Part 7

-- Joko taas tahdot karkoittaa minut luotasi tuolla ankaralla katsannolla? -- sanoi hän puoleksi leikillä puoleksi surullisesti. -- Juuri kun minä luulin saaneeni sinut jälleen! Sano, minkätähden olet toisinaan tuommoinen? Minkätähden et ole kirjoittanut yhtään ainoaa kunnon kirjettä koko kesänä, minkätähden olet pörröinen ja pistävä kuin katajapensas?

-- Mielikuvituksia, -- vastasi Hanna tylysti, mutta tunsi samassa, että oli valhetellut, ja häpesi. -- Ei, sinä _et ole_ kuvitellut, Bella, -- oikaisi hän sentähden puhettansa. Minä olen todellakin muuttunut, en voi olla sinua kohtaan semmoinen kuin ennen.

Bella katsoi häneen kummastuneena.

-- Etkö voi olla minua kohtaan niinkuin ennen olet ollut, -- kertoi hän ja tunsi kyynelten tukehduttavan ääntänsä. -- Oletko siis kyllästynyt minuun? Sano, Hanna, _oletko_ kyllästynyt?

Kuinka mielellään olisikaan Hanna nyt vastannut myöntävästi, -- se olisi ollut kaikkein sukkelin keino päästä tästä tutkinnosta. Mutta hän ei saattanut sitä tehdä. Hänen täytyi päinvastoin sanoa, ettei hän suinkaan ollut kyllästynyt.

-- No, mitä se sitten on? Sinun täytyy vastata minulle suoraan, Hanna! Minulla on oikeus saada se tietää; sinä et saa riistää minulta ystävyyttäsi, sanomatta minulle tähdellistä syytä siihen.

Bella puhui vakavalla äänellä, vaikka hänen silmänsä olivat kosteat, ja Hanna arveli, ettei hän koskaan ollut pahemmassa pulassa ollut. Hän huomasi, että hänen nyt täytyi antaa selitys ja tekikin sen lujalla tahdollaan voittaen tuntemansa pahan mielen.

-- Sanon kun sanonkin sinulle, kuinka se on, -- alkoi hän ja tarttui Bellan käteen. -- Olen huomannut ... tai ei, en ole itse huomannut, mutta muut, että minun vaikutukseni sinuun ei ole hyvä. Minun kova, tyly luontoni alkaa painaa leimansa sinuunkin, jos et ajoissa varo. Sanotaan, että sinä et enää ole niin ystävällinen kuin ennen, siitä lähtien kun opit minua tuntemaan, ja äitisikin ajattelee varmaankin samaa, vaikkei ole hennonut sanoa sitä meille kumpaisellekaan...

-- Voi, Hanna, mitä kaikkea kuvittelet itsellesi! -- Bellan levottomuus oli jo melkoisesti vähentynyt. -- Jospa vaan tietäisit, kuinka suuressa arvossa äiti pitää sinua! Ja kuinka hän iloitsee siitä, että sinä olet ystävänäni. Kuka on voinut uskotella sinua, että turmelet minua muka? Minä, joka päinvastoin olen tuntenut semmoista terveellistä vakavuutta itsessäni, siitä lähtien kun opin sinua tuntemaan. On aivan niinkuin tuntisin itseäni paremmin ja selvemmin näkisin, minnekä pyrin. Ethän, Hanna kulta, henno tuommoisten tyhjien mielikuvitusten tähden katkaista niin hellää ystävyyden liittoa kuin meidän?

-- On se ollut aikomukseni. Minä tunnen itseni niin ilkeäksi, niin vähän ansainneeksi semmoista ystävää kuin sinä, pelkään myös turmelevani jaloa luonnettasi. Tahdon vetäytyä pois, ennenkuin se käy mahdottomaksi meille kumpaisellekin.

-- Mutta nyt sinä et enää tahdo sitä, sano, ettet tahdo! -- huudahti Bella ja kiersi käsivartensa tuon vastahakoisen ystävänsä kaulaan.

-- En kyllä _tahdo_, mutta mahdollista on, että minun _täytyy_. Etkö luule saattavasi äidillesi paljon levottomuutta, kun olet niin paljon minun kanssani?

-- Voi, Hanna, mimmoista sinä saatat uskoa! Äiti, joka niin paljon pitää sinusta! Sinähän et ole koskaan sallinut hänen osoittaa sitä, mutta minä _tiedän_, että niin on. Kerrankin hän sanoi: Hannalla on niin tavattoman luja ja rehellinen luonto, minä toivon, että hän vaikuttaa erittäin hyvästi sinuun. Juuri niin hän sanoi, jos sitten uskot tai olet uskomatta!

Hannan kasvoissa kuvautui samassa iloa ja epäilystä. Hän ei voinut uskoa niin pian pääsevänsä siitä vaivasta, joka oli niin painanut häntä näinä viimeisinä kuukausina. Ja hän ei uskaltanut antautua toiveisiin, jotka ehkä pian raukeaisivat tyhjään. Mutta Bellan sanoja hän ei kuitenkaan voinut epäillä. Tuo raskas surun taakka alkoi nyt vähitellen tuntua keveämmältä ja lämpöiset tunnevirrat pyrkivät väkisinkin esille. Hän kumartui syvälle alas Bellan käteen tarttuen, -- tuohon rakkaaseen käteen, jota hän ehkä kuitenkin vielä saisi pitää omanaan. -- Jos vaan tohtisin uskoa sinua! -- kuiskasi hän.

-- Sen voit, oma ystävä! -- Bella hyväili hiljaa hänen tukkaansa. -- Oi, Hanna, ole entiselläsi minua kohtaan! Enhän rakasta ketään maailmassa niin paljon kuin sinua.

-- Hoi, tytöt! -- kuului samassa Berthan raikas ääni. -- Mitä ihmettä ja kummaa kuherratte te niin kauan kahden kesken! Tulkaapa nyt kiltisti pitämään meille seuraa! Aina ja Lilli ovat menneet majataloon tilaamaan meille päivällistä, -- vatsani on tyhjä kuin munankuori. Verna, -- huomatkaa! -- me _sinuttelemme_ häntä nyt kaikki, --- rupesi hiukan levolle ja Almalle minulla ei ole juuri mitään sanomista. Jos te ette tule sinne, niin minäkin nukun.

Bella ja Hanna seurasivat häntä hymyillen mäkirinteelle. Verna heräsi samassa ja nousi reippaasti. Hänellä oli reformipuku, joka kauniisti ja luontevasti liittyi hänen soreaan vartaloonsa, lyhyt, väljä hame hiekanvärisestä villavaatteesta ja siihen kiinni ommellut muodikkaat liivit. Päällimmäisenä pieni nuttu, jossa oli tummemmat käänteet ja mukavat taskut. Ei yhtään pitkää alushametta, vaan lyhyet, laajat housut, samasta kankaasta kuin hame, jotka ulottuivat polveen ja joiden jatkona oli pitkät tummanruskeat sukat. Kevyt jockey-hattu, leveällä lipalla varustettu, täydensi puvun, ja kun Verna seisoi siinä niin terveenä ja punaposkisena, käyttäen toista päivettynyttä kättään auringon suojana, näytti hän niin ihanalta, että Berthalta pääsi ihastushuuto: -- Taivasten tekijä, Verna, kuinka sievä sinä olet!

-- Voi, Bertha, elä sano "taivasten tekijä", -- sanoi Bella vakavasti. -- Olethan luvannut sen.

-- Anteeksi, se pääsi huuliltani ihastuksen hetkellä. Mutta myöntäkää, hyvät tytöt, että hän on viehättävä tuossa puvussa.

Verna näytti olevan hämillään, ja Hanna kiiruhti häntä auttamaan.

-- Eikö totta, -- alkoi hän laskeutuen maahan Vernan viereen, -- että rupeaa enemmän kunnioittamaan itseänsä, kun on vapautunut kaikenmoisista hyödyttömistä pukimista ja ruvennut pukeutumaan oman kauneuden aistin ja tositarpeen mukaan?

-- Kyllä, -- vastasi Verna. -- Sekin jo, että uskaltaa vastustaa yleistä tapaa, saattaa ihmisen tuntemaan itsensä vapaammaksi. Tämmöisessä yksinkertaisessa, käytännöllisessä puvussa tuntee olevansa _todellinen_ ihminen, eikä vaan kaikkien muotihullutuksien ripustin.

-- Saisinko pukunne ensi talvisen mekkoni kaavaksi?

-- Kernaasti. Olen oikein iloinen, jos niin teet.

-- Otan minäkin! -- huusi Bertha. Hyvä ihme kuinka tytöt jäävät töllistelemään, kun meitä tulee pitkä jono, ilman vanteita, turnyreja ja kureliiviä! Kovan ottelun saan kyllä ensin äitimuorini kanssa. Eukko on konservatiivi kuin tuo kanto tuolla. Mutta täytyy minun saada tahtoni mukaan, ei siinä auta mikään!

-- Koeta vakuuttaa äitiäsi siitä, että toivomuksesi on järkevä, niin hän kyllä suostuu, -- ehdotti Bella, jota syvästi loukkasi ajatus, että joku tahallaan tekisi vasten äitinsä tahtoa.

Nyt palasivat Alma ja Lilli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. He olivat hiessä ja noessa, kun olivat tehneet lähempää tuttavuutta majatalon uunin kanssa.

-- Saan kunnian kutsua neiti Rappea juhla-aterialle läheisyydessä olevaan ravintolaan, -- sanoi Lilli kohteliaasti ja tarjosi käsivartensa Hannalle, sirosti kumartaen.

-- Ei kiitos, minulla on päivällinen kotona, -- vastasi Hanna vetäytyen syrjään.

-- Pois kaikki mutkat, kumarra ja kiitä! -- Bertha sysäsi häntä eteenpäin, samassa kun itse tarjosi käsivartensa Vernalle. -- Meillä on varmaankin jotakin erinomaista odotettavissa, sen näen Lillin nenästä.

Lilli katsoi kieroon nähdäksensä nenäänsä, jossa todellakin huomasi hyvin sijoitetun nokipilkun. Aina nauroi Bellan selän takana; hän ei ollut hennonut riistää seuralta tätä pientä hauskaa havaintoa.

Majatalon isossa kamarissa oli pöytä katettu ja siinä viiliä, sianliha-pannukakkua ja kahvia. Se se maistui. Kaikki syötiin loppuun, yksin sekin pannukakun osa, joka vähää ennen oli palanut kuin tulisoihtu, kun Aina oli hyökännyt sitä sammuttamaan.

Päivällisen jälkeen keskusteltiin matkan jatkamisesta, ja kaikki kuusi tekivät parastansa yllyttäen Hannaa tulemaan mukaan. Mutta hän oli järkähtämätön. Hän oli sitoutunut lukemaan kolme tuntia päivässä pikku Hugon kanssa ja sitä paitse sai hän aina välistä kirjoitustyötä tuomarilta.

-- Kuinka kärsimättömän rehellinen sinä olet, -- mutisi Bertha. -- Etkö voi tehdä uutta kontrahtia, joka ottaisi lukuun meidänkin etujamme?

Hiljaiseksi ja autioksi kävi talo, kun tuo pieni seurue oli mennyt matkaansa. Kahta ahtaammalta tuntui nyt postinhoitajattaren ahdas, ummehtunut kyökkikamari, jossa Hanna asui. Raskaalta tuntui Hannan mieli, kun hän palasi työhönsä, saatettuaan toverinsa pari virstaa matkalle. Mutta hän koetti poistaa velttoutensa ja alkoi ahkerasti ommella. Työ oli oleva hänen paras liittolaisensa, tyytymättömyyttä ja turhia toiveita vastaan.

Tytöt sillä välin kulkivat edelleen mitä iloisimmalla mielellä; heidän piti ennättää vielä 15 virstaa, ennenkuin saisivat yösijaa. Kannaton Alma kuvitteli itselleen, että hän käveli varpaat pystyssä ja pyysi vaikeroivalla äänellä muistamaan äsken "leikatuita" jalkojaan. Hän riippui Lillin käsivarressa; nuo kaksi olivat ruvenneet pitämään toisistaan. Heissä kumpasessakin löytyi jonkunmoinen ikävöiminen saavuttamaan jotakin korkeampaa, kuin mitä heidän elämänsä tähän saakka oli antanut.

Bertha kulki Vernan rinnalla, ja Bella oli valinnut Ainan. Jota enemmin ilta läheni, sitä keveämmäksi kävi heidän kulkunsa, ja olisi ollut oikea nautinto, elleivät jalat olisi olleet niin hellät.

Päivä vaipui yhä punaisemmaksi, käyden petäjikön taakse lännessä. Ilma oli kevyt ja viileä, hiukan kostea, -- kun kumpaisellakin puolella tietä oli suomaata, -- sekä täynnä kanervan ja suorahkan tuoksua. He kulkivat autioiden seutujen läpi. Siellä täällä yksinäinen mökki, jonka ikkunat kimaltelivat auringon laskiessa, -- sen edustalla laiha potaatti- tai kauramaa. Sitten oli taas monta virstaa aivan asumatonta, -- ainoastaan erämaan valtaavaa kauneutta. Nuorten matkailijain askeleet harvenivat; heidän tunteensa kävivät hehkuviksi kuin taiteilijan innostus, ja he hiipivät hiljaa eteenpäin, ikäänkuin peljäten häiritsevänsä luonnon suloista rauhaa.

Mutta kun päivä oli mennyt mailleen ja ilma alkoi tuntua kylmältä, kiiruhtivat he kulkuansa. Virstapatsas selitti heille, että vielä puuttui 6 virstaa, ennenkuin pääsisivät levolle laskeutumaan.

-- Voi, kuinka minua väsyttää, -- huokasi Alma. -- En varmaankaan jaksa perille asti!

-- Herrajesta, kuinka raukkamainen sinä olet! -- huudahti Bertha, tarttui Almaan käsivarteen ja laahasi häntä eteenpäin.

-- Bertha! -- nuhteli Bella, joka oli ottanut muistuttaaksensa Berthalle sopimattomien huudahduksien käyttämisestä.

-- No, elä ole milläsikään, saatoinhan minä tarkoittaa vaikka "Göstaa", -- kerskasi Bertha, -- ja siihenhän sinulla ei liene mitään sanomista. Mutta joutukaamme nyt vaan, minulla on nälkä ja alkaapa tehdä mieleni puuropadan ääreen.

Reippaasti kuljettiin nyt vähän matkaa eteenpäin ja Bertha koetti laulaa ylläpitääkseen hyvää tuulta. Mutta kaikki olivat väsyksissä ja toivoivat hartaasti senpäiväisen matkansa loppua. He olivat nyt saapuneet metsään, jossa joltinenkin hämärä vallitsi ja joka ei näyttänyt koskaan loppuvan, ja koska nyt myös olivat poikenneet suurelta maantieltä, eivät he enää tietäneet paljonko oli matkaa jälellä.

-- Nyt minun voimani ovat jo ihan lopussa! -- päivitteli Alma, ja itku ei ollut kaukana. Lillikin oli väsymyksestä aivan kalpea ja Bella oli loukannut jalkansa, niin että liikkasi.

-- Hiljaa! Minä kuulen lehmän kellon, ehkä me emme ole kaukana jostakin talosta. -- Verna kuunteli, käsi korvan takana.

-- Minusta se kuuluu koiran haukunnalta. -- Eihän ne lehmät hauku, -- ivaili Bertha ja nipisti Vernaa käsivarteen.

-- Irvihammas! -- Jos te olette samaa mieltä kuin minä, niin koetamme saada yösijaa läheisimmässä talossa. Alma ja Lilli eivät varmaan kykene edemmäksi tänä iltana.

Ehdotukseen suostuttiin yksimielisesti, ja toivo saada pian heittäytyä vaikka paljaalle laattialle nukkumaan antoi heille voimia kulkea vielä hiukan matkaa.

Viimeinkin näkyi kaukana vankka talo, joka näytti voivan antaa suojaa kuudelle väsyneelle matkailijalle. Mutta tie oli huono ja vaikea osata, niin että he joutuivat harhaan ja olivat vähällä itkeä väsymyksestä, kun vihdoin perille pääsivät.

Vaan nyt oli kello yksitoista, ja koko talo vaipunut unen helmaan. Isolla pihalla ei näkynyt yhtään elävää olentoa, paitse unelias kissa, joka makasi navetan oven edessä.

-- Koputammeko oveen? -- kysyi Bella.

-- Ei, ei, ehkä meihin vielä suututaan, kun me häiritsemme ihmisiä heidän suloisimmassa yörauhassaan. Ennen mennään johonkin latoon, -- neuvoi Alma.

-- No, tulkaa siis, niin menemme latoja tarkastelemaan, sillaikaa kun te lepäätte täällä portailla. -- Bertha ja Aina, jotka olivat vähimmin väsyneet kiiruhtivat pihalta niitylle. -- Minäpä pelkään, että saamme istua täällä koko yön, niinkuin kanat yöpuulla, -- huomautti Bella, -- sillä heinänteko on vasta alulla, ja ladot ovat tyhjät.

-- Hyi, mutisi Lilli ja kääri ison huivinsa paremmin ympärilleen, -- ennen hiivin navettaan ja makaan siellä jossakin lehmän pahnassa.

Samassa palasivat Bertha ja Aina, noloina epäonnistuneelta tarkastusretkeltään. -- Kaikki ladot perin tyhjät. Ei sen verran heiniä, että niissä hiiri olisi voinut yönsä levätä. Onhan nyt heinänteko vasta alussa ja uusia heiniä ei ole vielä latoihin viety.

-- Mutta kylläpä me olemme aika raukkoja, jos emme uskalla murtautua taloon, niinkuin muutkin kelpo rosvot, ja kerjätä hiukan laattian sijaa maataksemme. Nyt menen minä jyskyttämään porstuan ovea.

-- Maltapa, Bertha! -- Verna tarttui hänen käsivarteensa, -- näetkö tuolla ylhäällä on aitan parvi, jonka ovi on auki. Siellä nukkuvat varmaankin talon piiat...

-- Niin, oikeassa olet, kunnia olkoon havaintoky'yllesi, Verna "Sommarsol". Minä kiipeän paikalla sinne tutkimuksia tekemään.

-- Hiljaa vaan, eläkä tee hupsutuksia, -- varoittivat tytöt.

-- Luota minuun, Lundqvist! -- kuiskasi Bertha ja pian oli hän ylhäällä parvella. Hetken hauskuus saattoi muutkin unhottamaan väsymyksensä ja he odottivat kärsimättömyydellä Berthan tutkimusretken tuloksia.

-- Aivan oikein, -- oikeilla jäljillä ollaan ... -- kuului Berthan ääni tuolta ylhältä. -- Kuulen muutamia suloisia nenä-ääniä täältä sisältä ... hiljaa!... yks ... kaks ... kolme ... neljä, -- on eri ääntä.

-- Kauheaa, jos siellä olisivatkin rengit! -- kuiskasi Alma alhaalta säikähtyneenä.

-- Schsch! Enkö minä osaisi eroittaa miesten ja naisten nenä-ääniä? Odottakaahan, nyt minä herätän nuo kaunottaret oikein hienolla tavalla...

-- Ole kummittelematta nyt, Bertha, -- varoitti Alma, -- muista, että tässä on kysymyksessä yölepomme!

Mutta Bertha oli nyt hullunkurisimmalla tuulellaan, ja silloin eivät varoitukset auttaneet. Hän pani suunsa aivan lähelle oven rakoa ja alkoi aivan hiljaa laulaa: "dåne liksom åskan, systrar, högt vår fosterländska sång!" Sitten kuunteli hän tarkoin korvin.

-- Ei mitään tulosta! -- ilmoitti hän.

-- Herätä heidät nyt sukkelaan, minä näännyn vaivoihini! -- voivotteli Alma surkeasti.

-- Elähän! ... nyt kuului, aivan niinkuin joku piioista olisi siepannut kärpäsen kiinni ... nyt huokasi joku niistä... Ei, parasta lienee ottaa joku vähemmin juhlallinen laulu.

Ja alhaalla olevien kauhuksi alkoi hän rallattaa:

"Raatikkoon, raatikkoon Vanhat piiat pannaan"...

-- Oletko vait, Bertha, hiljaa, sinähän ihan häpäiset meitä, -- rukoilivat toiset.

-- Kas niin, se keino tepsi, -- kuului vastaus. -- Yksi kaunottarista jo liikkuu ... hiljaa!...

-- Kuka siell' on? -- kysyi unelias ääni oven takaa.

-- Voi, voi, velikullat, kuinka minä nyt osaan sille vastata? -- kuiskasi Bertha hädissään. -- Ventta, ventta... _Ole hyvä ja pääse sisään_ ... niinkö sen piti olla? _Me ... tahtovat nukkumaan_... Oi, sitä suomen kielioppia!

Nauru alhaalta keskeytti hänen puheensa ja Bella tuli hänelle avuksi. Hän esitti heidän surkeaa tilaansa palvelustytölle, joka oli tullut ulos, hame hartioilla. Hän pyysi niin kohteliaasti, että tytön sydän heltyi, ja hän lupasi hankkia heille makuusijoja.

Hetken perästä palasi hän jälleen ja hänen mukana tuli pari muuta tyttöä, kaikki yhtä uneliaita. He aikoivat ruveta navetan ylisille maata, niin saisivat neitoset heidän makuusijansa.

Lilli nirpisti tyytymättömästi nenäänsä ja Alma kuiskasi varovasti: -- kirppuja!

-- Kantänka! -- huudahti Bertha, joka teki kaikki vaikeudet tyhjiksi. -- Minä panen kiitollisuudella maata tähän kyyhkyislakkaan. Voittehan te nukkua täällä ulkona parven edustalla, jos pelkäätte hyppijöitä. Onhan täällä eräs avain päänalukseksi ja vanha pieksu peitteeksi.

-- Eikö ole yhtään vuoteita tuossa suuressa rakennuksessa? -- kysyi Alma rohkaisten itseään.

-- Ei ole, -- vastasi tyttö. -- Emännällä on vieraita.

Hätä ei tiedä laista ja huomattuansa, että makuusijat parvella olivat jotenkin puhtaat, päättivät tytöt käyttää hyväksensä tarjotuita makuupaikkoja. He kiittivät, käänsivät raidit nurin, ottivat sadeviittojaan peitteiksi ja vaipuivat kohta kauan toivottuun uneen. Ahdasta siellä kyllä oli. Bellalla, joka makasi äärimmäisenä, oli paljas laattia allansa ja pieni olkitukku korvan kohdalla; Alma ja Lilli nukkuivat käsivarret toistensa kaulassa, ja Verna Sommar, joka oli saanut sijansa seinän vieressä, puserrettiin kuin kurkku tämän ja pienen pyylevän Aina Bergin väliin.

Kello 8 aamulla tuli eräs piioista sisälle ja kysyi, eivätkö he tahtoisi kahvia. Viidestä uneliaasta suusta kuului tyytyväinen "kyllä", ja kuudes vastasi pitkäveteisellä kuorsaamisella, jonka saattoi ymmärtää miten tahansa.

-- Tuokaa meille kuusi kuppia kahvia, -- pyysi Bella, joka yhä oli tulkkina.

Piika nyykäytti päätään. Hän oli jäänyt tarkastelemaan neitosten orressa riippuvien pukujen komeutta. -- Mistä ovat neidit saaneet näin kauniita pitsejä? -- kysyi hän hypistellen hihan suissa ja kauluksissa olevia koristuksia.

-- Helsingistä, josta olemme kotoisin, -- vastasi Bella.

-- Vai niin kunhan minäkin pääsen palvelukseen sinne, niin ostanpahan yhtä kauniita, -- arveli tyttö ikävöimistä osoittavalla äänellä, ja lähti kahvia hakemaan.

-- Kas nyt olemme tehneet tuon tytön turhamieliseksi, -- sanoi Lilli, miettiväisenä vetäen sukkia jalkaan. Minäpä annan hänelle yhden pitseistäni kiitokseksi yösijasta.

-- Nousehan, Bertha! kello on paikalla puoli yhdeksän. -- Bella retuutti Berthaa aikalailla, sillä tämä oli pahimpia "aamutorkkuja", mitä olla saattaa.

-- Mmmmm.... kuului vastahakoisesti peitteistä.

Bella ravisteli häntä vielä kerran, vaan ilman seurausta; Bertha oli täydellisesti väliäpitämätön sekä kehoituksista että pistopuheista, uhkauksista ja pakkokeinoista. Vihdoin otti Bella ihan kylmää kaivovettä kuppiin ja kaatoi siitä muutaman tipan Berthan niskaan.

Tältä pääsi nyt nureksiva ääni, ja hän alkoi hieroa silmiään; Bella kiiruhti asettamaan höyryävän kahvikupin hänen nenänsä eteen ja samassa silmänräpäyksessä oli Bertha valveilla. Hän pukeutui, parissa minuutissa, -- pesemisestä ja sen semmoisesta hän ei paljoa välittänyt, -- ja oli valmis ennenkuin muut.

Sitten pantiin matkalaukut kiinni, yökortterista maksettiin ja vasta puoli kymmenen seudussa oltiin taas matkalla. Päivä tuli yhtä kuumaksi, kuin edellinenkin oli ollut; pöly nousi joka askeleella, ja kaikkialla, jossa tavattiin kaivo, huuhdottiin kasvoja ja kauloja, huolimatta päivettymisestä ja kesakoista.

Hannan yksitoikkoista kesäelämää ei keskeyttänyt juuri mikään muu, kuin joku käynti pappilassa, joka oli pakollinen, koska rovasti oli hänen holhojansa. Omituinen raskas tunne valtasi hänet, joka kerta kun hän astui pappilan sievän valkean aituuksen sisäpuolelle. Tuntui aivan kuin koko maailma äkkiä olisi supistunut ja käynyt niin ummehtuneeksi ja ahtaaksi, että hän ei voinut hengittää. Minkähän tähden lienee niin tuntunut? Rovastin tyttäret, Hulda ja Klara, olivat oikein kilttiä tyttöjä, säälivät Hannaa ja koettivat kaikin tavoin osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Mutta Hanna vetäytyi kiittämättömänä pois, kun he koettivat häntä lähestyä ja kieltäytyi itsepintaisesti vastaanottamasta heidän tarjoamiansa kirjoja tai huviretkiä ja sen semmoista. Rovastin tytöt pitivät tätä ujostelemisena eivätkä väsyneet kutsumasta häntä luokseen tai lähettämästä kirjojansa ja marjoja puutarhastaan.

Mutta rovasti ja hänen rouvansa katsoivat häntä tyytymättömyydellä, ja sen hän kyllä tunsi. Heidän vanhentuneet katsantotapansa eivät voineet sopia yhteen Hannan uusien aatteiden kanssa ja hänen esiintymisensä oli heistä epänaisellinen. He tarkoittivat hänen parastansa, sen Hanna kyllä välistä ymmärsi, eivätkä he säästäneet nuhteitaan, kehoituksiaan ja neuvojaan, mutta nämä kaikki menivät hukkaan Hannan itsepäisyyden tähden. Hän ei voinut käsittää, _minkätähden_ hän ei saisi ajatella vapaasti, välttää ihmisiä tai yhtyä heidän seuraansa, aina mielensä mukaan. He taas tahtoivat, että hänen kaikissa suhteissa pitäisi epäillä oman tahtonsa hyvyyttä sekä arvostelukykyänsä ja sokeasti pitää hyvänä ja soveliaana nuorelle naiselle sen, minkä _he_ semmoisena pitivät.

Hanna, jonka ei koskaan ennen ollut tarvinnut moisia siteitä tuntea, oli nyt kuin nuori varsa, joka potkii ja ponnistaa vastaan. Hän ei voinut oikeiksi myöntää vanhusten oikeutettujakaan vaatimuksia, vaan väsyi ja ikävystyi kerrassaan.

Hän oli juuri palanut tuommoiselta pakkokäynniltä pappilassa ja oli tyytymätön ja kapinallinen koko mailmaa vastaan ja kaikkein vähimmin piti hän itsestänsä. Minkätähden eivät ihmiset saattaneet jättää häntä rauhaan? Minkätähden heidän tarvitsi tyrkyttää hänelle kasvatustapaansa, kun hän tahtoi ainoastaan itseänsä hoitaa? Nyt tahtoi hän olla yksinänsä ... tai leikkiä Hugon kanssa eli puhella räätälin kyttyräselkäisen Eeron kanssa. Tämä oikein imi itseensä jokaisen sanan ja pakoitti Hannaa ajattelemaan viisailla kysymyksillään. Muut ihmiset saisivat nyt hänestä olla vaikka Siperiassa; hän ei tarvinnut heidän sääliään eikä tahtonut olla heille missään kiitollisuuden velassa.

Hän istui pöydän ääreen jatkaaksensa kirjoitustaan, vaan huomasi samassa kirjeen, joka oli tullut hänen poissa ollessaan. Käsiala oli tasainen ja komea, mutta aivan vieras hänelle. Hän heitti silmäyksen allekirjoitettuun nimeen ja lensi samassa tummanpunaiseksi. Kirje kuului:

"Rakas Hanna! Vaikk'et tunne minua, tiedät kuitenkin, että minä ennen olen ollut hyvin läheisessä suhteessa äitiisi. Olen kuullut hänen kuolemastaan ja ääretön kaipaus pakoittaa minua nyt tutustumaan hänen tyttäreensä ja uudistamaan niitä muistoja, jotka huolimatta niiden katkeruudesta ovat elämäni suloisimpia. Etkö tahtoisi tulla luokseni joksikin aikaa? Sillä tekisit minut onnelliseksi. Vekseli seuraa mukana matkakustannuksia varten. Minä ikävöin sinua hyvin. Tule!

Äitisi ystävä, Karin täti."

-- En koskaan! -- huudahti Hanna ja syöksi paikoiltaan aivan kuin joku lyönti olisi häntä kohdannut. -- Koskaan en täytä sen toiveita, joka on saattanut minun äitini niin syvästi kärsimään! En, vaikka hän tarjoisi minulle puolet maailmasta ... "Ääretön kaipaus" .. "suloisimpia muistoja"... Uskokoon sitä kuka tahansa muu, vaan en minä! Kahdeksanatoista pitkänä vuotena ei hän ole huolinut tiedustella, oliko äitini elossa vaiko ei, kärsikö hän nälkää, vai viettikö päivänsä ylellisyydessä, ja nyt hän kehtaa puhua "äärettömästä kaipauksesta".

Hanna rutisti kirjeen ja heitti sen uuniin. Sitten pisti hän vekselin uuteen kirjekuoreen ja kirjoitti seuraavan vastauksen:

"Rouva Karin Meilert.

Lähetän vekselin takaisin, koska en aio tulla luoksenne. Muisto äitini surusta on kuin seinä meidän välillämme.

Hanna Rappe."

Hän kiiruhti panemaan kirjeen kiinni ja viemään sen postilaukkuun, peläten, että jokin saattaisi estää häntä tästä kostamisestaan. Sitten palasi hän työhönsä ja koetti olla oikein ahkera, päästäksensä siten omista ajatuksistaan.