Part 1

KEIKARI SEKÄ MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suomentanut Larin Kyösti

Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXII.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.

O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

SISÄLLYS:

August Strindberg. Keikari. Otteluiden välillä. Toivorikas nuorukainen. Vanha ja uusi aika. Claris Majorum exemplis.

August Strindberg.

_August Strindberg_ syntyi Ruotsissa, Tukholmassa 22 päivä tammikuuta vuonna 1849, tuli ylioppilaaksi vuonna 1863. 23 vuotiaana julkaisi hän nuoruutensa voimakkaan näytelmän "Mestari Olavin". Sitä seurasi lukematon joukko teoksia, kertomuksia, novelleja, runoelmia, avioelämää käsittelevä "Giftas" (Avioelämää) ja yhteiskuntasatiiri, romaani "Röda rummet" (Punainen huone), mikä on käänteentekevä 80-luvun realismin murtautuessa läpi romanttisen, köykäisen kaunokirjallisuuden. -- Hän on kirjoittanut saaristolaisromaania, kuvauksia ylioppilas- ja taiteilija-oloista, porvarillisesta- ja ylimyselämästä. Säälimättömästi on hän jättiläisruoskallaan suominut sekä inhimillisen että yhteiskunnallisen elämän varjopuolia. Hän on kirjoittanut suuren joukon historiallisia näytelmiä, joissa hän on repinyt alas jalustoiltaan sellaiset epäjumalat kuin Kaarle XII y.m. Hän on henkinen yltiöpää, mullistaja ja murtaja, hänen valtavassa luonteessaan kuohuu alati voimakas myötätunto elämän lapsipuolia kohtaan, lahjomaton ja leppymätön viha kaikkea väärää ja luonnotonta kohtaan, mutta muutamissa hienoissa satunäytelmissään osoitakse hän myös hienoksi haaveilijaksi ja kauneuden kaipaajaksi. Prometheushenki, nykyaikaisen ihmisen sielunelämän tarkka tuntija ja paljastaja, realisti ja mystikko samalla kertaa. Totuuden on hän ottanut tunnustähdekseen ja vaikka hän joskus on iskenyt harhaankin ja vaikka hän lankeemustiloissaan on henkisesti vaeltanut tämän elämän helvetin ja taivaan kaikissa kerroksissa ja syvemmin ehkä kuin kukaan muu aikalainen tuntenut nykyaikaisen pintaelämän tyhjyyden, on hän totuuden etsinnässään aina noussut ehompana entistään.

Strindberg seisoo nyt miehuutensa koko voimassa ja monet hänen entiset vastustajansa ovat nyt hänen kannattajiaan, vähitellen aletaan ymmärtää hänen suurta merkitystään uudistajana ja kasvattajana, totuuden taistelijana ja ihmiskunnan henkisenä parantajana.

Suomenkielellä on ilmestynyt perin vähän Strindbergin teoksia: "Hemsöläiset", "Vaiheita", "Vuosisatain kuvia ja vaiheita", "Avioelämää", "Punainen huone", "Mestari Olavi" ja ehkä joku muu.

Suomentaja,

Keikari.

Tämä henkilö oli onnettomuudekseen ylemmän virkamiehen poika, isän, joka päälle päätteeksi oli varakas; sitä paitsi oli hänellä hyvä nimi ja vaikkei se ollutkaan merkitty aateliskalenteriin, niin oli sillä ärsyttävä kaiku ja se herätti sitä suurempaa harmia, sillä sen ulkomaalainen tavaamistapa aiheutti aina, nimi lausuttiin väärin; siinä oli pari kirjainta liikaa.

Sitäpaitsi oli luonto antanut hänelle miellyttävän ulkomuodon, sentähden osoitti hän kiitollisuuttaan hoitamalla sitä hyvin; hän käytti mielellänsä uutta pukua joka puolivuosi, ja hän harjautti vaatteensa joka aamu; eikä hän voinut mennä luennolle ilman kalvosimia; hän ei pistänyt housuja kenkiin tien ollessa kuraisen, vaan käytti kalossia. Hän käytti tirkistyslasia, koska hänellä oli huonot silmät, sillä hän oli mielestänsä liian nuori käyttämään lasisilmiä.

Tämä kadehdittu ja kovin parjattu mies sai kiittää onnettomuuksistaan kasvatustansa, ja olkoon hänen elämäntarunsa varoitukseksi vanhemmille ja asianomaisille.

Hän kirjoittautui isänsä toivomuksen mukaan Y:n osakunnan jäseneksi, vaikka hän olikin suorittanut ylioppilastutkintonsa pääkaupungin oppikoulussa. Kun hän tuli osakuntaan, huomasi hän ympärillään kuuden jalan pituisia, leveähartiaisia osakuntalaisia, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja jotka puhuivat hänelle vierasta murretta. He tarkastelivat hänen vaatteitansa epäluulolla. Ensi alussa ei kukaan uskaltanut juoda hänen kanssansa sinun maljaa, sillä he pitivät hänen likinäköisyyttänsä ylpeytenä, kunnes eräs vanhempi jäsen esitti yleisen sinunmaljan "katuojakakaran" kanssa, sillä niin nimittivät osakuntalaiset siihen aikaan pääkaupungin asukkaita. Koska ei uhri tahtonut juoda ylellisesti, kieltäytyi hän juomasta pohjaan jokaista lasia, ja tämä seikka nosti mieliharmin myrskyn.

Hän koetti lähentyä muutamia ikäisiänsä toveria, mutta näiden aika kului kunniakkaiden tuttavuusliittojen solmimiseen vanhempien osakunnanjäsenten kanssa.

Hänen toisen osakunnassa käyntinsä kävi vielä hullummin. Hän ei voinut ottaa osaa ratsuväkitaisteluun sentähden, että hänen tirkistyslasinsa oli mennyt rikki hauskassa sotilasleikissä "Kirkon piirityksessä".

Ratsuväkitaistelu tapahtui näin: osakunta jakaantui kahteen joukkoon, puettuina teatteripukuhuoneen kypäriin, sapelit vyöllä ja haarniskat rinnalla ratsastettiin poikkipuolin tuolin selässä, sitten nelistettiin yleisesti läpi salin ja vihdoin tehtiin rynnäkkö hirveiden torvitoitotuksien kaikuessa. Säretyt tuolit pantiin osakunnan laskuun nimellä: teatteri.

Seuraavassa osakunnan istunnossa luki muuan runoilija runon nimeltä: "Keikari" ja se herätti yleistä riemua. Tässä runotekeleessä kuvailtiin onneton mies kiireestä kantapäähän; hänen housunsa, hänen kellonperänsä, hänen kalvosimensa, hänen kalossinsa, hänen huonot silmänsä, hänen puhtaat nenäliinansa, hänen isänsä ja äitinsä.

Siitä hetkestä asti ei keikari enää käynyt osakunnassa vaan kävi vanhojen koulutoveriensa luona.

Alkoi liikkua kummallisia huhuja. Eräs oli nähnyt hänen syövän kahvelilla "Gästiksessä", toinen oli kuullut hänen kieltäytyvän ottamasta neljättä ryyppyä voileipäpöydän ääressä; toinen oli nähnyt hänen ratsastavan Tukholman tiellä. Hän kävi säännöllisesti luennoilla ja kollegioissa; hän oli siis pölkkypää, senhän huomasi jo hänen ulkomuodostansakin. Eräänä aamuna herätti tämän onnettoman miehen eräs pitkä osakuntalainen, joka kiroten vaati häntä lainaamaan rahoja. Vastaväitteet eivät auttaneet, sillä osakuntalaisella oli vakuutettu kirje kädessä, kohteliaisuudesta oli hän sen ottanut postista antaakseen keikarille; olipa hän sen jo avannutkin ja jakanut veljellisesti kahteen eri suureen osaan, mutta hän kirosi ja vannoi, ettei hän ollut lukenut kirjettä.

Kun kirjeen vastaanottaja ilmaisi tyytymättömyytensä kirjeen avaamisen johdosta, luettiin tämä hänelle viaksi ensimäisessä juniorinvaalissa.

Sen jälkeen hän ei koskaan voinut käydä osakunnan lukusalissa sillä aina siellä sateli salakavalia soimauksia ja salakähmäisiä sivuletkauksia.

Seurauksena oli, että nuori mies sekä muutamat hänen onnettomuustoverinsa vuokrasivat itsellensä erityisen huoneuston, jossa he saattoivat lukea sanomalehtiä ja myös pelata korttia. Tämä oli hyvin varomatonta, nyt saivat pikkukaupungin juorut tulta tappuroihinsa.

Kuiskailtiin salaperäisistä, hurjista juomingeista, salaisesta epäsiveellisestä elämästä, ennen halveksittiin, nyt kerrassaan inhottiin kaikkia paremmin puettuja ylioppilaita.

Hänen sisarensa aikoi matkustaa kasvatuslaitokseen Lausanneen ja koska ei hän voinut ottaa mukaansa pientä, kaunista vinttikoiraa, jätti hän sen veljensä huostaan.

Mikään matkustava kuninkaallinen henkilö ei koskaan herättänyt Upsalassa sellaista huomiota kuin tämä pieni koiraraukka. Seistiin jonossa katukäytävillä ja nauraa räkätettiin, isot koirat ärsytettiin pienen raukan kimppuun, saattoipa tapahtua, että hän itsekin sivumennen sai iskun kepistä. Kun oli kahdenkymmenen asteen pakkanen, alkoi koira vilusta väristä, silloin sai se villapeitteen. Tämä tarpeeton uutuus oli kuulumaton, ja närkästys oli yleinen: kuului yksi ainoa huuto: "katsokaas koiraa, jolla on hevosloimi", luultiin nimittäin, että ainoastaan hevosilla on loimi.

Koira täytyi lähettää taas kotiin saatuaan ensin eräässä ravintolassa konjakkiin kastettuja sokerinpalasia, joista se sairastui.

Hän oli eräältä rakkaalta sukulaiselta uskaltanut saada lahjaksi hyvin kauniin, palmulehden suonesta valmistetun kepin; koska hän oli kiintynyt tähän seuraan, oli hän teettänyt nuppiin hopeaisen levyn. Tämä tarpeeton ylellisyys oli maksanut hänelle riksin, tai neljä totia kuten hänen osakuntalaisensa laskivat; mutta koska kultaseppä turhamielisyydestä tai varomattomuudesta oli leimannut levyn, aikaansai tämä viaton kapine monta kärsimystä. Eräs Y:n osakuntalainen sattui eräänä iltana etsiessään merenruokokeppiään pääsemään salaisuuden perille, se levisi kulovalkeana.

"Oletteko nähneet keppiä?"

Kahdeksaan päivään ei puhuttu muusta kuin kepistä. Sitä potkittiin ja piinattiin ja se heitettiin ravintolan eteiseen, levy sai kuhmuja, vernissa hankautui, mutta keppi kesti, sillä se oli hyvä keppi, ja se oli sen onnettomuus.

Eräänä päivänä se katosi, omistaja etsi sitä turhaan kalossilaatikon takaa, jonne hän sen tavallisesti asetti: se oli kadonnut. Omistaja pani ilmotuksen kulmaan ja lupasi suhteellisesti ison palkkion löytäjälle. Nyt seisoi ihmisjoukkoja kulmassa; naurettiin ja luikattiin ja kirjoitettiin muistutuksia ilmoitukseen.

Eräänä aamuna oli kepin omistaja kävelyllä pitkin jokivartta. Hän huomasi, että niittymaa tien varrella oli pengottu: turpeita oli tallattu kuten karjan laitumella kulkiessa, mutta siinä ei kulkenut karjaa, sillä kosteassa maassa näkyi korkoraudan selvät jäljet.

Ruohikossa kimmelsi jotain; siinä oli onneton hopealevy ja sen vieressä oli keppi revittynä, tallattuna, jousen kaareksi taivutettuna, mutta ei taitettuna; ja sentähden oli maa niin pengottu. Mikään varas ei ollut vienyt keppiä, sitä todisti se, että hyvin haluttu hopea oli saanut jäädä paikoilleen. Kuka sen sitte oli tehnyt?

Neljä pitkää vuotta vietti tämä nuori mies, jolle luonto ja kohtalo niin runsaasti olivat tuhlanneet lahjojansa, henkipattona vaivaloista elämäänsä pienessä kaupungissa. Hän ei ollut koskaan ylioppilas, vaikka hän kuului ylioppilaskuntaan: hän ei koskaan uskaltanut mennä lauluharjoituksiin, ei koskaan osakunnan kokouksiin, ei koskaan virkaanvihkiäisiin eikä vieraisiin, ei koskaan tanssiaisiin eikä huvitilaisuuksiin, sillä häntä häväistiin aina; osakuntalaisten keskuudessa oli hän tyhmä, ylpeä, pintapuolinen, irstaileva -- sanalla sanoen Keikari! Ja todellisuudessa ei hänellä ollut yhtäkään ominaisuutta kaikista näistä.

Neljän ikävän vuoden kuluttua suoritti hän loistavan juriskandidaattitutkinnon.

Tiedättekö, mitä silloin sanottiin?

-- Sanottiin: ä-äh!

Otteluiden välillä.

Hän oli kyttyräselkäinen, miesraukka, mutta hän oli iloinen ja tyytyväinen, sillä hän oli lauhkea luonteeltaan ja hän oli kärsien päässyt siihen asteeseen, josta hymy alkaa. Mutta hän oli myöskin ylpeä, Sillä hän oli suorittanut medikofiilitutkinnon.

Hänellä oli pieni, näppärä käsi, ja tarkka silmä niin, että ei kukaan varoittanut häntä jatkamasta. Hän oli hyvin köyhä, mutta hänellä ei ollut velkoja, mutta nyt täytyi hänen niitä tehdä, sillä hänen 200 riksin suuruinen stipendinsä riitti vain kirjoihin. Tämä oli sitä kunnollista köyhyyttä, joka elää kieltäymyksillä.

Hänen ylioppilasaikansa -- hän oli nyt kandidaatti -- ei ollut lainkaan hauska. Sata riksiä oli riittänyt lukukaudeksi, maitoa ja leipää aamuisin, samaa iltaisin, päivällisensä söi hän yhdessä erään toverin kanssa kuudesta riksistä kuukaudessa. Ullakkohuone viidestätoista riksistä sekä sylillinen puita, jonka hän itse osti torilta seitsemällä.

Mutta toisinaan oli toimeentulo ollut hyvin vaikea, kun lisämenot kuten vaatteisiin, olivat tehneet loven kukkaroon, ja hän oli tarvinnut kuusi lukukautta suorittaakseen medikofiilin.

Viimeinen lukukausi oli ollut hyvin tukala ja juuri tenttien aikana. Hän muutti syksyllä vanhaan puuröttelöön. Rautasillan luona, ullakolle tietysti; huone oli sisäänpainunut kuin laatikko päätypuolelta ja katto oli räystäineen saanut ruumisarkunkannen muodon. Kauvas huoneeseen ulettui talon yhteinen savupiippu, huoneessa oli telttasänky matrassineen, peite ja tyyny, mutta ei lakanoita; kyökkipöytä ikkunan luona, punaiseksi maalattu piironki ja pari tuolia, siinä koko kalusto. Hän luki puolipulloon pistetyn talikynttilän valossa.

Tuli syyskuu ja sen mukana kylmät ilmat; hänellä ei ollut ollenkaan puita eikä voinut sellaisia hankkia. Silloin huomasi hän, että hänen savupiippunsa, jota hän ei voinut hyväksyä sen ruman muodon takia, levitti suloista lämpöä huoneeseen. Hän asettui istumaan nojaten selkänsä siihen ja lueskeli. Tämä kesti kolme päivää, mutta neljäntenä päivänä oli savupiippu lohduttoman kylmä. Hän etsi syytä tähän ja huomasi, että se palveli vain leivintupaa, jota käytettiin vain joka neljästoista päivä. Tämä oli ankara isku. Hätä alkoi näyttää hampaitaan, hän teki samoin ja mursi suurella vaivalla komerossa olevan vaatenaulapuun; sitä seurasi laudoitus. Sillä välin juoksenteli hän hämärissä lainaamassa pesällisen puita joltakin köyhältä toverilta -- hänellä ei ollut rikkaita tovereita.

Käytyään useat kerrat samassa paikassa, häpesi hän ja oli pakoitettu käyttämään keinoa, jota hän ennen oli pelännyt, hän piti sitä melkein rikoksena.

Oli alkanut sataa lunta, mutta lumi suli ja imeytyi läpi kattotiilien, läpi rimojen ja kattopaperin niin, että vettä tippui hänen sänkyynsä, joka toimi sohvana päivällä ja illaksi muutettiin sängyksi aivan yksinkertaisesti peitettä kohottamalla; ja nyt kun ilma oli käynyt kylmäksi, oli sänky hänen ainoa pelastuksensa päivälläkin; hän oli häädetty asunnostaan, uhattu olemassa-olonsa ensi ehdoissa. Silloin teki hän päätöksen mennä "Fernaniin".

Tämä oli katkera hetki, kysymyksessä oli hänen kellonsa, joka oli muisto; mutta kysymyksessä oli myöskin hänen tulevaisuutensa. Hän veti korvilleen takinkauluksensa, ettei häntä tunnettaisi ja suuntasi askeleensa läpi lumikinoksien pimeälle Kuninkaanojankadulle. Pamppailevalla sydämellä kulki hän kauan kadulla. Hän näki monta kelloa riippumassa ikkunassa -- niin monta muistoa; hän teki mielestään jotain pahaa, mutta sitte mietti hän tutkintoaan ja meni sisään. Kirjava näky hämmensi häntä hiukan. Sillä oli vaatteita, messinkisiä soittokoneita, fortepianoja, jalkineita, kirjoja, tupakkipiippuja, sateenvarjoja, kaikenlaista, jota ilman ihminen voi tulla toimeen, paitsi ilman ruokaa ja lämpöä.

Hänet vastaanotti ystävällisesti kevytpukeinen rouva, ja hän ilmoitti änköttäen asiansa: hän tahtoi kysyä, voiko saada mitään tästä kellosta; hän oli joutunut tilapäiseen pulaan, mutta hän lunastaisi sen pian, se oli muisto.

"Vai muisto", sanoi rouva ylenkatseellisesti hymyillen.

Poikaraukka ei tietänyt, että tämä oli sellainen lainanpyynnön tavallinen sanamuodostus.

Hän sai kympin.

"Nimenne?"

Mikä hetki! Hän kielsi nimensä yhtäpitäväisyyden. Hän tahtoi hyökätä ulos, mutta ovessa kohtaa hän kolme meluavaa toveria, jotka näkyivät tuntevan tiensä, ne eivät varmaankaan olleet siellä samoista syistä kuin hän.

"Katsos pikku Antonia! Odotas, tänä iltana ollaan yhdessä ja pidetään lystiä. Kohta tässä on rahoja että ratisee!"

Hän häpesi, mutta hän jäi odottamaan, hän seurasi heitä ravintoloihin, hän hurjasteli, juopui ja vietiin kotiin. Mutta hän näki niin kaunista unta ja heräsi hämmästyneenä, hän makasi omassa sängyssään ja hänellä oli lakanat -- ihan puhtaat lakanat ensi kerran kuuteen viikkoon. Kuka oli toimittanut ne hänelle.

Sitte valtasi hänet tuska! Hän oli ollut juopottelemassa ravintoloissa ja oli hurjastellut eilen; hän oli tuhlannut kymppinsä; hän oli syönyt hummeria; hän oli juonut curacaota. Hän oli ollut panttilainaajattaren luona ja oli joutunut ryövärien käsiin.

Hän loi katseen päänalaista kohden; siinä oli tuolilla tulitikut, kynttilä -- pullo, vesipullo, portinavain; avattu käärö "Hoppet" kartuusia ja hänen kymppinsä; kaikki tuolille järjestetty huolellisesti.

Mutta oli hänellä pahempiakin kolttosia, silloin kun ruoka loppui eikä hän kehdannut mennä lainaamaan. Hän näki silloin nälkää, mutta hän luki, luki lakkaamatta eikä koskaan -- laimiinlyönyt luentoa tai kollegiota.

Kerran tavattiin hän pyörtyneenä sängyllään maaten Fysiikkansa vieressä, jonka hänen piti tenttiä seuraavana päivänä. Hän ei ollut syönyt 48 tuntiin.

Kuitenkin oli hän suorittanut medikofiilitutkinnon ja haki Linnaväensairaalan alilääkärin paikkaa, siellä saisi hän vapaan asunnon sekä 60 riksiä palkkaa lukukaudelta. Hänen hakemuksensa hyväksyttiin, ja hän teki ensimäisen sairastarkastuskäyntinsä, mutta putosi lattialle, kun hän näki nivelnyrjähdystä asetettavan sijoilleen. Kenttälääkäri astui samassa huoneeseen ja hämmästyi suuresti nähdessään pienen ihmisen makaavan lattialla kalpeana ja kylmää hikeä hikoillen: hän nosti poikaraukan lattialta ja kysyi säälivästi: pikku poikani, kuka sini olet?

"Minä olen Linnaväen alilääkäri sekä kenttälääkärikunnan jäsen."

Pienelle raajarikkoiselle ei tahdottu selittää, että erehdyksestä oli tehty rikos ohjesääntöä vastaan ja hän sai jäädä lukukauden loppuun. Kukaan ei tiennyt, että hän oli kyttyräselkäinen!

Sitte tuli hän taas Upsalaan ja kävi sairashuoneella; mutta hänen kävi yhä vaikeammaksi toimiskella. Mutta hän hoiti sentään tointansa. Hän oli aikaisin aamulla liikkeellä ja toimitti tehtävänsä niin, että hän oli työssä kello 9.

Kevät oli tullut, ja toverit olivat eronneet eri tahoille. Toiset olivat lähteneet varusväen harjoituksiin, toiset toimiinsa maaseuduille, toiset taas kylpylaitoksiin. Hän oli yksin kaupungissa ja hän näki edessään kauhean suven Upsalassa, missä suvet voivat olla sietämättömiä.

Oli toukokuun iltapäivä; hän oli istunut Karolinan puistossa lukien ja kulki nyt Linnanmäelle saadakseen hiukan näköalaa. Maisema ei ollut juuri kaunis, mutta se ei myöskään herättänyt mitään halua päästä maalle vaan synnytti pikemmin ajatuksia merestä; ja hän oli syntynyt meren rannalla ja häntä alkoi vaivata koti-ikävä nähdessään laivan tonkivan tietään surkeiden kesantopeltojen välistä. Ja hän näki koko kesän kauhut vastassaan ja hän toivoi, että olisi taas syksy.

"Kas se oli onni, että tapasin sinun; mene heti inspehtoorin puheille ja nosta matkarahat; minä onnittelen! Mutta kiiruhda, ennenkuin potilas kuolee!"

Päätös: pieni mies matkusti seuraavana iltana Bohuslääniin astuakseen kotilääkärin toimeen erään tavattoman rikkaan kauppiaan luona, joka oli tullut heikkomieliseksi hyvinvoinnista. Vaivoistaan sai hän 200 riksiä kuukaudessa sekä elannon, elannon linnassa meren rannalla! Hän hengitti taas!

Vanha rakennus oli kohonnut Itäindialaisen komppanian loistokaudella 1740-luvulla, jolloin nykyisen omistajan esi-isät olivat koonneet suunnattoman omaisuuden. Puisto oli laitettu täydellisesti kiinalaiseen makuun erään Cantonin ympäristöjen esikuvan mukaan.

Siellä oli akasioita ja sykomooreja, luolia ja lampia kultakaloineen ja joutsenineen, pieniä bambupuusta tehtyjä huvimajoja ja suihkukaivoja; voliereja fasaneineen ja riikinkukkoineen. Pellot olivat suletut, heinää ei oltu kaadettu miesmuistiin. Kokonaiset kasvitarhamaat oli istutettu täyteen kukkia; siellä oli hedelmäpuutarha mitä ihanimpine puineen ja kyökkipuutarha, meluunipenkereitä ja hyötymansikkamaita, persikkapaljeita ja viinitarhoja. Kaikkialla kohtasi silmää suuren suuret aitoporsliiniset Mingdynastiasta hankitut maljakot; ja huoneissa hohti mitä kalliimpia Cracqueleita japanilaisten emaljitöiden vieressä. Taloa ympäröivät verandat hienoimmasta bambupuusta tai nankinista tehtyine ulkokaihtimineen, riippumattoja oli asetettu sinne tänne puiden väliin, ja silkkisiä ja damastisia auringonvarjoja oli kaikkialla käytettävänä. Joutsenlammikoissa ja kanaaleissa oli veneitä, mutta etäämmällä alhaalla meren rannalla oli kutteri ja siinä kaksi venemiestä jotka olivat valmiita käskystä nostamaan purjeita. Tallissa oli täysverisiä hevosia ja jahtivaunuja. Sanalla sanoen, siellä oli ainekset paratiisiin mutta luomakunnan kruunu puuttui. Taloutta hoiti nimittäin mielipuoli, joka oli talousrouvan, hovimestarin, ja kamaripalvelijan vallassa; mutta mitä välitti pikku tohtori ihmisistä, ensi kerran sai hän nyt häiritsemättä nauttia vapaudestaan, luonnosta ja tämän maan ajallisesta hyvästä.

Hän huumaantui kaikesta tästä yltäkylläisyydestä, mutta ei unohtanut vapauttaa vankia painostavasta hirmuvallasta, sentähden osoittikin tämä hänelle kiitollisuuttaan.

Tohtori ja potilas istuivat yksin päivällispöydän ääressä ja kummankin tuolin takana seisoi pikentti; hän itse söi kuutta erilajista ruokaa, mitä mainioimpia ruokasimpukoita, tuoreimpia hummeria ja hän joi mitä suloisimpia viinejä sillä aikaa kuin rikas mies istui vieressä syöden keitettyjä kanoja ja mannaryynivelliä. Päivällisen jälkeen lepäsivät he manillalangoista punotuissa riippumatoissa, ja sairas katseli kateudella, kuinka köyhä kandidaatti poltteli neljänkymmenen riksin sikaareja, ja joi suoraan ulkomailta tuotua marasquinoa. Hän purjehti merelle ja antoi kaikkien surujen mennä tuulen teitä, hän souteli kanaaleilla ja ampui kaniineja revolverilla, hän istui huvimajassa onkien kultakarppia; mutta tämä ei ollut hyvin tehty, sillä talousrouva hankki tavallisesti niillä itselleen pienet tulot syksyisin, ja sentähden syntyi mielipiteiden vaihto, salainen kirjeenvaihto potilaan holhoojalle, tämä taas aiheutti määräyksen, jonka kautta tohtori sai yksinomaisen päätösvallan yli koko talon kaikkien elävien niin ihmisten kuin eläimien.

Tuli elokuu, ja hän kävi katsomassa puutarhojaan; hän mieltyi hyötymansikkoihin ja lähetti pojat vigarropuihin; hän tutki persikoita ja viinirypäleitä ja huomasi, että ne tarvitsivat vielä kuukauden kypsyäkseen; hän antoi korjata kokonaisen sadon leukoijoja, petunioita ja skabasioita asettaaksensa ne mandariinimaljakkoihin; hän nautti hetkestä niinkuin lapsi, hän ei tiennyt saisiko hän koskaan uudestaan nauttia tällaisista päivistä. Kävellessään puutarhassa saa hän pensaiden välistä vilahdukselta nähdä valkean kesäpuvun ja pienen olkihatun sininauhoineen. Hän pelästyi niin, että sydän alkoi sykkiä, ja hän meni huoneeseensa ja hän luuli, ettei hän uskaltaisi mennä enään kävelemään sinä päivänä! hän päätti myöhemmin iltapäivällä ajaa partansa, sen jälkeen sitoi hän valkean kaulaliinan kaulaansa. Hän tuli silloin luodakseen katseen kuvastimeen ja huomasi silloin, että hän oli hyvin ruma. Hän meni alas saliin ja kulki jonkun askeleen yli lattian; siellä sattui olemaan iso pystykuvastin, siitä näki hän kuvansa kiireestä kantapäähän; hän huomasi, että hartiat olivat liian korkealla!

Sitte nousi hän linnantorniin lanterniiniin saakka ja katseli maisemaa; hän näki allaan puutarhan ja puiston ja etäämmällä näkyi meri; hän saattoi nähdä kaiken alhaalla liikkuvan elämän ja hän huomasi vaalean hameen liikkuvan puutarhassa.

Hän meni talliin ihmetellen, voisiko hän istua hevosen selässä. Sitte sytytti hän ison sikaarin ja kulki puutarhan aitauksen ulkopuolelle.

Illan tullen meni hän meripaviljonkiin ja hänellä oli mielestään ikävä niin, että hän meni heti kotiin ja päätti viettää osan aamupäivästä puutarhassa.

Hän nousi ajoissa seuraavana aamuna ja ajoi partansa! Hän aukaisi ikkunan ja hengitti maakuntaruusujen tuoksua ja kuunteli erinomaisen tarkkaavasti uunilintujen säkeitä; hän sitoi kauvan kaulaliinaansa, kiilloitti kynsiään, otti hattunsa, keppinsä ja meni, mutta kohtaa ovessa pikentin, joka rientää henki kurkussa: potilas oli pahasti sairastunut.

Kahtena päivänä istui hän sairaan luona ja kolmantena sai hän matkustaa kaupunkiin ilmoittamaan kuolintapauksesta sekä samalla pyytää päästä vapaaksi toimestaan.

Juuri nyt kun viinirypäleet olivat kypsymäisillään ja daaliat olivat puhkeamaisillaan, täytyi hänen jättää paratiisi ja palata Upsalaan näkemättä puutarhurin tytärtä, sillä hänet kai hän oli nähnyt puutarhassa.

Hän pani tavaransa matkalaukkuun ja palasi Upsalaan. -- -- --

Toivorikas nuorukainen.