomalehtienlukijat lähtivät liikkeelle ja pukeutuivat päällysvaatteisiin. Laulu lakkasi, ja osakunta kulki alas Puutarhakadulle hautaamaan osakunnan parainta päätä ja parainta toveria!

Oli kylmä tammikuun iltapäivä, jolloin aurinko pysyttelihe vielä jonkun minuutin taivaanrannalla.

Suruhuoneessa oli suuri murhe, sillä ainoa poika oli kuollut -- isältä, äidiltä ja kahdelta pieneltä sisarelta. Kyyneleet olivat lopussa, ja huoneessa vallitsi painostava rauha.

Saatto nousi kirkkomaalle; oli kolmenkymmenen asteen pakkanen, puut olivat huurteisia, ja aurinko loisti vielä latvojen huipuilla, mutta alhaalla maassa oli jo hämärä, ja tuuheat puut loivat sinisiä varjoja yli hautojen; punatulkut hätistivät toisiansa ja pudistivat puista pieniä lumiryöppyjä, koko kirkkomaa oli yhtenä valkeana vaatteena, vain siellä täällä näkyi epätasaisuuksia, sillä oli satanut paksulta lunta.

Saatto pysähtyi; laulu sujui moitteettomasti, niin myös saarna. Sitte piti nuori pappi puheen.

"Tällä nuorukaisella olisi inhimilliseltä kannalta katsoen ollut kaunis tulevaisuus; hän oli jaloa sukua, hänen vanhempansa olivat erittäin hyvissä varoissa ja korkeassa yhteiskunta-asemassa, hänellä oli hurskas äiti, joka koko kaupungissa oli tunnettu hyväntekeväisyydestään (erityisesti suojelevasta armeliaisuuslaitoksesta, jota sanotaan Magdaleenakodiksi), hän oli jaloluontoinen, toverit pitivät hänestä, opettajat kunnioittivat häntä sekä hänen etevien tietojensa että hänen ahkeruutensa tähden, mitkä ominaisuudet olivat vieneet hänet pitkälle tieteen kunniakkaalla tiellä. Mutta nyt oli myöskin Jumala mieltynyt tähän nuorukaiseen, ja siksi löi hän hänet ja otti hänet pois, sillä Jumala lyö rakkaimpiaan kuten tunnettua on; ja Jumala rakasti suuresti äitiä ja isää myöskin, siksi oli hän lyönyt myöskin heitä, ja puhuja toivoi, että se olisi koskenut heihin oikein kovasti niin, että he tekisivät tiliä itsellensä ja huomaisivat, kuinka suuria syntisiä he olivat, kuinka heitä juuri heidän syntiensä takia näin lyötiin. Eivätkö he ehkä olleet syntisiä? Olivat kuin olivatkin! Kaikki olemme me syntisiä, sanotaan sanassa, emmekä me ansaitse muuta kuin kuoleman ja kadotuksen!"

Silloin purskahti äiti rajuun itkuun. Tästä innostuneena jatkoi 27 vuotias puhuja ja alkoi selvitellä mietelmiään "toivorikkaan nuorukaisen tulevaisuudesta toisella puolen hautaa!" Aine oli tosin arkatuntoinen, mutta totuuden piti päästä valoon... "Mamma" kuului läpitunkeva lapsen ääni, se oli niin epätoivoinen ja täynnä itkua, että puhuja vaikeni.

Äiti oli pyörtynyt isän syliin.

Silloin kulki sähkönisku läpi nuorten joukon; kuului siltä ikäänkuin olisi muutettu jalkaa, lippu liikahti, sattui puun oksaan ja liuta lumihiutaleita putosi nuoren papin paljaalle päälaelle.

Hänen jääharmaat silmänsä säkenöivät, sillä hän oli kyllin epäsivistynyt epäilläkseen lumisateella olleen jotain tarkoitusta ja hänen kuluneiden kasvojenpiirteittensä yli levisi täplikäs puna. Hän jatkoi, ja henki höyrysi hänen suustaan kuin valkea sauhu ja hänen partansa oli huurteesta harmaa.

Hän teki nyt hyppäyksen puheessaan ja hänen piti nyt aukiluodusta haudasta korjata nuorisolle muutamia opetuksia. Tämä nuorukainen oli varustettu terävällä järjellä ja hän oli omistanut elämänsä sille maailman viisaudelle, jota sanotaan luonnontieteiksi! Vaara oli lähellä...

Puhuja oli ainoa, jolla oli tilaisuus pitää itseään lämpöisenä, nyt vasta huomasi hän, että pakkanen oli yltynyt, että pienet lapset itkivät kylmästä, kun äiti taas oli päässyt tajuunsa.

Hän tyytyi sentähden varoittamaan nuoria maallisesta viisaudesta, mikä johdattaa pahennukseen, ja kehoitti noudattamaan ilmoitettua sanaa, joka johdattaa Kristukseen.

Aurinko oli mennyt mailleen, ja tähdet puhkesivat taivaalle.

Kuoleman rauha lepäsi yli koko luonnon, saatto kulki eteenpäin kiemurrellen läpi korkeiden kinoksien, ja lumi narisi niin vihlovasti jalkojen alla. Mutta saaton edellä heilui lippu, ja katso, se ei kantanut enää surua, sillä musta suruharso oli muuttunut säkenöivän valkoiseksi; rauhan enkeli oli hengittänyt siihen, kuoleman enkeli oli leyhyttänyt siivellään.

* * * * *

Sittenkuin edesmenneen toverit vainajan kodin ulkopuolella muutamilla kauniilla lauluilla olivat ilmaisseet ajatuksensa vainajan tulevaisuudesta, kokoontuivat muutamat nuoren, kuolleen lääkärin lähimmät ystävät amanuenssin luo tämän huoneeseen, joka sijaitsi patologisen ruumiinleikkaussalin vieressä.

Erinomaista Tricoche'eta juoden ja poltellen väkeviä Havannan sikaareja keskusteltiin kuluneesta iltapäivästä.

"Ajatelkaapas, että hän olisi voinut olla valekuollut ja olisi kuullut mitä sanottiin", muistutti nuori medikofiilari tunteellisesti.

"Mahdotonta; me olemme liittäneet kunnon pojan aivot kokoelmiimme; tahdotteko nähdä ne?"

"Emme, Jumalan tähden", vastattiin yhdestä suusta.

"Verratonta ainetta; ne painoivat 1,600 grammaa. -- Tiedättehän, että Cuvierin painoivat 1,700 -- harmaata substanssia oli kieltämättömästi enimmin -- eivät ne olleet mitään kananaivoja, kuten teillä on kunnia tietää."

"Sanoitko, että Meningitis teki lopun tästä kauniista tarinasta?"

"Vieläpä yhtä mittainen sellainen; koko membraani oli tärveltynyt piamater'iin saakka."

"Älä puhu, lopeta jo."

"Oletko sinä herkkätuntoinen, senkin vikurivarsa!"

Kun he menivät syömään illallista ja kulkivat läpi ison salin, pysähtyi amanuenssi osoittaen tyhjää pöytää, joka oli vasta leikkauksenalaisen keski-ikäisen miehen ruumiin oikealla puolella.

Tyhjällä pöydällä oli vielä veitsi korko-ommellun, kruunatuilla nimikirjaimilla varustetun lakanan vieressä.

"Siinä makasi vanha Tönnes viimeksi ennenkuin mustat miehet veivät hänet", sanoi hän.

He söivät kauan illallista ja joivat paljon; sitte seurasi joukko amanuenssia kotomatkalle. Kun he tulivat jonkun matkaa Puutarhakatua pitkin, lakkasi lumi äkkiä narisemasta, maa oli musta ja pehmeä ja he tunsivat sieramissaan kuusenhavun tuoksua. He olivat surutalon ulkopuolella; hänen huoneestansa loisti valkea.

"Nyt istuu siellä äiti ja itkee", muistutti joku.

"Kukas muu?"

"Hm!"

Pathologicum'in amanuenssi vaikeni, kun he saapuivat hänen portillensa, ei hän päästänyt seuraa ennenkuin oli saanut erään heistä jäämään yöksi luokseen, sillä hän asui sillä kertaa aivan yksin koko talossa. Onneksi ei kukaan kysynyt, oliko hän pimeänarka, sillä hän oli hyvin rajuluontoinen, kun hän oli hiukan nauttinut.

Vanha ja uusi aika.

Kevätauringon paistaessa täydeltä terältään oli hän noussut vuoteeltaan, pukeutunut sekä mennyt linnaan miekkailuharjoituksiin ja niissä oli hän erehdyksestä saanut kvartti-iskun oikeaan polveensa, niin että pyörtyi. Kun hän heräsi tajuntaan, lepäsi hän uudelleen riisuttuna vuoteessaan, mutta ei tuntenut huonetta. Vieras, lämpöisen veden haju muistutti kylpyhuonetta, mutta väkevä karpoolihapon haju leikkuuhuonetta. Tämä viimeinen huomio kauhistutti häntä, mutta kun hän oloihin perehtyäkseen kääntyi, tunsi hän polvessaan niin ankaraa tuskaa, että hän jäi makaamaan entiseen asentoonsa. Hän huomasi painetun ilmoituksen: järjestyssääntöjä: § 1. "Potilaat pitäkööt huolta jumalanpelvosta ja siveydestä." Hän oli siis sairashuoneessa elävitten joukossa, ja siitä tuli hän vielä enemmän vakuutetuksi lukiessaan: § 2. Potilaat saavat aamiaiseksi: 10 orttia leipää, munan, 6 orttia voita j.n.e.

Nyt kuuli hän viereltään hirveää ratinaa, sitten päristystä ja räiskähdystä ja potkimista ja sitten kuului ruostunut, jymisevä ääni:

"Milläs luokalla sinä, poikaseni, olet?"

Hän käänsi päätään ja huomasi, että huoneessa oli vielä yksi sänky ja tässä sängyssä makasi iso käärö viltteihin kietoutuneena; sillä kohdalla, missä pään kaikesta päättäen piti olla näkyi tavaton joukko siteitä ja siinä oli kolme pientä aukkoa. Sitten hän suuttui siksi, että häntä pidettiin koululaisena, ja hän vastasi:

"En tiedä, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Minun nimeni on Lundborg, förmlantilainen".

"Se on yhdentekevää, minä sinuttelen kuitenkin, minä olen västmanlantilainen vuoden 1852 satoa ja minua sanotaan tavallisesti 'siaksi'; niin sinäkin saat sanoa: me kilautamme kun hoitajatar tuo maidon. Kuinka vanha sinä, poikaseni, olet?"

"Viidentoista ja puolen vuoden vanha", sanoi tulokas.

"Kyllä se riittää, sano porsas kun sai potaattia lanttujen lisäksi. Minä olen kolmenkymmenen viiden vuoden vanha ja minua vaivaa luuvalo; sen saa niin helposti täällä vanhassa Upsalassa, jos täällä opiskelee liian kauan. Vai niin, vai olet sinä vain viidentoista vuoden vanha."

"Viidentoista ja puolen...!"

"Sitten sinä et tiedä paljon maailmasta. Mitenkä sinä viihdyt sairashuoneessa?"

"Kuinkako viihdyn? Täällä on kauhea olla, kun aurinko paistaa niin kauniisti ja puut alkavat viheriöidä."

"Kuinka nuori sinä olet! Ei ole kaunista puiden viheriöidessä; se on niin kiusallinen väri, entäs tuo sini sitten taivaalla -- sehän on niin elemenskatun jokapäiväistä; tuon kaiken olen minä nähnyt jo niin monena Herran vuonna ja aina se on samallaista! Minä kömmin sentähden tänne lepäämään niinpian kun suvi on tulossa, sillä minä en kärsi hellettä."

"Ja sinä viihdyt täällä!"

"Mainiosti! Katsos kun mies vanhenee kuten minä, niin panee hän suuremman arvon sille, että häntä hoidetaan ja vaalitaan. Ainoa seikka, mikä minua häiritsee, on kiertokulku, kun lääkäri tulee poikinensa tarkastukselle, ja ne ovat puhuvinaan mukamas latinaa. Minun tautini uudistui tässä eräänä päivänä kuullessani tuollaisen kananpojan käyttävän cum accusativuksen kera. Saatpa nähdä, ettei täällä ikävä tule, me pelaamme täällä iltapäivällä hiukan viiraa."

Samassa astui huoneeseen hoitajatar.

"Vai niin, nuori herra on jo hereillä, kuinka jaksetaan, tuo isokin on jo liikahdellut."

"Kas vaan, kuinka kauniin pojan Mari on saanut: teidän pitää hoitaa häntä oikein hyvin."

"Ei nuori herra huoli kuunnella tuota isoa ilkimystä, hän on turmellut niin monen nuoren pojan tässä kaupungissa, että on vallan häpeä."

"Ei Mari pidä sanoa sillä tavalla, sillä sen Mari vain on kuullut! Tehkää vain tehtävänne ja hoitakaa poikaa oikein kunnollisesti."

Hoitajatar toimitti tehtävänsä ja meni.

"Nyt", sanoi sika, "soitan minä sinulle niin, että sinä nukut."

"Soitat? mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Minä juttelen sinulle, en ole kuullut omaa ääntäni moneen päivään, ja silloin on se minulle ikäänkuin musiikkia, kun minä sen taas kuulen."

"Niin, mutta sinä et saa puhua tuollaista materialismia, kuten äsken teit."

"Eihän maarin! Muuten ei se ollut materialismia vaan semipelagianismia, mutta sitä sinä et tiedä, sillä sinä et ole käynyt kollegiossa."

"Oh, sellaista me luimme jo koulussa ja isakogiikkaa myös."

"Isakogiikkaa! Mitäs se on?"

"Etkö sinä sitä tiedä? Se käsittelee raamatun mittaa, määrää ja painoa."

"Oh, herra Jumala, sanotaanko sitä, hm, niin kuin sinä äsken sanoit? Merkillistä kuinka kaikki edistyy; minun nuoruudessani sanottiin niitä raamatullisiksi muinaisesineiksi; mutta minä olen vanha koira minä. Minä ajoin tänne diligensillä, silloin syötiin erotutkinnoissa lampaanlapaa ja tynnyrillinen arkileipää lukukaudessa, silloin saattoi pelata Fortuunaa Forssenilla koko iltapäivän ja juotiin kuuden killingin kahvia; mutta sehän on totta, sinä et tiedä, mikä Forsseni on, te nimitätte kai sitä nyt paakelssi-anumiksi tai muuksi hölynpölyksi."

Pau, paukahti laukaus niin, että ruudut tärisivät.

"Nyt tuli ensimmäinen laiva tänä vuonna; kuuletkos, kuinka siellä hurrataan? Slinken ampuu tänä keväännä kuin mies! Sinä et tietysti tiedä, mikä mies Slinken on, hän hoitaa kanuunia 'Turmeluksessa', hän on kuuleman mukaan ollut ylioppilas, mutta nyt hän on rantajätkä."

"Kuinka vanha hän nyt on?"

"Hän on hiukan minua vanhempi, mutta minulla on talo Västmanlandissa, siinä se on ero, näetkös. Olisinpa kovin mielelläni tänä iltana mukana laivassa, sillä siellä etukeulassa juodaan riivatun hyvää totia; mutta sehän on totta, enhän ole sinulta kysynyt, osaatko sinä knakkia pelata?"

"Kyllä minä osaan, mutta minä en tahdo, minä olen tehnyt lupauksen."

"Vai niin, mammallesi? Hä?"

"Niin."

"Noo. -- Minä olen keksinyt uuden juoman, se on herättänyt suurta huomiota soitannollisessa maailmassa. -- Sinä et tiedä, että minä olen laulaja -- se on selvä se. -- Jos sinä menet Åkerstenille, jonne sinä et koskaan taida mennä, sillä te nuoret käytte vain Taddiksessa ja Norbergissä ja jos sinä pyydät 'Per Samuelin riivattua', niin sinä tunnet jotain suloista. Katsos, se oli minun ylpeyteni, minun ainoa kunnianhimoinen unelmani saada jättää jälkimaailmalle hyvälle juomalle oma ristimänimeni. Niin, niin, katsos minä olen ensimmäinen Upsalan viisunlaulaja, mutta sinä et ole koskaan kuullut minun laulavan... Eikös maarin siellä ajeta troskilla maantiellä? No kautta sieluni autuuden, nyt minä tiedän, tänään on hovi avattu, ja minä raukka venyn täällä -- tiedätkö sinä mikä hovi on?"

"Eklundin hovi tietysti."

"Kas sen tiesit sentään! Muuten te nykyajan nuorison edustajat tiedätte hirveän vähän, mutta se riippuu siitä, että te tulette tänne lukemaan ja suorittamaan tutkintoa, senkin kanaljat; ennen täällä lueskeltiin ja tutkittiin; mutta te olette käyneet nykyään niin käytännöllisiksi; teistä on tullut ennakkokorko-lainaajia mieluummin kuin että eleilisitten ja hoitaisitte kotiopettajan tointa, sillä te olette oppineet, että siitä seuraa lopulta voitto: jonakin kauniina päivänä perustaa ylioppilaskunta varmaankin ison osakeyhtiön -- noo, sinulla varmaankaan ei ole vielä mitään ennakkolainaa?"

"Ei ole, mutta minulla on pieni vekseli Hjälmarin pankissa; minä otin vain lyhyen, sillä ne pitkät ovat niin kalliita."

Nyt alkoi käärö pärskytä ja puhkuta.

"Vekseli, lyhyt, pitkä --! Mitä sinä sanot, poika? Mutta ethän sinä ole täysi-ikäinen?"

"Oh, eihän ne välitä vekselinasettajasta, kunhan hyväksyjä on taattu!"

"Kumpa minä ymmärtäisin, millaiselta vekseli näyttää. Mikä se hyväksyjä on?"

"Se on se, joka kirjoittaa poikkipuolin paperille."

"Tahtoo sanoa, hän menee takaukseen."

"Niinpä niin, kuinkas muuten, mistäs minä sen tiedän."

"No, kuinka sinä saat tuollaisen hyväksyjän?"

"Minä otan henkivakuutuksen."

"Onko sulla sellainenkin? Oletpa sinä aika venkale. Kuules, tuon vekselijutun saat sinä minulle opettaa."

"Niin, se on tärkeätä; ja siten sitä sitten pääsee juoksemasta hankkiakseen nimikirjoituksia."

Nyt tuli lääkäri kierrolleen; hän sitoi pojan siteet uudestaan ja tämä vaipui kuumeuneen.

Kun hän heräsi, istui kaksi vierasta toveria sängynlaidalla pelaten korttia pöytänä tuoli. He keskustelivat kuiskaillen, ja jos joku sattui puhumaan äänekkäämmin, teki käärö uhkaavan liikkeen nyrkillään. Kun he jonkun ajan kuluttua poistuivat, tapahtui tämä niin hiljaa, että hän luuli heitä omien kuumekuviensa varjo-olennoiksi.

Silloin nousi käärö vuoteeltaan ja heitti luotaan kaksi tarpeetonta yönuttua; otti siteet päästään, piilotti kynttilät kahden ison kirjan taakse ja meni sairaan luo. Hän asetti kätensä hänen otsallensa, ravisti päätänsä, levitti vilttinsä hänen ylitsensä ja palasi vuoteelleen ja istuutui sängynlaidalle ja heilutteli jalkojaan.

Valo heijastui hänen kasvoillensa niin, että sairas saattoi nähdä hänet.

Hänen kasvonsa olivat hullunkuriset, niiden piirteet eivät olleet rumat, ne olivat äärettömän väsyneet, mutta ei kuitenkaan veltot.

Sairas liikahteli.

"Pikku mies, oletko valveilla?", kysyi paksu matalalla äänellä.

"Valveilla olen, toveri."

"Tahdotko, että menen noutamaan Mariita?"

"Ei kiitos, minä voin nyt paremmin."

"Vieläkö minä sinulle soitan enemmän?"

"Soita vaan, mutta ole hauska."

"Niin hauska, että saat minulle nauraa. Hauska olen minä ollut viisitoista vuotta ja siksi minä istun siinä missä istun. Ajatteles, mikä huvitus on siinäkin kun antaa toisten nauraa itselleen. Turhamielisyyttä tietysti. Mutta he halveksivat jälkeenpäin. -- Minä tunnen olevani tänä iltana perhanan haavemielinen. Oletko sinä poika koskaan rakastunut?"

"Ojaa, entäs sinä?"

"Olen.. Kuules! Nyt se alkaa, mutta ei siitä pitkä tule.

"Luonto oli varustanut minut tavattomalla vatsalla, lyhyillä koivilla, rumilla, rasvaisilla kasvoilla sekä vahvalla lauluäänellä, jossa oli mitä eriskummallisin nenä-ääni ja se saattoi aikaansaada mitä hirveimpiä naurunpurskahduksia. Se hiveli kovin mieltäni, että minun kyvylleni annettiin arvoa; minua raastettiin toisista kutsuista toisiin ja minusta muodostui vähitellen hulluttelija, ilveilijä; minä olin sanalla sanoen 'hauska p--le'. Minulla oli monta laulua ja jos yksi sukupolvi niihin kyllästyi, niin tuli toinen ja piti niitä hauskoina. Mutta sitte eräänä kesänä lähdin minä kotiseudulle, siellä oli minulla pieni tyttö, josta minä pidin. Hän hullaantui vallan minuun ja sanoi, että minä olin hänen mielestänsä maailman hauskin mies. Minä omaksuin hänen huomaavaisuutensa ja uskalsin eräänä päivänä puutarhassa pyytää hänen sydäntänsä ja kättänsä omakseni. Hän vastasi rämähtämällä hirveään nauruun ja kutsui luokseen muutamia muita tyttöjä näkemään jotain aivan hullunkurista. Minä vakuutin, että tarkoitan täyttä totta, mutta hän nauroi vielä enemmän ja sanoi, että minä olin erinomainen. Minä en ollut millänikään vaan koitin olla erinomainen. Minä suutuin ja jouduin epätoivoon, enkä laulanut kahdeksaan päivään, vaan koitin olla niin vakava kuin suinkin. Hän piti minua ensin ikävänä ja vihdoin sietämättömänä; tuo tuollainen ei se sopinut minulle, sanoi hän, ja hän muisti kyyneleet silmissä kuinka erinomainen minä olin ollut talkoissa, kun astuin esille sukkasilla, nurinväännetty yönuttu yllä, tein hullunkurisia hyppyjä ja virnistelin naamalleni. Silloin minä halveksin häntä. Ja se oli kaiken loppu."

"Etkö sinä enää laula?"

"En koskaan!"

"Kuinka tyhmä sinä olet! Eihän siinä ollut suremisen syytä!"

"Et sinä tiedä, mitä rakkaus on!"

"Enkö minä tiedä? Se on elämän yksityiskohta, eikä se saa olla enempää. Tiedätkö, minä olen yhtä mieltä sinun morsiamesi kanssa, ettei sinulle sovi vakavuus. Ylipääten minä kysyn, mikä oikeastaan on niin vakavata? Minun mielestäni on kaikki tyyni vain suurta ilveilyä; ja tiedätkö sinä, miksi ihmiset näyttävät niin raskasmielisiltä? Sentähden, että he pidättyvät nauramasta! Sinä nauroit kaikkea ja sinä sait koko maailman mukaasi. Jatka sinä vaan, irvistä ja viekottele noilta ilveilijöiltä pois heidän naamarinsa; sinulla on suuri tehtävä, veliseni."

"Herran nimessä, kuinka sinä puhut poikani; opetetaanko teille koulussa tuollaista?"

"Niin meille opetetaan. Lepää sinä nyt, niin minä soitan sinulle. Sinä luulet, että minulla nuorena on jotain opittavaa sinun vanhuudeltasi; pois se! Kaikki mitä sinä olet oppinut elämässä, sen olen minä lukenut kirjoista, vieläpä sinun jokapäiväisen rakkauden tarinasi, jolle sinä näyt perustavan koko tulevaisen elämäsi ja mikä on antanut sille rakkaaksitulleen aiheen laiskotella. Eipäs, sinä voit paljon oppia minusta, sillä siitä ei ole vielä kirjoissa kirjoitettu; sinä kuulut menneiseen sukupolveen, minkä minä hyvin tunnen, minä kuulun tulevaan, jota sinä et ollenkaan tunne. Sinä olet lukenut meidän päiviemme maailman tapahtumista niinkuin luetaan sanomalehtikirjoitusta, me olemme ne eläneet ja olemme niistä väitelleet, me olemme laanneet ravitsemasta itseämme teidän runoudellanne, me luemme talousoppia ja luonnontieteitä, me pidämme ylioppilasaikaa ylimenevänä kehityskautena, te piditti sitä kutsumuksena, me emme koskaan tappele torilla, emme pidä hyveenä juopumusta, emme hyökkää toisten oikeuksien kimppuun, me kunnioitamme mieskohtaista vapautta; sitä sanotte te keikarimaiseksi, me sanomme teidän ylistettyä avomielisyyttänne hävyttömyydeksi, teidän haavemielisiä syleilyjänne raakuudeksi, te arvostelette opettajienne vanhettuneiden sääntöjen hyväntahtoisia toisteluita, me käytämme niitä hyväksemme ja vaikenemme. Te olitte valmiita lausumaan mielipiteitänne kaikesta, te lauloitte vapaudenlauluja, te huusitte eläköötä eduskuntaehdotukselle; me huudamme kaikelle eläköötä, me tunnemme omassa itsessämme, että jotakin on tuleva ja sentähden me odotamme, nyt puhaltaa niin monelta taholta, siksi me emme kiinnitä jalusnuoriamme, mutta jottemme jäisi neuvottomiksi, pysymme me kiinni olevissa oloissa; me olemme vanhoillisia sentähden, että me pelkäämme roskaväen valtaa. Vanhoillinen nuoriso! Verratonta! Mutta sen on roskaväki vaikuttanut. Te olitte kuningasmielisiä, me olemme valmiita rupeamaan vaikka keisarillismielisiksi jos niiksi tulee!"

"Sika" oli hämmästyksellä kuunnellut tätä mielenpurkausta, hän nousi käytävään ilmoittamaan hoitajattarelle, että toveri oli houraillut ja pyysi saada yöksi toista huonetta.

Sillä aikaa kuin hoitajatar ja toveri ikkunan ääressä valmistivat vilvoittavaa pulveria, jatkoi sairas:

"Te sanotte meitä väsähtyneiksi sentähden, että me olemme ahkeria ja viisaita, uskokaa minua, meidän tunteemme ovat ilmanpitävästi hyvin säilytettyinä paljon terveemmät, kun teidän tunteenne, jotka te asetatte puotien oville kärpästen liattaviksi. Mitä te lörpöttelette viisaustieteestänne, te luulette sen pursuneen klassillisesta lähteestä ja kuitenkin on se pelkkää 'valistusta' sata vuotta valistuksen jälkeen; se olisi mahtunut jonakin pahanpäiväisenä aikakauskirjoituksena johonkin saksalaisen pikkukaupungin lehteen; teidän mielestänne oli suuremmoista ajaa perille oppia viimeisestä tuomiosta, sen teimme me koulussa, te elätte noista köyhistä rippeistä, sanotte te, niin, totta tosiaan, kyllä siltä näyttää; te luulette, että saksalainen lauseoppi on samaa kuin viisaustiede, mutta te ette tiedä, että löytyy ranskalainen ja englantilainen sellainen, minä luin eräänä iltana nuo korrehtuurilehdet ja minä huomasin -- en mitään, en ainoatakaan lepopuuta ajatuksille; se on kuiva yhtälöratkaisu, mutta joissa on X:lle jo annettu määrätty arvonsa, jotta voitaisiin saada tyydyttävä tulos -- -- -- Mielenkiinto lakkaa, kun tulos on tunnettu, tuon kaiken me tiedämme, mutta tuollaista ei sanota, sillä sitä voi erehtyä."

Nyt ei toveri enää voinut hillitä itseään.

"Vai niin, sinä loukkaat suurta miestä, kiitä Luojaasi, että olet sairas, muuten sinä saisit kelpo selkäsaunan."

"Hän ei ollut suuri sen vuoksi että hän oli arvoton."

"Etkö sinä häpeä, sinä et tiedä, että minä olen Boströmin kannattaja."

"Niin. Sitä te olette kaikki, mikset siis sinäkin. Oi, sinä suuri aikakausi, joka kallistut hautaasi, tarvittiin viisaustieteen professori, jotta voitaisiin vietellä nuorisoa käymään kirkossa; sinä suuri aika, joka pilkkasit sitä aikakautta, jolloin jumaloitiin järkeä. Sinä poljit alas järjen ja asetit valtaistuimelle moukkajärjen! Oleminen on samaa kuin olla tunnettu -- aivoissa kihelmöi suuren ajatuksen tullessa. Hyvää yötä! Sammuta valo!"

Hoitajatar ja Boströmin kannattaja neuvottelivat ja he sopivat siitä, että asetettaisiin kylmiä kääreitä potilaan pään ympäri.

Claris Majorum exemplis.