Part 13
Hänestä tuntui että hän nyt oli tehnyt ensimmäisen taipaleen elämän tiellä ja pysähtynyt portin luo, jota ei ollut hakenut eikä tuntenut. Minnekä se johtaisi häntä? Äkkijyrkkäyksiin ja kivisiin paikkoihin vai tasaisille, mukaville poluille? Olipa miten hyvänsä, hän tunsi itsensä nuoreksi ja väkeväksi, täynnä elämää, onnea, lämpöä, ei hän hevillä murtuisi. Kaikkivaltias johti hänen kohtaloaan ja hänen rinnallaan oli kalliita ystäviä. Eikö hän siis olisi rohkea ja pelvoton?
Noita rakkaita tovereita! Niitä hän tulisi kaipaamaan jokaikistä. Hän olisi niin mielellään antanut heille enemmän, ollut heille suuremmaksi hyödyksi, kuin hän oli ollut. Hän olisi tahtonut auttaa heitä hakemaan avainta heidän ajatuksensa aarre-aittaan, sillä useimmilta oli se kadonnut; ajatuksia kyllä löytyi, kun vaan joku avaimen löytäisi, joka vapauttaisi ne kahleista. Mutta ehkä elämä pakottaisi heitä astumaan eteenpäin avosilmin.
-- Bella!... Sinä, joka olet löytänyt paraimpien ajatuksieni avaimen ja tehnyt minut niin onnelliseksi... Siunatkoon sinua Jumala!
Ja onnellisuuden tunne välähteli hänen sydämmessään, kun hän näin uneksi. Se toi hymyn hänen huulilleen vielä sittenkin, kun hän 5:n aikaan aamusella vihdoin kallisti väsynyttä päätään lepoon.
Ensimmäinen päivä kesäkuuta tuli valoisana ja helteisenä. Torilla tarjottiin jo kaupan kieloja ja narsissejä ja Esplanaadissa kukki mitä tuoreempia ylioppilaslakkeja. Yksi niistä koristi Pentin tukanleikkaajan käsistä juuri lähtenyttä päätä. Hänen silmänsä loistivat jonkummoisesta hurskaasta ylpeydestä. Napin kolossa oli hänellä vihko kieloja, joita oli siihen pistänyt hänen matkalle lähtevä siskonsa.
Kello 1 piti Bellan lähteä. Jo kahdentoista aikaan tuli puolet luokasta rantaan kantaen makeisia ja kukkaisvihkoja ja nyt kysyttiin kärsivällisyyttä. He istuivat kannelle, joka pian tuli ihan täyteen iloisia tyttöjä vaaleissa puvuissa. Ja kun Bella tuli omaistensa saattamana, hyökkäsivät he kaikki yhtaikaa hänen kimppuunsa ja olivat vähällä repiä hänet palasiksi innoissaan, kun jokainen tahtoi häntä puhutella viimeisinä hetkinä. Bella näytti väsyneeltä, mutta koetti kaikki kestää; hän oli liiaksi antautunut tunteilleen edellisenä päivänä.
Kohta tulivat myös rouva Meilert ja Hanna. Luokan uteliaisuus kääntyi nyt häneen ja Bella vapautui hetkeksi. Hän hiipi silloin Hannan luo, joka reippaana ja levollisena toimi tavaroiden luona. Ei kukaan, joka näki hänen iloista katsettaan, olisi voinut aavistaa, että hänen sydäntänsä paisutti kaipaus ja että hän oli nukkunut vaan kaksi tuntia sinä yönä.
Nyt soitettiin toisen kerran ja tytöt riensivät maalle, syleiltyään ensin Bellaa miltei puolikuoliaaksi. Sitten tuli vanhempien vuoro ja viimein Hannan.
-- Hyvästi nyt Bella kulta! Ole reipas ja iloinen! Me tapaamme toistimme jälleen!
-- Hyvästi ... Hanna! Kiitos! -- Enempää hän ei voinut sanoa.
Rouva Meilert ja Hanna olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset salissa, nyt puristivat he vaan toistensa käsiä tuntien suurta myötätuntoisuutta ja hellyyttä.
-- Heittäkää irti!
-- Hyvästi, hyvästi! -- kuului rannalla, jossa valkoisia lakkeja ja kirjavia päivävarjoja liehuteltiin. -- Hyvästi, hyvästi! vastasi kaksi nenäliinaa kannelta ja laiva eteni hiljaa rannasta, iloisten ja kosteiden katseiden seuraamana.
End of Project Gutenberg's Kehitys-aikana: Tytöistä, by Toini Topelius