Part 12

Hanna peitti kasvot käsiinsä ja taisteli itkua vastaan, joka väkisenkin tahtoi hänet vallata. Tämän miehen ei pitänyt saada nähdä hänen kyyneleitään, sillä hän se oli syynä kaikkeen siihen suruun ja katkeruuteen, minkä hän oli äidiltänsä perinyt. Hän oli ryöstänyt kahdelta ihmiseltä onnen; pitikö hänen nyt vielä viedä häneltä kaikkein kalliin aarre: vapaus? Mutta olihan hän vapaa ihminen, semmoisella isällä ei ollut mitään oikeutta häneen ... ei hän aikonut taipua tämän itsekkään miehen mielen mukaan, olipa hän vaikka kuinka monta kertaa hänen isänsä.

Hän nieli kyyneleensä ja virkkoi melkein ankarasti:

-- Ja nyt voitte lähteä, minulla ei ole muuta sanomista. En voi koskaan olla teille tyttärenä, ja meidän tiemme kulkekoot erillään niinkuin tähänkin saakka.

Vieras oli istunut äänetönnä pää kumarruksissa, ja Hannan sanat koskivat häneen nähtävästi. Nyt hän nousi ja otti askeleen ovea kohti.

-- Jää hyvästi, Hanna ... en tahdo enää vaivata sinua läsnäolollani... Minä lähden jälleen, yksin niinkuin tulinkin... Suo anteeksi, ... että hetken saatoin luulla, että sydämmessäsi voisi olla jotakin hellyyttä minua kohtaan ... suo anteeksi, että olisin tahtonut vapauttasi rajoittaa! En tarkoittanut mitään pahaa... Elä enää muista, ... että hetkeksi tulin sinua häiritsemään ... olisin tahtonut ... luulin ... minä...

Kova yskä keskeytti häntä, ja kun hän vihdoin herkesi rykimästä, vaipui hän melkein tunnotonna tuolille, niin kalpeana ja raukeana, että Hannaa puistatti. Pitikö hänen nyt kuolla tähän ja oliko hän hänet tappanut? -- Kas tässä, juokaa vähän vettä! -- sanoi hän ja ojensi isällensä vesilasin.

Vanhuksen käsi värisi, kun hän tarttui siihen. -- Kiitos! -- virkkoi hän. -- Ehkä se onkin viimeinen kerta, kun sinä tarjoot minulle juomista.

Hän koetti hymyillä ja tämä hymyily koski kipeästi Hannan sydämmeen. Hän näki hänen menevän vaivaloisesti hoiperrellen portaita alas ja ulos portista. Hän kumartui ulos ikkunasta ja katseli poismenevää niin kauvan, kuin saattoi nähdä tuota riutunutta muotoa ... nyt hän seisahtui ... nyt jatkoi taas matkaansa ... nyt katosi jo kadun nurkkauksessa.

Hetkeksi tuntui hänestä, että hänen pitäisi kiiruhtaa hänen jälkeensä ja taluttaa häntä, ettei hän kaatuisi, mutta hän pidätti itsensä. Mitä tekemistä oli hänellä tämän miehen kanssa?

Hanna ajatteli, kuinka onnellinen hän oli ollut tänä vuonna, kuinka hänellä oli kaksi kotia ja helliä sydämmiä, joihin hän saattoi turvata milloin tahansa, ja kuitenkin sai olla vapaana kuin taivaan lintu. Hänellä tosin ei ollut sitä mukavuutta, jonka rikkaus tuottaa, mutta eikö hän ollut kyllin rikas ja vapaa, kun hänellä oli -- terve ruumis ja luja tahto? Eikö hän näillä lahjoilla pääsisi pitemmälle kuin moni rikas rahojensa avulla.

Sitten ajatteli hän tuota ulkomaan matkaa ja kaikkea sitä, mitä tämä hänelle tuottaisi. Hän oli niin kasvanut kiinni tähän ajatukseen, että hän arveli aivan taantuneensa, jos vaan siitä matkasta luopuisi. Ja minkätähden hän panisi tätä luopumista kysymyksen alaiseksikaan? Olihan hän aivan varma siitä, että pääsisi Karin tädin mukaan?

Hänen verensä kuohui. Hän taisteli toivottomana niitä katumuksen ja sääliväisyyden tunteita vastaan, jotka olivat heränneet hänessä ja kovasti häntä vaivasivat. Hän sulki silmänsä, ettei tarvitsisi nähdä tuota hoipertelevaa haamua, ja korvansa, että pääsisi kuulemasta tuota kauheaa yskää. Kuitenkin hän näki ja kuuli ne ja ne laimensivat hänen vastustusvoimaansa. Huomaamatta mutta varmasti kävi hänen päätöksensä heikommaksi ja hänessä heräsi halu, jota hänellä ei koskaan ollut ennen: halu kokonaan panna itsensä alttiiksi jonkun kärsivän ihmisparan hyväksi. Kerrassaan heittää pois kaikki oman edun ajatukset ja elää yksinomaan _yhden_ ainoan hyväksi, josta ei kukaan huolisi ja jota ei kukaan rakastaisi. Että tämä ainoa tässä tapauksessa tulisi olemaan hänen isänsä, se oli hänelle syrjäasia. Hän olisi melkein toivonut, että se olisi ollut joku toinen. Sillä katkeruus isää kohtaan oli niin syvästi juurtunut häneen, että se osaksi riisti häneltä itsensä kieltämisen ilon.

Seuraavina päivinä oli hän kokonaan tunteittensa vallassa, vaan ei tahtonut kenellekään mitään ilmoittaa. Hän tiesi, että hänen yksin täytyi asiassa päättää, eikä hän tahtonut kenellekään mitään puhua, ennenkuin oli vakaantunut päätöksessään.

Karin täti ja Bella näkivät kyllä, että joku asia Hannaa vaivasi, mutta he kunnioittivat hänen äänettömyyttään eivätkä koettaneet millään tavalla tunkeutua hänen salaisuuteensa.

Eräänä päivänä, kun Hanna tapansa mukaan matkallaan koulusta pistäytyi Karin tädin luona, otti tämä häntä leikillisesti niskasta ja työnsi häntä kirjoituspöydän ääreen. -- Näetkö näitä papereita? -- kysäsi hän iloisesti. -- Ne ovat ne siivet, joiden tulee kantaa meidät ulos maailmaan. Ensi lauantaina, tutkinnon jälkeisenä päivänä arvelen, että lähdemme matkaan. Joudut kai matkaan siksi?

-- Karin täti! -- Hanna veti hänet alas sohvaan. -- Saanko puhutella sinua?

Hänen katseensa oli niin surullinen ja äänensä niin vieno, että rouva Meilert äkkiä tuli vakavaksi.

-- Mitä se on? -- kysyi hän levottomasti.

-- Täti ... minä olen luopunut matkasta. Sinun täytyy suoda anteeksi ja ... mennä yksin.

Karin tädin kasvot synkistyivät. -- En ole luullut sinua oikulliseksi, -- sanoi hän.

-- Sitä en olekaan, täti hyvä. -- Hanna oli kalpea, synkkä vakavuus oli hänen silmissään vaikka huulet koettivat hymyillä.

-- Mitä se on Hanna, minä en ymmärrä sinua. Etkö tahdo matkustaakaan minun kanssani?

-- Enkö _tahdo_? Oi, Karin täti, tiedäthän, etten ole koskaan voinut uneksia mitään ihanampaa. Mutta nyt en _voi_ tulla. Olen joutunut suhteesen, joka sitoo minut tähän paikkaan ... en ole enää niin vapaa kuin ennen... Isäni on tullut...

Rouva Meilert nousi kiivaasti ja hänen silmänsä iskivät vihan tulta. Hän tarttui kovasti Hannan käsivarteen. -- Onko totta? Kuinka tohtii hän? Onko hän tullut ryöstämään sinutkin minulta? Mutta sitä hän ei saa tehdä! Sinulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia häntä kohtaan, _ei yhtään!_ Sinä et saa ... et saa jättää minua nyt, Hanna!

-- Anna kun kerron sinulle kaikki täti hyvä, -- pyysi Hanna, joka muuttui yhä tyyneemmäksi, mitä enemmän Karin täti tuskastui.

-- Isä tuli luokseni tässä toissa päivänä riutuneena, yksinäisenä ja vieraana omassa maassaan. Hän tarjosi minulle kodin luonaan ... sanoi tahtovansa hyväksi tehdä, minkä rikkoi. Ja hän näytti niin surkealta, niin kurjalta! Mutta minä käskin hänet pois ja sanoin, ettei meidän välillä enää ollut mitään sidettä. Näin hänen sitten taas menevän tiehensä, ry'ittyänsä niin kovasti, että oli melkein kuolla siihen, näin hänen hoipertelevan katua pitkin johonkin yksinäiseen paikkaan, jossa ei kukaan häntä hoitaisi ja jossa hän ehkä kuolisi aivan yksin, -- ja sydämmeni suli vähitellen. Et voi aavistaa, kuinka olen kärsinyt näinä päivinä, kun itsekkäisyys ja velvollisuuden tunne ovat keskenänsä taistelleet.

-- Elä puhu velvollisuudesta! -- keskeytti häntä rouva Meilert säälimättömästi. -- Kyllä hän on aikoja sitten vapauttanut sinut tyttären velvollisuuksista. Vai, kyllä minä käsitän hänen aikeitaan! Ei se ole hyväksi tekemisen halu, joka on hänet tänne tuonut, hänessä on vaan se itsekäs toivo, että häntä täällä palveltaisiin ja hoidettaisiin. Ei mikään mies voi ajan pitkään tulla toimeen ilman naisen hellyyttä, kaikkein vähimmin semmoinen mies, joka on viettänyt elämänsä paheissa ja himoissa. Minä sanon sinulle, ettei sinulla ole vähääkään velvollisuutta semmoista isää kohtaan.

-- En tarkoittanutkaan sitä, Karin täti. Ei ne ole tyttären tunteet jotka saattavat minua hänen luo, vaan se että hän on semmoinen kurja, onneton olento. Tiedätkö, se on jotakin vastustamatonta tuo halu koko hellyydellään antautua tuommoisen kärsivän olennon hoitoon, koettaa saattaa häntä unhottamaan yksinäisyytensä ja tuskansa, saada kiitollinen katse väsyneistä silmistä. Minä en ole varma siitä, mutta minusta tuntuu, eitä _kärsimyksen_ ja _sääliväisyyden_ muodostamat siteet ovat vielä lujempia ja pyhempiä kuin sukulaisuuden ja myötätuntoisuuden. Ehkä olen väärässä, mutta siltä se tuntuu.

-- Haaveilija! -- lausui rouva Meilert hymyillen, mutta muuttui pian taas vakavaksi. Sinä voisit toimittaa hänelle hyvän hoidon ryhtymästä siihen itse. Kyllä minä pidän huolta siitä, että hän saa kaikki mitä hän tarvitsee.

-- Kiitos, Karin täti, mutta ei siinä kylliksi. Luuletko, että hän olisi tehnyt pitkän vaivaloisen matkan kotimahansa, yksin ja kuoleman kourissa, jos hän ei olisi ikävöinyt muuta kuin pehmeää vuodetta ja kunnollista hoitoa? Sitähän olisi voinut saada vaikka missä. Mutta hänen sydämmensä pakotti häntä niiden kahden olennon luo, joissa kentiesi vielä löytyisi hiukan hellyyttä häntä kohtaan. Kun minä maantieltä nostan pienen madonkin, joka on kärryjen pyörän alle joutumaisillaan, niin kuinka saattaisin käskeä pois luotani ensimmäistä ihmisolentoa, joka on minun puoleeni kääntynyt?

Rouva Meilert istui kauan aikaa ääneti. Hän iloitsi Hannan jalomielisyydestä, vaikka pelkäsi, että tämä tulisi turhaan tuhlatuksi. Hän ei voinut uskoa mitään hyvää Hannan isästä; hän ei olisi tahtonut mistään hinnasta nähdä Hannan pitemmän ajan kärsivän sen miehen oikuista ja itsevaltaisuudesta, joilla tämä ennen oli vaimoansa vainonnut. Mutta kuoleman läheisyys loi sovittavan varjonsa kaikkeen. Rouva Meilert ymmärsi Hannan nykyisen innostuksen eikä hennonut riistää häneltä sitä. Mutta hän päätti huolimatta vastenmielisyydestään käydä Hannan isän luona ja ottaa selkoa niistä suhteista, joihin hänen lemmikkinsä oli joutua.

Omaa ikäväänsä hän ei tällä hetkellä ajatellut, mutta Hanna teki sen.

-- Rakas täti, -- virkkoi hän ja suuteli hellästi rouva Meilertin kättä, -- sinä olet tehnyt minulle niin paljon hyvää, ja nyt minä kuitenkin tulen seuran pettäjäksi ensi kerralla kun voisin olla sinulle joksikin iloksi. Mutta ymmärräthän syyni ja ethän suutu minuun.

-- Pitäisikö minun suuttua sinuun? -- Karin täti veti hänet hellästi luokseen. -- Tuskin olisin luullut tässä "kovasydämmisessä" Hannassa löytyvän niin paljon ihmisrakkautta.

-- Se on Bellan ansio, täti hyvä, ja sinun. Te kaksi olette tehneet minut niin onnelliseksi, että minun täytyy rakastaa koko ihmiskuntaa. Mutta eräs asia johtui nyt juuri mieleeni. Etkö tahtoisi, täti, -- oi etkö tahtoisi ottaa Bellaa mukaan minun sijaan? Hänestä olisi sinulla sekä iloa että hyötyä ja hänelle tekisi matkustaminen niin sanomattoman hyvää. Hän on niin lempeäluonteinen ja hyvä ja samassa niin innostunut kaikesta, että teille tulisi hyvin hauska yhdessä.

Rouva Meilert antoi hänen puhua ja kuunteli vaan hajamielisenä. Kun hän ajatteli, että Hanna nyt tulisi kiinnitetyksi sairasvuoteesen, että hänen täytyisi valvoa ja vaivata itseään, ehkä kokea sairaan kärsimättömyyttä ja oikkuja, koski se häneen niin paljon, että hän vaan sivumennen saattoi muistella omia pettyneitä toiveitaan. Mutta hän ymmärsi, että se paljon lohduttaisi Hannaa, jos Bella saisi hänen sijaansa matkustaa, ja hän vastasi sentähden niin iloisesti kuin saattoi: -- no hyvä, minä otan Bellan mukaan enkä epäile, että meillä tulee olemaan hauskaa. Koetamme tutkia ja katsella kaikkea sinuakin varten ja kirjoitamme pitkiä kirjeitä usein. Koetan tuoda Bellan takaisin terveenä ja punaposkisena.

Hanna puristi kiitollisena hänen kättään. -- Hauskaa tulee saada teiltä kirjeitä. Mutta nyt täytyy minun kiireesti ilmoittaa uudet aikeemme. Eihän hänellä ole kuin kolme päivää valmistusaikaa.

Palmfeltin perheessä herättivät Hannan uutiset suurta hämmästystä. Ettäkö Hannan ei pitänytkään matkustaa! He eivät voineet saada sitä päähänsä. Mutta kun he olivat kuulleet hänen syynsä, pitivät he ne ihan luonnollisina. Bella yksin käsitti täydellisesti Hannan uhrin suuruuden sillä hän tiesi, ettei Hanna rakastanut isäänsä. Vaan hän ymmärsi, että se onni jonka Hanna tunsi, pakotti häntä rakkauteen ja itsensä kieltämiseen. Ja hän oli niin iloinen Hannan jaloudesta, että melkein unhotti ne kärsimykset, joihin se ehkä olisi syynä.

-- Oi, Hanna kulta, kuinka ihailen sinua! -- huudahti hän käärien käsivartensa ystävänsä kaulaan.

-- Se on tarpeetonta, Bella! itse olisit ollut, ensimmäinen tekemään samoin. Mutta tiedätkö mitä, me olemme tehneet suuremmoisen päätöksen Karin täti ja minä. Arvaapa!

-- Mikäpä se olisi? -- arveli Bella. -- Ettäkö lykätä matka toistaiseksi tietysti?

-- Ei ollenkaan. Olemme päättänet, että Karin tädin mukaan tulee lähtemään eräs ... neiti Bella Donna... Ts ... hiljaa ... ei minkäänlaista vastustamista! Olen puhunut sedälle ja tädille ja he ovat suostuneet tuumaan. Ja sinulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin noudattaa viisaiden ihmisten neuvoa ja valmistua lauantakiin.

Bella näytti kovin hämmästyneeltä. Uutinen tuli niin äkkiä, ettei hän heti voinut sitä sulattaa. -- _Minäkö_ matkustaisin Karin tädin kanssa? -- _Minunko_ osaksi tulisi se, josta sinun täytyi luopua? Se on väärin se, ja minä en lähde.

-- Sinä lähdet kuin lähdetkin, lapsi kulta, vakuutti Hanna tekeytyen mahtavaksi. -- Karin täti tarvitsee sinua, ei hän voi matkustaa yksin. Hän on käynyt liian surumieliseksi ja hän tarvitsee virkeää ja iloista matkakumppania voidaksensa parantua. Sitä paitse täytyy hänen saada hoitaa toista, se on niin hyvä keino alakuloisuutta vastaan. Siinä suhteessa oletkin sinä paljon soveliaampi kuin minä. Karin täti aikoo viipyä jonkun aikaa jossakin kylpylaitoksessa ja sitten mennä Italiaan. Ajattele kuinka hyvää se tekisi sinulle kylpeä ja tulla _oikein_ terveeksi.

-- Kyllä, mutta kuinka minä _saatan_ mennä, kun sinä olet niin iloinnut siitä matkasta? Tuntuu aivan kuin jos ryöstäisin sinulta jotakin. Ei, Hanna, en saata lähteä.

-- Sinä teet minulle päinvastoin suuren ilon. Olisi ihan uusi ikävä Karin tädille ja minulle, jos sinä et menisi. Lupaa, nyt, että lähdet, vaikkapa vaan minun tähteni, Bella!

Bella oli samassa levoton ja iloinen. Hän huomasi, että tekisi sekä Karin tädin että Hannan mieliksi, mutta toisaalta taas tuntui hänestä ikävältä itsellensä omistaa se, josta Hannan oli täytynyt luopua. Ajateltuansa tarkemmin asiaa ja saatuansa ystävällisen kirjeen Karin tädiltä, päätti hän kuitenkin taipua muiden tahdon mukaan. Hän rakasti Karin tätiä Hannan tähden ja tahtoi nyt mielellään palvella häntä palkitakseen sitä ystävyyttä, jota Hannalle oli osoitettu.

Bellan kodissa tuli nyt aika kiire ja vanha Leena pyyhkieli salaa silmiään ajatellessaan, että Bella tulisi olemaan poissa koko kesän. Lulle ja Liisi alkoivat kiusata, että hekin pääsisivät mukaan ja Bellan täytyi lohduttaa heitä lupauksella, että saisivat tulla saattamaan laivalle ja heiluttaa nenäliinojaan sekä sitten hänen kotiin tultuansa hakea jotakin hauskaa hänen matkalaukustaan.

Tutkinnon jälkeen iltapäivällä oli viides luokka kokoontunut loppujuhlaan Kaisaniemeen. Huomispäivänä tulisi heidän erota monelle eri haaralle ja he tahtoivat sentähden vielä kerta yhtyä iloisina koulutoverina. Bella oli tietysti myös kutsuttu; hän kuului heidän joukkoonsa, vaikka oli ollut koko vuoden poissa koulusta.

Muutamat opettajista ja opettajattarista olivat myös mukana. Niiden ja oppilaiden väli oli viime aikoina ollut erittäin hyvä. Seurassa vallitsi iloinen henki, johon kuitenkin sekaantui hiukan surumielisyyttä; huolettomimmatkin tunsivat jonkummoista kaipausta, kun ajattelivat, että kouluaika nyt oli loppunut ja että toverit nyt viimeisen kerran olivat koossa. Mutta toisaalta taas houkutteli heitä elämä ja vapaus, ja mielikuvitus loi tuhansia tuntemattomia iloja, ja tuulentupia haamoitti rusopilvien takaa. Suurelle osalle niistä oli tulevaisuus vaan samaa kuin vapaus läksyistä ja häiritsemättömät aamu-unet, muutamilla vaan oli aavistus enenevästä edesvastauksesta, joka heidän tietämättäkin karaisi heidän nuoria luonteitaan, mutta kaikille esiintyi tulevaisuus niissä valoisissa väreissä, joita ei luo mikään muu kuin nuoruuden usko ja rikkaat toiveet.

Verannalla tarjottiin kahvia ja limonaadia ja eräs opettajista piti tavanmukaisen jäähyväispuheen eroaville oppilaille. Sitten hajosivat he pieniin ryhmiin yhtyäksensä sitten jälleen, jolloin Hanna Rapen piti esiintuoda luokan jäähyväiset opettajille.

Vapaamuurarin haudan luo oli vähäinen joukko kokoontunut. Ne olivat ne, jotka enimmin olivat olleet yhdessä ja nyt raskaimmin tunsivat eronhetken katkeruuden. Bertha Eriksson oli ottanut itselleen vaikean tehtävän, pitää seuraa iloisella entisellä tuulella ja Hanna auttoi häntä uskollisesti. Vaan ei se tahtonut oikein käydä päinsä. Aina välistä katosi joku tytöistä ja palasi punaisin silmin. Bella nyyhkytti auttamattomasti; viimeisten päivien tapaukset olivat olleet niin monenlaisia ja hän oli vieläkin heikko taudin jälkeen. Ajatus, että hänen nyt täytyisi tovereistaan erota, oli liian raskas kantaa, väsyneenä kuin oli päivän puuhasta, matkatavaroiden järjestämisestä ja kiireestä.

Bertha taputti häntä selkään ja sanoi äidillisesti: -- No, no, no! Tässä on sinulle nenäliinani, siksi aikaa kun väännän omasi kuivaksi. Elä hukuta meitä kyyneleihin, rakas Bella, jo alkavat jalat kastua!

Bellan täytyi hymyillä ja koettikin hillitä itseään niin hyvin kuin vaan saattoi. Nyt kääntyi puhe ulkomaan matkaan. -- Tuhat ja yksi yötä! mikä onnen lapsi sinä miekkoinen olet, -- huudahti Bertha ja oli vääntelevinään kateuden tuskista. -- Toivon, että joskus ajattelet meitä poloisia täällä kotona ja muistat tuoda sopivia lahjoja, esimerkiksi...

-- Niin mitähän tahtoisit? -- keskeytti Bella naurahtaen kesken itkuansa. -- Elävän kilpikonnan, villihärän vai kameelinhännän?

-- Ohoh! Elä kiusaa minua niin suuria tahtomaan. Minä tyytyisin hiuskarvaan paavin parrasta tai ... lieraan Garibaldin haudasta.

-- Minä olen kauan toivonut itselleni mosaikkimedaljongin, -- sanoi Alma.

-- Tulevan sulhasesi valokuvaa varten tietysti?

-- Vaikkapa niinkin!

-- Ja minä tahtoisin oliivin siemenen, -- sanoi Lilli, -- olen kuullut paljon puhuttavan niistä kauniista oliivipuista. Sopiihan nyt semmoinen matkalaukkuusi.

-- Siinä tapauksessa sen pitää olla kirkontornin kokoinen, -- nauroi Verna Sommar, joka oli yhtynyt heihin.

-- Minulle voit tuoda tynnyrin tuoreita viinirypäleitä, niin kutsun minä koko luokan _syömään_ sinun maljaasi.

-- Kiitos sinulle, Bibbi, että ajattelet vaatimattomia ystäviäsi. -- Ja Bertha nipisti häntä varpaasen niin, että hän huusi. -- Minä sitten sen sijaan lainaan sinulle muistikirjani sen kuivatun lieran kanssa.

Anna Berg meni istumaan Hannan viereen. -- Etkö ole hyvin pahoillasi kuitenkin, kun et pääse lähtemään? -- kysäsi hän enemmän ystävällisesti kuin hienotunteisesti.

-- Elä tee omantunnon kysymyksiä! -- vastasi Hanna välttäen. -- Kai minun vuoroni tulee toinen kerta.

Hän koetti olla niin iloinen kuin vaan saattoi, ettei kukaan huomaisi sitä sanomatonta kaipausta, jonka hän tunsi kun matkasta oli puhe. Onneksi kääntyi keskustelu muihin esineihin.

-- Minä varmaankin tulen jonkun ajan eteenpäin kiipeämään koulun portaita ylös kello 8 vanhan tavan mukaan, -- sanoi Bertha. Minun on aina niin vaikea luopua vanhoista hyvistä tavoista. Mimmoisia nekin anturat lienevät, jotka ensivuonna tulevat meidän jälkiämme kulkemaan viidennellä luokalla.

-- Minä tunnen muutamia, ei ne ole niinkään hulluja, -- keskeytti Bibbi.

-- Bella saapi antaa meidän aatteemme perinnöksi uudelle luokallensa, -- sanoi Hanna ystävällisesti kehoittaen Bellalle. -- Jos maanlaji vaan on hyvää, voi monta siementä itää lyhyessä ajassa.

-- Kylvä nyt sitten ensin anti-krinoliinin ja anti-kureuuman siemeniä, -- pyysi Bertha. Minä en tarvinnut kuin yhden päivän, ennenkuin ne minussa itivät. Mutta sano jotakin muutakin, Hanna!

-- Löytyyhän niitä tärkeämpiäkin periaatteita kuin ne, jotka koskevat vaatetusta, -- arveli Verna Sommar, -- ja niitä toivon Bellan ensiksi kylvävän.

Hanna nyykäytti päätään. -- _Totuutta_ ennen kaikkea. Totuutta Jumalaa kohtaan, ihmisiä ja itseämme kohtaan. Ja sitten lujuutta, semmoista, joka järkähtämättä pysyy siinä, mitä me oikeana pidämme, antamatta kenenkään mielipiteitten meitä häiritä.

Hanna vaikeni. Hän ei tahtonut mielellään moraalia saarnata, mutta tyttöjen silmät pyysivät innokkaasti enempää.

-- Ja sitten tytöt, -- jatkoi hän painolla, -- muistakaamme, että olemme _ensi sijassa_ ihmisiä ja _sitten vasta_ naisia; vaikka niin mielellään tahdotaan meille uskotella päinvastoin. Ymmärrättekö minua? Minä vihaan käsitteitä: miehiset ja naiselliset ominaisuudet. Jokaisen ihmisen oikeus on olla totuutta harrastava, jalomielinen, hyvä ja alttiiksi antava, huolimatta siitä onko hän mies vai nainen. Ja meidän asemamme tässä maailmassa riippuu niistä lahjoista, jotka Jumala on meille antanut eikä aikakausien vaihtelevista mielipiteistä. Miksi tyttö kelpaa, siksi hänen pitää päästä yhtä hyvin kuin pojankin.

-- Niin juuri, -- huudahti Bertha innoissaan, -- siitä olemme kai kaikki samaa mieltä.

... Mutta yhtä väärin kuin olisi kasvattaa tyttöä _ainoastaan_ kotia varten, yhtä väärin on se kuin ei hänelle yhtään opeteta kotia hoitamaan. Useimmille naisille on kuitenkin kodin hoito heidän lähin tehtävänsä ja niiden tulisi hävetä, jotka sitä halveksivat.

-- Ui, talous ja iso lapsilauma -- kuiskasi Bertha Bibbille.

-- Pääasia on rehellinen työ ja itsenäinen ajatus, -- jatkoi Hanna nousten. -- Ei kenenkään meistä pidä koulusta erota ajatellen, ettei elämä häneltä mitään vaadi. Tästä päivästä saakka on meillä runsaasti edesvastausta itsekullakin.

-- Se on sangen vaivaloista sille, joka on omiansa laiskottelemaan, -- arveli Bertha ojentautuen mukavasti nurmelle. -- Vaan täytynee kai minunkin reipastua, ettette riennä ohitseni jokainoa.

-- Kun viiden vuoden kuluttua jälleen yhdymme arvelen, että meille on tulevaisuus selvinnyt, -- tuumasi Alma, -- jo tänäkin vuonna on minulle selvinnyt paljon asioita.

-- Kiitos, tytöt, näistä vuosista, -- lausui Hanna ja hänen kosteat silmänsä kertoivat, ettei hän ollut niin levollinen, kuin hän koetti näyttää. -- Nyt täytyy meidän mennä noiden muiden luo. Elkää puhuko minulle vähään aikaan, minun täytyy muistella, mitä minulla on sanomista.

Ilman sen enempää valmistusta puhui hän kohta sen jälkeen opettajille ja opettajattarille. Hänen puheensa oli lyhyt ja yksinkertainen ilman koristeita, mutta sanat lähtivät vilpittömästä sydämmestä. Ei näkynyt yhtään jälkeä hänen entisestä ylpeydestään, hän oli ystävällinen ja selvä ja kerrassaan luonnollinen.

Sydämmellisesti puristettiin käsiä ja kilisteltiin limonadilaseja puheen loputtua. Kaikki tunsivat nyt eron hetkenä enemmän kuin koskaan ennen olevansa toisiinsa sidottuina. Agnes Lund lähestyi Hannaa, joka hetkeksi oli jäänyt muista erilleen. Agnesin silmät olivat ihan pilalla itkusta ja hän taisi tuskin puhua.

-- Kiitos, Hanna, hyvästä toveruudesta! -- kuiskasi hän -- Tänä hetkenä tunnen, mistä merkityksestä olet ollut meille... Suo minulle anteeksi...

Jälkiosa lausetta meni hukkaan nyyhkytysten vuoksi. Hanna piteli hänen kättään kovasti suljettuna omaansa ja lausui jotakin, joka pani hänen kyyneleensä vuotamaan vielä runsaammin. Mutta samassa tunsi Agnes sydämmensä täyttyvän kummallisella ilolla ja päätöksillä, jotka vahvistivat ja rauhoittivat häntä.

Kun vielä oli lauleltu joitakuita lauluja, syöty apelsiiniä ja päätetty yhtyä samassa paikassa 5 vuoden kuluttua, erottiin. Hanna meni Bellan kotiin; heidän täytyi vielä saada hiukan olla kahden kesken, ennenkuin sanoisivat hyväiset toisilleen moneksi kuukaudeksi.

Kun Hanna tuli kotiin myöhään iltasella, täytti valoisa Toukokuu hänen pienen huoneensa valollaan. Hän istui ikkunan luo ja katseli autioita katuja hiljaisena yönä. Ei häntä haluttanut nukkua, päivän muistot ajelivat toisiaan hänen mielessään ja karkoittivat unen kauas.