Part 5

-- Niin, se oli eräs Pentin kumppani, jonka nimi oli Oskar. Hän ei enää asu täällä ja koko se juttu on nyt aikoja sitten loppunut, niin että hyvinkin voin siitä puhua. Hän oli hyvin kaunis ja siivotapainen ja minä rakastuin häneen ihan paikalla, tai ainakin luulettelin sitä. Mutta sitten saivat toverit vihiä asiasta ja nyt syntyi semmoinen nauru ja ivailu, että oikein iljetti. Ei Oskar huolinut vähääkään enemmän minusta kuin muista tytöistä -- ja sehän olikin hyvä, -- mutta jos puhuin hänestä tai olin puhumatta sain yhä kärsiä viittauksia ja naurua. Vihdoin kävi se ihan kärsimättömäksi ja minä ihan kyllästyin tuohon viattomaan Oskariin, siitä syystä vaan, ettei tytöt jättäneet minua rauhaan. Ja kun sitten oikein tutkin itseäni, huomasin minä, että tunteeni häntä kohtaan ei ollut juuri mistään kotoisin, minä saatoin siitä luopua minä hetkenä tahansa. En pitänyt hänestä kymmeneksikään osaksi niin paljon kuin nyt sinusta, Hanna.

Hanna oli ääneti kuunnellut häntä ja puristi hänen kättänsä viimeisten sanojen johdosta. Minä luulen -- arveli hän, -- että meidän pitää varoa tuommoisia luuletteluja. Me siten estämme todellisten, syvien tunteiden tulemista ja ikäänkuin hajotamme niiden voimaa. Minä en ole koskaan tuommoista kokenut, mutta arvelen sen olevan samaa, kuin jos lapset syövät kypsymättömiä hedelmiä. He luulettelevat itselleen, että ne maistuvat hyvälle, mutta saavat pian niiden vahingollisuutta kokea.

Ja mitä sisällystä on tuommoisessa koululaisten rakkaudessa? Ei minkäänlaista. Useimmassa tapauksessa on se vaan keino tulla huomatuksi ja pyrintö olla yhtä "hyvä" kuin muutkin.

-- Niin, luulenpa, että minun rakkauteni oli juuri sitä lajia, -- hymyili Bella. Tiesin, että useammalla toverilla oli jonkunmoinen tuommoinen juttu, josta he kuiskailivat ja olivat olevinaan, ja sitten minäkin rupesin arvelemaan tuhmaksi olla sitä vailla. Olin kuitenkin koko ajan pahalla tuulella, aivan kuin olisin tehnyt itseni narriksi. Mutta luulin, että niin täytyi vaan olla.

Etkö kuitenkin luule _mahdolliseksi_, Hanna, että todellisia, pysyväisiä tunteita voisi meissä herätä jo tällä iällä? Etkö luule, että jos _sinä_ nyt johonkin rakastuisit, se olisi koko elinajaksi?

-- Mistä minä tiedän? -- vastasi Hanna. Hän ei oikein mielellään puhunut omista persoonallisista tunteistaan eikä tahtonut panna niitä tutkimisen alaiseksi. -- Mutta, -- jatkoi hän, -- minä luulen, että tuommoinen tunne muuttuu itsetietoiseksi hyvin vähitellen ja sitten vasta, kun sitä on jollakin tavalla koetettu. Voipihan se olla mahdollista, että minun tunteeni sinun tai Pentin tai jonkun muun suhteen, sisältää jonkun kestäväisyyden siemenen, mutta sitä en vielä tiedä.

Bella tunsi piston itsessään. Kuinka saattoi epäillä sitä, tulisivatko he aina ystävinä pysymään! Oli _hän_ ainakin varma siitä omasta puolestaan.

He istuivat hetken ääneti. -- Mitä mietit? -- kysyi Hanna vihdoin.

-- Ajattelin sitä, mitä sanoit, ettet ole varma siitä, tulemmeko me aina pysymään ystävinä.

-- Elä suutu minuun, Bella hyvä, mutta enhän sille mitään voi! Eihän meidän ystävyyttämme vielä ole koeteltu. Voimmehan me kehittyä ihan päinvastaiseen suuntaan, niin että vihdoin väkisinkin eroamme. Näetkö, niin kauan kuin me kasvamme ja kehitymme niin sisällisesti kuin ulkonaisesti on aina mahdollista, että muutumme niin erilaisiksi, ettei mikään voi meitä yhdessä pitää. Mutta sen on elämä näyttävä. Ethän ole suuttunut minuun?

-- En, mutta hiukan suruissani.

-- Oi, Bella, elä sure edeltäkäsin! Elkäämme sitoko toisiamme minkäänlaisilla lupauksilla ja olkaamme aina rehellisiä toisillemme! Eikö niin?

Huhtikuu oli tullut ja taaskin miltei loppunut, muutamia päiviä vaan oli jäljellä. Kadut olivat likaisia, räystäistä tippui, jäät näyttivät vetisiltä. Nurmikot esplanaadeissa ja pihoissa alkoivat siellä täällä ylpeillä ensimäisellä viheriällä ruoholla.

Kouluhuoneihin paahtoi päivä kuumasti korkeiden ikkunoiden läpi. Muutamat kärpäset, jotka olivat viettäneet talvensa ikkunoiden välillä, heräsivät uuteen eloon ja pitivät kauheata pärinää, välttääkseen tulla elävinä paistetuiksi. Tytöt hikoilivat pulpettien ääressä ja alkoivat sormilla lukea, kuinka monta päivää enää oli tutkintoon. He ähkivät ja puhkivat ainekirjoitusten, matematiikan ja Sjögrenin historian ääressä, mutta luonnontiede kävi hauskaksi, kun maisteri kuun loppupäivinä toi heille muutamia aikaisia sinivuokkoja, suurennuslasilla tutkittaviksi. Kumma, kuinka vähän ennen oltiin huolittu esimerkiksi sinivuokon taiteellisen kauniista sinisestä harsosta, kärpäsen siivestä tai toukan kirjavista ympärysviivoista? Nämä olivat todellisuutta, elämää! Mutta numerot, kielioppi, vuosilukuja ... huh!

Neljäs luokka piti neuvottelua huvimatkasta Töölösen. Heillä piti olla evästä mukana, he keittäisivät kahvia ratavartijan luona, leikkisivät ja olisivat koppisilla.

-- Silloin otamme me poikia mukaan, -- ehdotti Hanna, -- he osaavat niin hyvin palloa heittää ja boccia-peliä.

-- Ei, ei, -- huudettiin joka taholta. -- Ei yhtään poikia, me tahdomme olla oikein vapaita.

Bellan mielestä olisivat he hyvin voineet ottaa Pentin ja Alfredin, Thuren ja Pekan ja joitakuita muita kelpopoikia mukaan, mutta hän ei tohtinut puolustaa Hannan mielipidettä siitä syystä, että tytöt väittivät, että he aina olivat samaa mieltä Hannan kanssa.

Mutta sitten yhtyivät Bertha, Siiri ja muutamat muut Hannaan. Syntyi jotenkin vilkas väittely, joka päättyi siten, että ehdotus hyväksyttiin. Silloin vaativat Jenny, Agnes, Lilli y.m., että hekin saisivat pyytää omia tuttaviaan, mutta siihen ei vastapuolue suostunut. -- Ei, -- sanoi Bertha Eriksson päättäväisesti, -- jos me kutsumme Cederströmin ja Ståhlen ja Ryttersköldin ja sen semmoisia, niin ei tule muuta koko matkasta kun roskapuhetta ja imartelua, ja silloin minä en tahdo olla mukana.

-- Emme mekään! -- kuului ääniä. -- Onhan se kaikkein parasta, kun jokainen saapi noudattaa omaa mieltään, -- sanoi Lilli Enestam, -- muuten tulevat aina jotkut olemaan pahalla mielellä. Minä ehdotan sen vuoksi, että me jakaudumme kahteen osaan, ja että jokainen saapi ottaa mukaansa kenen vaan tahtoo.

Nolo hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Oltiin kyllä harmissaan riidasta, mutta kun ehdotettiin hajottaa toveripiiriä, oli tämä jokaisesta paha.

-- Ei, tiedättekö mitä, tytöt, -- alkoi Hanna, -- emme me jakaudu eri osiin niin halvasta syystä! Se olisi häpeä luokalle, jos emme saattaisi mennä kaikki yhdessä. Koska minä ensimäisenä ehdotin, että poikia otettaisiin mukaan, niin luovun minä siitä mieluummin, kuin että luokka hajoaa.

-- Hanna on oikeassa, -- myönsivät useimmat. -- Ennen menemme itseksemme kun hajoamme niin ala-arvoisesta syystä.

Näytti ikäänkuin kivi olisi pudonnut kaikkien sydämmiltä ja nyt neuvoteltiin kaikessa ystävyydessä eväistä. Toimikunta valittiin, joka pitäisi huolta korista, ja erottiin suostumuksella yhtyä huomispäivänä kello 7 Kaisaniemen portin luona.

Ainoastaan Jenny ja Agnes olivat salaa tyytymättömiä päätökseen. He olivat jo ennättäneet ajatella, kuinka he pukeutuisivat. Nyt ei kannattanut ottaa uusia hattujaankaan, kun ei poikia ollut mukana.

Huomispäivä tuli. Se oli viimeinen päivä huhtikuuta. Lämpömittari osoitti 5 pykälää lämmintä siimeksessä kello 7 aamulla; päivä näytti tulevan kauniiksi. Tytöt kokoontuivat määräaikana Kaisaniemen portille; muutamilla oli päivävarjot ja hunnut, josta saivat pilkkaa kärsiä. Toimikunta kanneksi isoja koria; oltiin nälkäisiä ja ystävällisellä tuulella koko maailman suhteen. Toisella puolella pitkää siltaa alkoivat muutamat laulaa iloista juoksumarssia, jolloin kiersivät käsivartensa toistensa vyötäisiin ja juoksivat iloisesti tahdin mukaan eteenpäin. Vähemmin vilkkaat pysyivät eväskorien luona, jotka Bibbin kanssa, jolla oli kengän hieroma jalassa, hitaasti kulkivat jälessä vossikan vaunuissa.

Sitten asetuttiin mäenrinteelle päivänpaisteesen, ja nyt alkoi liverrys semmoinen, kuin jos satamäärä kottaraista olisi siinä pitänyt kokousta. Eväskoria tutkivat muutamat uteliaimmat ja valmistuksia tehtiin kahvinkeittoon ratavahdin pienessä keittiössä. -- Onkohan teillä vaan tarpeeksi ruokaa? -- kysäsi Bertha nuuskien erästä koria, jolloin hän näppärästi pisti siihen erään käärön.

-- Mene pois, ahma! -- nauroi Bella. --Joka on utelias, ei saa mitään.

-- Taivasten tekijä! Ja minulla on jo ihan tyhjä vatsa! Saatte kuljettaa minut kotiin kantimilla, sen saatte nähdä.

Istuttiin nurmikolle levitetyille isoille huiville ja hengitettiin ahneesti ihanaa kevätilmaa. Siellä täällä varjossa näkyi vielä likaisia lumipilkkuja, -- pesuastiamme, -- sanoi Hanna, -- ja mäkirinnettä alas juoksi pieniä puroja, jotka tekivät hienoja uurteita maantien hiekkaan.

Bella kuului palveleviin sisaruksiin. Hän puuhasi iloisena ja uutterana kahvipannun ääressä, vaihtaen silloin tällöin Hannan kanssa iloisen katseen, ja Hanna makasi vaan nurmikolla ja pureskeli muutamia kuivia heinänkorsia. -- Kuulepa, Hanna, -- sanoi Lilli, joka istui hänen rinnallaan ja seurasi Bellaa silmillään, -- onko se totta, että Hella on paras ystäväsi?

Hannaan koski niin pahasti tämä kysymys. -- Minkätähden käytät sinä sitä sanaa, Lilli? -- sanoi hän melkein kiivaasti. -- Minä en pidä siitä. Se on tullut niin väärin käytetyksi ja on niin kulunut, ettei se merkitse mitään. Bella ja minä olemme ystäviä, siinä kaikki. Jos olemme sitä suuremmassa tai vähemmässä määrässä, se ei ole kenenkään asia.

Lilli näytti hiukan loukkautuneelta ja se koski Hannaan.

-- Etkö ole huomannut, -- sanoi hän ystävällisemmin, -- kuinka vähän sana "paras ystävä" merkitsee meidän päivinä?

-- Niin kyllä, -- liitti siihen Bertha, joka istui lähellä, -- minä _vihaan_ sitä sanaa. Olin kerran Molly P----n "paras ystävä" kokonaista kolme viikkoa, kunnes hän sai kotiin erään serkun Sveitsistä, joka sittemmin sai näytellä sen osan. Ja se olikin minulle kaikkein parasta, sillä minä olin jo alkanut käydä aivan raskasmieliseksi kaikista niistä hellistä nimityksistä, hyväilyistä ja lahjoista, joita hän minulle soi. Nyt me juuri nyykäytämme päätä toisillemme, kun tavataan.

Lilli oli käynyt miettiväiseksi. Hän tuli ajatelleeksi, ettei hän koskaan ollut nähnyt Hannan ja Bellan suutelevan toisiaan. Kuinka kummallista! Itsellään hänellä oli tapana kaikkina aikoina tuhlata suudelmia. Olihan se itse teossa hyvin tarpeetonta. Silloin vaan kun _oikein_ rakasti jotakin ihmistä... Jospa hänelläkin olisi ystävä, ei tuommoinen "paras", jota kouluelämä niin usein tarjoo, vaan todellinen ystävä! Hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin yksinäiseksi, hänestä tuntui kaikki niin puolinaiselta. Ja kaikkein inhimillisin kaikista tunteista, halu omistaa joku sydän, nosti kyyneleitä hänen silmiinsä.

-- Olenko saattanut sinulle pahaa mieltä? -- kysäsi Hanna säikähtyneenä, kun hän tunsi kuuman kyyneleen kädellänsä. Lilli hymyili ja pudisti päätään. Hän epäili hiukan, mutta kumartui sitten Hannan puoleen ja kuiskasi:

-- Oletpa onnellinen, Hanna, kun sinulla on ystävä. Luuletko minun koskaan saavan semmoista?

-- Siitä olen varma. Mutta, elä hae. Odota, kunnes elämä sen sinulle itse tarjoo. Minkä minä tänään olen saanut, voit sinä saada huomenna. Ei ole mitään kiirettä. Vastahan me olemme tyttöriepuja vaan.

Lilli nyykäytti myönnytystä ja näytti rauhoittuvan.

Nyt tulivat Bella ja Siiri sanomaan, että kahvi oli valmista.

-- Mitä? -- huudahti Bella, kun huomasi kyyneleet Liisin silmissä, -- luulenpa, että on satanut. Aprillisadetta! Aprillisadetta! Tule nyt huuhtomaan pois murheesi aika hyvällä kahvi tilkalla!

Bertha hyökkäsi ylös ja hänen kasvonsa osoittivat suurinta hämmästystä.

-- Bella ... katsopa tuonne ... tuolla, tuolla juoksee hevonen ... ilman jalkoja!

-- Aprillia! Aprillia! -- huusi Bertha ja kompastui, samassa kuin hänen piti paeta Bellan uhkaavia käsiä. -- Odotapa veitikka, tuon sinä saat maksaa! -- Bella otti kourallisen ruohoja ja pisti ne vastaan ponnistelevan Berthan niskaan. -- Syö nyt tämä, kunnes saat muuta ruokaa. -- Voi niin, kahvi, -- huokasi Bertha surkeasti. -- Pelkään sen tulevan _liian myöhään_.

Kuinka herkulliselta se maistui tuo kahvi pienen tuvan luona, jossa aurinko paistoi valkoiselle liinalle ja kuvastui kiilloitettuun kahvipannuun. Korit sisälsivät summattoman paljon voileipiä ja vehnästä ja eräästä korista putosi riemuhuutojen kaikuessa 34 kylmää potaattia ja 17 suolaista silakkaa, -- potaatti ja puoli silakkaa mieheen.

-- Berthan tepposet! -- huusivat tytöt, -- hän aikoo käyttää silakkaa kahvileipänään.

-- Aprillia! Aprillia! sitä hän ei millään lailla aio, se on surkea erehdys! -- sanoi Bertha suu täynnä voileipää. -- Mutta täytyihän hänen varustaa itseään mahdollista nälänvaivaa vastaan.

-- Sinulla on sontiainen ... nenälläsi! -- huusi Bella kauhua teeskennellen ja tyrkkäsi Almaa kupeelle.

-- Eikö mitä! -- vastasi tämä tyyneesti ja maisteli kahviaan. --Mutta minunpa taskussani on kirje "_Oskarilta_"!! hm! -- Ja hän puristeli taskussa olevaa sanomalehtipalasta, sanojensa todisteeksi.

-- Sama se minulle, -- nauroi Bella, vähintäkään hämmästystä osoittamatta.

Koko kahviajan narrattiin toisiaan ja nyt oli viimeinenkin tilkka loppunut.

-- Ohoh, kunpa olisi vielä toinenkin vatsa! -- ja Bertha katseli ikävällä kahta korppua ja yhtä voileipää, jotka olivat jääneet.

Ruvettaisiinko nyt leskisille? Mahdotonta. Ei vielä jaksettu juosta, kun oli niin ahkerasti syöty.

-- Ja sen tähden istun nyt tähän, -- sanoi Bertha, asettuen vanhalle voipytylle, joka pohja ylöspäin käännettynä seisoi keskellä pihaa. Muut istuivat mikä minnekin ja toimikunta pesi kuppeja.

-- Nyt pidetään puheita! -- ehdotti joku. -- Hanna, ala sinä.

Hanna istahti pöydälle. Hän oli tänään niin iloinen, -- niin iloinen ja kuitenkin ajatuksia täynnä. Keväinen päivänpaiste, lämpöinen ilma, toverien vilkas hälinä, kaikki toi hänelle raittiita onnellisuuden tuulahduksia. Hän kääntyi puheessansa toimikunnan puoleen, jota hän kiitti siitä, etteivät olleet voimiaan säästäneet ja kaikin puolin niin hyvin onnistuneet. -- Kun minusta on tullut arvokas henkikirjuri jossakin, -- lopetti hän -- pyydän saada kutsua luokkaa limonaadille ja mesileiville.

-- Mitä, tuleeko sinusta henkikirjuri? -- kysäsi joku.

-- Luulin sinun aikovan papiksi -- sinä saarnaat niin mielelläsi moraalia, -- ivasi Jenny ja iski silmää hiukan ilkeästi.

-- _Minä_ aion poliisimestariksi, -- sanoi Sanna Wilhelmsson, eräs "urheilutytöistä", ja löi rintaansa. -- Minulla on niin vahvat nyrkit. Tai sitten rupean kylvettäjäksi.

-- Miksikä sinä aiot, Bella? -- kysyi Siiri ja piirusti samassa päivänvarjonsa varrella hiekkaan vastauksen -- rouvaksi. -- Eikö mitä, -- nauroi Hella hiukan hämillään, -- ainakaan en aio puuhata siksi päästäkseni. Ensin autan minä äitiä ja sitten perustan minä talouskoulun. Minä pidän ompelemisesta ja keittämisestä. -- No, mutta, Hella, et sinä kuitenkaan ajan pitkään tyytyisi moiseen halpaan työhön, -- väitti Jenny, joka omassa mielessään jo oli tehnyt Bellan joko taiteilijaksi tai kirjailijaksi.

-- Halpaako se on? Se työ, josta me kaikki riipumme! Ja sitä paitse, Jenny kulta, kuinka voit sinä kutsua halvaksi mitään työtä, josta ihminen saa jokapäiväisen leipänsä? Laiskottelemista tai semmoista työskentelemistä, josta ei lähde mitään hyötyä, sitä kutsun minä _halvaksi!_ -- Minä aion perustaa yhteiskoulun, -- virkkoi Aina ujosti. -- Ole hiljaa, sitä sinä et saa! keskeytti Bertha. Se on ollut minun tuumani kätkyestä saakka. Sinä, siirappisuu, voisitko poikia kurittaa? Tahtoisinpa nähdä! Kun he olisivat pahimmillaan, katsoisit vaan heihin lempeästi ja sanoisit: suloiset, rakkaat poikani, ettekö nyt tahtoisi kilttinä olla! Ja jos eivät tottelisi, menisit sinä tiehesi ja kääntyisit ovessa sanomaan hyvästi ... sydämmeni vuotaa verta!... Ei, eukkoseni, ei sinusta ole poikien kasvattajaksi, siihen tarvitaan rautaisia kouria. Sinusta saattaa ehkä tulla paremman puolinen kotiopettajatar.

Tytöt nauroivat, sillä Bertha oli taitava matkimaan ja he olivat kaikki tunteneet Ainan tapaista ujoa ääntä ja hänen nöyrää menettelytapaansa.

-- Berthasta tulee eläinlääkäri, -- lausui Agnes painolla, -- hänhän niin mielellään urkkii kuolleita eläimiä.

Vastaukseksi sieppasi Bertha ison mustan hämähäkin ja laski sen Agnesin niskaan, joka syöksi ylös kauhun huudolla. Lilli armahti häntä ja otti pois hämähäkin, mutta Agnes sai tästä tapauksesta itkun kohtauksen, joka hiukan häiritsi seuraa. -- Mikä pikkuinen hermostunut rouvasihminen! -- kuiskasi Bertha ylenkatseellisesti.

Bella katsoi häneen moittivasti. -- Tiedäthän, että monet ihmiset -- yksin miehetkin -- inhoovat hämähäkkejä. Tuhmasti teit!

Bertha murisi hiukan, mutta pyysi salaa Agnesilta anteeksi.

Pahan tuulen poistamiseksi jatkettiin entistä keskustelua. -- Minä luulen, että rupean maalariksi, -- sanoi Jenny ja siristeli silmiään, niinkuin oli nähnyt taiteilijain tekevän. -- Minä pidän niin paljon kaikesta kauniista ja taiteellisesta. Lilli määrättiin "sinisukaksi", koska hän kirjoitteli päiväkirjaa ja oli tuntehikas, ja Bibbi kondiittoriksi.

-- Ei, minusta tulee puutarhuri, -- sanoi jälkimäinen, -- minä pidän kaivelemisesta.

-- Sinä, jolla on kengän hieroma, et sinä voi lapiota pidellä! Kuinka on nyt jalkasi laita?

Ja Bella asettui Bibbin luo, joka ei voinut hyvin ja pysyi muista erillään.

-- No, Hanna, mitä sinä aprikoit? Olethan vakava kuin Egyptiläinen pappi. -- Bertha löi Hannaa veljellisesti olkapäähän.

Hanna oli istunut ääneti ja hänen silmistään näkyi, kuinka ajatukset työskentelivät. -- Niin, -- lausui hän katsoen vakavasti toveriinsa, -- kyllä me nyt tässä laskemme leikkiä tulevaisuudestamme, mutta toivon, ettei meidän joukossa ole yhtään, joka ei koeta vakavasti asettaa itselleen päämäärää, johonka aikoo pyrkiä. Sillä työskennellä ilman päämäärää, sitä me emme voi, vaikka olemme "tyttöjä vaan". Kuulin eräänä päivänä erään pojan sanovan toiselle: "tytöt, hyh, mihin ne kelpaavat? Pukeutua koreiksi ja koettaa olla meille mieleen, sen he osaavat, mutta ei heistä ole vakavaan työhön". En voi sanoa, kuinka kipeästi tämä koski minuun, juuri sentähden että minun täytyy myöntää, että se, minkä ovat meistä nähneet, kyllä antaa heille syytä moiseen arvosteluun. Olisin voinut itkeä, tiedättekö, vaan sen sijaan puin nyrkkiä itsekseni, arvellen: -- tästä lähtien _täytyy_ tulla toisin... -- Minä viis siitä, mitä keikastelijat meistä ajattelevat! -- huudahti Bertha harmistuneena. -- Elä sano niin, moni hyväkin ihminen on samaa mielipidettä. Ja minähän sanon, että ne ovat oikeassa. Kuinka moni meistä ajatteleekaan muuta kuin mitenkä voisi olla oikein "suloinen", ja ehkä tulevaisuudessa päästä miehelään. -- En puhu kansan lapsista, jotka saavat tehdä raskasta työtä, jopa orjinakin olla, aivan pienestä pahasta. -- Ja sentähden on se mielipide syntynyt, ettei tytöt mihinkään kelpaa. Mutta meidän tulee näyttää, että yleinen mielipide on väärä, että me osaamme sekä ajatella että tehdä työtä itsenäisesti. Ehkä vähitellen ruvetaan meistä parempaa ajattelemaan. Mutta ei se ole kenenkään hyväksymisen tähden, -- ei edes hyvien ihmisten -- kun meidän täytyy koettaa tulla totuutta harrastaviksi ja kelvollisiksi, vaan sentähden että _se on oikein_. Niin ajattelen minä... Ja sentähden, -- jatkoi hän, puoleksi leikillä, puoleksi vakavasti, -- sentähden aion minä ainakin koettaa, sama sitten tuleeko minusta seppä, ompelijatar tai asianajaja.

Kumppanit olivat äänetönnä kuunnelleet Hannan sanoja. Monessa oli jo ennen herännyt samanlaisia ajatuksia, epäselviä, himmeitä, vaan samaan suuntaan kulkevia. Nyt olivat Hannan sanat selvittäneet niitä ja heidän sydämmissään värähteli edesvastauksen tunne sekä ikävöiminen päästä unelmien maailmasta todellisuuteen, reippaasen, hyödylliseen työhön. Bella varjosti kasvojansa kädellään; siten hänen oli helpompi ajatella. Hän ylpeili Hannan puolesta, sillä hän näki, kuinka toverit häntä ihailivat, mutta hän iloitsi vielä enemmän siitä, että sai olla Hannan ystävänä. Itsehän hän oli niin vähäpätöinen, liian vähäpätöinen Hannan ystäväksi.

Hetkisen aikaa olivat kaikki ääneti, vaan sitten hyökkäsi Bertha paikoiltaan kuin hullu: nytpä me kaikki näytämme tuhatvuotisilta filosoofeilta, sitä minä en kestä! Kas tuossa sinulle, Bibbi, hippa! Voi sinua jalatonta raukkaa, ethän taida edes juosta!

Samassa oli leikki käymässä. Se tuntui sitä iloisemmalta noiden vakavien puheiden perästä. Hippasilla olo, susi ja lampaat, leskisillä, viides pyörä ynnä muut leikit leikittiin perätysten ja tytöt osoittivat, että heillä oli ollut hyvä voimistelun opettaja. He olivat sekä notkeita että kestäviä ja vahvoja. Ainoastaan muutamat, jotka eivät olleet hennonneet kureliivistä luopua, kärsivät kauheasti pistoksista, rinnan ahdistuksesta ja sydämen tykytyksestä.

Bella lensi kuin lintu mättäiden yli. Hän oli kaikista sukkelin ja mestari kävelemään nojapuilla ja rautatienkiskoilla. Hanna taas oli kauhistuttava haukka, ja kantoi kyyhkyset piilopaikoistaan, ikäänkuin olisivat olleet laposia.

Päivä paahtoi, kaikkien kasvot hehkuivat, puoli kaivoa tyhjennettiin tyttöjen tavallisella varomattomuudella. Leikkien loputtua ruvettiin pallosille ja kello oli lähes 3, kun paluumatkaa alotettiin tyhjillä vasuilla, väsyneillä jaloilla ja hameiden liepeet semmoisina, että niistä pian voitiin toivoa sieniä kasvavan.

Bellan ja Hannan enenevä ystävyys herätti yhä muutamien toverien kateutta. Bella oli, niin kuin jo mainittiin, kaikkien lemmikki ja hänen kanssaan olisivat useimmat tahtoneet lomahetkinä seurustella. Nyt he eivät voineet olla huomaamatta, eitä hän ei enää ollut niin valmis kaikkeen kuin ennen; hänellä ei ollut aikaa kaikellaisiin joutaviin tuumiin; hän ei tullut joka paikkaan, johonka häntä kutsuttiin, ja oli monasti hajamielinen, muiden lörpötellessä. Hän ei ollut koskaan tyly, mutta oli ruvennut niin suoraan lausumaan moitteitaan yhdestä tai toisesta, joka tapa, juuri sentähden että se oli hänessä ihan uutta, loukkasi muutamia. Hän oli, sanalla sanoen muuttunut, eikä kaikkien mielestä parempaan päin. Entinen lapsellinen hyvyys ja vienous oli kyllä vielä jäljellä, mutta siihen oli sekaantunut hiukan päättäväisyyttä ja itsenäisyyttä, joka ei yhtään sopinut hänelle, muutamien toverien mielestä.

Kaikki ymmärsivät, että seurustelu Hannan kanssa oli tämän muutoksen syynä. Mutta vakavimmat tytöistä panivat liian suurta arvoa Hannaan, kadehtiaksensa häntä. Ja näkiväthän ne sitä paitse, että Bellakin vaikutti Hannaan, vaikka se ei ollut niin silmään pistävää. Hannan jäykkä tapa oli hiukan muuttunut eikä hän enää niin usein lausunut ihmisistä armottomia arvosteluja. Hanna itse tunsi kummastellen itsessään joskus ihmisrakkautta ja toivoi voivansa elää ja työskennellä muiden hyväksi. Mutta hän ikäänkuin ujosteli näitä vieraita ajatuksia ja koetti itsessään herättää entistä uhkamielisyyttään, tehdäksensä niille vastarintaa. Vaan silloin tuli jälleen Bellan lämpöinen, hellä elämän katsanto ja hioi pois terävät kulmat Hannasta. Hän tunsi käyvänsä tunteellisemmaksi, mutta ei ollut selvillä, oliko se turhaa heikkoutta vai ihmissydämmen oikeutettu pyrintö rakastamaan ja rakkautta haluamaan.

Bellan äiti oli ilomielin seurannut tyttöjen ystävyyden kehitystä. Hän ymmärsi, että Bellan hento luonto kyllä saattoi tarvita semmoista nojaa, kuin Hannan luja luonne tarjosi, ja oli hyvillään, kun hän aina joskus huomasi Bellassa itsenäisempää arvostelua ja enemmän lujuutta. Se pelko, joka hänellä alussa oli ollut, että Bella tulisi matkimaan Hannaa niin pahassa kuin hyvässä, poistui kerrassaan. He olivat niin eri ainetta, etteivät koskaan saattaisi muodostua aivan saman mallin mukaan.