Part 4

-- Somia poikia! -- virkahti hän hiukan suuttuneena. -- En saanut heiltä kunnon sanaa. Ovatkohan sitten kaikki täällä ihan noiduttuja? Ajattelepa vaan, Pekka ei muistanut, kuinka pitkälle ne olivat ennättäneet matematiikassa ja Thure kutsui minua neidiksi, aivan niinkuin emme olisi sinutelleet toisiamme jo kaksi kuukautta.

Bella kertoi kuinka Hannaa oli moitittu, mutta rauhoittui, kun Hanna vaan nauroi.

-- Eikö mitään muuta! Johan minä sanoin että saat hävetä minua, Bella raukka. Mutta minä en _ymmärrä_ tätä kaikkea. Ihmiset tulevat tänne huvittelemaan ja sitten ne seisovat jäykkinä ja teeskennellen nurkissa, hypistelevät vaatteitaan, eivätkä ole toisiaan tuntevinaan. Tätäkö ne huviksi kutsuvat? No, sama se minulle, mutta tunnen nyt niin suurta vastustamishalua, etten taidakaan tyytyä olemaan vaan muumiana tänä iltana.

-- Näetkö, sillaikaa kun teetä juodaan, on aina hiukan jäykkää. Kyllä sitten on hauskempaa, kun ruvetaan tanssimaan.

Samassa alettiin soittaa ja nyt näkyi jonkunmoinen levottomuus poika- ja tyttöleirissä. Lilli kutsuttiin ensimäisenä tanssiin ja kohta liiteli pari toisensa perästä kiilloitetulla laattialla. Hanna katseli kummastellen. Hän ei voinut keksiä mitään hauskaa siinä, että hiljalleen ja ylpeästi pyöri ympäri huonetta ventovieraiden ihmisten kanssa. Sen hän kyllä ymmärsi, että jos oli _oikein iloisella tuulella_, niin saattoi tanssi olla huvitus; ei se ollut itsessään mitään pahaa. Mutta ei niinkuin täällä meneteltiin! Täällä näyttivät tanssivan täyttääksensä raskasta velvollisuutta. Ei mitään pilapuhetta tai naurua, ei iloisia katseita, toiselta puolen vaan sulaa vakavuutta, toiselta jäykkää arvollisuutta. Eivätkö ne saattaneet ruveta piirihyppyyn, niin saisivat kaikki olla mukana, sen sijaan että nyt vaan kauniimmat ja koreimmat tulivat tanssiin kutsutuiksi.

-- Ui, minäpä tukehdun tähän! -- ajatteli hän itsekseen ja kuuli samassa Pentin äänen takanansa:

-- Etkö lähtisi tanssimaan, Hanna?

-- Kyllä, sarkaa jos pannaan tai kenties "niigarmaijaa". Muuta minä en tanssi.

Pentti nauroi. -- Arveletko sinä, että tanssi alentaa sinun ihmisarvoasi?

-- Enemmän tai vähemmän tämmöisessä nukkein teaatterissa. Mutta ulkona viheriöillä niityillä minä kyllä pyörin, minkä vaan jaksan.

Tytöt olivat jonakin välihetkenä vetäytyneet erääsen perähuoneesen ja Bella kuiskasi moittien Hannalle.

-- Ei sinun olisi pitänyt kutsua näitä Lillin pitoja nukke-teaatteriksi, hän kuuli sen ja on nyt hyvin pahoillaan.

-- No, mitä se sitten muuta on? -- huudahti Hanna kiivaasti. -- Paljasta teeskentelyä, mielistelyä, turhamielisyyttä, kateutta, pintapuolisuutta...

-- Mutta ethän ollut oikeutettu loukkaamaan Lilliä, joka niin ystävällisesti on kutsunut sinua luokseen ja luullut, että sinulle tulisi hauskaa.

Bella näytti olevan hyvin pahoillaan ja Hanna olisi mielellään tehnyt vähän pilaa tai ollut uhkamielinen. Mutta hän tunsi kuitenkin olleensa tuhma ja kiittämätön ja Bellan olevan oikeassa. Hetken epäiltyänsä, kiiruhti hän sentähden tyttöjen huoneesen, veti Lillin syrjään, katsoi rukoillen hänen vesissä oleviin silmiin ja sanoi: -- olisit saanut vaikka lyödä minua, Lilli, niin ilkeä olin minä. Minä en ansaitse, että kutsut minua toista kertaa, en tosiaankaan. Mutta jos nyt olet jalomielinen ja suot minulle anteeksi, niin puren ennen kieleni poikki, ennenkuin loukkaan sinua vielä kerran.

Lilli ei voinut vastustaa Hannan rukoilevia silmiä ja outoa värettä hänen äänessään. Hän heitti äkkiä käsivartensa Hannan kaulaan ja suuteli häntä poskelle, josta Hanna joutui niin hämilleen, että toiset tytöt purskahtivat makeaan nauruun.

Tanssia jatkettiin ilman pitempiä väliaikoja noin kello yhteen saakka. Hanna, jota ei enää huvittanut sen katseleminen, sieppasi kirjan ja istui yksin Lillin huoneesen, jonka esirippu jakoi kahtia. Hän koetti lukea, mutta ei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hänen täytyi yhä ajatella, kuinka tyhjiä olivat tämmöiset huvit ja jota enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän häntä halutti pakenemaan pois jonnekin metsään tai yksinäiseen pieneen kamariinsa tai minne tahansa, sillä tässä oudossa, turhamaisessa elämässä oli hänen mielestänsä jotakin saastaista.

Ja samassa tunsi hän selittämätöntä tuskaa siitä että hän ei voinut olla semmoinen kuin kaikki muut. Minkätähden hän ei saattanut hyväksyä maailmaa ja ihmisiä semmoisinaan, minkätähden tarvitsi hänen aina nähdä niiden vaillinaisuuksia, tahtoa niitä muuttaa ja tuntea itsensä tyytymättömäksi? Olenko minä sitten hiukkaakaan parempi kuin he? -- arveli hän. -- En, en, vaan paljon vähemmin tyytyväinen, kärsivällinen ja nöyrä, eikä elämä koskaan tule tarjoomaan minulle sitä, mitä minä vaadin, ja kaikki nuo muut, kuinka onnellisia ja tyytyväisiä ne ovat!

Hänen näin miettiessään tuli kaksi tyttöä, jotka istuivat esiripun toiselle puolelle. Huolimatta Hannan selvään kuuluvasta yskimisestä esiripun takana, istuivat he ahkerasti puhellen sohvaan.

-- Niin, et voi aavistaa, kuinka sievältä se näyttää, -- alkoi toinen.

-- Ehkä. Mutta kyllä minä puolestani arvelen, että tummanpunainen on sievempi kermavärin kanssa kuin sininen, niinkuin esimerkiksi Bibbin puvussa. Se on ihmeen sievä. Mutta Bibbistä puhuen, oletko huomannut, kuinka hän ja Inez ovat hyviä ystäviä tänä iltana?

-- Kyllä, Inez uskoi minulle, että Bibbi on hänen paras ystävänsä ja eitä hän puhuu hänelle kaikki asiat.

-- Mutta minä muistelen, että Alma B. on Inez'in paras ystävä.

-- Niin hän olikin koko vuoden, mutta sitten kuuli Inez, että Alma oli sanonut häntä itserakkaaksi ja silloin loppui ystävyys.

-- En minäkään olisi semmoista kärsinyt. Tiedätkö, Eero P. kertoi minulle salaisuutena, että...

-- Jos teillä on salaisuuksia, tytöt, niin odottakaa, kunnes minä olen lähtenyt matkaani -- kuului samassa Hannan ääni ja tytöt antoivat hänen mennä huoneesta, ennenkuin jatkoivat tärkeätä puhettaan.

Bella oli sillä välin kyllästynyt tanssiin ja ihmetteli, minnekä Hanna oli joutunut. Kun ei häntä näkynyt, meni hän ja istui erään vaalean kolmasluokkalaisen viereen, joka ei ollut saanut tanssia askeltakaan.

-- Sinulla ei varmaankaan ole ollut hauskaa tänä iltana, Elli? -- kysyi hän ystävällisesti.

-- Ei erittäin, mutta tuossahan tuo menee. Minä en ole juuri tottunut liioin huvittelemaan tanssijaisissa.

-- Jos tahdot, niin esittelen sinulle Pentti veljeni, niin saat tanssia hänen kanssaan ensi franseesin?

-- Elä, elä, millään lailla! -- Elli näytti kainolta ja säikähtyneeltä. -- Jos hän olisi tahtonut, olisi hän kyllä saattanut tulla itsestään. Eihän minulla ole mitään hätää, ja kohtahan ilta loppuukin.

Hänen äänensä värähteli ja hän ei tohtinut katsahtaa Bellaan, ettei tämä näkisi niitä kyyneleitä, jotka kiiluivat hänen silmissään. Bellakaan ei ollut niitä näkevinään, vaan tarttui ystävällisesti hänen käsivarteensa, sanoen: -- tulepa, niin mennään hakemaan Hanna Rappea! Hänkään ei tanssi, ja meille kolmelle voipi tulla oikein hauska.

He löysivät Hannan viereisestä huoneesta kuvia selailemasta. Tanssin ja hälinän jatkuessa istuivat sitten nämä kolme itsekseen Lillin huoneessa puhellen keskenänsä ja hauskaa heillä oli. Kun Lilli tuli kutsumaan heitä illalliselle, huomasivat he, että aika oli kulunut hyvin pikaisesti.

Hanna hämmästytti vielä kerran läsnäolevia sillä, ettei istunut hiljaa ja odottanut poikain palvelemista, vaan otti itse ruokaa itselleen. Hän auttoi sitä paitse Lilliä kanneksimaan niille, jotka eivät rohjenneet itselleen ottaa. Bertha ja muutamat muut noudattivat hänen esimerkkiään, sillä välin kuin muut tytöt istuivat siellä täällä pienien pöytien luona, odottaen, että heidän kavaljeerinsa tulisivat heitä palvelemaan.

Kun Bellan piti lähteä, tuli Jenny hänen jälkeensä etehiseen kääry kädessä.

-- Anteeksi, rakas, kulta Bella, etten ole tullut lähettäneeksi sinulle tuota kirjaa. Ehkä voit ottaa sen nyt?

-- Voi, minä en ole kysynyt vielä äidiltä, -- vastasi Bella. Häneltä oli koko asia unhottunut.

-- Ei sinun tarvitsekaan kysyä, -- sanoi Jenny vakuuttaen, -- minä olen lainannut sen useille tytöille, jotka ovat olleet sinua nuorempia, ja ne ovat kaikki siitä pitäneet.

Bella otti kirjan vastahakoisesti ja meni Hannan ja Pentin seuraamana.

Kun hän oli tullut kotiin ja ruvennut riisumaan, johtui kirja hänen mieleensä.

-- Täytyy minun kuitenkin hiukan katsahtaa siihen, -- arveli hän, asetti kynttilän vuoteen viereen, heittäytyi itse siihen ja alkoi lukea "Betsy tai murtunut sydän".

Kerta toisensa perästä johtui hänen mieleensä äidin kielto lukea kirjoja ilman kysymättä. Mutta nythän äiti nukkui, eihän hän saattanut häntä herättää pyytääksensä lupaa, ja eihän yksi ainoa kerta ollut mistään merkityksestä. Huomenna hän sitten kertoisi kaikki.

Jota enemmän hän "katseli", sitä enemmän vaipui hän siihen. Kirja oli yksi niistä monesta, jotka eivät sisällä mitään suoranaista epäsiveellistä, mutta joiden koko henki on kuin salainen myrkky nuorille. Turhamielisyyttä, kevytmielisyyttä, mielistelyä ja leikittelemistä rakkauden kanssa kohtaa heitä joka sivulla, mutta niitä on niin taitavasti peitetty kauniilla ominaisuuksilla, ettei nuori lukija niitä huomaa. Hän näkee ihastellen, kuinka sankaritar voittaa kaikki kauneudellaan, murtaa miesten sydämmet ja vihdoin suopi jollekin vähemmin vaativalle pienen, riidan aineena olleen persoonansa. Että tyttöä kuvataan olennoksi, jonka ainoa tehtävä on miellyttää ja ainoastaan elää tullaksensa naiduksi, sitä he eivät näe, soaistuina kun ovat kirjan väririkkaista kuvauksista ja viehättävistä ristikohtauksista.

Bella luki enenevällä innolla. Hänellä oli liian vähän arvostelukykyä huomataksensa semmoisen lukemisen vaaraa. Vihdoin kuuli hän kellon lyövän 4, paiskasi kirjan kiinni säikähtyneenä ja häpeissään sekä sammutti kynttilän.

Mutta kirjan kuvaukset elivät hänen mielikuvituksessaan ja sen seikkailut pitivät häntä valveella. Kun hän seuraavana aamuna nousi kello 9, näytti hän niin kalpealta ja väsyneeltä, että hänen äitinsä moittivalla äänellä kysyi häneltä, minkätähden hän edellisenä iltana oli niin paljon tanssinut.

-- Tulinhan minä kotiin heti yhden jälkeen, -- sanoi Bella häpeissään, -- mutta minä luin vuoteessa kello neljään, enkä ollut sitte enää saada unta.

-- Luit? Voi sinua ymmärtämätöntä lapsi parkaa! Onhan sinulla tänään lupaa ja hyvää aikaa lukea.

-- Ei äiti, minä luin kirjaa, jonka Jenny Stenman minulle lainasi. Hän vakuutti minulle, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan.

Rouva Palmfelt näytti tyytymättömältä. -- Tiedäthän, etten pidä siitä, kun luet mitään minulta kysymättä. Mikä kirja se on?

Bella mainitsi kirjan nimen.

-- Olen pahoillani, että olet sitä lukenut, jospa niitä kyllä löytyy huonompiakin. Näetkö, lapseni, huonoja kirjoja on kahta lajia: semmoisia, jotka raa'alla ja loukkaavalla tavalla kuvaavat elämän varjopuolia, ja semmoisia, jotka kauniilla kuvauksilla ja runollisuudella eksyttävät lukijan arvostelua ja pakottavat hänelle käsityksiä, jotka kerrassaan heikontavat hänen oikeuden tuntoansa. Jälkimäiseen lajiin kuuluu se kirja, jonka sinä nyt olet lukenut, ja minä pidän sitä vaarallisempana, kuin edellisiä, koska se on olevinaan puhdas ja viaton. Tai mitä sinä arvelet? Hyväksyisitkö sinä toden perästä tyttöä, joka ei ajattelisi muuta, kuin pukeutumistaan ja ihailun herättämistä? Tai semmoista, joka tuon köyhän Betsyn tavoin menisi miehelle, josta hän ei pitäisi, sitä varten vaan, että voisi auttaa pieniä siskojaan?

Bella katsahti häneen kummastuneena. -- Mutta äiti, eikö tämä viimeksi mainittu ollut kaunis ja jalo teko?

-- Ei, lapseni, ei missään tapauksessa. Naimisiin meno ilman todellista, sydämmellistä rakkautta on alentavaa sekä miehelle että naiselle ja on synti, jota ei mikään jalo syy voi sovittaa, olihan Betsy sitä paitse terve tyttö ja kasvanut kunnollisessa kodissa. Ei hänen olisi ollut mahdotonta elättää siskojaan rehellisellä työllä, alentamatta itseään semmoiseen naimiseen menemällä. Mutta se mielipide on paha kyllä niin yleinen ja hyvästi juurtunut useimpiin ihmisiin, että mikä avioliitto tahansa on parempi naisille, kuin joutua niin kutsutuksi "vanhaksi piiaksi". Että naisella on omakin arvonsa, että hän voipi tulla onnelliseksi ja tyytyväiseksi harjoittamalla jotakin työtä, ulkopuolellakin kotia, se unhotetaan liian usein.

Bella hiipi äitinsä luo ja suuteli häntä. -- Anteeksi, äiti kulta, että tein tahtoasi vastaan. En minä vasta niin tee. Ja minusta on niin hauska, kun puhut minulle semmoisista asioista, joita kyllä olen ajatellut ymmärtämättä niitä. Enkö saa aina tulla sinun luoksesi kaikesta kysymään? Minusta ei kenelläkään koko maailmassa ole niin kauniita ja jaloja aatteita, kuin sinulla ja Hannalla.

Bella ja Hanna istuivat ruokasalin pöydän ääressä, edellisen kodissa, lukien eläintiedettä huomispäivää varten. Bella takoi päähänsä kaikin voimin kylmäveriset luurankoiset eläimet, sillä välillä kun Hanna, joka jo osasi läksyn ja Pentiltä oli lainannut erään oppikirjan anatomiassa, innostuneena katseli sen keskinkertaisia kuvia.

-- Kuulehan, Bella, en minä olisi koskaan luullut, että meidän pienissä käsissämme olisi 13 eri luuta, paitse peukalon ja sormien luut. Katso tänne, kaksi riviä ranneluita, neljä luuta kumpaisessakin ja viisi välikämmenluuta, sormien jatkoina käden sisässä. Kuinka mielellään tahtoisin oikean luurangon tutkiakseni sitä, minä tiedän niin vähän omasta ruumiistani.

-- Niin, kyllä me olemme hyvin kummallisesti rakennetut, arveli Bella. Pyydäpä, että Pentti kertoo sinulle, mitä et itse ymmärrä. Hänhän lukee lääkäriksi ja on niin kauhean innostunut kaikesta tuommoisesta.

Samassa tuli vanha Leena sisälle raivataksensa pöytää illallista varten. Hän oli kumpaisenkin tytön hyvä ystävä ja piti aina silmällä heidän tekojaan ja töitään. Sitä nyt kyllä ei voinut auttaa, että hänellä oli erilainen maailmankatsanto, kuin noilla nuorilla, jotka olivat toisen ajan lapsia. Mutta vaikka hän ei aina käsittänyt tai hyväksynyt heitä, säilytti hänen vanha, rehellinen sydämmensä yhä koko rakkautensa "lapsiin", joiksi hän niitä nimitti. Hän ei ollut koskaan niitä mahtavia herätyksiä kokenut, kuin nykyajan nuoriso, tai sitä hämmennystä ja levottomuutta, jota uudet aatteet monesti matkaansaattavat nuorissa mielissä. Hän oli vastaanottanut, minkä oli saanut, tarkastamatta liioin sen laatua, koettamatta muodostaa siitä itselleen omia mielipiteitä. Ja sentähden katseli hän usein kummastuksella, kuinka nuoret "puuhasivat", ja nousivat vanhoja mielipiteitä vastaan, joiden oikeutta hän ei koskaan olisi voinut epäillä.

-- Mitä jumalattomia kirjoja nuo ovat, joihin Hanna taas tirkistää? -- arveli Leena, hiukan moittivalla äänellä, kun hän näki anatomilliset kuvat.

-- Se on oppi omasta ruumiistamme, Leena, -- sanoi Hanna, -- se on ihmisen luuranko eikä mitään jumalatonta.

-- Onpahan se minun mielestä. Mitä sitä tarvitsee tuommoisia katsella? Jota Jumala on kätkenyt ihmisen silmältä, sitä hänen ei pidä itsepintaisesti tutkia. Ja ihmispoloisen luut saisivat minun mielestäni levätä rauhassa maan povessa, eikä niitä tarvitsisi esiin kaivaa elävien pilkattaviksi.

-- Kuka nyt pilkkaisi niin vakavaa asiaa kuin kuolemaa -- vastusti Bella ihmetellen. -- Ja sitä paitse, etkö sinä myönnä, että meidän on hyödyllistä tuntea omaa ruumistamme?

-- Eikö mitä, se on ihan joutavaa. Sen, joka on huoneen rakentanut, tarvitsee tietää, kuinka se on tehty, mutta muiden asia se ei ole.

-- Entä lääkärit sitten? Kuinka voivat ne sairasta hoitaa, elleivät ole hänen ruumistaan tutkineet ja tiedä missä kipu sijaitsee?

Leenaa näytti tämä arveluttavan. -- No niin, tohtorit ... tutkikoot ne sitten semmoisia asioita. Mutta eiväthän nekään voi ihmistä parantaa, jos se on sallittu, että hänen pitää sairastaa. Ja jos Jumala tahtoo sairasta parantaa, niin ei hän siihen tohtoreita tarvitse. Senpä tähden tuntuu minusta, että nuo luut ja rohdot ja sen semmoiset ovat ihan jonnin joutavia, sillä jos tauti on kuolemaksi, niin ei sitä mikään paranna.

-- Mutta muistatko Leena, kuinka hyvä mieli sinulla oli, kun sinussa oli luuvalo ja pääsit siitä tohtorin määräyksillä?

-- No, herrainen aika, olinhan minä hyvilläni, mutta se kai oli vaan sen tähden, että olen kurja syntinen ihminen, joka ei tahtonut nurkumatta kärsiä Jumalan vitsausta. Tuhmaahan se oli, että minä tahdoin heittää ristin päältäni, mutta jalka oli minulle tarpeen...

-- Sepä se, -- keskeytti Hanna. -- Kuka ei tarvitse kaikkia jäseniään, voidakseen tehdä työtä ja olla hyödyllinen. Ei Jumala lähetä meille tautia sitä varten, että me ihan ilman vastustusta taipuisimme sen alle, vaan luullakseni siitä syystä, että me olemme rikkoneet jonkun luonnon lain, sekä koettaaksensa meidän luottamustamme Hänen apuunsa.

-- No niin, minä nyt en ymmärrä muuta lakia kuin Jumalan kymmenet käskyt. Mutta kyllä se nyt kaikessa tapauksessa on syntiä, että tuommoisten nuorten tyttöjen, kuin te olette, pitää "puuhata" ihmisten luilla ja muulla pahennuksella.

-- Kuinka niin? Ehkäpä joku meistä tahtoisi ruveta lääkäriksi, -- intti Bella ja kiinnitti uhkamielisenä iloiset silmänsä Leenaan.

-- Jumala varjelkoon minua näkemästä sitä päivää, -- huudahti Leena säikähtyneenä. -- Tytöt tohtoreina! Mitä kaikkia se Bella keksii! Minkätähden ei yhtä hyvin poliisina tai sotilaina?

-- Miksi ei, -- nauroi Bella. -- Olipa ennen muinoin Ranskan maassa paimentyttö, jota Jumala kutsui sotilaaksi ja sotaan menemään isänmaata pelastamaan.

-- Ei tarvitse Jumalaa syyttää! Kyllä se oli hänen oma syntinen päähän pistonsa olla olevinaan mies ja tappaa ihmisiä, saadaksensa niiden luita tutkia. Mutta sen minä sanon, että Jumala on luonut vaimoihmisen kunnolliseksi aviovaimoksi ja lasten äidiksi eikä tappelemaan tai lötrystämään rohdoilla ja sen semmoisella.

-- Voi, voi, Leena parka, kuinka kummallinen sinä olet! Estäisikö se tyttöä tulemasta kunnon vaimoksi ja äidiksi, jos hän taitaisi haavaa parantaa tai jalkaa sitoa tai rohtoja keittää? Ja sitä paitse, -- jospa me emme huolisikaan naimisiin mennä?

Leena nauroi. -- Ettekö huolisi? Kyllä sitä aina _huolii_, kun vaan sattuu hyvä mies eteen.

-- No, mistä syystä ei Leena ole mennyt naimisiin? Jo alkaa käydä hiukan myöhäiseksi, -- nauroi Hanna.

-- Minusta ei ole kukaan huolinut. Mutta kyllä tuommoisille suloisille tytöille, kuin te olette, tulee sulhasia koko joukko. -- Ja Leena iski veitikkamaisesti pieniä viheriäisiä silmiänsä heihin, mutta muuttui pian taas vakavaksi. -- Niin minä teitä tässä suloisiksi sanon siitä syystä, että pidän teistä ja olen hoitanut Bellaa, aivan siitä asti kun hän tähän maailmaan saapui. Mutta kyllä te aina välistä olette niin syntisiä ja viisastelevia, etten tiedä kuinka kauan Jumala sitä sallii.

Nyt hyökkäsivät pienet siskot huoneesen illallistaan saamaan.

-- Tiedätkö mitä, Hanna, -- huusi Lulle? Lunkentuslaivani tulee saamaan uudet purjeet ja airot, Pentti on luvannut ne tehdä. Sitten jouluksi valmistuu se.

-- Mutta ensinpä tulee kesä ennenkuin joulu, -- neuvoi Liisi, joka jo oli toimessa voileipien ääressä.

-- Vai niin, -- vastasi Lulle. -- No sitten saan sen kesäksi. Ja se tulee tuomaan apelsiiniä Porvoosta.

-- Kasvaako Porvoossa apelsiiniäkin? -- kysäsi Hanna kummastuneena.

-- Kyllä. Tämän kokoisia. -- Ja hän muodosti käsivarsillaan niin suuren kehän kuin vaan saattoi. -- Eikä, Lulle, sinä narraat, -- neuvoi Liisi. -- Eihän niitä apelsiiniä Porvoossa kasva. Eikä koko Suomessakaan niitä ole. -- Mitä sinä sanot, onhan meidänkin ruokakaapissa apelsiiniä, -- nauroi Bella.

Liisi ei luullut arvonsa kannattavan vastata moiseen pilantekoon.

Bella piteli Helmiä sylissään ja syötti hänelle voileipää ja maitoa. Pienokainen oli unissaan ja pyöreät silmät ummistuivat yhä useammin suupalojen välillä. Kun hän oli saanut kylliksi, suuteli Bella häntä ja sanoi: kas nyt sanomme hyvää yötä ja menemme Nukku-Matin luo.

Mutta nyt heräsi pienokaisessa vastustelemisen henki ja hän rupesi uppiniskaiseksi. Alahuulen työnsi hän esiin uhkaavalla katseella ja teki itsensä jäykäksi kuin aidan seiväs. Pitihän Bellan joku rangaistus saada, kun tahtoi häntä vuoteesen pistää. Kun Bella siitä huolimatta kantoi häntä ovea kohti, rupesi hän rääkymään kaikin voimin ja löi Bellaa vasten silmiä pienillä pyylevillä kätösillään. Bella otti hyvin vakavan katsannon, aivan kuin äiti, ja sanoi: -- Helmi, nyt sinä et ole kiltti.

Pienokainen huusi yhä pahemmasti ja pyrki äidin luo, joka samassa tuli sisälle. Tämä arvasi heti asian ja katseli hymyillen Bellan vakavaa muotoa. Hän pudisti päätään: -- ei äiti tahdo sinua ottaa, Nukkumatti odottaa, -- sanoi hän ja suuteli lapsen pientä suuta.

Bella kantoi hänet pois armahtamatta, eikä aikaakaan, niin oli uppiniskaisuus laimentunut pienokaisen vaipuessa sikeään uneen. Kyyneleet jäivät silmäripsiin ja huulet värähtelivät hiukan unessakin. Vaan vähitellen väistyvät surun jäljet; onnellisten, enkelien suojelemien unien tieltä.

Rouva Palmfelt oli kyllä huomannut, että Bellan koko olento oli käynyt vakavammaksi viime aikoina. Hän näki sen nyt jälleen tästä pienestä tapauksesta. Ennen oli Bellasta ollut niin vaikeaa voittaa pienen siskon mielitekoja ja hänestä tuntui ihan armottomalta viedä sitä pientä raukkaa nukkumaan, kun tämä elävänä ja iloisena puuhasi lelujensa ääressä, tai surullisena rukoili Bellalta armoa. Silloin oli Bella aina puolustanut häntä. Mutta nyt näytti hän päättäväisyydellään voittavan tuon pienen juonittelijan ja kohteli häntä tyyneesti ja arvokkaasti kuin iso sisar ainakin.

Niin vähäinen kuin asia olikin itsessään, ei Bellan äiti voinut olla siitä iloitsematta, koska se osoitti, että hänen tyttärensä luonne alkoi vakaantua. Ja hän arveli että tämä tuli Hannan vaikutuksesta, sekä että Hannankin luonne puolestaan alkoi pehmetä ja käydä miellyttävämmäksi.

Kun tee oli juotu, vetäytyivät tytöt Bellan huoneesen ja kyyristyivät tuohon vanhaan epämukavaan sohvaan, saadaksensa vielä pientä pakinaa aikaan. Nämä "pakinat" olivat käyneet Bellalle yhä rakkaammiksi ja hän arveli ei voivansa tulla toimeen ilman niitä. Hän luuli täysin määrin ammentavansa niistä ajatuksia ja vaikutuksia, ja yksin ollessaan mietti hän sitten yhtä tai toista, kunnes se hänelle selveni. Mietiskeleminen tuli vähitellen hänen jokapäiväiseksi seurakseen, ja auttoi kehittämään ja kypsentämään hänen luonnettaan.

Hanna puolestaan, jolla ei koskaan ollut uskottua, ja joka ei ollut saanut ystävyyttä kokea, antautui vähitellen yhä enemmän Bellan suloiseen, lohduttavaan ystävyyteen. Hän muuttui vähemmin umpimieliseksi ja toi välistä esille ajatuksia ja mietteitä niin suoraan ja niin lujalla vakuutuksella, että Bella ihastui. Ja kun hänen uudistuspuuhansa joskus olivat liian armottomia tai sanansa liian ankaria, saattoi Bellan säikähtynyt katse tai moittiva väre hänen äänessään Hannaa pysähtymään tai hillitsemään itseään.

Nyt istuivat he siis jälleen tuossa rakkaassa pakinapaikassa, kumpainenkin eri sohvannurkassa, kuiskaillen koulu- ja kumppaniseikoista. Lamppu oli sammutettu ja ainoastaan kaasulyhty ikkunan ulkopuolella levitti heikon valon huoneesen. Esiripun takaa kuului Liisin tasainen hengitys, hän oli juurikään nukkunut Bellan vuoteen vieressä olevalle pienelle makuusijalle.

-- Tänään, -- kuiskasi Bella, -- uskoi minulle eräs kumppani, -- en sano kuka, etten pettäisi häntä, -- että hän oli rakastunut erääsen poikaan. En tietänyt oikein, mitä minun piti siihen vastata, olin niin epävarma, taisin vastata jotakin yleistä vaan. -- Se on tuhmaa uskotella itselleen semmoista, ennenkuin on siksi kehittynyt, että tuntee oman itsensä. -- Hannan ääni oli hiukan äreä. Oletko koskaan kuullut mitään tulevan tyttökoululaisen rakkaudesta, joka on syttynyt lasten tanssijaisissa tai luistinradalla? En minä ole koskaan pitänyt tuommoista muuna kuin tyhjänä luulettelemisena.

Bella kävi miettiväiseksi. -- Vähän minä olen semmoista nähnyt, -- arveli hän. Mutta jokin minussa sanoo, että se on vaan leikkimistä lujain, vakavien asioiden kanssa. Ja kuitenkin, tiedätkö Hanna, on minulle itsellenikin tapahtunut aivan samaa, ja sinä et voi aavistaa, mikä ikävä aika se oli.

Bella oli punainen kuin tuli, vaikka pimeys peitti sen ja hän kallistui Hannan puoleen.