Part 9

Bella makasi silmät ummessa ja ilman mitään tunnon merkkiä. Hän oli hirveän kalpea, mutta haavaa ei näkynyt missään, ei edes yhtään kuhmua ollut hänen ruumiissaan. Hanna hautoi kylmällä vedellä hänen otsaansa; hän oli auaissut hänen vaatteensa ja istui pidellen Bellaa kädestä, äänettömässä tuskassa odottaen lääkärin tuloa.

Hän tuli ja samassa kannattimet, jotka Bertha oli älynnyt hankkia. Lääkäri tarkasteli Bellaa, nähdäksensä oliko joku luu katkennut. Mutta semmoista kohtaa ei keksitty; niskassa näkyi vaan punainen jälki, jonka hän oli saanut vesitynnyrin laitaan loukatessa.

Lääkäri oli levoton siitä, että tainnoksissa olo kesti niin kauan. -- Aivot tai selkäydin ovat varmaan jotenkin vahingoittuneet ja se voipi olla vaarallista. Viekää hänet varovasti kotiin, minä tulen myös hetken kuluttua.

Vanha Leena ei tietänyt miten olla, kun miehet kuormineen seisahtuivat pihalle ja hän näki Bellan suloiset kalpeat kasvot kantimilla.

-- Mitä ne ovat tehneet hänelle? Herra Jumala, mitä ne ovat tehneet lapselleni? -- huusi hän semmoisessa kauhussa, ettei voinut paikalta liikahtaa.

-- Valmista vuode, Leena, -- käski Hanna, vaikka hänen äänensä värisi. -- Ei ole nyt aikaa itkeä.

Leena säpsähti ja kiiruhti käskyä täyttämään. Mutta hän hoiperteli ja nyyhkytti kuin unessa olija.

Hannan täytyi ajatella ja määrätä kaikki yksin.

-- Niin, -- puhui hän puoleksi itselleen, -- meidän täytyy heti saada sana maalle. Mene Leena ja lähetä joku ... odota, minä kirjoitan muutaman rivin.

Hän piirsi muutamia riviä Bellan äidille. Hänen kätensä vapisi niinkuin horkassa olijan eikä hän nähnyt, mitä kirjoitti.

-- Sukkelaan, Leena, juokse! Ota semmoinen mies, jolla on hevonen, ja käske Jumalan nimessä hänen rientää ... sano, että tässä henkeä kysytään.

Bertha oli mennyt apteekkiin. Pentti oli poissa, tiesi missä. Hanna oli yksinään Bellan kanssa. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja koetti rukoilla. Mutta hänen rukouksensa oli sanoja vailla, eikä siinä ollut yhtään selvää ajatusta. Hänestä tuntui ikäänkuin koko maailma olisi siirtymäisillään pois hänen luotaan, hän olisi tahtonut jostakin saada nojaa, mutta ei löytänyt mistään. Hän koetti kuvitella itselleen, että Bella oli kuollut, mutta ei jaksanut syventyä siihen ajatukseen, ennenkuin toisia ajatuksia tuli väliin: -- kunpa tohtori tulisi ... kunpa täti joutuisi ajoissa...

Hän lausui hiljaa Bellan nimen ja suuteli hänen kalpeita poskiaan. Voi kuinka tämä tainnos oli kuoleman kaltaista. Juuri tuolla tavalla oli hänen äitinsäkin maannut, kun hänen henkensä tästä maailmasta erosi, eikä mikään rakkauden ponnistus voinut häntä enää takaisin kutsua.

Kuinka tohtori viipyi! Hanna oli vähällä murtua tuskasta ja väsymyksestä. Hän ei voinut edes itkeä, joka olisi ollut suuri helpoitus.

Vihdoin kuuli hän askeleita ja näki lääkärin tulevan. Heti hänen jälkeensä astui Bertha huoneesen. Hän oli hankkinut iilimatoja, joita pantiin Bellan selkäluuta pitkin.

Lääkäri oli ystävällinen ja sääliväinen; hän jäi odottamaan, mitä iilimadot vaikuttaisivat. Penttikin oli nyt tullut kotiin. Hänen hellään sydämmeensä koski kovasti sisaren kohtalo ja alituisesti pistihe hän sairaan luo katsomaan, eikö tämä jo heräisi. Mutta ilta kului ja yö tuli, ennenkuin tämä tapahtui.

Vasta kello 2 aikana yöllä aukaisi Bella silmiään, vaan ei näkynyt ketään huomaavan. Kohta vaipui hän taas entiseen tilaansa. Tohtori, joka oli koettanut kaikki keinot, mitkä tiesi, meni nyt kotiinsa, levätäkseen hiukan. Seuraavana päivänä aikoi hän neuvotella toisen lääkärin kanssa.

Bertha oli jäänyt sairaan luo yöksi ja sai vihdoin unta, mutta Hannaa ei saanut kukaan siirtymään Bellan vierestä pois, eikä hän voinut hetkeksikään silmiään ummistaa. Tunnin toisensa perästä istui hän siinä, odottaen joka hetki, että Bella aukaisisi silmiänsä ja tuntisi hänet. Mutta aamu tuli ilman muutosta.

Kun Bellan vanhemmat edeltä puolen päivän saapuivat, oli Bella yhä samassa tilassa ja lääkäri pelkäsi pahinta.

Hanna kiitti Jumalaa, että Elli tädin tulo oli tapahtunut Bellan vielä hengittäessä. Hänet pyydettiin nyt muuttamaan Palmfeltien luo, että hän useimmin saisi nähdä Bellaa.

Jälkeen puolen päivän muuttui Bellan tila. Häneen tuli kova kuume, hän houraili ja häntä rupesi vetämään. Lääkärit pelkäsivät, että aivokuume oli tulossa ja että hän voisi menettää järkensä, vaikka hän jäisikin eloon. Vuoteen ääressä istui Bellan äiti kalpeana, kuivin silmin. Hannan läsnäolo häntä hiukan lohdutti.

Kolmantena päivänä oli Bellalla kauhea suonenveto, mutta sitten hän alkoi runsaasti hikoilla, jota lääkärit pitivät hyvänä merkkinä. Sairas sittemmin vaipui hiljaiseen uneen, hengitti syvään ja tasaisesti, ja hieno puna ilmestyi hänen poskilleen. Hänen äitinsä ja Hanna istuivat liikahtamatta hänen vuoteensa ääressä, ikäänkuin olisivat peljänneet pienimmällä kuiskeellaan säikähdyttävänsä toivon kyyhkyä, jonka siivet suhisivat kaukana.

Pari tuntia levollisesti nukuttuansa, aukaisi Bella silmänsä, ja hänen katseensa osoittivat, että hän nyt oli täydessä tunnossa. Hän huomasi äitinsä ja kuiskasi hiljaa: -- äiti! Sitten kääntyi hänen katseensa Hannaan ja hän hymyili heikosti: -- Hanna! -- kuiskasi hän ja vasen kätensä tavoitteli hiljaa Hannan kättä.

Silloin aukenivat Hannan kyynellähteet ja hän riensi pois huoneesta peljäten, että Bella säikähtyisi niistä valtavista nyyhkytyksistä, jotka puistattivat häntä. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! Kuinka ihanalta tuntui itku, tointuminen, pitkällisen tuskan poistuminen kyynelvirran mukana.

Kun lääkäri tuli, näytti hän iloiselta ja hämmästyneeltä. Kuume oli poissa ja katse selvä. Ei ollut enää henki eikä järki vaarassa, mutta suurinta varovaisuutta vaadittiin, etteivät hermot, jotka niin kauan olivat olleet ikäänkuin eloa vailla, jälleen vahingoittuisi.

Pentti tuli usein istumaan hänen vuoteensa ääreen. Hän osasi niin mainiosti asettaa päänaluksia ja kääntää Bellaa, kun tämä ei itse jaksanut, ja hänen kätensä oli kuin hellän naisen käsi.

-- Sinä olet niin hyvä, Pentti, -- kuiskasi Bella eräänä päivänä, kun hän saattoi puhua; -- sinusta tulee varmaan oivallinen tohtori.

Pentti hymyili. -- Ja silloin viimeistään sinun täytyy parantua. Saat nähdä, että tulet vahvaksi kuin norsu, kun vaan mieltäsi maltat.

-- Luuletko, että se on Jumalan tahto? -- Bellan katseet kääntyivät kysyväisesti häneen ja hän koetti kiertää käsivartensa Pentin kaulaan, vaan ei jaksanut. -- Ajattelen aina joskus, että nyt minä kuolen... Mutta sano, kuinka olen minä tullut näin kipeäksi? Minä en muista mitään...

-- Sinä et saa puhua niin paljon, sisar kulta, -- keskeytti Pentti ymmärtäväisesti. -- Kyllä minä kerron kaikki, kunhan vaan vahvistut. -- Nyt et saa ajatella muuta kuin nukkumista, syömistä ja parantumista.

-- Olkoon niinkuin tahdot, -- vastasi Bella väsyneellä äänellä.

Pentti koetti turhaan karaista mieltään, kun näki sisarensa kasvot niin pieninä ja laihoina vaipuvan jälleen alukselle. Hänen pieni sisarensa! Kuinka rakas ja suloinen hän oli! Ei hän voinut hänestä luopua, ei millään lailla.

Pentti pistihe vaatekonttoriin sairashuoneen vieressä ja niisti itseään tuntuvasti.

Näinä surun aikoina, kun Hanna vapaahetkinään istui Bellan vuoteen ääressä, näki hänen väsyneiden silmiensä aukenevan ja ummistuvan, kuuli hengityksen kulkevan puoleksi auenneiden huulien välitse ja katseli, kuinka kuume valkoisia poskia punasi, oli hänen mielensä täpösen täynnä levottomia ajatuksia.

Vaikka hän oli satoja kertoja sanonut itselleen, ettei hän koskaan tahtonut niin lujasti kiinnittää sydäntänsä keneenkään, että luopuminen siitä tuntuisi kipeältä, tunsi hän nyt, kuinka arvaamattoman kalliiksi Bella oli käynyt hänelle. Tämä pieni, kuumeesta värisevä käsi oli tarttunut niin vahvasti hänen sydämmeensä, ettei tämä koskaan enää tuntuisi eheältä, jos käsi raukeaisi kuolemaan. Hanna tunsi, ettei hänen kova luontonsa voisi pehmetä ilman Bellan vaikutusta, ja nyt hehkui hän halusta saada vapaaehtoisesti antautua tämän vaikutuksen alaiseksi. Hän huomasi kummastuksella, kuinka hän nyt toivoi saavansa rakastaa jotakin ihmistä, hän, joka kuitenkin yhä vielä luuli, ettei kukaan muu ollut vapaa, kuin se, joka oli kaikista tunteista riippumaton. Ja näinä viikkoina, jolloin levottomuus ja tuska olivat hänen ainaiset toverinsa, tunsi hän kuinka katkeruus hänessä suli sulaamistaan, kuinka okaat taittuivat ja sydäntä täytti uusi, suloinen tunne kaikkia ihmisiä kohtaan. Ensiksikin tulivat Bellan omaiset hänelle hyvin rakkaiksi ystävän tähden, sitten koulutoverit ja vihdoin yhä laajemmissa piireissä kaikki, yksinäiset, kärsiväiset horjuvaiset ihmisraukat. Hän, joka oli luullut sydäntänsä niin ahtaaksi, ettei siihen sopisi mikään jalo tunne, huomasi nyt haluavansa edes johonkin määrin keventää niitä taakkoja, jotka painoivat niin monen hartioita.

Näitä ajatellessa täytyi hänen yhä useammin muistaa Karin tätiä. Hän karkoitti aina tämän ajatuksen, mutta se tuli yhä uudestaan. Ehkä oli tämä vanha nainen yksi noista hiljaisuudessa kärsivistä, joka vaan tarvitsi hiukan ystävällisyyttä herätäkseen uuteen eloon. Oi, Karin täti, mitä varten sinä tulit minun tielleni? Minkätähden et voi jättää minua rauhaan, niinkuin jätit äitini siihen aikaan, jolloin hän olisi sinua paraiten tarvinnut? Olethan julma, kun pakotat minut luoksesi. Ja yhtä julma minä olen, joka -- tietämättä, oletko yksinäinen ja onneton -- olen jättänyt sinut päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta odottamaan sen tuloa, jonka olisi pitänyt katua, eikä ole sitä tehnyt. Kohta on yhdeksän viikkoa siitä, kun sain kirjeesi ja vielä ... vielä olen yhtä leppymätöin kuin silloin...

Sitten hän taas ajatteli ihmetellen isäänsä. Mimmoinen oli hän, tuo isä, joka olisi voinut antaa hänelle kodin turvan, eikä ollut sitä tehnyt, jota hän ei koskaan nähnyt eikä voinut rakastaa? Missä oleskeli hän? Tiesiköhän hän, että hänen vaimonsa oli kuollut, että hänen tyttärensä oli turvattomana maailmassa, että hänen rahalähetyksensä oli yleenkatseella hyljätty? Ja jos hän tämän kaiken tiesi, niin miltä se hänestä tuntui. Varmaan hän oi siitä välittänyt, koska oli niin kevytmielinen ja itsekäs.

Kummalliselta tuntui ajatella kotia, joka olisi ihan oma! Saattoihan koko pieni maailma, täynnä rakkautta ja hauskuutta, sopia neljän seinän väliin. Hanna melkein ei muistanut omistaneensa oikeaa kotia; se oli aina hänestä tuntunut puoleksi erämaalta, kunnes kuolema oli siihen luonut kaikkea sovittavan varjonsa. Vaan samassa se hajosikin, ja hän heitettiin taas maailmalle, rajattomaan tyhjyyteen.

Kerranpa loisi hän kuitenkin itselleen kodin, jospa ei piankaan. Kodin, jossa olisi kirjoja ja kukkia, hiljaista yksinäisyyttä, eikä kuitenkaan koskaan tyhjyyttä. Ensin hän matkustaisi ja katselisi maailmaa ja sitten palajaisi kotiin tuhansilla muistoilla, jotka kaunistaisivat hänen kotiansa. Tiedot ja työ tekisivät hänen elämänsä niin rikkaaksi ja -- Bellan ystävyys olisi hänelle päiväpaisteena.

Ajatukset kääntyivät taas Bellan sairasvuoteesen. Mitä jos hän kuitenkin kuolisi! Sanomattomalla tuskalla, jota hän ei voinut selittää, kuunteli hän sairaan epätasaista hengittämistä, kumartui vuoteen yli ja tarttui levottomasti peittoosen molemmin käsin, pitäen siitä kiinni niin lujasti, kuin jos tästä olisi riippunut ystävänsä henki.

-- Kuinka heikko olenkaan tänään, -- huudahti hän vihdoin puoli ääneen ja nousi, vakavasti päättäen voittaa itsensä. -- Täällä haaveksin minä tuntikausia aivan kuin koko tulevaisuuteni olisi kiinnitetty tähän heikkoon elämänlankaan.

Hän kosketti huulillaan Bellan hiuksia ja meni tiehensä puoleksi uholla, puoleksi itkien.

Koulussa vaihteli mielentila aina sen mukaan, mitä Bellasta kuultiin. Joka päivä sai Hanna vastata moniin ystävällisiin kysymyksiin ja aikoja ennen kuin Bella sai mitään tietää ulkomaailmasta, tulvaili hänen huoneesensa kirjelippuja, kukkia tai sieviä pieniä käsitöitä, helläsydämmisten toverien antamia.

-- Tuntuu aivan kuin nappi puuttuisi takista, kun Bella on poissa, -- oli Berthalla tapa sanoa, -- ja juuri se nappi, joka paraiten suojeli kylmältä -- täällä luokalla. --

Niinä päivinä, jolloin Bella oli parempana ja Hannan levottomuus hänen suhteensa väheni, täytyi hänen yhä useammin muistella Karin tätiä. Hän tunsi, että hänen kuitenkin kerran täytyisi mennä tämän luo, ei ulkonaisista syistä, vaan omantunnon pakosta, ja jota enemmän hän viivytteli sitä enemmän hän ylenkatsoi omaa käytöstään. Hänellä ei muuten ollut tapana vitkastella, kun joku asia kerran oli toimitettava. Ainoa, millä hän voi itseänsä puolustaa, oli se, ettei hän tahtonut mennä semmoisella sydämmellä, joka oli täynnä vihaa ja leppymättömiä tunteita, niinkuin hänellä yhä vielä oli.

Vihdoin kävi tuo itseensä tyytymättömyys hänelle niin kärsimättömäksi, että hän päätti heti mennä rouva Meilertin luo, maksoi mitä maksoi. Adressikalenterista löysi hän helposti hänen osoitteensa ja meni kenellekään mitään sanomatta hänen luoksensa eräänä päivänä.

Kovasti sykki Hannan sydän, kun hän seisoi huoneen edustalla, mutta hän koetti näyttäytyä levolliselta astuessaan portaita ylös. Nämä olivat matalat ja mukavat, mutta Hanna oli kuitenkin aivan hengästynyt ylös päästyään. Mutta täällä tunsi hän taas niin suurta vastenmielisyyttä ja vastustamatonta halua päästä pakoon, että hän kääntyi takaisin ja melkein juoksi alas kadulle. Kuitenkin hävetti häntä sitten taas, hän reipastui, koetti ajatella Bellaa ja kääntyi rohkeasti takaisin sekä soitti kelloa.

Palvelustyttö aukaisi oven. -- Kyllä, rouva Meilert oli kotona. -- Tehkää hyvin, käykää sisälle.

Hanna jäi kuitenkin etehiseen, sillä aikaa kun tyttö meni rouvalle ilmoittamaan. Salin ovesta näki hän tauluja, kasveja, mattoja ja uutimia. Jospa Karin täti ei ollut onnellinen, niin oli hän ainakin rikas. Tämä tuntui Hannasta ikävältä, paljon vaikeampi ja tarpeettomampi oli hänestä nyt anteeksipyyntö. Ja kun hän vertasi tätä ylellisyyttä äitinsä köyhyyteen, yltyi hänen vastenmielisyytensä.

Palvelustyttö kääntyi takaisin ja pyysi häntä astumaan sisään. Hän heitti hiukan halveksivaisen katseen Hannan köyhään pukuun. Mutta hän ehkä kuitenkin arvasi, ettei Hanna ollut tuommoinen tavallinen avunpyytäjä, joita talossa niin paljon kävi, -- sillä hän auttoi kohteliaasti päällysvaatteet Hannan päältä.

Rouva Meilert istui kirjoituspöytänsä ääressä, mutta Hannan sisään astuessa nousi hän siitä. Hän oli pitkä ja suoraselkäinen, tukka harmahtava, kasvonpiirteet kauniit, mutta ankarat. Hän tervehti Hannaa jotenkin kylmästi ja pyysi istumaan.

Hanna jäi kynnykselle seisomaan.

-- Minä olen Hanna Rappe, -- virkkoi hän ja tunsi veren nousevan poskilleen, eikä voinut estää hämilleen joutumistaan. -- Olen tullut anteeksi pyytämään epäkohteliaasta kirjeestäni.

Ilon säde kirkasti hetkeksi rouva Meilertin ankaroita kasvonpiirteitä, mutta hän voitti tunteensa ja tuli jälleen kylmäksi. Tämä rauhoitti Hannaa. Hän oli odottanut kyyneltulvia ja syleilyksiä, ja semmoista hän ei voinut kärsiä. Rouva Meilert katsoi häneen tarkkaan.

-- Annapahan nähdä, -- sanoi hän -- oletko äitisi tytär... Ehkä silmät ovat hänen, mutta hänen katsantonsa oli vienompi, ystävällisempi... Hänen äänensä värähti. Hanna katsoi häntä suoraan silmiin. -- Niin, -- lausui hän, -- saattoi olla, ennenkuin surut tekivät hänen luontonsa kovaksi. Sanotaan, että minä ulkomuodoltani olen isääni, sisällisesti äitiini.

Rouva Meilert asetti hänet hiljaa sohvaan viereensä. -- Puhu hiukan äidistäsi, hänen viimeisistä hetkistään. Et voi aavistaa, kuinka kallis hän kerran oli minulle.

Hanna hymyili katkerasti. -- Ja kuitenkin saatoitte hyljätä hänen! Annoitte hänen yksin taistella elämän taistelua, köyhänä, sairaana, pettyneenä kaikissa toiveissaan niiden suhteen, joita hän oli rakastanut.

-- Niin, näetkö, olin loukattu sisimmässä sydämmessäni. En voinut suoda sitä anteeksi, että hän, hyljäten ihanteensa, meni miehelle, joka ei edes ansainnut hänen kunnioitustaan. Minusta hän silloin alensi itsensä niin, että minun _täytyi_ työntää hänet luotani, vaikka sydäntä kirveli...

-- Unhotatte, että hän rakasti isääni; olkoon se hänen puolustuksenansa.

Rouva Meilert katsahti ylös. -- Ei, -- sanoi hän kiivaasti, -- ei rakkauskaan _voi_ kaikkea puolustaa. Minä en koskaan voinut oikein uskoa, että hän todellakin rakasti isääsi; siihen tämä oli liian paljon häntä alempana. Mutta jos niin oli laita ... no, silloin en ymmärrä ihmissydämmen oikkuja! Nainen, niin oikeutta harrastava, helläsydämminen, kaikille suurille aatteille altis, kuin äitisi, ... ja isäsi! Hengettömämpää, tyhjempää, hengen ja ruumiin puolesta elähtyneempää olentoa en ole koskaan nähnyt. Mutta suo anteeksi, -- ehkä loukkaan sinua?

-- Oi, -- kuului Hannan lyhyt vastaus, -- isäni suhteen minulla ei ole minkäänlaisia tunteita.

-- No niin, ymmärräthän, miltä tuntui nähdä ystävän, jota rakastin enemmän kuin itseäni, heittäytyvän moisen miehen syliin! Minä olin epätoivossa ja katkaisin kaikki suhteemme. Sitten tuli hänen rangaistuksensa. Hän tuli onnettomaksi ja hyljätyksi, ja nythän minun olisi pitänyt anteeksi suoda. Mutta minä en voinut sitä, se tuntui ikäänkuin minun samassa olisi täytynyt luopua omista periaatteistani, varsinkin jos olisin ottanut ensimmäisen askeleen. Jos hän olisi tullut minun luokseni...

-- Saatoitteko todellakin sitä uskoa sen kirjeen jälkeen, jonka te kirjoititte hänelle hänen hääpäivänänsä? -- Hannan posket hehkuivat. -- Se kirje oli omiansa sammuttamaan viimeisenkin ystävyyden kipinän.

-- Vai niin, sinä olet lukenut sen! No, -- olenhan sitä katunut tuhannen tuhatta kertaa. Olisin voinut luopua koko omaisuudestani, jos se vaan olisi ollut kirjoittamatta. Minä tiesin, että hänen sydämmensä murtuisi siitä, ja kuitenkin kirjoitin sen, hillitsemättömässä tuskassani. Minulle oli silloin jonkunmoinen lohdutus siitä, että sain tehdä aukon meidän välillemme niin laajaksi, kuin suinkin voin.

Kun minä kuulin, että hänen miehensä oli hänet hyljännyt ja että hän oli muuttanut pois pienen lapsensa kanssa, silloin pyrki sydämmeni hänen luo koko entisellä hellyydellään. Mutta luuletko saattaneeni lähestyä häntä, luuletko, että olisin voinut pyytää anteeksi? Ei, siihen olin liian itsepintainen ja kova. Tahdoin pakottaa häntä ensin tulemaan minun luo. Mutta hän ei tullut, ja minä kuulin, että hän kärsi nälkää. Rauhoittaakseni omaatuntoani, lähetin hänelle sittemmin vuotuisesti pienen rahasumman sinua varten...

-- Tekö sen lähetitte? -- keskeytti Hanna, punastuen pahasta mielestä. Niihin rahoihin hän ei koskaan kajonnut.

-- Se oli hänen kaltaista, -- virkkoi rouva Meilert hymyillen tuskin nähtävästi. -- Hänhän aina oli tahtonut tulla omin voimin toimeen. Hän oli yhtä ylpeä kuin minäkin, ja se teki meidät kumpaisetkin onnettomiksi. Sillä aikaa, kun hän kulutti itseänsä kovalla työllä, jota huonosti palkittiin, menetin minä aikani lukemattomissa huvituksissa, unhottaakseni sisällisen tyhjyyden. Kumpainenkaan meistä ei koettanut toista lähestyä, ja kuitenkin olisi tämä pelastanut meidät molemmat.

Kun olin tullut 30 vuoden vanhaksi tuntui minusta elämä ihan arvottomalta. En ollut itse onnellinen, enkä elänyt kenenkään onnea varten. En ollut oppinut mitään semmoista, joka olisi tehnyt minut mahdolliseksi alkamaan jotakin itsenäistä työtä, minua oli vaan kasvatettu elämästä nauttimaan. Tähän surun ja tyhjyyden aikaan tapasin minä miehen, joka kauan oli rakastanut minua hiljaisuudessa, uskollisesti ja puhtaasti ja ... me menimme yhteen. Hänellä oli harvinaisen jalo luonne. Kuinka paljosta tulee minun häntä kiittää! Hänen ansionsa se oli, etten tykkänään vaipunut raskasmielisyyteen ja hänen ainainen, sydämmellinen toivomuksensa oli, että minä taaskin lähestyisin äitiäsi ja tulisin onnelliseksi... Mutta -- minusta oli tämä nyt jo mahdotonta, tie välillämme oli kasvanut umpeen, sitä peitti korkea, kietova ruoho, me emme voineet enää saavuttaa toisiamme.

... Viisi vuotta vaan kesti avioliittomme, minä kadotin tuon uskollisen toverini ja seuraavana vuonna saapui minulle tieto äitisi kuolemasta.

Rouva Meilert oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja Hanna luuli hänen itkevän. Outoja tunteita liikkui nuoressa tytössä, kuunnellessaan toisen puoliääneen lausumaa tunnustusta. Hanna tunsi vielä katkeruutta äidin kohtalosta, mutta myöskin suurta sääliä tätä suurta, hillittyä surua nähdessään. Ja hän tunsi vavahtavansa ilosta, huomatessaan Karin tädissä semmoista, jota hän saattoi ymmärtää ja suoda anteeksi.

Rouva Meilert nosti jälleen päätään. Hän ei ollutkaan itkenyt, mutta hänen silmänsä ilmoittivat semmoista kärsimystä, jota Hanna ei vielä ollut kenessäkään nähnyt. He istuivat nyt kauan aikaa ääneti. Hanna ei uskaltanut kömpelöllä sanalla häiritä sitä; hän odotti, että toinen rauhoittuisi, ennenkuin hän rohkeni osoittaa sitä myötätuntoisuutta, joka täytti hänen sydämensä. Hän oli nähnyt paljon surua, oli ikäänkuin kasvanut surun polvella ja oli sille kuin vanha tuttu, vaikkei itse ollut sitä kokenut muuten kuin kaikuna muiden sydämmistä. Mitä oli hänen levottomuutensa Bellan tähden verrattuna tämmöiseen katkeraan, kalvavaan tuskaan? Hänen oli vaan vieno, puhdas suru, vapaana katumuksesta ja omantunnon vaivoista; siinä oli myös vielä toivoa ja pelonsekaista luottamusta siihen voimaan, jolle kaikki on mahdollista.

Hänen oma käytöksensä Karin tätiä kohtaan tuntui hänestä tällä hetkellä niin alhaiselta, että häntä hävetti. Unhottaen tavallisen jäykkyytensä, tarttui hän äkkiä hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Karin täti ... voitko suoda anteeksi sen, minkä kirjoitin?

Sanansa soivat vienoilta ja lämpimiltä, niin kuin Bella olisi ne lausunut.

-- Ei ole minulla mitään anteeksi suotavaa. -- Rouva Meilert puristi kovasti hänen kättään. -- Mutta voitko hiukan pitää minusta, niin olen kiitollinen. Kerro nyt ... kerro äidistäsi kaikki, mitä vaan muistat, ja kaikki, mitä arvelet minun ansainneeni kuulla. Elä säästä minua, anna minun kuulla kaikki, mitä hän on minusta sanonut. Pahin, minkä kuulla voin, ei ole mitään verrattuna omantuntoni vaivoihin. -- Hanna alkoi kertoa. Hän ei peittänyt mitään. Hän toi esiin äidin köyhyyden ja hänen ankaran taistelunsa leivän eteen. Hän puhui niistä epätoivon ja katkeruuden hetkistä, joita hän oli nähnyt, niistä vastoinkäymisistä ja pettyneistä toiveista, jotka vähitellen tekivät hänen äitinsä sydämmen kovaksi, sekä siitä pitkällisestä taudista, joka vihdoin vei hänet hautaan. Mutta hän viivytteli kauan kertoessaan viimeisten päivien hiljaisesta rauhasta ja siitä rakkaudesta, jota hän niin myöhään oli saanut nauttia.

Ihmeellistä. Hänen näin kappale kappaleelta kertoellessaan äitinsä elämän vaiheita, niin paljon kuin muisti, katosi vähitellen viimeinenkin vihan varjo häntä kohtaan, joka hänen vieressään istui ja joka hänkin puolestansa oli niin paljon katkeroittanut vainajan päiviä; ja hänestä tuntui nyt, että se suru, jota he kumpanenkin olivat kantaneet, oli muodostunut lujaksi siteeksi, joka yhdisti heitä kuolemankin jälkeen.

Oli jo myöhäinen ilta, kun Hanna meni. Hän tunsi nyt hellää myötätuntoisuutta Karin tätiä kohtaan ja toivoi pian taas saavansa häntä nähdä.

Bellan parantuminen edistyi, vaikka hyvin vähitellen. Hän sai nyt välistä olla istuallaan vuoteessa, pehmeiden päänaluksien nojassa, mutta lukea hän ei saanut eikä tehdä minkäänlaista työtä. Monesti kävi aika hänelle pitkäksi. Silloin oli Pentillä tapana asettaa pikku Helmi Bellan vuoteelle, jossa hän erinomaisella taidolla kaasi juomalasin yöpöydän liinalle, söi suuhunsa sokuripalaset ja takoi kalistimellaan vuoteen laitaan, kunnes kiinnitti itseensä Bellan huomion. Välistä istuivat kaikki sisarukset Bellan vuoteen ympärillä, puhuen kouluseikoista, ja pari kertaa oli hänellä ollut ilo vastaanottaa pari toveria, jotka toivat terveisiä koko luokalta.

Hänen rakkahimmat hetkensä olivat kuitenkin ne, jolloin Hanna loma-ajoillaan istui hänen luonaan. Silloin loistivat Bellan silmät. Hannalla olikin taito kertoa asioita niin, että ne viehättivät vähääkään väsyttämättä. Eräänä tämmöisenä hiljaisena hetkenä kertoi Hanna käyneensä Karin tädin luona ja Bella ihastui siitä äärettömästi.