Part 3

-- Onpahan kurjaa, -- ajatteli hän, -- joutua näin tuntehikkaaksi siitä, että olen saanut hiukan ystävällisyyttä kokea. Jos en voi karaista itseäni, niin on paljon parempi välttää sitä kerrassaan. Sillä minä en tahdo, _en tahdo_ olla kenellekään kiitollisuuden velassa. _En tahdo_ yhtään ystävää, joka sitoo minut enemmän kuin muut, sillä ystävyys on paula, joka estää meidän vapauden. Parempi kun ei koskaan ole ollut ystävää, kuin että ystävä pettää! Niin sanoo äiti ja varmaankin on hän oikeassa. Bella on hyvä tyttö, mutta en pidä hänestä, enkä tahdokaan pitää. Ei hän saa minua voittaa, sillä ei hän kuitenkaan voisi uskollisena pysyä, -- tuo pieni herttainen olento, jota kaikki kilvan turmelevat... Minä tahdon tyytyä itseeni, ja olla _vapaa_ niin kauan kuin elän. Joku sisällinen ääni puhui kuitenkin tätä vastaan ja sulatti muurin, jota hän koetti puolustuksekseen rakentaa. Bellan iloiset silmät ja vieno ääni tunkivat kaiken läpi, jopa joutuivat hänen unelmiinsakin, kun hän vihdoin nukkui. Mutta hän heittäysi levottomasti edestakaisin ja heräsi välistä siitä että jokin hänen sydäntä painoi, jolle hän ei voinut mitään nimeä antaa, eikä edes tietänyt mikä se oli. Yön hiljaisuudessa kävi tämä hänelle yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin kyyneleitä alkoi vuotaa, joita hän ei luullut enää löytyvänkään. Mutta se teki hänelle hyvää ja hän salli niiden vuotaa kunnes uni vihdoin sulki niiltä lähteen.

Koulussa meni kaikki tavallista menoaan ilman muuta keskeytymistä, kuin tavanmukaiset kuukausiluvat. Hanna oli tuon ensimäisen käynnin jälkeen Bellan luona vetäytynyt yhä enemmän muista erilleen, Bella sai tuskin enää sanaakaan hänen suustaan. Ovi heidän välillään oli äkkiä mennyt lukkoon, ilman että Bella tiesi siihen mitään syytä.

-- Antaa sen jörön olla, -- tuumasivat toverit, kun he huomasivat, että Bellaan koski Hannan jäykkyys. -- Näethän sinä, että hän ylenkatsoo meitä kaikkia ja tahtoo mieluisemmin pysyä meistä erillään.

Mutta Bella ei voinut jättää häntä rauhaan; häntä veti vastustamaton tunne tuon jörömäisen, aran tytön puoleen. Hän tahtoi niin mielellään auttaa häntä tulemaan onnelliseksi ja ponnistihe löytääksensä avaimen tähän lukittuun oveen.

Hanna viehätti tovereitaan, vaikka olikin kylmä ja jäykkä. Hän johti niitä koettamattakin, niinkuin aina vahvat ja selkeät johtavat heikkoja! ja kehittymättömiä. Mutta hän ei tietänyt sitä itse ja tytöt olisivat myöskin panneet kiivaan vastalauseen sille, joka olisi sanonut, että he sallivat Hanna Rapen johtaa itseään. He kääntyivät hänen puoleensa, kun joku vaikea kysymys oli ratkaistava, ja joka kerta, kun luokalla oli jotakin sanottavaa opettajille, valittiin Hanna lähettilääksi. Niitä puhutellessa unhotti Hanna joskus umpimielisyytensä ja nämä huomasivat kummastellen, kuinka vähän joskus olivat ajatelleet mitä luonnollisimpia asioita. Mutta väliaikoina oli hän auttamattomasti äänetön ja vakava ja väistyi jokaisesta ystävyyden osoituksesta niin tylysti, että sillä loukkasi helläluontoisempia kumppaneitaan.

Eräänä Maaliskuun päivänä, jolloin oli pureva pakkanen, oli Bella kotimatkalla koulusta. Hän veti lakin alas korvilleen ja kätkeytyi nahkakaulukseen niinkuin taisi, mutta värisi kuitenkin kylmästä.

Kulkiessaan erään porttiholvin ohitse, kummastui hän suuresti, kun näki Hannan uutterasti toimivan erään pienen pojan lohduttelemisessa. Poikaselta olivat korvat paleltuneet ja Hanna oli juuri hieronut niitä lumella ja sitoi nyt ainoan villahuivinsa hänen päähänsä.

-- Mitä sinä täällä puuhaat? -- kysäsi Bella iloisesti ja suloinen lämpö virtasi hänen sydämmeensä pakkasesta huolimatta.

Hanna punastui. -- Se poloinen seisoi täällä niin surkeasti nyyhkyttäen ja sen pienet korvat olivat ihan valkoiset. -- Kas niin, mies, sanoi hän käskevällä äänellä, -- elä itke enää vaan mene kotiin ja pyydä äitiäsi, että hän vielä kerran hieroo korviasi lumella.

Poika, joka oli noin kuuden vuoden vanha, itki yhä pahemmasti. -- En minä osaa kotiin! -- nyyhkytti hän ja näytti niin surkealta, että Hannan täytyi kumartua hänen puoleensa, hyväillä häntä ja pyyhkiä hänen itkettyneitä silmiään. -- Tulepa kotiin minun kanssani, -- ehdotti Bella, -- me siellä hoidamme sinua ja otamme selkoa siitä missä asut. Hanna tulee mukaan!

Hanna ei voinut tätä kiusausta vastustaa. Hän näki Bellan panevan neulotun villanuttunsa pojan ohuen takin päälle, ottavan hänen kädestä ja taluttavan pois. Hän meni mukaan tietämättä syytä, vaan luuli että hän meni pojan tähden.

Kotona antoi Bella pojalle lämmintä maitoa ja vehnäleipää ja pienokaisen suru hälveni tunnin kuluessa. Tytöt istuivat kumpaisetkin hänen vieressään. Bella oli pessyt hänen silmänsä ja kätensä ja Hanna muutteli napit Lullen vanhassa palttoossa jonka pojan piti saada. Heitä miellytti tuo pienoinen löytölapsi ja tämä pieni tapaus näytti lähestyttävän heitä toisiinsakin.

Pentti oli ottanut poliisikamarilla ilmoittaakseen pojasta ja palasi sillä uutisella, että lapsen äiti jo oli käynyt siellä häntä kysymässä. Koska hän oli jättänyt sinne osoitteensa, ei ollut vaikeaa löytää häntä ja tytöt saattoivat suosikkinsa kotiin jälkeen puolenpäivän. Poika piteli heistä kiinni, kun heidän piti lähteä ja heidän oli vaikea päästä hänestä erilleen. Vihdoin onnistui heidän houkutella hänet mesileivällä ja lupauksella tulla jälleen käymään.

Oli hyvin tavallista koulussa, että valittiin itselleen lempiopettaja tai opettajatar, joita koristettiin kaikilla mahdollisilla hyveillä, mitkä tyttöjen aivot vaan saattoivat keksiä. Tätä lempihenkilöä ihailtiin sitten salaa, ja sille osoitettiin kaikenmoista hellyyttä. Sitä koetettiin kilvan palvella etehisessä hänen pukiessa päälleen tai riisuessa päällysvaatteet; hänen kaulahuivista tai turkista leikattiin salaa muistia. Ne opettajat, joita enin ihailtiin, saivat vaatteensa melkein pilalle tämän lapsellisen ajattelemattoman suosimisen tähden.

Neljännellä luokalla oli tämä moitittava tapa poistunut, sen jälkeen kun Hanna kerran oli näyttänyt, että se oli naurettava. -- Osoittakaa heille ennen kunnioitustanne olemalla tarkkoja heidän aineissaan, -- sanoi hän, ja tytöt häpesivät. Nykyään pitivät he yleisesti vaan maisteri Almista, historian opettajasta, ja Verna Sommarista, voimistelun opettajattaresta, ja tätä suosiotaan he yleensä toivat esiin siivolla ja kunnioittavalla tavulla.

Verna Sommarin ihailijain joukossa olivat Aina Berg ja Bella innokkaimpia. Nämä seisoivat paraikaa etehisessä, tuumaillen miten paraimmalla tavalla viettäisivät hänen lähestyvää syntymäpäiväänsä.

-- Hän on niin suloinen, -- huudahti Bella, -- tahtoisin antaa hänelle kuun ja auringon ja tähdet päälle päätteeksi.

-- Niin kyllä, -- liitti siihen Aina, -- hänellä ei ole vertaista. Minä aion ruveta voimistelun opettajaksi, niin saan olla enemmän hänen kanssaan.

-- Mutta mitä nyt annamme hänelle syntymäpäiväksi? -- Ja Bella rypisti miettiväisesti otsaansa.

-- Antakaamme ruusu, -- ehdoitti Aina, ja kirjoittakaamme siihen: ruusu ruusulle.

-- Ei, se kuuluu mauttomalta. Mutta jospa ompelisimme jotakin.

-- Emme taida joutaa. Vaan pitäisihän se olla _jotakin omaa tehoamme_. Osaatko sinä runoja kirjoittaa?

-- Enkä osaa, mikä sinut siihen luuloon saattoi? Mutta sinä osaat varmaankin.

-- Voi ei? -- virkkoi Aina ujosti. -- Mutta onhan sinulla veli. Pojat tavallisesti osaavat runoja kirjoittaa.

-- Kyllä Pentti ainakin osaa. Mutta sittenpä se ei olisikaan omaa tekoamme.

-- Voi niin, se on totta. Mitä ihmettä me nyt keksisimme? Jos antaisimme hänelle valokuvamme ja kirjoittaisimme sitten pikkuisen runon, muutamia sanoja vaan. Bertha, tule tänne! Etkö arvele, että meidän sopisi antaa valokuvamme Verna Sommarille hänen syntymäpäivilleen?

Bertha tuli. Hän oli pitkä, hoikka, poikamainen tyttö, josta yleisesti pidettiin hänen hiukan raakamaisen iloisuutensa tähden. Hän pani etusormensa nenälleen ja mietiskeli:

-- Niin, valokuvammeko? Hm! Ette te nyt minusta juuri niin kauniita ole, että...

-- Hyi sinua, ole siivolla, tai et saa ollenkaan salaisuuksiamme kuulla.

-- No, no, rauhoittukaa vaan, minä olen siivo kuin äsken silitetty yömyssy. Teidän valokuvanne!... Luonnollisessa suuruudessa tietysti --?

-- Sinä olet aika veitikka! -- nauroi Bella.

-- Niin, minkätähden te ette voisi antaa hänelle valokuvaanne, ei suinkaan kukaan ole saanut niistä patenttia?

-- Totta puhuen, on hän liian hyvä pilan esineeksi. -- Aina oli hiukan loukkautunut. -- Hän on niin suloinen, että minä antaisin silmät päästäni jos hän tahtoisi suudella minua vaan yhden ainoan kerran.

-- Olisipa kallis hinta yhdestä suudelmasta. Etkö voi tinkiä? Minä sinun sijassasi menisin hänen luokseen ja sanoisin: tehkää hyvin ja suudelkaa minua, niin saatte mesileivän.

-- Joutavia!

-- Maltapa, tuossa hän juuri tulee.

Eräs nuori nainen tumman sinisessä puvussa kulki samassa ohitse. Bertha tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet tyttöjen luo, jotka punaisina ja noloina olivat piiloutuneet nurkkaan.

-- Neiti Sommar, tässä on kaksi hiirtä, jotka olen saanut pyydykseen. Ne tahtoisivat niin mielellään suudella teitä mutta heidän ei taida kannattaa.

Tytöt yskivät ja iskivät silmää ja antoivat Berthalle kaikenlaisia varoituksen merkkejä, joista hän ei vähääkään huolinut.

-- He ovat valmiit antamaan teille silmänsä kumpainenkin yhdestä suudelmasta kullekin, mutta minulla on asioimiskykyä ja päätin hankkia heille tavaran huokeampaan hintaan.

Verna Sommar nauroi, mutta oli punainen hämmästyksestä, niinkuin tytötkin. Hän piti heistä siitä syystä, että he olivat niin reippaita voimistelussa, ja hän oli kyllä huomannut heidän ujon ihailunsa. Silittäen heidän tukkaansa suuteli hän heitä keveästi otsaan ja sanoi: -- minä pidän niin paljon vapaasta avonaisesta otsasta.

Bella pisti hetkeksi käsivartensa Vernan ympärille ja Aina pani ujosti kätensä hänen käteensä.

Bertha kulki sinne tänne kehuen teppostaan niin että joukko uteliaita keräytyi noiden kolmen ympärille. Hanna sai myös tiedon asiasta, mutta houkutteli tytöt pois kertomalla heille juttujaan..

-- Ja nyt me olemme hyviä tovereita! virkkoi Verna Sommar ja taputti noiden kahden olkapäitä. -- Eläköön koulu! Eläköön voimistelu!

-- Eläköön! -- huusivat Bella ja Aina sydämmensä syvyydestä ja syöksivät sitten pois, läpikäydäkseen vielä kerta yksinäisyydessä viimeisen hetken onnea.

Joillakuilla tytöillä oli tapana välistä puoleksi itsetietoisesti haeskella maisteri Almin suosiota, mutta toverit rankaisivat heitä niin ankarilla moitteilla, että he olivat varoillaan.

Oli varsinkin yksi tapaus, joka suututti luokkaa. Historian läksy oli ollut tavattoman pitkä ja vaikea ja niiden joukossa, jotka tuntia edellisellä lomahetkellä pitivät suurinta ääntä siitä, olivat Jenny Stenman ja Agnes Lund. -- Niin, minä en nukkunut tippaakaan koko yönä, ainoastaan noiden tuhmien vuosilukujen tähden, -- päivitteli Jenny. -- Onpa se kylläkin liian paljon vaadittu, että meillä, joilla on niin paljo muuta tekemistä, pitää olla 18 sivua läksyä yhtaikaa. Minä en käsitä, mitä maisteri ajatteli.

-- Minulla on kauhea päänkivistys, -- huokasi Agnes. -- Ei ikinä meillä vielä ole ollut semmoista jättiläisläksyä.

Se oli yleinen mielipide ja, kun tunti alkoi, nousi Hanna kenenkään pyytämättä ja sanoi: -- läksy on ollut tavattoman vaikea tällä kertaa, jonka tähden maisteri on hyvä suopi anteeksi, jos ei erittäin hyvin käy.

Maisteri Alm näytti kummastuneelta. -- Vai niin, oliko se todellakin niin vaikea? Onko koko luokka tyytymätön viimeiseen läksyyn.

-- Kyllä, -- vastasivat monet äänet joukosta. Silloin nousi Jenny Stenman ja heittäen maisteriin suosiota hakevan katseen, sanoi hän: -- Ei _minusta_ läksy ole liian vaikea, se kai on meidän syymme, olemme ehkä olleet huolimattomia. Eihän maisterilla ole tapana antaa meille liian pitkiä läksyjä.

-- Kyllähän meillä usein on ollut vaikeampiakin läksyjä, -- säisti Agnes Lund ja kiinnitti silmänsä moittien luokkaan.

Epäselvä murina kuului ja maisteri Alm näytti olevan kahdella päällä. Mutta kuulusteleminen alkoi. Kolmeen ensimmäiseen kysymykseen ei viitannut kukaan muu kuin Hanna, mutta kun maisteri sitten katsoi kummastellen Stenmaniin ja Lundiin, nousivat näidenkin kädet. Kun Agnesin piti vastata, oli hän epävarma, punastui ja kiersi kysymyksen tuomalla esiin muutamia yleisiä lauseita. Jennykin pääsi helposti asiasta kiertelemällä ja oli sanovinaan oikein, vaikka teki sen vasta silloin, kun maisteri oli korjannut hänen erehdyksensä; olipa vaikea ottaa selkoa siitä mitä hän oli osannut, mitä ei. Muut osasivat huonosti, yksin Hannakin, jonka hyvä muisti muuten teki vaikeimmatkin läksyt leikiksi vaan.

Tunnin kuluttua nousi luokalla kauhea hälinä. Tytöt tunkeutuivat Jennyn ja Agnesin ympärille vihaisina ja riidanhimoisina. Heidän kunniantuntoansa loukkasi moinen totuuden vääristeleminen.

-- Kuinka _saatoitte_ te seisoa siinä ja valhetella, minkä vaan ennätitte? -- huudahti Bertha Eriksson. -- Taivas, kuinka suloisia te olitte olevinanne, ettekä kuitenkaan osanneet mitään, ei mitäkään! -- Hän napsautti sormillaan. -- Minä ylönkatson teitä, sen minä sanon!

-- Siitä minä huolin viis, -- vastasi Jenny vihaisesti. -- Sitä paitse voin sanoa sinulle että minä osasin läksyn. Tee hyvin ja ole pilkkaamatta, muuten...

-- Mitä muuten! -- ivasi Bertha ja oli valmistuvinaan taisteluun. -- Tahdotko olla nyrkkisillä, niin tule tänne!

-- En olisi luullut, että sinä saattaisit noin teeskennellä, Jenny, -- lausui Bella suoraan osoittaen suuttumustaan. -- Olithan sinä juuri ikään kuin pitänyt melua tuosta läksystä.

-- Te olette pelkurimaisia jäniksiä, -- huusi Bertha ja meni tiehensä vihoissaan.

Hanna ei sanonut mitään, mutta se katse, jonka hän tunnilla loi noihin kahteen toveriin, osoitti enemmän pahaa mieltä kuin katkerimmat sanat. Kaikki tuommoiset tapaukset eivät koskeneet häneen persoonallisesti, mutta ne nöyryyttivät häntä kaikkien tyttöjen puolesta. Kaikki, joista tavallisesti tyttöjä syytettiin: pintapuolisuus, turhamielisyys, totuuden puute, loukkasi häntä sitä syvemmin, jota useammin hän näki, että syytöksissä oli perää. Ja vaikka hän oli niin nuori, oli hänessä tulinen halu poistaa elämän tavoista kaiken viekkauden, kaiken, joka ei totuuden kannalta katsoen ollut täysarvoista. Häntä ilahdutti se, että luokka niin yksimielisesti vastusti valhetta ja sen syytä, mutta hän ei puhunut itse mitään, koska tiesi että hänen mielipiteitä kyllä tunnettiin.

Kun hänen piti koulusta lähteä, tuli Agnes Lund hänen luoksensa etehiseen.

-- Moititko sinäkin meitä, Hanna? -- kysyi hän ja ääni ei soinut ihan tavalliselta.

-- Kyllä, -- vastasi Hanna vakavasti, -- teidän käytöksenne oli kurja.

-- Mutta, näetkö, minä en tietänyt ... en voinut luulla, että sitä otettaisiin niin pahalta kannalta. Minä tahdoin vaan, ettei maisteri luulisi koko luokkaa niin huolettomaksi...

-- _Se ei ole totta_, -- vastasi Hanna ja katsoi Agnesiin noilla rehellisillä silmillä, joiden edestä kaikkien pienten pakkovalheiden täytyi väistyä. -- Se ei ole totta, sillä sinä tiedät hyvin hyvästi vaan tarkoittaneesi, että itse esiytyisit paremmassa valossa kuin me muut. Tunnusta, että niin oli.

Agnes heitti häneen aran katseen, mutisi jotakin ja purskahti suureen itkuun. Siinä oli puoleksi nöyryytystä puoleksi vihaa ja kuitenkin myös halua voittaa takaisin Hannan kunnioituksen, jos mahdollista.

-- Minä en ole tottunut niin ankaraan totuuteen, -- nyyhkytti hän, -- enkä ole sitä harrastanutkaan. Mutta ehkä ... jos autat minua...

Hanna ojensi hänelle lasin vettä. -- Juo nyt, -- sanoi hän ystävällisesti, -- meidän pitää joskus puhua tästä. Nyt minun täytyy lähteä.

-- No, ethän vihaa minua, -- virkkoi Agnes ja tavoitteli hänen kättään, -- ethän ylönkatso minua niin, ettet tahtoisi kättäni puristaa?

-- En, mutta minä vihaan _valhetta_, -- vastasi Hanna ja puristaen Agnesin kättä kiiruhti hän Bellaa saavuttamaan.

Erään neljännen luokan oppilaan, Lilli Enestamin luona piti olla iltaseura, ja Pentti ja Bella olivat myös kutsutut, sekä Hanna. Siellä aiottiin tanssia ja Hanna, joka ei sitä osannut eikä pitänyt siitä, päätti olla seuraan lähtemättä. Mutta Bella, jolla aina oli hauskaa, joka tanssi mielellään ja josta niin yleisesti pidettiin, pyysi ja rukoili että Hanna tulisi mukaan.

-- Minun tähteni, -- pyysi hän niin hellästi että kivi olisi siitä heltynyt. -- Minäkään en huoli lähteä, jos et sinä tule.

Hanna epäili, mutta se kiitollisuus, jota hän tunsi Bellaa kohtaan, joka aina oli ystävällinen ja auttavainen hänelle, saattoi häntä vihdoin myöntymään.

-- Mutta, -- virkkoi hän Bellalle, joka sulasta ilosta hyppäsi kuin villi varsa, -- minulla on vaan musta villapukuni ja tulen istumaan äänettömänä ja jäykkänä kuin egyptiläinen muumia. Saat vielä hävetä minua, sen saat nähdä.

-- Oi, sen häpeän minä kärsin ihastuksella, kun sinä vaan tulet. Saat olla muumiana niin paljon kuin vaan tahdot, minä olen sitten professori, joka tutkin hieroglyfejäsi ja selitän ne ihmiskunnalle.

Tanssijaispäivä tuli ja Hanna, paraimmassa mustassa puvussaan ja uusi pitsi kaulan ympärillä, meni kutsumapaikkaan Bellan ja Pentin seurassa. Bellalla oli vaalean sininen merinopuku ja hän oli niin hieno ja suloinen, että Hanna ihmetteli, olisiko kukaan niin hieno kuin hän.

Etehisessä kuiskasi Bella Hannalle: -- nyt voit pistää käsineet käteesi.

-- Käsineetkö! Mitä minä käsineistä, ei minulla ole kylmä täällä. Sehän on naurettavaa, että käsiä peitetään ja kaulaa paljastetaan. Minkä tähden he tekevät niin?

-- Sentähden, että semmoinen on tapa. -- Mutta täytynee sinun välttää ilman käsineitäkin, en ole kuullut, että muumioilla olisi ollutkaan semmoisia.

He astuivat sisälle suureen kirkkaasti valaistuun saliin. Seinissä oli kynttilöitä, kruunussa kynttilöitä, lamppuja, kuvastimia, kauniita kasveja, -- kaikki oli niin loistavaa, että Hannan silmiä häikäisi.

Lilli ja hänen äitinsä tervehtivät vieraita. Lilli heitti salavihkaa säikähtyneen katseen Hannan mustaan pukuun ja paljaisiin käsiin, mutta osasi siksi hillitä itsensä, ettei ollut mitään huomaavinaan. He istuivat rinnakkain koulussa ja Lilli, niinkuin muutkin toverit, tunsi itsensä vedetyksi Hannan puoleen.

Kun Hanna katsoi ympärilleen, näki hän monta tuttavaa. Siellä olivat Agnes ja Siiri, Bibbi ja Bertha sekä koko joukko muita. Ja poikien joukossa oli monta semmoista, joita hän oli tavannut Pentin luona.

Mutta kuinka kummallisilta ja juhlallisilta kaikki nyt näyttivät! Tytöt komeissa, vaaleissa, silkillä koristetuissa villapuvuissa sekä varustetut silkkinauhoilla, kukilla ja valkoisilla käsineillä. Bella oli yksinkertaisimpia, sen huomasi hän nyt kummastuksella ja ilolla. Samassa näki hän, että hänen mustaa pukuansa katseltiin jonkunmoisella hämmästyksellä. Mutta koska hän ei koskaan ollut huolinut puvustaan, kuin vaan oli siistissä vaatteissa, ei hän nytkään välittänyt siitä.

Bella tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanansa nurkkaan, jossa muutamat kumppanit seisoivat. Hanna tervehti ystävällisesti, mutta hänelle vastattiin jotenkin tylysti. Sitä pidettiin nähtävästi pahana, ettei hän ollut kiharoittanut tukkaansa eikä ostanut käsineitä.

Keskustelu kävi hitaasti ja puoliääneen; kaikki olivat yhtäkkiä muuttuneet niin vieraiksi keskenänsä, joka kummastutti Hannaa. Tytöt venyttelivät käsineitään saadaksensa niitä pitemmiksi ja katselivat salavihkaa poikiin, jotka mustan lammaskarjan näköisinä seisoivat vastakkaisessa nurkassa ja näyttivät tuhmilta ja ikäviltä. Minkätähden ne eivät saattaneet tulla esille ja puhella tyttöjen kanssa?

Eräässä salin nurkassa istuivat Inez ja Bibb ja kuiskailivat keskenänsä ja vilkkaasti liikkuivat kädet ja silmät. Niillä näkyi olevan hauskaa ja Hanna meni heidän luo tervehtiäksensä. Nämä eivät huomanneet hänen lähestyvän ja siten sattui hän kuulemaan lopun eräästä juhlallisesta kuiskauksesta: -- ... ja kirjeen alla oli: elämässä ja kuolemassa sinun oma Eerosi... Puhe keskeytyi äkkiä, kun he huomasivat Hannan.

-- Häiritsenkö teitä? -- kysyi hän ja pidätti itsensä väkisen irvistelemästä kuulemansa johdosta.

-- Et suinkaan, -- vastaus kuului hiukan pakolliselta, -- me puhuimme tutkintopuvuistamme.

-- En taida sille mitään, että kuulin teidän puhuvan muusta, -- lausui Hanna rehellisellä tavallaan. Hän istui hetkeksi heidän luo ja koetti alottaa keskustelua, mutta huomattuansa, että tytöt näyttivät olevan hämillään, nousi hän jälleen ja meni Bellan ja parin muun tytön luo.

-- Mutta sanokaa minulle, eikö tämä ole kovin jäykkää? -- sanoi hän ja istahti niiden luo pienelle jakkaralle, joka oli seisonut sohvan alla.

-- Hyvänen aika, Hanna kulta, -- huudahti Siiri säikähtyneenä ja teki hänelle sijaa sohvassa. Ei täällä sovi olla niinkuin omassa kodissaan.

-- Eikö? Mikä häpeä se on, jos istuu jakkaralle eikä sohvassa, voiko kukaan sitä selittää?

-- Ei sitä tanssijaisissa niin tehdä, -- keskeytti Selma.

-- Sama se mitä on _tapana_, kun ei vaan tehdä vääryyttä, -- väitti Hanna, joka oli itsepintaisella tuulella ja valmis taistelemaan koko maailman pikkumaisuutta vastaan.

-- Näetkö, se on epäkohteliaisuus emäntää vastaan. Kun kerran tulit tänne, täytyy sinun noudattaa talon tapoja. -- Bella näytti niin vakavalta, että Hanna purskahti nauruun.

-- Sinä olet niin juhlallinen, kun jos minä olisin vasikan varastanut. Mutta minä ymmärrän kumminkin _sinun_ syysi ja koetan olla siivolla, -- jos vaan voin. Mutta eikö tämä kaikki ole kauhean ikävää? -- liitti hän hiljemmällä äänellä.

-- Mikä? -- Tytöt näyttivät kummastuneilta.

-- No, tämä kaikki täällä tänä iltana, että olemme tulleet tänne puristettuina ahtaisin vaatteihin ja puhumme ja liikumme niinkuin meillä olisi lasipalasia ruumiissa. Katselemme sitten nyt tässä toistemme vaatteita, juomme teetä käsineet kädessä ja odotamme tulia tanssiin kutsutuiksi, sen sijaan että itse hyppisimme mielemme mukaan. En minä ainakaan anna viittä penniä tämmöisestä huvista.

-- Sinä tahtoisit ehkä itse kutsua tanssiin, -- ivasi Alma Brennlund, joka oli yhtynyt heihin.

-- Tietysti. Ja jos minä vähääkään huolisin tanssista, menisin minä kutsumaan Penttiä tai Bellaa ja hyppelisin heidän kanssaan aika lailla. Sen tekisin ihan varmaan.

-- Ohoh, sitä sinä et uskaltaisi, -- virkkoi Alma varomattomasti.

-- Enkö uskaltaisi? Näytänkö minä?

Alma katseli häntä säälien. -- Kuinka sinä siinä liioittelet, rakas Hanna. Sinä riistät itseltäsi kaiken ilon, morkkaamalla ja ivaamalla kaikkea. Et sinä kuitenkaan saa maailmaa kulkemaan sitä uraa kun _sinä_ tahdot.

-- Sepä on paha maailmalle se! -- sanoi Hanna tylysti.

Salin toisessa päässä olevien poikien joukossa näki hän muutamia, joihin hän oli tutustunut Palmfeltien luona. Hän nyykäytti heille iloisesti päätään, ja kun he eivät vastanneet, nousi hän ja meni niiden puolelle, tietämättä niistä monista moittivista katseista, jotka häntä seurasivat.

-- Ajatelkaa, kun viitsii näytellä itseään noin, varsinkin kun on puettu kuin navettapiika! -- kuiskasi eräs tyttö naapurilleen.

Bella kuuli tämän kuiskauksen. -- Mitä pahaa siinä on, että hän menee puhuttelemaan poikia, joita hän näkee melkein joka päivä? -- kysyi hän.

-- Pitäisihän hänen kuitenkin ymmärtää, ettei se sovi tanssijaisissa, -- vastasi edellinen lyhyesti. -- Mutta sopiihan sitä odottaa vaikka mitä semmoiselta, joka tulee tanssijaisiin mustassa villapuvussa ilman käsineitä.

-- Hannalla ei ole yhtään parempaa pukua ja minä houkuttelin häntä tulemaan mukaani.. Ja toivonpa myös, että Lilli on kutsunut meitä itsemme eikä vaatteemme tähden.

Bella oli punainen innosta puolustaa Hannaa. Moitteet koskivat häneen, koska se laillaan oli hänen syynsä, että Hanna sai niitä kärsiä.

-- Olkoonpa vaan niinkin, -- jatkoi toinen, -- mutta olisinpa minä hänen sijassaan piiloutunut johonkin nurkkaan ja pysynyt siellä, ennenkuin olisin tahtonut herättää huomiota tuommoisella ... tuommoisella ... vapaalla käytöksellä.

Bella meni Hannaa vastaan, joka nyt juuri palasi retkeltään poikien luo.