Part 6

Huhu Hannan vapaasta esiintymisestä Enestamin pidoissa, oli sillä välin tullut rouva Palmfeltin tietoon, kaunistettuna tietysti kaikenmoisilla lisäyksillä, jotka vaivasivat häntä. Bella oli kyllä itse kertonut hänelle Hannan menettelystä, mutta hän pelkäsi, että Bella ystävyydestä Hannaan oli esiintuonut asioita vienommassa valossa, kuin ne itse teossa olivat olleet. Hän ei kyllä voinut uskoa, mitä hänelle kerrottiin Hannasta, mutta epävarmuus vaivasi häntä kuitenkin. Olipa hänelle annettu viittauksiakin, ettei Hannan seura ollut Bellalle sopiva, ja ensi kertaa tunsi hän itsensä levottomaksi siitä, että oli suonut tyttöjen ystävyydelle niin rajattoman vapauden.

Hän päätti puhutella Hannaa, jonka vilpittömyyttä hän ei hetkeäkään epäillyt. Eräänä päivänä kun Bella oli kaupungilla ja Hanna Pentin kanssa katseli erästä kuvilla varustettua kasviopillista teosta, pyysi hän Hannaa hetkeksi omaan huoneesensa. Hanna tulikin, aavistamatta, että häntä odotti tutkinto. Rouva Palmfeltin varovaiset kysymykset herättivät hänessä epäluuloa ja hän alkoi varustautua itseänsä puolustamaan.

-- Mitä minä sille taidan, että olen semmoinen kuin olen, -- keskeytti hän kiivaasti rouva Palmfeltia. -- Mitä ihmisten tarvitsee kutsua minua luokseen, jos eivät voi minun tapojani kärsiä. Tietäähän täti, etten _voi_ teeskennellä.

-- Sitä en tahdokaan -- vastasi rouva Palmfelt tyyneesti, -- mutta kunnioituksen muita ihmisiä kohtaan pitäisi kuitenkin pidättää sinua varsin loukkaamasta ja ylenkatsomasta heitä. Minulle on kerrottu, että olet kutsunut läsnäolevia nukeiksi, että olet ollut epäkohtelias rouva Enestamille, ollut vallaton poikain kanssa ja käyttäytynyt sopimattomasti illallispöydässä. Vaikka luulenkin, että suuri osa näistä syytöksistä on perätön, tahtoisin kuitenkin sekä Bellan että itsesi tähden kuulla asian oikean laidan. Tahtoisin mielelläni osoittaa syytösten perättömyyttä ja oikaista erehdykset; sentähden täytyy minun tietää kaikki.

Hanna oli äänetönnä kuunnellut ja paljon hänen täytyi ponnistaa voimiaan, voidaksensa olla toista kertaa keskeyttämättä. -- Mitä ihmiset niin paljon puuhaavat minun kanssani, eivätkö ne saata antaa minun olla rauhassa, -- arveli hän ja uhkamielisyys paisui, mutta sanat "_Bellan tähden_", pehmittivät häntä taas ja panivat miettimään.

-- Kyllä minä mielelläni kerron sinulle koko asian, täti, -- virkkoi hän melkein nöyrästi. -- Sinä olet oikeutettu tietämään kaikki, olethan Bellan äiti.

Ja sitten hän kertoi illan kaikki tapahtumat Enestamien luona, suoraan katsoen rouva Palmfeltia silmiin. Hän mainitsi tylyydestään Lilliä kohtaan, huolimattomasta esiintymisestään ja oman seurustelemistaitonsa puutteellisuudesta. Hän ei tuonut esiin mitään puolustuksekseen, päinvastoin kertoi hän ankaralla tarkkuudella jokaisen pahan ajatuksen, jokaisen epäystävällisen sanansa, jonka vaan muisti. Mutta kuitenkin rauhoittui rouva Palmfelt. Hanna oli kyllä rikkonut muutamia seuraelämän sääntöjä vastaan, mutta se oli hänen mielestään vähäisestä merkityksestä. Hän ei voinut ankarimmallakaan tutkimisella huomata Hannan menettelyssä mitään todellisesti pahaa tai halpaa, jonka johdosta hänen olisi Bellan puolesta tarvinnut olla huolissaan.

-- Kiitos suorasta puheestasi, -- lausui hän Hannan lopetettua, -- tiesinhän minä, että huhu oli liioitellut. Mutta ymmärräthän sinä, lapseni, että minun täytyy hiukan tuntea sitä vaikutusta, jolle aivan esteettömästi olen sallinut tyttäreni antautua. Seuraelämän säännöt ovat kyllä itsessään vähäpätöisiä, mutta niin kauan kun me itse olemme kehittymättömiä ja ilman kokemusta, ei meidän pidä ruveta arvostelemaan totuttuja tapoja.

Kumppanien joukossa oli varsinkin Jenny vihainen ja kateellinen Bellan ja Hannan kasvavasta ystävyydestä. Hän puolestaan ei sopinut koskaan Hannan kanssa; heidän välillään oli alituinen napina. Jennyn pintapuolinen, ajattelematon luonne ei voinut käsittää, mitä Hannassa oli alkuperäistä ja syvää; hän piti sitä raakuutena ja ylpeytenä. Hannaa taas kehoitti aina ankaraan arvosteluun Jennyn pintapuolisuus ja suuri rakkaus koristuksiin ja uusiin muotiin. He harvoin kohtasivat toisiaan, ilman että pienempi tai suurempi sanakiista syntyi.

Eräänä päivänä, kun Bella pahoinvoinnin tähden ei ollut koulussa, päätti Jenny tilaisuuden sattuessa antaa Hannalle lätkäyksen, jota tämä ei aivan pian voisi unhottaa. Hän tavoitti Hannan paluumatkalla koulusta ja seurasi häntä ensin hiukan aikaa mitättömiä lörpötellen. Sitten sanoi hän ihan äkkiä:

-- Meistä tuntuu, että Bella on niin muuttunut, -- on tullut niin pahankuriseksi ja äkäiseksi -- sen jälkeen kun sinä tulit kouluun. Ja me luulemme kaikki, että se on sinun syysi.

Hän näki hyvin hyvästi, kuinka syvään hänen sanansa sattuivat ja hän oikein nautti, kun kerran sai puhua, ilman että Hanna häntä vastusti. Tämä kulki ääneti hänen rinnallaan, hetkeksi kuvastui hänen muodossaan ylönkatsetta, mutta sitten tuli hän hyvin vakavaksi ja kuuli tuskin Jennyn syytösten jatkoa.

-- Bella oli aina ennen niin suloinen ja ystävällinen, -- nyt hän on käynyt tylyksi niinkuin sinä eikä enää huoli entisistä ystävistään. Emmekä me ole ainoat, jotka sen olemme huomanneet, kaikki ihmiset sanovat, että Bella oli paljon kiltimpi ennen.

Tässä erosivat he, ja kun Jenny ikäänkuin sovittaakseen äskeisiä loukkaavia sanojaan, teeskennellen ystävällisyyttä, sanoi: -- hyvästi, käyhän katsomassa! -- vastasi Hanna vaan: -- kyllä minä muistan ajatella sanojasi.

Kotiin tultuansa, sulki hän huolellisesti ovensa, heittäytyi tuolille vuoteen ääreen ja painoi päänsä alukseen.

-- Nyt minä näen sen! -- huudahti hän tunteiden kuohuessa, -- minun vaikutukseni Bellaan on huono. Se on ainoastaan minä, joka olen voittanut ystävyytemme aikoina, hän sitä vastoin huononee, hän menee alaspäin. Kuinka sokea olenkaan ollut, joka en ole sitä ennen huomannut! Kun en ole nähnyt, että minun kova, kylmä luontoni tekee hänetkin kovaksi, että minun luulevaisuuteni tekee hänetkin luulevaiseksi ja ankaraksi, että minun luja tahtoni orjuuttaa häntä. Tietysti paha tarttuu, ja hän on täydellisellä luottamuksella yhtynyt minuun, aavistamatta, kuinka pahaa minä tein hänelle. Bella parka, sinua kaikki rakastivat, kunnes minä tulin ja muutin sinut pahaksi ja kovaksi!

Mutta _oletko_ todellakin sellainen? Olen päinvastoin monta kertaa arvellut, että olet ruvennut yhä enemmän ansaitsemaan rakastamista, vaan enhän minä näe kuin hyviä puoliasi! Puolueettomat silmät näkevät paremmin. Ajatteli kai äitisikin samaa, kun puhui siitä "vaikutuksesta, jolle hän niin esteettömästi on tyttärensä antanut". Hän oli levoton ja surullinen siitä, että olet sattunut rupeamaan minusta pitämään, joka en voi auttaa sinua tulemaan hyväksi ja kiltiksi... Ehkä ei ole vielä liian myöhäistä tehdä kaikki hyväksi jälleen. Jos minä voisin luopua sinusta, vapauttaa sinut vaikutuksestani, niin saisit kehittyä vapaasti! Kyllä sen _voin_ tehdä, jos vaan tahdon. Ja minun täytyy, voi, minunhan täytyy sitä tahtoa, koska se on sinun hyväksesi. Ei se ole helppoa, ... sen täytyy tapahtua vähitellen ... mutta, Jumalan kiitos, ettei se ole liian myöhäistä!

Hanna ei voinut aivan pian tottua tähän ajatukseen, mutta hän kuitenkin rauhoittui yhä enemmän jota selvemmäksi hänen velvollisuutensa tässä suhteessa kävi hänelle. Hän oli vähäiseksi ajaksi vastaanottanut kallisarvoisen lainan ja tahtoi antaa sen pois jälleen, puhtaana ja ilman vammaa. Hänelle itselleen piti Bellan ystävyys muuttua kalliiksi muistoksi, joka kiihoittaisi häntä hyvyyteen. Se oli tullut hänelle aivan kuin auringon säde, joka tunkeutuu pimeään, autioon -- solaan, ja kun se taas poistui, säilyttäisi hän muiston siitä kiitollisen sydämmensä syvyydessä.

Hän nousi ja pudisteli murheen päältään voimakkaalla ponnistuksella. Nyt saattoi hän jälleen itsensä hallita. Kun hän seuraavana päivänä taas tuli kouluun, ei voinut edes Jenny hänessä huomata surun jälkiä, niin vakava ja tyyni oli hänen muotonsa.

Onneksi lähestyi tutkinto ja tytöille alkoi tulla tulinen kiire. Veltoimmatkin heistä tahtoivat kuitenkin hyvää todistusta ja koettivat rajulla lukemisella korvata sen, minkä lukuvuoden kuluessa olivat laiminlyöneet. Ei nyt ollut aikaa huviretkiin ja kokouksiin, vaikka kevätilma oli ihana; jokaisella oli pää täynnä niitä numeroita, joita hän ehkä saisi. Ja kuinka kävikään, tunsivat laiskimmat jonkunmoisen tuskan ja omantunnon vaivoja, kun ajattelivat, ettei heillä tuosta iloisesta kouluajasta enää ollut kuin vuosi vaan jälellä. Näinä edellisinä vuosina olivat he olleet useammin laiskoja kuin ahkeroita, useammin huolimattomia kuin tarkkaavaisia, useammin laiminlyöneet tehtävänsä, kuin tehneet sen tunnollisesti. Ja kun koulu loppui, täytyisi heidän erota sillä surkealla tiedolla, etteivät olleet rehellisesti koettaneet parastaan.

Sentähden luettiin nyt viime aikoina tulisella innolla eikä opettajain tarvinnut antaa yhtään ainoaa muistutusta. Lillin ranskalaiset verbit vierivät kuin herneet hänen suustaan; Agnesin vuosiluvut, jotka olivat saattaneet hänelle harmaan hiuskarvan, tarttuivat nyt itsekukin omalle naulalleen hänen päähänsä ja Berthan tutkintopaitaan tuli kunnollisia nappikoloja eikä kovin paljon kurtatuita kauluksia. Sanalla sanoen, ei tehty muuta kuin vaan kilpailtiin kaikenmoisilla hyveillä ja Bella luuli, että Hannakin pysyi enemmän itsekseen siitä syystä vaan, että hänkin tahtoi olla erinomaisen ahkera.

Hanna oli tyytyväinen, kun sai olla rauhassa kaikilta kysymyksiltä, ja ikävöi vaan sitä päivää, jolloin saisi lähteä kotiin.

-- Mitenkä te aiotte kesää viettää, tytöt? -- kysyi Bertha, kun he eräänä aamuna seisoivat koulun ulkopuolella, odottaen ovien avaamista.

-- Minä tulen olemaan Hankoniemellä äidin kanssa, -- sanoi Jenny Stenman. -- Tohtori sanoo, että minussa on liian vähän verta.

-- Sepä nyt ei ole ihme, kun sinä puristat itseäsi niin kauheasti, -- virkkoi Bella, heittäen moittivan katseen Jennyn hienoihin, tiukkaan kureuumaan puristettuihin vyötäisiin.

-- Anteeksi, minä en ollenkaan purista itseäni, -- huudahti Jenny kiivaasti, -- minä voin pistää koko kämmenen kureuuman ja ruumiini väliin.

-- Sen sinä voisit tehdä, vaikka puristuisit niin, että olisit hoikka kuin kyynäräpuu; onhan ruumiisi elastillinen, hupsu! -- Ja Bertha paisutti hyvillä mielin vahvoja keuhkojaan ja ojensi pyöreitä väkeviä käsivarsiaan muutamiin voimisteluliikkeisin. -- Toista se on, kun saattaa vapaasti liikkua kuin kala vedessä, eikä tarvitse asua tuommoisessa rautahäkissä! -- Minnekä menet sinä, Bella?

-- Me tulemme olemaan rakkaassa Fågelvik'issämme, -- vastasi Bella. -- Minä tulen hommaamaan taloudessa ja auttamaan äitiä puutarhassa.

-- Emmekö lähtisi jalkaretkelle? -- huudahti Bertha ihastuneena. -- Kuka tulee mukaan?

-- Minä! -- huusivat muutamat joukosta. Aina Berg ja Bella olivat hiukan aikoneet mennä Karja-Lohjaan tervehtimään Verna Sommaria, ja he suostuivat nyt heti tuumaan. Alma Brennlund ja Lilli Enestam antoivat puolinaisia lupauksia, he ajattelivat jonkunmoisella kauhulla epämukavia kenkiä ja pölyisiä maanteitä.

-- Entä sinä, Hanna? -- kysyi Bertha. -- Tahtoisin mielelläni sinua mukaan.

-- En voi tulla, -- vastasi Hanna lyhyesti.

-- Joutavia, minkätähden et voisi? Mikäpä sinua estäisi?

-- Työni. Minä tulen auttamaan äitiä hänen kirjoituksissaan.

Nyt avattiin ovi ja joukko hyökkäsi sisään. Nuo uudet kesätuumat täyttivät monen mielen, niin että luku kävi miten saattoi sinä päivänä.

Hanna ja Bella menivät tavan mukaan yhdessä kotiin, ja Bella luuli nyt ensi kerran huomaavansa jonkunmoista kylmäkiskoisuutta Hannan puolelta. Hän arveli ensin erehtyneensä ja koetti olla kahta ystävällisempi, mutta Hanna kävi vaan sitä enemmän harvapuheiseksi ja jörömäiseksi jota kauemmin he puhelivat.

-- Minäpä pistäydyn nyt sinun luonasi, -- sanoi Bella, kun heidän piti erota. -- Minä osaan jo läksyt ja minusta on niin kauan aikaa siitä kuin viimein sinun luonasi kävin.

-- Tule vaan jos tahdot, -- vastasi Hanna väliäpitämättömästi, -- mutta minun täytyy lukea.

He astuivat Hannan huoneesen, köyhään pieneen suojaan, jossa istuimet olivat päällystetyt vaaleentuneella kretonnilla, seinäpapereissa oli halkeamia ja laattiassa tavallisia riepumattoja. Kaikki näytti köyhältä, mutta siistiltä ja ilma oli moitteeton. Bella riisui päältään hatun ja nutun, asettui ikkunan luo ja mietiskeli keinoa, miten hän saisi Hannaa iloisemmalle tuulelle.

-- Minäpä ompelen itselleni reformipuvun tänä kesänä, -- alkoi hän.

-- Vai niin.

-- Sen kai sinäkin teet? Etkö luule, että tummansininen kretonni olisi sopiva? Merimiespaita ja kaulus, ja lyhyt, laaja hame?

Hanna ei vastannut. Hän oli ottanut esille kirjansa ja valmistihe lukemaan. Hän koetti paaduttaa itsensä Bellan hyvän, iloisen seuran suhteen ja toivoi vaan, että tämä menisi tiehensä.

-- Ja sitten teen minä nappikoloja alushameen kaulukseen, niin että sitä saattaa alusliiviin kiinnittää. En minä tarvitse kuin yhden alushameen vaan, sillä minullehan tulee lämpöiset housut, samanväriset kuin mekko. Niin on Verna Sommarilla. Etkö luule, että se tulee hyväksi niin?

-- Kyllä, vastasi Hanna, mutta hänen äänensä kuului kärsimättömältä. Bella huomasi sen ja nousi lähteäkseen.

-- Sinä olet väsynyt ja hajamielinen, -- virkkoi hän ystävällisesti, -- en tahdo sinua kauemmin vaivata. Mutta minusta tuntuu, ettemme ole kauhean pitkään aikaan saaneet _oikein_ puhua.

Hän tarttui hattuunsa. -- Kas tuolla tulee postiljooni kadun poikki. Saa nähdä, saatko kirjettä, olen niin utelias tietämään.

Kohta sen jälkeen toi palvelustyttö erään kirjeen sisään. Hanna katseli käsialaa, -- se oli vieras. Hän aukasi kirjeen hiukan kummastellen, se oli niin aivan harvinaista, että hän sai kirjeitä muilta kuin äidiltänsä.

Hänen lukiessaan vaalenivat hänen poskensa äkkiä ja hänen kasvoissaan kuvautui levottomuutta.

-- Mitä se on, Hanna? -- huudahti Bella säikähtyneenä. -- Eihän vaan mitään ikävää?

-- Minulle kirjoitetaan, että äitini on hyvin kipeä ja että minun täytyy heti tulla kotiin. Minä lähden iltajunassa. Tahdotko ilmoittaa siitä koulussa?

-- Kyllä. Voi, Hanna!

Bellan ääni oli niin täynnä sydämmellistä myötätuntoisuutta, että Hanna olisi tahtonut sulkea hänet syliinsä ja suudella noita rakkaita levottomia silmiä. Mutta hän hillitsi itsensä ja nyykäytti vaan kiitollisena. Sitten alkoi hän hyvin kiireesti järjestää asiansa matkaa varten. Hänen piti muistaa, mitä hän tarvitsi kesällä ja mitä saattoi jättää tänne syksyyn. Bella auttoi häntä. He olivat äänetönnä kumpainenkin, Bella ystävänsä levottomuuden tähden ja Hanna aavistaen, että häntä odotti kaksinkertainen suru.

Bella saattoi häntä surumielisenä junalle. Mitä hän ei olisi antanutkaan, jos olisi saanut heittää käsivartensa ystävän kaulaan ja itkeä surunsa lievitykseksi. Mutta Hanna oli niin ääneti ja melkein tyly, hän ei pitänyt tunteellisuuden osoituksista. Bella lupasi kirjoittaa kerran viikossa, mutta hän ei saanut Hannaa lupaamaan samaa. Ja Hannan jäähyväissuudelma oli niin kylmä, hänen katseensa niin selvään osoitti hajamielisyyttä, että Bella tunsi katkeran itkun nousevan kurkkuunsa. Mutta hän nieli sen ankarasti moittien itseään. -- Hanna parka, kuinka hän nyt joutaisi minua ajattelemaan.

Juna lähti liikkeelle eikä Bella edes saanut jäähyväiskatsetta vaunun ikkunasta.

Heinäkuun aurinko paistoi kirkkaana ja kuumana ahtaasen pieneen kamariin, jossa Hanna Rappe istui kumarruksissa työn ääressä; hän ompeli mekkoa postinhoitajattaren pienelle tytölle. Tuon tuostakin kääntyivät hänen katseensa ikävällä kaukaiseen metsään, jossa hän niin mielellään olisi hakenut viileyttä ja lepoa, mutta työllä oli kiire ja eihän ollut mahdollista ottaa ompelukonetta mukaansa metsään.

Ajatukset vaan liikkuivat vapaasti. Tänään oli juuri kaksi kuukautta siitä, kun hän erosi koulusta ja tovereista. Kotiin tullessa oli hänen äitinsä kuolinvuoteellaan. Hanna ei tainnut enää muuta tehdä, kuin hiljaa hyväillä sairaan raukeaa kättä, tasoitella päänaluksia tai kostuttaa hänen kuivia huuliaan. Ja kuitenkin sai hän näinä lyhyinä hetkinä vastaanottaa niin äärettömän paljon, -- sai viimeisen hehkun rakkaudesta, jonka karvas elämä oli ajaksi jäähdyttänyt. Nyt oli hänen äitinsä aivan erilainen, -- oi kuinka suloinen hän oli! Väsynyt katse seurasi Hannaa, minne ikinä tämä meni, se puhui rakkaudesta, se anoi anteeksi. Tuntikausia istui tytär nyt äidin vuoteen ääressä ja rakkaus oli hänelle kallis kuin ravinto isoovalle. Oi, minkä tähden oli tämä rakkaus tullut niin myöhään! Mutta jumalan kiitos, että se kuitenkin oli tullut!

Yhden ainoan kerran tuli äitiin tuo entinen synkkä katse ja katkera äänen vivahdus. Se oli silloin, kun postista tuli tuo tavallinen rahakirje, jota Hanna ei heti ehtinyt saada kätketyksi. Sairas veti hänet puoleensa ja kuiskasi vaivaloisesti: -- lupaa minulle, ettet _koskaan_ käytä noita rahoja itseäsi varten! Lupaa, että ennen kärsit nälkää, kuin ostat niillä leipää!... Kun Hanna vakavalla äänellä antoi hänelle tämän lupauksen, rauhoittui hän jälleen ja silmiin palasi äskeinen lempeä, vieno katso.

Sitten tuli kuolon hetki, tuo kummallinen, juhlallinen ero. Hannan sydän vavahti vieläkin, kun hän muisteli, kuinka autiolta tuntui koko maailma, äidin lempeän katseen sammuessa, käden jäähtyessä. Tuntui aivan kuin hän olisi tuossa samassa hetkessä kypsynyt aikaihmiseksi, kun häneltä temmattiin lapsuutensa turva. Hänen sielunsa hapuili lohdutusta Jumalan luona, mutta hänellä ei ollut aikaa antautua pitkiin mietteisin. Raskas, työläs elämä kysyi kaikkia hänen voimiansa. Ja hän kohotti päätään, vakavasti päättäen, ettei antaisi vastuksien voittaa itseään, vaan että hänen tulisi koettaa saavuttaa omatakeinen asema, jos suinkin mahdollista olisi.

Hautajaisten jälkeen muutti hän asumaan postimestarin luo, jossa hänen piti lukea erään seitsenvuotisen pojan kanssa ja muuten auttaa ompelutyöllä. Tämä viimeksi mainittu työ oli kylläkin raskasta hänelle, joka ennemmin olisi lapioinut puutarhassa tai pessyt vaatteita. Mutta hänellä ei ollut valitsemisen varaa, hänen täytyi vastaanottaa, mitä vaan hänelle tarjottiin, ja palkka 20 mk kuukaudelta tuntui hänestä ruhtinaalliselta.

Bellalta oli tullut kirjeitä ehtimiseen, vaikka Hanna oli vastannut ainoastaan muutamilla rivillä.

Se tieto, että hän oli menetellyt oikein, kun oli koettanut vähitellen irtautua Bellasta, lievitti hiukan sitä surua, jonka hän tunsi tästä toisesta suuresta tappiosta. Välistä epäili hän sitä, että _oliko_ hän todellakin menetellyt oikein. Mutta silloin muistui hänen mieleensä Elin tädin levoton katse ja Jennyn sanat, ja taas hän arveli, ettei olisi voinut tehdä toisin. Kunhan Bella vaan olisi ehtinyt voittaa ensimäisen ikävöimisensä, tulisi hän kyllä jälleen iloiseksi ja kehittyisi itsenäisemmäksi yksin, vapaana hänen -- Hannan vaikutuksesta.

Kärpäset surisivat ikkunassa, joka oli auki ja helle oli kova. Neula ei enää lentänyt entisellä vauhdillaan Hannan käsissä, se kävi kuumaksi ja raskaaksi. Hänen silmänsäkin alkoivat painua umpeen, mutta hän hieroi niitä harmistuneena ja jatkoi ompelemistaan. Kello yhden aikaan saisi hän mennä ottamaan virkistävän kylvyn joessa, -- nyt puuttui vaan neljännes tuntia siihen. -- Onhan ihan kurjaa tulla uniseksi keskellä päivää, -- arveli hän ja keskeytti vasta alkamansa haukotuksen.

Kello napsutti hitaasti, varsin hitaasti. Muuten vallitsi täydellinen hiljaisuus, sillä postimestarin rouva kirjoitti huoneessaan, ja lapset olivat ulkona. Vasten Hannan tahtoa ummistuivat hänen silmänsä, kädet vaipuivat hervottomina alas, pää kallistui ikkunan pieleen, ja hän oli puolinukuksissa. Hän oli istuvinaan entisessä, rakkaassa "puhelu"-sohvassa Bellan huoneessa ja luuli kuulevansa tämän iloisen äänen. Kaikki tuntui niin hyvältä ja tutulta, ja hymy tuli Hannan huulille.

Ovi aukeni, ja hän kuuli sen, mutta hänellä oli niin hyvä siinä, Bellan sohvassa, ettei jaksanut silmiään avata. Hän kuuli hiljaisia, hiipiviä askeleita, mutta ei tuntenut mitään uuteliaisuutta. Ehkä se vaan oli Miina, joka toi sisään silittämänsä vaatteet.

Samassa tunsi hän, että kaksi pehmeää, lämpöistä kättä painettiin hänen silmilleen ja innokas suudelma hänen poskilleen. Hän syöksi paikoiltaan ilosta huudahtaen. Eikö hän vielä nähnyt unta? Vai oliko se todellakin Bella, joka seisoi siinä ihkaelävänä ja iloisena! Eikö se ollut hänen rakas, hilpeä äänensä, joka huudahti: -- kas vaan, sitä ahkeraa tyttöä! Kärpäset syövät mekon, sillaikaa kun sinä huvittelet Nukku-Matin luona!

Hanna ei ollut vielä oikein hereillä. Hänen unen näkönsä oli ollut niin vilkas, että hän luuli sitä vielä kestävän. Oli niin suloista hetkeksi edes ajatella, että kaikki oli kuin ennen ja vastustamattoman tunteen pakottamana sulki hän Bellan syliinsä ja suuteli kerta toisensa perästä noita rakkaita, veitikkamaisia silmiä. Sitten kävi hän jälleen vakavaksi ja muisti rikkoneensa lupauksensa sekä irtautui hiljaa ja ystävällisesti Bellan syleilyksestä.

-- Menkäämme rantaan, -- ehdoitti hän -- minä tahdon puhua kanssasi. -- Kärsimättömältä tuntui hänestä nyt erota Bellasta ilman minkäänlaisia selityksiä.

Mutta pihalla tuli hänelle uusi arvaamaton ilo. Kaikkien nurkkien takaa juoksi esille iloisia, tuttuja olentoja ja ympäröivät häntä riemuten. Siellä oli Lilli, siellä Bertha, Aina, Alma ja -- päälle päätteeksi -- Verna Sommar. He puhuivat kaikki yhtaikaa, nauroivat, tekivät jos jonkinlaisia liikkeitä, niin että Hanna, tottunut kun oli hiljaiseen kamariinsa, oli aivan hämillään. Kaikesta, mitä tulvailemalla tuli heidän suustaan, ymmärsi hän kuitenkin sen verran, että he nyt olivat jalkamatkalla ja aikoivat houkutella häntä mukaansa.

Hän kehoitti heitä istumaan mäkirinteelle joen luo ja siellä jatkettiin pakinaa.

-- Et voi aavistaa, Hanna, kuinka hurjalta Bella näytti, kun hän oli pudonnut puroon ja sitoi märät sukkansa hartioilleen kuivamaan. Eihän meillä näet ollut aikaa jäädä niiden kuivamista odottamaan.

-- Entä miltä sinä Lilli näytit, kun heräsit jälkeen päivällisunesi eilen ja olit koristeltu joka paikasta ruohoilla ja kovakuoriaisilla aivan kuin indiaani!

-- Niin, ja vielä lisäksi oli kärpänen päässyt tutkimusretkelle minun toiseen korvaani, -- nauroi Lilli. -- Hyi, kunpa ei liene siellä vieläkin!

-- Kuinka ovat jalkanne kestäneet? -- kysyi Hanna hymyillen, kun sanatulva siksi hiljeni, että hän sai jotakin sanotuksi.

-- Tuossahan tuo on mennyt, kiitos kysymästä! -- vastasi Bertha ja potkaisi jalastaan toisen kengän. -- Kyllähän varpaat jaksavat hyvin ... aber -- sukat!!!...

-- Minun toisesta kengästäni on lähtenyt kanta, -- vaikeroi Alma. -- Eikö sinulla olisi vähän syndetikonliimaa, että saisin liimata siihen toisen sijaan?

-- Minä keksin paremman keinon -- arveli Verna Sommar, joka melkein ujosti oli pysynyt hiukan loitompana tyttöparvesta. -- Leikataanpa pois toisenkin kengän kanta, niin ovat kenkäsi aivan mallikelpoisia. Kas tässä puukkoni!

-- Eläköön, -- huusi Bertha, -- se onkin paras neuvo. Mutta Alma näytti hyvin epäilevältä. Hän oli aina pitänyt hyvin epäesteetillisenä käyttää kannattomia kenkiä ja kävellä varpaat pystyssä. Kuitenkin sanoi hän nyt reippaasti hetken mietittyään:

-- No, olkoon menneeksi. Leikataan pois liika jäsen! Olenhan tullut mukaan tälle matkalle tottuakseni elämän vaivoihin. Mutta hiljaa nyt käänteissä tästä lähtien, hyvät tytöt, sillä minä tulen laahaamaan jalkojani perässäni kuin vanha hevos-kulu.

Kannan leikkaus toimitettiin yleisellä riemulla. Mitkään veitset eivät tahtoneet pystyä sitkeään nahkaan.

Sillaikaa olivat Bella ja Hanna pistäytyneet piiloon toiseen paikkaan, muutamien leppien suojaan. Siellä he päättivät rauhassa vaihtaa sanoja keskenään. Hannasta tuntui kaikki niin kummalliselta. Hänen oli kovin vaikea poistaa sitä hellyyttä, jonka hän tunsi, ja puhutella ystäväänsä samalla jokapäiväisellä äänellä kuin tavallisia tuttaviaan.

Bella huomasi muutoksen hänessä.