Part 8

Mutta työ ei sujunut. Mieleen johtui toinen toisensa perästä ne monet katkerat sanat, jotka hänen äitivainajansa oli lausunut ystävästään, -- äskeinen kirje, hänen kiivas vastauksensa, hänen oma, muista riippuva asemansa -- ja kaikki nämä ajatukset kiihoittivat hänen aivojansa niin, että hän arveli tulevansa aivan kipeäksi. Koneentapaisesti kirjoitti hän puoli sivua, heitti sitten kynän luotaan, sieppasi hattunsa ja meni ulos. Ehkä raitis ilma saattaisi hänet sisälliseen tasapainoon jälleen. Ilta oli tyyni ja kirkas, tuuli lepäsi toimettomana puiden latvoissa eikä pannut yhtään lehteä liikkeelle. Kaste kiilui jo maassa. Joen rannalla istui Eero onkivapa kädessä. Hanna istui hänen viereensä ja sanoi niin huolettomasti kuin vaan saattoi: -- iltaa, Eero, onko sinulla toista onkivapaa, niin lainaa minulle, tahtoisin mielelläni onkia hetken.

Eero katsahti häneen iloisesti hymyillen. -- Saatte minun, se on kaikkein parhain. Odottakaa, niin panen siihen syötteen!

Hanna istahti kivelle vähän matkan päähän ja heitti siiman ulos. Eero katseli häneen salaa ja huomasi, kuinka alakuloinen hän oli, kuinka hänen katseensa tuijottivat poloon, eikä hän kuitenkaan nähnyt, että kala nyki nykimistään. Vihdoin hän ei malttanut olla sanomatta: -- nyt on kala varmaan käynyt onkeen.

Hanna säpsähti ja veti äkkiä siiman vedestä. Hopean välkkyvä säyne oli tarttunut koukkuun. Hän irroitti sen, viskasi sen Eeron koriin ja pani uuden syötteen. Eeroa halutti ruveta keskusteluun hänen kanssansa ja, kun Hanna erään kerran ystävällisesti nyökäytti päätään hänelle, rohkaisi hän mielensä ja alkoi:

-- Olen niin paljon ajatellut sitä, mitä sanoitte minulle eräänä päivänä, että täytyy olla hyvä vihollisilleen...

-- Ei ne ole minun sanojani, vaan Vapahtajan, -- vastasi Hanna hiljaa. Pojan vakava, lapsellinen katse koski kipeästi Hannaan.

-- Olkootpa vaan, mutta sanoittehan tekin samaa, -- jatkoi hän. -- Ja tänäänpä menin minä voudin Villen luo ja annoin hänelle uuden onkivavan, jonka olin tehnyt oikein hyväksi. Hän hiipi tiehensä, kun näki minun tulevan, mutta minä annoin sen hänen sisarelleen ja sanoin, että Villen piti saada se lahjaksi.

-- Siinäpä teit oikein, Eero, -- sanoi Hanna ja hänen äänensä värähti. Hän tiesi, että Ville oli niitä, jotka armottomimmalla tavalla pilkkasivat kyyryselkäistä Eeroparkaa, ja että hän päälle päätteeksi kerran oli häntä lyönyt.

-- _Mistä syystä_ teit sinä sen? -- kysyi Hanna hetken päästä; hän tahtoi mielellänsä tutkia mielialaa.

-- Teinpähän sen siitä syystä, että te olette olleet minulle niin hyvä, etten voi olla uskomatta, mitä te sanotte oikeaksi. Ja senkin tähden, ettei Villellä ole ollut ketään, joka hänelle parempia opettaisi...

Eero katsoi Hannaan syrjästä ja muutti kömpelön ruumiinsa hiukan lähemmäksi häntä. Hän näki, että Hannan muoto oli synkkä, ja hän pani kätensä hiljaa hänen polvellensa, ikäänkuin osoittaakseen myötätuntoisuuttaan.

Hanna tunsi, että tämä pieni ystävyyden osoitus täytti hänen sydämmensä ääriä myöten. Hän tunsi olevansa niin mitätön, tyly ja kovasydäminen, tunsi, että hän ei ansainnut, että tämä pieni lapsellinen käsi koskisi häneen. Hänen sydämmensä sykki, onkivapa tärisi hänen kädessään ja, ennenkuin hän ennätti ajatellakaan, oli hän kietonut käsivartensa Eeron kaulaan ja itkien kallistanut päätään häntä vastaan.

Eero istui aivan hiljaa koettelematta sanallakaan keskeyttää hänen itkuaan. Ehkä tunsi hän, että se teki hyvää. Ehkä liikkui hänessä outo, suloinen tunne ajatellessaan, että hän oli tuon hyvän tytön ainoana turvana tänä surun hetkenä.

Hanna rauhoittui pian. -- Olenpa ollut hiukan pahoillani tänään, -- sanoi hän ikäänkuin puolustaen itseänsä ja hymyili kyyneleet silmissä. -- Nyt täytyy minun lähteä kotiini. Kiitos, Eero, ja hyvästi!

Eero ei ymmärtänyt, mistä häntä kiitettiin, mutta nosti lakkiaan, hiljaa kumartaen.

Ja Hanna meni kotiin heltyneellä mielellä. Nyt katui hän tylyä vastaustaan Karin tädille. Suuttumus häneen pyrki kyllä takaisin tulemaan, mutta hän ei päästänyt sitä sydämmeensä tänään, -- tänään, jolloin viaton käsi juuri oli häntä ohjannut oikealle tielle.

Elokuun viimeisellä viikolla soi Hanna itselleen muutamia vapaapäiviä mennäksensä Fågelvik'iin noutamaan Bellaa kouluun. Hän oli tehnyt työtä kuin juhta koko kesän ja arveli nyt ansaitsevansa hiukan virkistystä.

Hänen asunnostaan oli viisi peninkulmaa Bellan kotiin. Mutta mitäpä sen pituisesta matkasta, kun hän tiesi olevansa tervetullut. Hän pani tavaransa matkalaukkuun, jonka postiljooni hyväntahtoisesti lupasi perille viedä, -- itse hän meni jalkaisin, säästääksensä rahojaan ja nauttiaksensa enemmän matkastaan.

Oli viileä Elokuun aamu, kun hän alotti matkaansa. Yöllä oli satanut ja tiet olivat vielä kosteat; mutta Hannalla oli nyt uusi mukava pukunsa eikä hänen tarvinnut peljätä likaisia hameen liepeitä. Selässä oli hänellä kontti, semmoinen melkein kuin tavallisilla työmiehillä, ja siihen oli postimestarin rouva pannut voita ja leipää, maalaisjuustoa ja silakoita. Eero oli jäähyväisiksi lahjoittanut hänelle kepin, jonka hän itse oli tehnyt kauniista halavasta, ja hän oli katsellut hänen jälkeensä kauniilla surullisilla silmillään. Hannastakin tuntui ikävältä erota hänestä, -- he olivat olleet niin paljon yksissä viime aikoina. Hän lupasi nyt lähettää hänelle oikein hyvän veitsen Helsingistä, niin että hän saattaisi veistämisellä ansaita vähän talvella.

Tiepuolessa oli viljavainioita, joista paraikaa korjattiin myöhistynyttä eloa; välistä vei tie pihamaiden läpi, jolloin Hanna ei koskaan saattanut olla puhuttelematta likaisia lapsukaisia. Vasta päivällisaikana sai hän itsellensä kunnollista lepoa, kuljettuansa seitsemässä tunnissa lähes kolme peninkulmaa.

Päivällisensä söi hän eräässä viidakossa ja pani sitten maata latoon. Tuoreet heinät tuoksuivat väkevästi; ladon vieressä lirisi pieni kirkas puro, jossa hän huuhtoi kuumia jalkojaan. Muutoin oli kaikki hiljaa, niin hiljaa, että hän saattoi ikäänkuin kuulla omia ajatuksiaan.

Tämä hiljaisuus tuntui niin virkistävältä, ikäänkuin hän jo kauan olisi sitä ikävöinyt. Ja kuitenkin oli hän ollut hyvin yksin. Hänen ajatuksensa olivat olleet niin kiinnitetyt siihen työhön, jota hän oli toimittanut, että ne harvoin saivat olla vapaina.

Olikohan se itsekkäisyyttä, että hän niin mielellään oli yksinänsä? Niin ainakin ruustinna sanoi. Hän sanoi, ettei ihminen saa elää vaan itseänsä varten, että hänellä on velvollisuuksia jokaista ihmistä kohtaan, jonka hän tapaa. Sanoi yksinäisyyden saattavan ylpeyteen, laiskuuteen ja muihin hullutuksiin.

Ei, -- ei ollut tämä totta. Yksinäisyys oli ollut hänelle paras ystävä, viisain neuvonantaja, taitavin parantaja. Yksinäisyydessä puhui Jumala hänelle ja hänen sydämensä heltyi, ikäänkuin siihen olisi kosketettu pehmoisella, vienolla kädellä, se aukeni kaikelle suurelle ja hyvälle, jota hän saattoi ajatuksillaan käsittää. Jumala oli häntä lähinnä noina yksinäisyyden hetkinä ja taivutti nöyryyteen paljon paremmasti kuin ihmisten sanat. Yksinäisyys oli kuin virkistävä kylpy, joka huuhtoi pois matkan kuumuuden ja pölyn.

Kesken ajattelemisen nukkui hän ja makasi kotvan aikaa. Kun hän heräsi oli kello 6 eikä hän siis voinut päästä perille enää sinä iltana, niinkuin oli toivonut, koska pimeni jo 8 aikaan. Hän päätti sentähden kulkea vielä yhden peninkulman ja sitten jäädä jonnekin yöksi sekä varhain aamusella kiiruhtaa Bellan luo, joka ei ollenkaan tietänyt häntä odottaa.

Kello oli puolivälissä yhdeksän, kun hän saapui erääsen taloon, johon hän päätti jäädä yöksi. Hän sai siellä pienen ummehtuneen kamarin tuvan takana, jossa neljä miestä ja kolme vaimoihmistä kuorsasi, toinen toistaan pahemmin. Saipa vielä kissan makuutoverikseen ja lisäksi muita kutsumattomia vieraita, jotka vihdoin tekivät vuoteen niin ahtaaksi hänelle, että hän harmissaan hyppäsi laattialle, pukeutui ja pitkin askelin kiiruhti ulos väellä täytetyn, pahalle haisevan tuvan läpi.

Lopun yötä istui hän, isoon huiviin käärittynä, eräällä vuorella, josta näki auringon nousevan kimaltelevan järven yli.

Juotuansa 6 aikaan kupin väkevää sikurikahvia jatkoi hän iloisesti kulkuansa. Hänellä ei ollut lainkaan lauluääntä, mutta nyt hänen teki mieli laulaa, sillä kaikki tuntui niin keveältä ja iloiselta. Välistä vaan kävi hänen mielensä surulliseksi, kun hän muisti Karin tätiä, mutta nyt hän ei tahtonut häntä muistella, --- hän tahtoi vaan olla iloinen.

Kello 8 näki hän Fågelvikin herraskartanon iloisesti pilkistävän koivujen takaa. Hetken perästä oli hän jo portin luona, jonka hän aukaisi näkemättä ketään ihmistä. Keittiön edustalla seisoi vanha Leena vaatteita harjaten. Hän oli vähällä pudottaa harjan käsistään, kun hän näki Hannan, joka nauraen nosti sormensa huulilleen.

-- Missä on Bella? -- kuiskasi hän.

-- Herranen aika, kuinka hyvä mieli Bellalle nyt tulee! -- Missäkö on? Uimassa se on paraikaa. Hanna menee vaan suoraa päätä uimahuoneelle.

Hanna hiipi hiljaa ja nopeasti alas rantaan ja sisään uimahuoneesen. Ei näkynyt siellä muuta Bellasta kuin hänen jokapäiväinen verhonsa. Mutta vähän matkaa rannasta näkyi eräs ruskea kiharapää keinuvan veden pinnalla ja laineet sen edessä jakaantuivat kiiltäen ja leikkien.

Hanna riisui hiljaa päältään ja astui äänettömästi alas veteen. Hän ui reippaasti Bellaan päin, jonka kasvot olivat käännetyt rannasta poispäin ja joka oli täydessä toimessa koettaen pysyttäitä selällään liikahtamatta. Nyt sai hän vihdoin kylliksi, kääntyi kyljelle ja alkoi uida rantaan päin, vaan huomasi samassa Hannan aivan vieressään ja päästi ilohuudon, joka kuului pihalle saakka.

-- Hanna, Hanna, sinäkö! Kuinka säikähdytit minua! Mitä jos olisin saanut halvauksen ilosta?! Päivää, päivää, näetkö, että nyökäytän päätä? Mikä kumma sinut tänne toi? Oi, kuinka hirveän hauskaa! Ja kuinka hyvästi uit! Tahdotko nähdä kuinka minä menen umpeen ... odotahan ... yks, kaks ... kolme! -- Bellan pää katosi äkkiä.

-- Ptshi! vettä sain nenääni... Osaan minä vettä polkeakin ... näetkö! Minusta tulee kerran uimamaisteri.

Hanna nipisti häntä poskeen, se tarkoitti "hyvää päivää". He uivat nyt rinnakkain puhellen ja nauraen lakkaamatta.

Rouva Palmfelt tuli alas uimahuoneelle tervehtimään Hannaa.

-- No, tytöt, jo on aika tulla pois, Bella näyttää ihan siniseltä.

-- Oi ei, äiti kulta, se on vaan mustikoista tullut. Mutta kyllä me paikalla tulemmekin. Menehän hetkeksi oven ulkopuolelle, ehkä Hanna ei tahdo muuten nousta.

Rouva Palmfelt meni nauraen ulos ja tytöt riensivät uimahuoneesen. Tukka oli kuin liimattu silmäkulmiin, vettä tippui joka hiuskarvasta ja he nauroivat ääneen toisillensa.

-- Äiti, nyt saat tulla sisään. Emmekö näytä upotetuilta koiranpenikoilta? Pukemisen aikana liikkui Bellan suu kuin kahvimylly.

-- Näetkö, minulla on reformipuku, olen sen itse ommellut. Se on kauhean hyvä. Kas vaan, onhan sinullakin! Sehän on mainiota! Mutta onko sinunkin hameesi napissa? Vai niin, kyllä se on paljon parempi... Ja näetkö, kuinka näppärästi saan kaikki päälleni? Yhdessä vilahduksessa! Ja pääsen kaikista nauhoista, jotka aina menivät umpisolmuun.

Hanna näytti yhtä tyytyväisenä uutta pukuaan, joka pääasiassa oli samanlainen kuin Bellan. Se kaunisti häntä, koska hänen pitkä hoikka vartalonsa siinä näytti kehittyneemmältä. Hän teki hyvillä mielin muutamia voimakkaita liikkeitä näyttääksensä Bellalle, ettei puku häntä millään tavalla vaivannut tai ahdistanut.

Laiturilla hyökkäsivät Lulle ja Liisi heitä vastaan ja olivat repiä Hannan palasiksi, saadaksensa hänestä osan itsekukin. Mutta koska aamiainen oli valmis, täytyi heidän rauhoittua ja lohdutukseksi luvattiin heille huviretki jälkeen puolen päivän.

Puolenpäivän aikaan istuivat Hanna ja Bella mäkirinteellä lähellä rantaa. Paljon oli heillä nyt puhumista. Bella kertoi lopun jalkamatkasta, jota oli kestänyt kolme viikkoa.

-- Kuinka kesti Alma kaikki vaivat "leikattuine" jalkoinensa? -- kysyi Hanna hymyillen.

-- Varsin hyvin. Hän kävi yhä uljaammaksi. Ja hän on tullut niin hyväksi, tiedätkö, aivan toisenlaiseksi kuin ennen. Samaten Lilli. Luulenpa, että heistä alkaa tulla hyviä ystäviä.

-- Entä Aina?

-- Niin ... Aina ... enpä oikein tiedä! Hän on niin epätasainen. Pelkään, ettei hän voi pitkäksi aikaa innostua mistään asiasta. Voimistelu, joka oli häntä hurmannut viime talvena, on hänelle nyt aivan vieras asia. Yksin Verna Sommarkin on hänestä nyt ihan tavallinen ihminen vaan.

-- Minustakin on tuntunut, ettei hänessä ole kestävyyttä, -- sanoi Hanna, -- vaan ehkä se tulee aikaa myöten, -- hän on vielä niin nuori.

-- Bertha on, tiedätkö, oikein reipas tyttö, jospa vaan hiukan useimmin muuttaisi nenäliinoja. Hänestä tulee ihan varmaan apteekkari. Jokaisessa lepopaikassa saimme me odottaa häntä, syystä että hänen täytyi tehdä kokeita voiteillaan ja rohdoillaan. Milloin tarjosi hän meille viinasta ja mustan viinamarjapensaan lehdistä tehtyä sekoitusta, milloin voidetta suojaamattomasta voista, johon hän oli pannut kaikenmoisia maustimia. -- Hanna kuunteli innostuneena, mutta vähitellen muuttui hän niin vakavan näköiseksi, että Bella huomasi sen.

-- Mitä sinä ajattelet, Hanna?

-- Minä ajattelen, että minun täytyy uskoa sinulle jotakin, ... josta et tule iloiseksi.

Bella katseli häneen levottomasti, mutta kun Hanna kertoi, että hän oli saanut kirjeen rouva Meilertilta, löi hän kätensä yhteen.

-- Oi, kuinka hauskaa! Sinun äitisi...

-- Ei ollenkaan hauskaa, -- keskeytti Hanna äkkiä. -- Ja minä annoin hänelle semmoisen vastauksen, jota sinä et varmaan olisi hyväksynyt.

Hän kertoi koko tapauksen, sekä senkin kuinka hän jälestäpäin oli katunut. -- Kyllä minä tiedän, kuinka sinä olisit tehnyt, -- lisäsi hän, -- mutta minä nyt en missään tapauksessa voi olla kuin sinä.

Bella näytti miettiväiseltä. -- Minä olisin sinun sijassasi kirjoittanut uudestaan. Olisin sanonut, etten suinkaan aikonut häntä loukata.

-- Silloinpa en olisi puhunut totta. Tiesin koko ajan aikoneeni loukata häntä oikein tuntuvasti.

-- Oi, Hanna, sinä joka aina niin lujasti tahdot tehdä, mitä on oikein.

He istuivat ääneti. Leena, joka tuli kutsumaan päivälliselle, tarttui hetkeksi suusta kiinni. Hän pudisteli päätään Hannan uudelle puvulle.

-- Huomaanpa, että Hanna on tullut yhtä hupsuksi kuin Bellakin, -- sanoi hän. Kun nyt olette tehneet itsestänne puoleksi poikia, vaikka olisitte voineet olla söötiä ja nättiä fröökinöitä! Ette te ikinä saa sulhaisia, lapsikullat!

-- Häpeä toki, Leena, tahdotko niin mielelläsi päästä meistä? Kukapa sitten kirjoittaisi kirjeesi ja neuvoisi sinulle kertomataulua?

Leena nauroi. -- Onpa tuo Bella aika lipokieli, -- sanoi hän ja meni.

Kovin sukkelaan kuluivat Fågelvikissä Hannan kolme määräpäivää. Nuoret kävivät puolukassa ja sieniä keräilemässä, purjehtivat Pentin kanssa, uivat ja lukivat ääneen, polttivat kokkoa iltasilla ja paistoivat potaatteja kuumassa porossa.

Hannalla oli eräänä päivänä keskustelu Bellan äidin kanssa. Hän kertoi aikomuksestaan vetäytyä pois Bellasta sekä syystä siihen.

-- Ettekö usko, täti, että olisi ollut parasta, jos olisin niin tehnyt? -- kysyi hän.

Rouva Palmfelt katseli häneen tarkkaan. -- Mistä sinä olet saanut moisia epäilyksiä? -- kysyi hän ystävällisesti tarttuen Hannan käteen.

-- Minulle on sanottu, että minun vaikutukseni Bellaan on paha, -- vastasi Hanna punastuen. -- Olenpa luullut huomanneeni, että tekin, täti levottomuudella katselette meidän seurustelemistamme.

-- Eiköhän joka äiti jonkunmoisella levottomuudella seuraa lapsensa kehitystä, varsinkin kun sillä on niin taipuvainen luonne kuin Bellalla. Mutta ole sinä vaan huoleton, ei minulla koskaan ole ollut syytä peljätä sinun vaikutustasi. Ensi hetkestä näin, että pohja sinun luonteessasi on vilpitön ja hyvä, vaikka olot ovat kehittäneet sinut epätasaiseksi ja hiukan tylyksi. Päinvastoin olen ilolla luullut huomanneeni, että Bella on kehittynyt lujemmaksi ja että hän suuremmalla innolla kuin ennen koettaa itseänsä kasvattaa. Ole sentähden aivan huoleton, hyvä Hanna, ja ole yhä edelleen Bellan ystävänä. Kukaan ei siitä iloitse enemmän, kuin minä. Ja ellen erehdy, voipi Bella vuorostaan tehdä sinulle hyvää...

-- Oi, täti, sen minä tunnen joka päivä. Minä saattaisin ihan kuivua ja kivettyä, ellei minulla olisi Bella. Hänen kunnioituksensa kiihoittaa minua enimmin hyvyyteen pyrkimään.

Rouva Palmfelt pudisti hänen kättään. -- Siunatkoon Jumala teidän ystävyyttänne, -- lausui hän lempeästi, -- kestäköön se elämänne loppuun saakka. Uskollinen ystävä on kaikkia maailman aarteita kalliimpi.

Syyskuu oli tullut ja rautatien vaunut olivat viime päivinä vierineet pääkaupunkiin täpösen täynnä koulunuorisoa. Bellan vanhemmat olivat jääneet maalle, mutta lähettäneet kaupunkiin kolme vanhinta lastaan Leenan hoidettaviksi. Hannakin tuli samassa. Hän oli taas vuokrannut entisen pienen huoneensa Bellan läheisyydessä; se oli huokein, minkä hän voi saada.

Koulussa tapasivat toverit toisensa eräänä maanantai-aamuna, jolloin todistukset olivat näytettävät ja läksyjä annettiin. Hauskaa oli taas tavata toinen toisensa. Vanhoja ystävyyden liittoja uudistettiin ja vanhat vihat unhotettiin. Lämpimästi puristettiin siellä käsiä ja iloisesti liikkuivat kielet.

Viides luokka tunsi edesvastauksensa, kun näet piti olla esimerkkinä koko koululle, sekä käyttäytyi tyyneesti ja siivosti. Toinen toisensa perästä ilmestyivät entiset toverit, ja vieläpä muutamia uusia, jotka olivat jääneet luokalleen tai äsken ottaneet pääsytutkinnon. Nämä seisoivat syrjässä, hiukan hämillään niistä uusista suhteista, joihin nyt olivat joutuneet.

-- Voi päiviäni, Bella, kuinka olet ruskettunut! -- huudahti Agnes Lund ja löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä. -- Ethän ole lainkaan huolinut suojella häviötäsi!

-- En, siitä en tosiaankaan ole välittänyt, -- nauroi Bella, näyttäen pyöreitä, päivettyneitä käsiään. -- Mutta sinähän olet valkoinen ja hieno, kuin prinsessa.

-- Elähän, -- vastasi Agnes kainosti, mutta tyytyväisenä kiitoksesta.

-- Sinäpä näytät vankalta, Bibbi, oletpa kuin kelpo tyttö ainakin. -- Hanna taputti hyväksyen Bibbin leveitä hartioita.

-- Niin, näetkö, kesällä minä panin pois kureuuman ja sen jälkeen tulin niin paksuksi, että oikein hävettää.

-- Eläköön, Bibbi, se oli kaikista viisain tekosi! Nähkää tytöt, kuinka pulskaksi Bibbi on tullut kolmessa kuukaudessa. -- Ja Bertha hurrasi häntä ihastuneena.

-- Hyi, paksu kuin porsas, -- kuiskasi Agnes Almalle.

-- Mutta enemmän minun mieleeni kuin sinä, -- kuului tämän rohkea vastaus.

Bella, Hanna, Bertha ja jotkut muut esiintyivät uusissa käytännöllisissä reformipuvuissaan ja joutuivat siten innokkaan keskustelun esineeksi.

-- Aiotteko esiintyä sirkuksessa? -- kysäsi eräs tytöistä.

-- Eihän niitä housuja näekään, -- arveli toinen teeskennellen ihmettelyä.

-- Onko aikomuksenne olla koulutyttösillä koko elämänne? -- lisäsi kolmas.

-- Eikä, vaan aiomme olla olevinamme _ihmisiä_, -- Bertha löi kätensä polveen ylpeällä itsetietoisuudella. Pois kureuumat! Pois pitkät viistävät hameet! Eläköön vapaus!

-- Niin, pukeutukoon itsekukin mielensä mukaan eikä välttämättömästi niin kuin kaikki muut, -- huudahti Bella innokkaasti.

-- Hyvä! -- huusivat tytöt,

-- Mitä tämä merkitsee? -- sanoi Bertha ja taputti hämmästystä teeskennellen Siiriä selkään.

-- Oletko sinä raukka niin laihtunut, ettei sinussa enää ole kuin kalanluita?

Siiri näytti nololta. Hän oli vasta äskettäin ruvennut kureuumaa käyttämään, koska hänen äitinsä oli ollut kovasti sitä vastaan. -- Niin, kun minä aloin tulla niin kauhean paksuksi, -- puolusti hän itseään ja pistäytyi muiden joukkoon.

-- Siinä oli yksi tappio! -- kuiskasi Bella Hannalle.

-- Niin, mutta kymmenen voittoa, -- vastasi tämä. -- Niitä on kymmenen, jotka ovat muuttuneet järkeviksi, -- paitse me, -- lisäsi hän nauraen.

-- Oi, Hanna, kuinka me tänä talvena rupeamme taistelemaan aatteemme puolesta!

-- Tietysti. Mutta muistakaamme, että meidän täytyy koettaa _vakuuttaa_ heitä siitä, eikä vaan _yllyttää_.

Kun tyttöparvi sittemmin palasi koulusta, huudahti Bella: -- On ollut niin hauskaa tavata taas, että meidän pitää vielä kerta yhtyä tänään. Mitä arvelette pienestä huviretkestä Kaisaniemeen jälkeen puolen päivän?

-- Voi, voi, kuinka hirveän hauskaa! -- kuului joka taholta ja tyttöjen erotessa päätettiin yksimielisesti yhtyä kello 4 "vapaamuurarin haudalla".

Se oli iloinen joukko, joka jälkeen puolen päivän kokoontui Tölöön rannalle. Tytöt istuivat nurmikolle ja alkoivat puhua kesän tapahtumista. Jokaisen piti kertoa jotakin toimistaan ja Hanna johti puhetta, kun se välistä kiihtyi semmoiseksi lörpötykseksi, jota ei kukaan ymmärtänyt.

Kun Jennyn vuoro tuli, näytti hän olevan hämillään ja sanoi:

-- En tiedä, kerronko ollenkaan mitään, te tulette vaan pilkkaamaan minua.

-- Oi, puhu pois vaan, me emme näe emmekä kuule! -- Näin sanoessaan Bertha ripusti nenäliinan kasvojensa eteen.

-- Eipä siltä että minun tarvitsisi hävetä mistään! -- Olin Loviisassa kylpemässä. Siellä olin mukana kahdessatoista huviretkessä ja kuudessatoista tanssiaisessa.

-- Aika voimistelu! -- kuului nenäliinan takaa.

-- Mutta minullapa oli hyvin hauskaa ja sain monta hyvää tuttavaa. Lopulla sanoi tohtori, etten enää saisi tanssia, sydämmeni...

-- Oli eräs Loviisa-sankari murtanut, -- päätti nenäliina.

-- Mutta Jenny, kuinka _saatoit_ olla niin varomaton, -- juuri kun sinun piti terveyttäsi hoitaa, -- keskeytti Bella moittien.

-- Äidistä oli niin hauskaa, kun sain olla mukana joka paikassa. Hänen oli aina tapana sanoa, että nuorenahan sitä pitää huvitella.

Siiri kertoi pyytäneensä krapuja Porvoon tienoilla, Bibbi oli käynyt Oulussa ja laskenut tervaveneessä koskia alas. Agnes oli ollut Helsingissä koko kesän, kylpenyt tohtori Ewerthin määräyksen mukaan ja nähnyt keisarin perheineen "Kofladan" saaren luona. Jokaiselle oli tapahtunut edes jotakin eriskummallista, ja pian tiesivät he jotenkin tarkkaan, miten itsekukin oli kesäänsä viettänyt.

-- Jo riittää tätä juhlallista keskustelua, menkäämme nyt soittamaan tai laulamaan "järvisaliin", -- ehdotti Agnes.

Siihen suostuivat kaikki ja kokoontuivat kohta yläkertaan, järvisaliin, jonka ovet olivat avoinna verantaan ja tyyneen Tölöön lahteen päin. Taivas oli lännessä punertavan kellertävä ja rannoillakin loistivat punaiset ja kullankarvaiset lehdet puissa. Ilma oli lämpöinen ja tyyni ja täynnä syystuoksuja.

Muutamat tytöistä olivat menneet ulos verannalle, toiset kuuntelivat salissa Agnesin laulua.

-- Minäpä olen oppinut kulkemaan käsillä, -- kehui Bertha ja näytti taitoansa yleiseksi tyydytykseksi.

-- Ja minä osaan kävellä nuoralla, -- sanoi Bella leikkiä laskien. -- Paha vaan, ettei täällä ole nuoraa. Mutta odottakaa, paremman puutteessa kelpaa tämä nojapuu.

Samassa hyppäsi hän ylös kapeaan nojapuuhun ja huolimatta toverien varoituksista, teki hän siinä muutamia notkeita liikkeitä.

Nyt tuli Hanna salista. Kun Bella näki hänet, piti hänen muka tervehtiä, mutta horjui samassa ja putosi suinpäin maahan.

Kauhistuksen huuto kaikui verannalta. Hanna ja muutamat muut syöksyivät heti pihalle; hänen polvensa notkuivat, silmänsä eivät eroittaneet paljon mitään, mutta alas hänen täytyi vaan päästä. Toiset jäivät ylös saliin kalpeina ja äänettöminä.

Hanna tuli ensimmäiseksi paikalle. Siellä seisoivat jotkut ravintolan palvelijoista säikähtyneinä ja neuvottomina; kukaan ei ollut rohjennut nostaa Bellaa. Hän oli pudonnut hyvin pahasti vesitynnyriä vasten ja oli tainnoksissa -- tai ehkä kuollut.

Hanna kumartui hänen puoleensa ja huomasi hänen olevan hengissä. -- Auttakaa minua nostamaan häntä! -- lausui hän lyhyesti, -- ja viekäämme hänet sisälle!

Nojatuoli tuotiin ja siinä vietiin Bella varovasti sisään, Bertha kiiruhti tohtoria hakemaan. Hiljaa hiipivät toverit toinen toisensa perästä Bellaa katsomaan. Sitten menivät he kotiin, itkien ja alakuloisina.