Part 2

-- Sinäkin Brutoni! -- lausui Hanna hymyillen, jonka raitis tuuli ja ajatus uudesta huvituksesta panivat hyvälle tuulelle. -- Todistakaa, että olen väärässä, niin herkeän paikalla. Minusta tuntuu, että teidän päinvastoin pitäisi olla minulle kiitolliset siitä lisähuvista, jonka saatte minun kömpelömäisyyteni tähden.

Joukko huvimajan luota hajosi. Kaukana nähtiin Jenny Stenmanin piirtävän niitä kauniimpia pyörtöjä jään pintaan; häntä seurasi puoli tusinaa lyseolaisia, jotka silmittömästi ihailivat häntä. Hänen kauniit silmänsä loistivat otsatukan alta, hakien mieltymystä kaikkialla, ja ahtaasen kureuumaan puristettu siro vartalonsa liikkui niin pehmeästi ja viehättävästi, että lyseolaiset arvelivat, etteivät koskaan olleet nähneet mitään kauniimpaa nukkea. Kun hän väsyi, mikä usein tapahtui, kiiruhtivat he kilvan kuljettamaan häntä kelkkatuolilla. Hän silloin tuon tuostakin päästi pieniä lapsellisia huutoja muka pelosta, joka kerta kun kelkka teki jonkun jyrkän käänteen, tai kun he huimalla vauhdilla olivat ajaa jonkun päälle. Mutta hän samassa nautti siitä että niin täydellisesti oli ohjaajansa vallassa.

Radan toisessa päässä teki Hanna ensimäiset kokeet jalossa luistelutaidossa. Joka tuulen puuska, joka halkeama jäässä saattoi hänet lankeamaan, mutta hän nousi aina yhtä rohkeasti, huolimatta ohitsekulkijain satunnaisesta hymystä. Hänen harras toivonsa oli, että pian voisi siksi hallita liikkeitään, ettei niin helposti joutuisi ankaran lounastuulen uhriksi.

Eräs nuori ylioppilas, johonka hän oli tutustunut kotipuolellaan, tuli tarjoomaan hänelle apuansa. Hän oli hyvin siro ja hieno ja luisteli niinkuin koko maailman ihailevat katseet olisivat häntä seuranneet.

-- Neiti Rappe, saanko kunnian tarjota teille käsivarteni nojaksi? -- sanoi hän ja tarjosi hiukan mahtavasti Hannalle kättänsä.

-- Ei kiitos, -- vastasi Hanna lyhyesti, -- tulen minä toimeen ilmankin. -- Ja hän kääntyi poispäin ja ponnisti edelleen hoiperrellen.

-- Siunatkoon näitä hameita! -- huudahti hän kärsimättömästi Bellalle, kun tämä hetken kuluttua lähestyi häntä. Milloin ne kiertyvät jalkoihini, niinkuin siima onkivavan ympärille, milloin heiluvat ne, kuin mikähän lippu tuulessa. Maltapa, niin saat nähdä, että kerran vapaudun näistä säikeistä ja hankin itselleni puvun oman mieleni mukaan.

Bella ei hetkeäkään epäillyt, ettei hän sitä tekisi. Mutta hän arveli itsekseen, tulisiko hän tekemään samaa. Hannalla oli niin kummallisia uusia aatteita, mutta hän oli oikeassa niin monessa suhteessa, niin minkätähden ei tässäkin? Ja Bellasta alkoi jo tuntua, kuinka hengitys kävi raskaaksi ja liikkeet kankeiksi sen puvun tähden, jota hän käytti.

-- Kas siellä on veli Pentti, joka opetti minua luistelemaan, -- huudahti hän iloisesti ja osoitti erästä nuorukaista. -- Etkö tahdo antaa hänen taluttaa itseäsi, hän on vahva kuin jääkarhu.

-- Ei kiitos, en minä tarvitse mitään apua, -- lausui Hanna ylvästellen ja kaatui samassa halkeaman johdosta.

-- Näetkö kuinka ylpeys käy lankeemuksen edellä, -- nauroi Bella. -- Tule tänne, Pentti, ja ojenna voitetulle sankarittarelle kätesi!

Hanna heitti katseen Pentin vakavaan muotoon, yksinkertaiseen pukuun ja karhumaiseen ryhtiin ja rauhoittui. Hän ojensi Bellan veljelle kätensä ja tämä veti hänet ylös paremmin kovakätisesti kuin ritarillisesti.

Bella unhotti pitkäksi aikaa luistelemisen, nauttiaksensa Hannan ja Pentin somasta kulusta vastatuulessa: Hanna häilyi sinne ja tänne niinkuin kellon läpäsin, Pentti taas nojasi häntä isällisellä katsannolla. Vihdoin pääsivät he suurella vaivalla huvimajan luo, jossa Hanna läähättäen ja nauraen vaipui alas penkille.

Bella luisteli muiden luo ja he muodostivat jonon. Pehmeästi ja notkeasti kiitivät he tasaisin liikkeisin eteenpäin ja kaikki nuoret päät taipuivat samaan tahtiin. He olivat vähän sievien lumpeen kukkien näköisiä, jotka aaltojen mukana nousevat ja laskeutuvat.

Jenny Stenman yhtyi heihin. Hän oli juuri tavannut tuon hienon ylioppilaan, joka päivitteli Hannan epäkohteliaisuutta. Ja nyt kun juuri sattui katsahtamaan rantaan, näki hän Hannan, nojaten erääsen nuorukaiseen, suuntaavan matkaansa huvimajaa kohti.

Jenny tirskui pilkallisesti: Onpa tuo Rappe kaikkein tuhmin olento, minkä koskaan olen nähnyt. Äsken antoi hän rukkaset herra Hallgrenille, joka ystävällisesti tarjosi hänelle apuansa, ja tuossa luisteli hän nyt käsi kädessä erään ylenkatsomansa "keikastelijan" kanssa.

-- No mutta, Jenny kulta, -- sehän on Pentti! -- huudahti Bella nauraen kohti kurkkua. Otaksuminen että Pentti olisi keikastelija, huvitti I häntä sanomattomasti.

Jenny näytti nololta, mutta jatkoi: -- entä sitten! Ei hän ole oikeutettu olemaan epäkohtelias toiselle ja kohtelias toiselle. -- Se on kaikkia hienoja tapoja vastaan.

Bella alkoi suuttua Hannan puolesta ja piti Jennyn puhetta tuhmana.

-- Tietysti täytyy tytöllä olla oikeus vastaanottaa palvelus tai kieltäytyä siitä, -- sanoi hän. -- Minkätähden tarvitsisi hänen vastaanottaa apua semmoiselta, josta hän ei pidä.

-- Bella kulta, kuinka lapsellinen sinä olet! Kuinka kävisi meidän tanssiaisissa ja pidoissa, jos tyttöjen sallittaisi näyttää mieltymystään ja vastenmielisyyttään.

-- Mutta niinpä _pitäisi_ kuitenkin olla, -- intti Bella odottamattomalla lujuudella. -- Raukkamaista on näyttää mieltymystä semmoisissa tapauksissa, jolloin tunne käypi päinvastaiseen suuntaan. -- Elä viitsi matkia Hanna Rappea, sanoi Jenny pistävästi. -- Kyllähän me tiedämme että sinä olet saanut häneltä mielipiteesi.

Bella punastui harmista. -- Se ei ole totta, sinä olet ilkeä, Jenny. Minä olen aina ajatellut ja tulen aina ajattelemaan niin.

-- Minä olen samaa mieltä kuin Bella, -- keskeytti Aina Berg hiljaisesti.

-- Ja minä pidän Jennyn puolta, -- sanoi Alma Brennlund. -- Olisihan se kauhea loukkaus pojalle, jos hän tulisi esimerkiksi tanssiin pyytämään ja saisi kiellon.

-- Ei kukaan kelpo tyttö annakaan semmoista kieltoa ilman syytä. -- Bellan ääni värisi hiukan.

-- Syytä! Vielä mitä! Ehkä semmoisesta syystä, että poika on hänelle sormisuukon heittänyt.

Äsken voitettu harmi syttyi uudestaan ja pani Jennyn posket hehkumaan.

-- Voi Bella kulta, kyllä koko maailma silloin kääntyisi ylös alas, jos ihmiset saisivat esiintuoda kaikki tunteensa.

-- Ainakin se muuttuisi rehellisemmäksi, -- väitti Bella, joka himmeästi tunsi, että seuraelämän korean pinnan alla piili paljon epärehellisyyttä.

-- No, ei tästä kannata sen enempää väittää, -- virkkoi Jenny loukkautuneena. -- Sinä taidat tahtoa kumota kaikki, mikä kuuluu hyvään ja totuttuun tapaan. Enpä kuitenkaan luule, että siten tulet parantamaan maailmaa ja ihmisiä ... et sinä eikä Hanna Rappe.

Nämä viimeiset sanat lausuttiin kostonhimoisella äänellä, mutta Bella ei huomannut sitä. Hän näki Hannan lähestyvän luistimet kädessä. Hannan suorassa katseessa ei ollut enää harmin jälkeäkään, kun hän, ojentaen Jennylle kättä, sanoi: -- suo minulle anteeksi, minä en aina punnitse sanojani!

Jenny mutisi jotakin kuulumatonta ja kiiruhti kotiin muiden edellä.

Bella sai hänet kiinni. -- Elä ole pahoillasi, Jenny, -- pyysi hän ystävällisesti, -- en ole tahtonut loukata sinua. Ehkä olenkin liioitellut. En ole vielä kylliksi ajatellut näitä asioita.

Jenny näytti yhä vaan suuttuneelta. -- En ymmärrä, kuinka sinä voit olla niin lapsellinen, Bella, ja tekeytyä mahtavaksi näin pienissä seikoissa. Mitä se tekee, jos pojat ovat kohteliaita tytöille ja näyttävät pitävänsä heistä, ei suinkaan siinä ole mitään pahaa?

-- Saavathan ne olla ystävällisiä ja kohteliaita, senhän meidän kaikkien pitää olla kaikkia kohtaan. Mutta löytyy raja, Jenny, jonka toiselle puolelle ei pidä mennä. Äiti on puhunut minulle tästä ja sanonut, että meidän tyttöjen täytyy itseämme kunnioittaa, emmekä saa sallia keneltäkään liikaa rohkeutta. Muuten meistä tehdään leluja, joita jokainen pitää oikeutenaan hypistellä.

Jenny tiuskasi. -- Kuinka lapsellinen sinä olet. Sinä et aavistakaan, ettei se useinkaan ole leikkiä, vaan täyttä totta -- tuommoinen kohteliaisuus. Jospa vaan tietäisit, mitä kaikkea pojat ovat minulle puhuneet! Minun on ollut oikein vaikea särkeä niin monta sydäntä.

Mutta yhdestä toiseen, oletko lukenut erästä kirjaa jonka nimi on "Betsy tai murtunut sydän"? Etkö! Sen sinun täytyy välttämättömästi lukea. Minäpä lähetän sen sinulle, niin saat nähdä että pidät siitä.

-- Sitä en usko, -- vastasi Bella, -- mutta minä kysyn äidiltä saanko sitä lukea.

-- Joutavia! Kuinka sinä olet itsenäisyyttä vailla Hänellä nyt ei varmaan ole mitään sitä vastaan, että sinä sen luet. Se on niin viehättävä, että minä kahtena iltana perätysten valvoin ja luin sitä kello kolmeen.

-- Hyvästi, Jenny, nyt täytyy minun lähteä.

-- Hyvästi, rakas pikku Bella. Elä nyt vaan muutu tuommoiseksi ikäväksi pyhimykseksi, joka pitää itsensä kaikkia muita parempana.

Rata oli nyt käynyt melkein tyhjäksi. Lounastuuli oli päässyt itsevaltaiseksi, ajoi pitkin jäätä katkonaisia havun oksia, paperilippuja ja papyrossin päitä. Ympärillä olevat kuuset kuiskailivat keskenänsä. Ne olivat kuulleet ja nähneet niin paljon virkaansa toimittaessa. Uusia ajan virtoja, jotka liikkuivat nuorten joukossa, siellä täällä sirottaen siemeniä hyvään maalajiin, ja sitkeitä vanhoja juurivesoja, joita oli mahdotonta kitkeä pois, sillä niiden juuret ylettyivät syvälle maan poveen.

-- Pikku siskojen piti keittää nekkoja pihalla ja Pentti on tehnyt mainion kelkkamäen, etkö sinäkin Hanna tulisi meille jälkeen puolenpäivän?

Levottomuus punotti Bellan poskia ja hän jatkoi: -- äitikin käski sanoa terveisiä ja pyytää, että sinä tulisit. -- Ja kun Hanna näki, kuinka Bella toivoi hänen tulevan, vastasi hän hetken epäiltyänsä myöntävästi. Bella juoksi kotiin edeltäpäin ilmoittamaan sitä iloista uutista siskoilleen, jotka juuri olivat mäkeä korjailemassa ja puita keräilemässä nekkuvalkeaa varten. Tämä oli sytytettävä neliskulmaisen lumimajan keskelle, johon olivat kokoelleet rahia ja kaikenmoisia leluja. Kun Hanna hetken kuluttua saapui, alkoi mäenlasku. Mäki oli jyrkkä ja tasainen ja vei hyvää vauhtia koko pihan läpi ulos kadulle. Lulle heittäysi taitavasti vatsalle "Polle'ensa", levitti säärensä ja laski alas, niin että paukkui ulkohuoneiden nurkissa. Pentti oli niin reipas, että hän seisoi kuin sirkuksessa ajaja "Ajax'insa" selässä ja tuskin räpytti silmiään hurjimmassakaan vauhdissa. Mutta kerran kävi hänellekin hullusti: Hän joutui luminietokseen, sillaikaa kun Ajax omin päin jatkoi kulkuaan, ja löi niskansa keittiön portaihin.

Tytöt ohjasivat vuorotellen, sillä Hannalla ei ollut omaa kelkkaa. Hänen pitkät säärensä olivat yhä tiellä, istuipa miten tahansa, ja Bella oli ihan voimaton paljaasta naurusta, niin että hän alinomaa putosi kelkalta. Hän ihaili Hannaa, kun tämä ilman sanottavaa ponnistusta veti sekä hänen että Liisin ylämäessä ja kun hän nosti Bellan turkkineen päivineen vesisaumiolle istumaan. Lulle katseli silmät selällään tätä voimien osoitusta.

-- Mistä olet tullut noin väkeväksi, Hanna Rappe? kysäsi hän.

-- Siitä kun olen kyntänyt, syönyt hapanleipää ja kantanut puita, -- vastasi Hanna iloisesti.

-- Voi, oletko todellakin saanut kyntää? Sitä en minä ole vielä saanut, vaikka olen poika.

-- Niin, näetkö, minä olin itse hevosena. Meillä ei ollut hevosta eikä renkiä ja kun tuli kiire niin rupesin itse auran eteen ja vedin sitä potaattimaassamme.

-- Ohoh! -- huudahtivat lapset.

-- Entä kuka ajoi?

-- Eihän sitä silloin tarvittu ajajaa kun hevonen itse oli niin viisas. Se tiesi ihan mitä sen piti tehdä, ja kun vako oli kynnetty otti se potaattia ja pisti ne multaan.

-- Mutta miten se otti niitä? Suuhunko?

-- Etujaloilla, -- nauroi Hanna.

-- Ei suinkaan hän voinut ottaa kuin yhden kerrallaan, -- arveli Lulle.

-- Kyllä, hänellä oli kori...

-- Ehkä kuonossa, niinkuin Pontuksella Fågelvikissä, -- ja molemmat lapset nauroivat sydämmellisesti Lullen sukkeluudelle. Heidän vilkkaassa mielikuvituksessa oli Hanna todellakin muuttunut hevoseksi ja tulvailemalla tuli nyt heidän kysymyksiään ja otaksumisiaan, joihin Hanna vastasi omituisella hauskalla tavallaan. Hän ihastutti heitä matkimalla lehmiä ja lampaita, kukkoa ja muita eläimiä, niin että mäenlasku heiltä unhottui ja he jäivät Hannan luo lumimajaan.

-- Ja tiedättekö, kun meidän pässimme putosi jokeen äkkijyrkässä rannassa, hyppäsin minä perästä ja vedin sen maalle sarvista.

-- Ohoh! Etkö peljännyt, että se puskisi sinua?

-- Ei, Pelle pitää minua kunniassa, sen jälkeen kun minä annoin sille selkään, kun se oli purrut rikki uuden onkivapani. Se on vaan silloin kun hän näkee jonkun juoksevan, kun hänkin lähtee perästä ja uhkaa sarvillaan.

Kun ilta pimeni, sytytettiin tuli pienessä takassa ja siirappi pantiin tulelle. Lulle määrättiin lämmittäjäksi; Bella hämmensi siirappikeitosta; Pentti teki tötteröt ja Liisi hiipi Hannan viereen, joka huvitti seuraa hauskoilla jutuilla.

-- Erään kerran lähetti äiti minua asialle toiselle puolelle jokea. Meidän veneemme oli poissa, ei ketään näkynyt koko rannassa ja äidillä oli kiire. Mitä piti minun tehdä? Minä keksin keinon. Siellä kotona seisoi vanha karsiusittunut allas rännin alla. Minä vieritin sen jokeen -- ei kukaan nähnyt minua, -- otin lapion kellarista airoksi ja lähdin matkalle. Eläköön! Allas vuoti kauheasti, mutta minä ajattelin: joka uskaltaa se voittaa! ja sousin kaikin voimin. Joki ei ollut leveä siinä paikassa ja minä pääsin hengissä toiseen rantaan. Jätin sitten sukat ja kengät rantaan ja juoksin avojaloin kylään. Asian toimitettua piti minun mennä kotiin samalla tavalla. Minä käänsin altaan ylös alas -- se oli mukavin keino saada se tyhjäksi -- ja rupesin taas siihen. Mutta nyt oli käydä hullusti. Keskellä jokea liukahti jalkani altaan taikinassa olevaa pohjaa vastaan ja minä putosin suinpäin veteen ja allas jäi makaamaan syrjälleen. Minä sain lapion käteeni ja uin sen nojassa maalle. Se oli kova työ, sillä hameet kiertyivät, ympärilleni ja estivät minun liikkeitäni. Mutta ei rikkaruoho niin pian häviä ja minä pääsin kuin pääsinkin rantaan. Ei kukaan ihminen ollut nähnyt menoani, paitse meidän naapurimme koira, joka seisoi haukkuen rannassa. Sukat ja kengät purjehtivat omin päin jokea myöten alas ja allas oli siksi viisas, että se itsestään laski rantaan pieneen mutkaan, joka oli vähän matkan päässä.

Lapset olivat kuunnelleet suurimmalla innolla ja Bella ei ollut pitkään aikaan muistanut hämmentää siirappia, saadaksensa kuulla tuon hauskan jutun loppua.

-- Etkö sitten sairastanut tuon seikkailun perästä?

-- Hyh! Mitä vielä! Minä aivastin kolme kertaa ja se oli koko tauti. Mutta ... täällä haisee paistetulle nahalle ... ethän se vaan liene sinä, Pentti?

Pentti veti jalkansa luokseen, jotka kyllä lienevät olleet liian lähellä tulta. Bella muisti silloin siirapin. Voi surkeutta! Hänen kasvonsa osoittivat mitä surkeinta mielentilaa, kun hän maistoi keitostaan. Se oli katkeramakuinen, kuin maruna ja kovaa kuin lasi.

-- Pohjaan palanut!

-- Pohjaan palanut! kaikui surkeasti suusta suuhun. Pentti ja Hanna olivat itkevinään ääneen; pikkulapsilla oli vielä toiveita ja koettivat pureskella kovettunutta siirappia. Ei sitä sopinut ylenkatsoa ja siis se vähitellen syötiinkin kaikki.

-- Nyt me menemme sisälle, sanoi Bella, joka muisti, että oli Helmin maatapanoaika. Hänen oli aina tapana panna pienen siskonsa nukkumaan, jos hänellä vaan ei ollut liian vaikeita läksyjä. Nyt oli jo aivan pimeä ja lamppu ruokasalin katossa levitti hauskaa valoansa pihalle saakka.

Hanna tunsi erinomaisen mieltymyksen astuessaan sisälle lämpöiseen valoisaan kotiin, jossa Bellan äiti äidillisellä ystävyydellä tervehti häntä. Isolla salin pöydälläkin oli lamppu, jonka lämpöinen valo punaisen varjostimen läpi lankesi viheriöiden kasvien, taulujen ja kukkaisten istuimien ylitse. Lastenkamarista kuului Helmin puhelua ja Bellan hiljaista kehtolaulua ja ruokasalin ovesta näkyi katettu teepöytä kattolampun kohdalla. Lulle ja Liisi hiipivät äidin luo. He olivat unissaan ja tahtoivat vielä hetkisen pidellä äidin kättä. Pentti meni sakkipeliä noutamaan, pelatakseen isänsä kanssa.

Hannasta tuntui kaikki niin oudolta. Oli aivan kuin hän olisi nähnyt edessään jotakin kuvaelmaa lempikirjoistaan. Juuri tämmöiseksi oli hän ajatellut kodin ja tämmöistä olisi hän itselleen toivonut. Hänen oma kotinsa oli niin köyhä ilosta ja mukavuudesta, rakkaudesta ja rauhasta. Vastakohta koski häneen. Kummallinen ahdistus poisti ilon hänen mielestään; hän tunsi ettei ansainnut ottaa osaa tämän hauskan kodin onneen, ei hän sopinut täällä, hän, jolla oli niin kova luonto ja arka olento. Ja jota enemmän ilta kului, sitä jäykemmäksi ja hiljaisemmaksi kävi hän.

Kun Bella, pantuansa Helmin nukkumaan, tuli omaan huoneesensa, tapasi hän Hannan istumassa perimmäisessä nurkassa kirja kädessä.

-- Mitä nyt! Elä säre seinää! -- hymyili hän. -- Silmäsi menevät pilalle tuolla nurkassa, tule tänne ja istu sohvaan, niin luen sinulle jotakin. Mitä tahtoisit kuulla? "Nuoria naisia", "Tytöistä parhain", "Milly Jocelyn", tai mitä?

-- Enpä taida huolia ollenkaan semmoisista kirjoista, -- vastasi Hanna jörömäisesti eikä liikahtanut paikaltaan.

-- Etkö? No minkälaisista kirjoista sinä sitten pidät? Pentillä on kaikki Jules Vernen teokset, tunnetko niitä? Tai tahdotko historiaa eli runoja? Sano!

Hanna ei vastannut mitään ja Bella huomasi, ettei hän ollut koko kysymystä kuullutkaan. Hän otti sentähden pienen rahin ja istui nurkkaan Hannan viereen, sanoen herttaisella tavallaan -- no, siinä tapauksessa tulen minä tänne puhelemaan sinun kanssasi. Jos et huoli minusta, niin sano vaan suoraan.

Kun Hanna yhä vaan istui ääneti ja katsoi eteensä, tarttui Bella ujosti hänen käteensä kysyen: -- Minkätähden olet pahoillasi? Onko kukaan tehnyt sinulle pahaa?

Hanna irroitti hiljaa kätensä ja kiinnitti Bellaan surullisen katseen.

-- Minä en sovi täällä sinun kodissasi, sanoi hän hiljaa. -- Mitä tekemistä on erämaan linnulla puiston laulajan kanssa? Minä en ole oikeutettu tulemaan tänne kadehtimaan teidän onneanne.

Bella tarttui uudestaan hänen käteensä. -- Etkö tahdo kertoa minulle hiukan omasta kodistasi, -- jos arvelet minun ansaitsevani luottamusta, -- lisäsi hän kun huomasi Hannan aran katseen.

-- Jos tytöille mitä uskoo, niin ne eivät saata olla siitä puhumatta, -- lausui Hanna tylysti. Mutta kun Bellalta pääsi pieni huokaus ja hän nousi mennäksensä pois, tarttui hän katuvaisena hänen käteensä ja veti hänet puoleensa.

-- Elä mene. Sinä taidatkin olla muita tyttöjä parempi, ehkä sinulle saattaa jotakin uskoa. Jos tahdot tietää kotioloistani, niin saatanhan niistä kertoa. Mutta paljon ei niistä ole sanottavaa eikä yhtään mitään hauskaa. Ehkä tulet paremmin minua käsittämään, kun olet niistä kuullut.

Bella istui jälleen entiselle paikalleen ja kääntyi niin, että hän ei katsonut Hannaan tämän kertoessa:

-- Tiedäthän, että äitini asuu ... järven pitäjässä. Hän on yksinään, sairas, ja monet kovat vastoinkäymiset ovat saattaneet hänet arastelemaan kaikkia ihmisiä. Meillä on kaksi pientä huonetta maakauppiaan talossa ja äiti kirjoittaa puhtaaksi tuomarille. Mitä hän ansaitsee, on niin vähäistä, että se töin tuskin riittää huoneiden vuokraan sekä pieneksi potaattimaaksi. Minun olisi mahdoton asua täällä ja käydä koulua, ellei eräs kaukainen sukulainen lainaisi meille rahaa koulunkäyntiini.

-- Entä isäsi, onko hän kuollut? -- kysäsi Hella hiljaa.

-- Ei, hän elää, mutta me emme tiedä missä, enkä minä ole häntä koskaan nähnyt. Hän hylkäsi äitini kohta minun synnyttyäni ja sen jälkeen ei hänen ja meidän välillä ole ollut mitään sidettä. Kerran vuodessa tulee äidille pieni rahasumma, ja me luulemme, että se on häneltä. Mutta äiti viepi sen pappilaan jaettavaksi kylän köyhille.

-- Niin, tiedätkö, äitini on hyvin ylpeä, -- jatkoi Hanna, kun hän huomasi Bellan kummastuneen katseen. -- Mitäpä hän huolisi hänen rahoistaan, kun hän on kadottanut hänen rakkautensa? Ennen minäkin nälkää kärsin, kuin vastaanotan häneltä penniäkään...

-- Mutta Hanna ... oma isäsi!.. Bella ei pitänyt siitä miltei vihaa osoittavasta katseesta, joka Hannalla oli viimeisiä sanojaan lausuessa.

-- Sitten oli äidillä kerran eräs nuoruuden ystävä, jota hän tulisesti rakasti, -- jatkoi Hanna kuulematta Bellan huudahdusta. -- Tämä tyttö oli rikas ja äiti oli köyhä, mutta he olivat eroamattomia ja olivat päättäneet aina pysyä ystävinä. Mutta kun äiti meni naimisiin, kadotti hän ystävänsä, sillä tämä ei voinut koskaan unhottaa tätä hänen mielestä ajattelematonta ja liian äkillistä tekoa. Äiti silloin vetäytyi loukkautuneena pois, -- eihän hän voinut toisin menetellä, kun hän nyt kerran rakasti isääni, mutta kohta hän sitten kadotti hänenkin. Olin siihen aikaan vaan kuukauden vanha. Äiti silloin muutti minun kanssani siihen kaukaiseen seutuun, jossa me vieläkin olemme ja jota kauemmin hän siellä asui, sitä enemmän kävi hän katkeraksi ja araksi. Ihmisetkin siellä katselivat meitä epäluulolla ja töin tuskin sai hän sen verran työtä, että saattoi sillä elää.

-- Voi, Bella, se mahtaa olla kauheaa kadottaa sitä, jota kerran on silmittömästi rakastanut ja johon on luottanut! Tuntea kadottavansa itse mahdollisuuden rakastamaan ja luottamaan ihmisiin ja käydä kovaksi ja tyhjäksi kuin kuivanut lähde... Minä en ole koskaan kokenut, mitä on äidin rakkaus...

Hanna vaikeni. Bella uskalsi nyt katsahtaa hänen vakavaan melkein ankaraan muotoonsa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ensi kertaa tunsi Bella surujen katkeruutta; ne olivat kaukana, mutta hän saattoi niitä kuitenkin käsittää. Ja hän ymmärsi, että vaikka Hanna oli niin nuori, kantoi hän raskasta taakkaa, jota ei voinut hänen hartioiltaan nostaa.

-- Missä olet koulua käynyt? -- kysyi hän, koettaen lievittää hetken raskasta mielentilaa.

-- En ole käynyt missään koulussa. Äiti luetti minua, kunnes olin 14 vuoden vanha, sitten opetti minua pappilan kotiopettaja yhden vuoden. Nyt täytyy minun kovasti tehdä työtä, voidakseni vähitellen ruveta äitiä auttamaan sekä velkojani maksamaan. Onneksi olen niin terve ja vahva, että raskainkin työ on minulle kuin leikkiä vaan.

-- Miksikä aiot? -- Bellan silmät loistivat innosta.

-- Enpä tiedä vielä. Siksi, miksi vaan kelpaan. Ehkä rupean joksikin käsityöläiseksi. Kaikkein enin innostuttaa minua tuo "kuiva" lakitiede. Ajattele vaan, kun saisi pitää oikeutta ja rangaista...

-- Elähän! -- keskeytti Bella säikähtyneenä. -- Paljon onnellisempaa mahtaa olla sovittaa ja korvata pahan.

-- Ehkä, -- lausui Hanna miettiväisesti ja hänen ääneensä tuli kauniimpi väre.

-- Sinulla on niin suuria tuumia, Hanna, minä tyydyn rupeamaan talouden pitäjäksi, tai sairashoitajaksi. -- Minä paistan niin mielelläni lettuja ja tahdon olla hyvä sairaille. -- Mutta nyt kuulen niiden kilistelevän teekuppeja ja tunnen paistettujen sienien hajun. Tule, Hanna, äiti odottaa.

Kun Hanna iltasella makasi vuoteessaan, eivät ajatukset antaneet hänen nukkua. Muistellessaan tuota hyvää, iloista kotia, niitä onnellisia siskoja, lämpöä, turvallisuutta, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Häntä hävetti antautua sille tunteelle, jota hän heikkoudeksi kutsui -- ja kaikki, mitä hänessä oli kovaa, nousi sitä vastaan.