Part 11

-- En ole koskaan mitään holhojavirkaa tahtonut, -- virkkoi Hanna ja nousi samassa kiivaasti. -- En ainakaan _itsetietoisesti_, -- lisäsi hän puoliääneen, ja hänen poskensa lensivät punaisiksi. -- Minkätähden puhuisin? Elleivät huoli sinun sanoistasi, kuinka uskoisivat minua, kun täytyy puhua omasta puolestani? Ei, anna minun olla rauhassa. Kohtahan lukukausi loppuu, ja sitten ette tarvitse minua enää nähdä.

-- No, jos aiot antaa tämän kestää vielä nämä neljä viikkoa, niin minä en tahdo enää tietää koko asiasta. Minä en voi kärsiä näitä happamia "miiniä" ja äänetöntä nureksimista päivä toisensa perästä. Kunnon riita olisi minusta mieluisempi. Ja vielä yksi asia, Hanna. Jos sinä et puolusta itseäsi, niin pelkään minä, että muutamat, en sano kutka, koettavat saada sinut erotetuksi.

Hanna kävi ihan kalpeaksi, -- tätä ei ollut hän ajatellut. Vaan samassa heräsi myös hänen entinen uhkamielisyytensä, ja hän huudahti katkerasti: -- Saatte olla huoleti! Ennenkuin annan asian mennä niin pitkälle, eroan minä vapaaehtoisesti, -- vaikka huomispäivänä...

-- Elä ole hullu, Hanna, eläkä anna aihetta uusiin juttuihin. Ajattele, kuinka tärkeä sinulle on saada hyvä päästötodistus! Oletpa kaikkein hulluin raivopää, minkä koskaan olen nähnyt. Kun muutamilla sanoilla voisi kaikki parantaa!...

-- Ole hiljaa, en aio kerjätä teidän kunnioitustanne! -- Ja Hanna meni tiehensä; hänen poskensa hehkuivat harmista ja nöyryytyksestä.

Bella ei ollut nähnyt Hannaa kahteen päivään ja alkoi käydä levottomaksi. -- Parasta, että pistäydyt häntä katsomassa, Pentti, -- ehkä hän on kipeä.

Pentti meni ja löysi Hannan niinkuin tavallisesti kirjojensa äärestä. Hän näki, että Hannan silmät olivat punaisina itkusta, mutta ei ollut mitään huomaavinaan.

-- Bella käski sanoa terveisiä, että olet epäkohtelias, kun et ole kahteen päivään näyttänyt silmiäsi, -- sanoi hän leikillisesti. -- Tule pois nyt, minäkin tahtoisin mielelläni kuulla, mitä sinulla on sanomista uudesta ainekirjoituksestani.

-- Saatanhan tulla. Mene sinä edeltä. -- Hanna vältti hänen katsettaan, mutta ääni kuului ihan tavalliselta.

Kuinka hyvältä tuntui näiden viimeisten päivien sisällisten taistelujen perästä taas istua Bellan luona, kuunnella hänen herttaista puhettaan ja unhottaa kaikki vastoinkäymiset. Hanna olisi mieluummin ollut puhumatta itsestään, mutta Bellan silmät osoittivat niin paljon hellää uteliaisuutta, että hänen murheensa tunki esille. Hän peitti kasvonsa käsillään ja kuiskasi Bellan polveen nojaten: -- Bella, minä tulen eroamaan koulusta näinä päivinä.

-- Oi, Hanna kulta, ethän! Sitä et saa! Onko se tuon juoruamisen tähden?

-- Minun käytöstäni pidetään sopimattomana ja arvellaan minun vahingoittaneeni koulun mainetta. En _voi_ enää jäädä oppilaaksi.

Äänettömyys vallitsi jonkun aikaa. Bella koetti käsittää Hannan ajatuksen juoksua, ennenkuin hän antaisi hänelle neuvoa. Hän ymmärsi, kuinka vaikealta Hannasta tuntuisi jäädä, kun luokka piti häntä pahennuksena. Vaan samassa tuntui hänestä kovin surkealta, että Hannan täytyisi erota ja jäädä ilman päästötodistusta, kun hän ei ollut mitään pahaa tehnyt ja syynä kaikkeen oli vaan pintapuolinen ja kurja käsitys hänen käytöstavastaan.

Bertha oli edellisenä päivänä käynyt Bellan luona ja täynnä kapinallista ja pahaa mieltä kertonut tovereistaan sekä pelostaan, että Hanna erotettaisiin.

-- Se on vaan se marakatti, Jenny, joka on sen kaiken toimeenpanija, -- sanoi hän vihaisena. Hän on juoninut siitä "papalle ja mammalle" ja nyt ovat nämä uhanneet ottaa hänet pois koulusta, jos ei niin vaarallista toveria, kuin Hannaa, eroteta. Nyt ollaan pahemmassa kuin pulassa, kun ei Hanna alenna itseään yhtäkään sanaa sanomaan puolustuksekseen, ja kun sinäkin olet poissa, joka ennen saatoit noita kunnottomia järkeen.

Bella ei voinut millään tavalla uskoa, että moinen meteli oli syntynyt siitä yksinkertaisesta asiasta, että Hanna oli tehnyt velvollisuutensa. Hän koetti rauhoittaa Berthaa ja lupasi puhutella Hannaa.

Nyt silitti hän hiljaa Hannan päätä. -- Hanna kulta, sinä _et_ eroa. Asia ei kannata niin suurta uhrausta ja saadaan kyllä autetuksi toisellakin tavalla. Minkätähden et ole itseäsi puolustanut? Olethan sinä kelpo asianajaja! --

-- Ketä vastaan minä itseäni puolustaisin? -- kysäsi Hanna kiivaasti. -- Kukaan ei ole minua syyttänyt. Se on juuri se hiljainen, hiipivä panetteleminen, jota vastaan ei voi puolustaida, joka ajaa minut pois. Suora syytös olisi tuhat kertaa parempi kuin tämmöinen äänetön moite.

-- Ja sinäkö väistyisit halvan, perättömän panettelemisen tähden? Ei, Hanna, se ei olisi sinun tapaistasi, se olisi miltei pelkurimaisuutta. Olethan minulle aina teroittanut, että sen, joka pysyy oikeudessa ja totuudessa, täytyy kulkea tietänsä eteenpäin pää pystyssä. Ja nyt sinä vetäytymällä pois olisit itse valmis luulettelemaan heille, että olet käyttäytynyt pahasti.

-- Mutta mitä _voin_ minä tehdä, ystävä hyvä? -- kysyi Hanna mielenliikutuksessa. -- _Jos_ minut erotetaan? Parempi on itse lähteä, kuin saada ero täältä.

-- Siitä saat olla ihan huoleti, ei se tapahdu. Minulla on eräs aikomus, mutta en sitä vielä kerro. Lupaa minulle, ettet ryhdy mihinkään kypsymättömään toimeen, vaan luotat minuun.

Hanna painoi hänen kätensä silmilleen ja huulilleen. -- Sinä olet _ystäväni_ ja sinuun minä luotan. Koetan malttaa mieltäni sinun tähtesi.

Koulun johtokunnassa ja opettajien kesken oli useita kertoja ollut puhe Hannan eroittamisesta. Siinä muodossa, kuin juttu oli heille esiin tuotu, se tietysti herätti yleistä paheksumista. Päätettiin tutkia Hannaa yksityisesti ja sitten julistaa hänelle, että hän oli koulusta erotettu.

Kaikki olivat pahoillaan hänen puolestaan, koska tyttö tähän saakka ei ollut koskaan antanut syytä moitteesen, vaan päinvastoin oli koulun etevimpiä oppilaita. Mutta koulun maine vaati muka, että oppilas, joka siihen määrin oli sääntöjä rikkonut, suoraa päätä lähetettäisiin pois.

Ennenkuin kokous tällä kertaa loppui, saapui siihen Verna Sommar ja pyysi sananvuoroa. Hän oli, varmana siitä että Hannan rikosta oli liioteltu, äsken puhutellut häntä itseään ja saanut häneltä avonaisen ja tarkan kertomuksen koko tapahtumasta. Hän oli sitten tavannut nuoren Hagenin, joka kertoi asian yhtäpitävästi, joten ei enää ollut epäilyksen syytä. Vihdoin oli hän käynyt kysymyksessä olevassa ravintolassa, ja siellä oli hänelle vakuutettu, ettei mikään nuori nainen sinä iltana ollut siellä mitään nauttinut.

Verna kertoi nyt kokouksessa tapauksen semmoisena, kuin hän oli sen Hannalta ja Valterilta kuullut.

-- Minun mielipiteeni mukaan, -- lopetti hän, -- ansaitsee Hanna Rappe kunnioitustamme ja kiitostamme siitä, että hän, itsensä unhottaen, koetti ojentaa horjuvalle lähimmäiselle auttavaa kättään.

Nolo hiljaisuus syntyi. Aikaa vaadittiin, ennenkuin mielet voivat kääntyä Hannan puolelle. Jotkut nuoremmista pyysivät sitten, että päätös peruutettaisiin, koska se perustui vääriin huhuihin.

Mutta vanhemmat ja varovaisemmat arvelivat, että huhu oli jo päässyt niin leviämään, ettei sitä enää voisi saada vaikenemaan eikä todistuksillakaan tyhjäksi tehdä. Koulun maine oli vaarassa, jos se ei erottanut yleisesti syytettyä oppilasta.

Nuoremmat opettajat ja opettajattaret väittivät kiivaasti tätä käsitystä vastaan. -- Eihän mahtane olla aikomus, -- kysyivät he, -- että koulu väärän huhun tähden uhraa yhden paraimmista oppilaistaan?

-- Onpa ikävä kyllä välistä täytymys uhrata _yhden_ sitä varten, että muut jäisivät, -- lausui yksi vanhemmista opettajista.

-- Jos tätä periaatetta aiotaan noudattaa nyt ja vastedeskin, niin pyydän minä heti saada virkaeron, -- huudahti Verna Sommar tavattoman kiivaasti.

Nuoremmat opettajat pitivät hänen puoltansa ja johtokunta huomasi itsensä pakotetuksi joko luopumaan yhdestä paraimmista opettajistaan tai sallia Hanna Rappen jäädä kouluun.

Uusi kokous määrättiin seuraavaksi illaksi, jolloin jokainen olisi ennättänyt vakaantua mielipiteessään.

-- Minun ei ainakaan tarvitse missään vakaantua, -- virkkoi Verna Sommar. -- Minun täytyy joko tehdä vääryyttä tai hakea toinen paikka. Ei ole vaikea valita.

Kun viides luokka seuraavana päivänä tuli voimisteluun, huomasi se opettajansa tavattoman vakavaksi ja hajamieliseksi. Hän johti harjoituksia, antoi käskyjä ja neuvoja kuin muulloinkin, mutta teki kaikki miltei koneentapaisesti, ja helppo oli nähdä, että hänen ajatuksensa olivat kaukana. Pari kertaa unhotti hän antaa tavallisia merkkejä tai nimitti liikkeitä väärillä nimityksillä.

Ei hennonut kuitenkaan kukaan nauraa. Päinvastoin tarttui hänen alakuloisuutensa koko tuohon hilpeään joukkoon ja tunti kului hiljaa ja ilman elämää.

Kun se oli loppunut ja Hanna Rappe ensimmäisten joukossa mennyt pois, kutsui Verna Sommar vielä kerta kokoon kaikki muut, hänellä oli heille sanomista.

-- Tahdoin kysyä teiltä, tytöt, -- virkkoi hän ja hänen äänensä kaikui kuin kenraalin, joka tutkii joukkojaan, -- tahdoin kysyä, tiedättekö ja hyväksyttekö sen, että yksi paraimmista tovereistamme on joutunut mitä kehnoimman epäluulon alaiseksi, tullut huonosti kohdelluksi ja yleisen juorun esineeksi, sekä nyt on vähällä tulla erotetuksi koulusta? Te tiedätte kaikki, ketä tarkoitan...

Tytöt olivat ääneti. Muutamat olivat hämillään, toiset näyttivät aivan välinpitämättömiltä, niinkuin asia ei olisi vähääkään heihin koskenut.

-- En ainakaan _minä_ sitä hyväksy, -- kuultiin äkkiä Berthan lausuvan.

-- Enkä minä, -- virkkoivat muutamat epävarmat äänet joukosta.

Jenny väänteli itseään hiukan hermostuneena:

-- Eihän se ole kummaa, että sivistyneistä kodeista lähteneet tytöt vetäytyvät pois semmoisen seurasta, joka...

-- Tiedän, mitä aiot sanoa, -- keskeytti häntä Verna harmistuneena, -- mutta sinä olet väärässä, niinkuin kaikki muutkin. Tietäkää tytöt, että kaikki se paha, mikä kerrotaan Hannasta, on paljasta panettelemista, olen itse ollut tilaisuudessa ottamaan asiasta selkoa.

Tytöt tunkeutuivat hänen ympärilleen ja hän kertoi kaiken sen, minkä oli kuullut Hannalta itseltään, Valterilta sekä ravintolan palvelijoilta.

Häntä keskeyttivät innokkaat huudahdukset, niinkuin: -- mitä minä olen koko ajan sanonut?... Niin, mutta minä olen _aivan_ varmalta taholta kuullut ... kulta Hanna raukka!... Hyi, kuinka ilkeitä me olemme olleet... j.n.e.

-- Sanokaa minulle, -- jatkoi Verna Sommar, -- onko hän koskaan rikkonut lupaustaan? Eikö hän aina ole kehoittanut teitä hyvään ja oikeaan? Ja kuinka te palkitsette häntä? Epäluulolla, jonka täytyy syvästi häntä loukata ja tylyydellä, joka osoittaa huonoa käsitystä kumppanuuden velvollisuuksista. Te olette käyttäytyneet rumasti tytöt, ja nyt vaatii teidän kunniantuntonne, että koetatte tehdä pahan hyväksi. Osoittakaa nyt Hannalle, että te uskotte häntä ja pidätte häntä entisessä arvossa; se ilahduttaisi häntä enimmin.

Nyt syntyi melu semmoinen, että talo oli vähällä kumoon kaatua. Tytöt puhuivat kaikki yhtaikaa ja jokainen koetti voittaa toiset. -- Kuinka hauskaa, että Hanna on syytön! -- huusi Bibbi ja pyörähytti Aina Bergia. -- Olen koko ajan uskonut, ettei hänessä ollut syytä, -- virkkoi Lilli, unhottaen kerrassaan, että hän oli tarkasti välttänyt Hannaa.

-- Se olisi sopinut niin hyvin hänen poikamaisuuteensa yleensä, jos hän olisi maistellut punssia poikain kanssa, -- keskeytti Jenny, vielä epäluulon vallassa. -- Ja minä kuulin _aivan_ varmalta taholta...

-- Että olet kana, joka paikalla uskoo ensimmäistä tuhmaa huhua, -- pisteli Bertha siihen. -- Olenhan minä yötä päivää teille saarnannut, että kaikki oli sulaa valhetta, mutta te ette ole uskoneet.

-- Olen kai minä uskonut, -- kuului ääni joukosta. -- Ja minä myös ... ja minä. -- Kaikki tahtoivat nyt välttämättömästä todistaa, että he "todellakin itse asiassa olivat uskoneet Hannaa syyttömäksi, mutta kun sitä ei voitu todistaa, niin..."

-- No, näen, että te kadutte tylyyttänne, -- keskeytti Verna Sommar, joka puoleksi surullisella hymyllä oli kuunnellut heidän sanakiistaansa. -- Menkää nyt puhumaan Hannalle. Hän on alakuloinen ja syvästi loukattu...

-- Mennään, mennään, -- huusivat tytöt. -- Ei ole kummaa, jos hän on suuttunut!...

-- Hän on rohkea, alttiiksi antava ja totuutta harrastava, -- jatkoi Verna Sommar -- hänellä on sydän paikoillaan. Minkä hän teki, sitä ei olisi tehnyt kukaan meistä.

-- Ei tietysti, kukapa tahtoisi mennä _ravintolaan_? -- huudahti eräs tytöistä ja näytti loukkautuneelta.

-- Hyvä, mutta ajattelepa, jos sinun pikku veljesi sattuisi palavaan taloon. Etkö koettaisi häntä pelastaa, vaikka vaatteesi nokeutuisivatkin? Se on pelkuri, joka vaaran hetkenä ajattelee itseään ensi sijassa. Hanna Rappe on näyttänyt meille, kuinka meidän tulee menetellä.

Tytöt hälisivät, iloisina, noloina ja katuvaisina. Hanna esiintyi heille jälleen entisessä rehellisyydessään, eivätkä he nyt voineet käsittää, kuinka olivat saattaneet hänestä luulla mitään ala-arvoista.

-- Ei häntä saa koulusta erottaa, -- lausui yksi päättäväisesti.

-- Jos hän erotetaan, niin eroan minäkin, -- uhkasi toinen.

-- Niin teemme mekin, -- kuului usealta taholta. -- Mennäänpä johtajattaren luo puhumaan Hannan puolesta!

Tähän ehdotukseen yhtyi kolme neljättä osaa luokkaa. Muut tahtoivat pysyä puolueettomina. He häpesivät niin pikaista mielenmuuttamista ja muutamat heistä eivät vieläkään voineet epäluuloaan voittaa.

Mutta enemmistö meni, Alman ja Berthan johdolla, innostuneina ja hehkuvina taistelunhalusta, puolustamaan äsken sorrettua toveriaan.

Johtokunnan kokous jälkeen puolen päivän ei kestänyt kauan. Useimmat puolustivat Hannan jäämistä; ainoastaan pari henkilöä puhui siitä vaarasta, minkä tämä voisi koululle saattaa. Viidennen luokan käynti johtajattaren luona otettiin myös lukuun. Peljättiin, että koska mielipide hänen suhteensa nyt oli äkkiä kääntynyt, voisi hänen erottamisensa synnyttää ankaraa moitetta.

Enemmän hyväntahtoinen kuin hienotunteinen oli se vastaanotto, joka Hannalle suotiin, kun hän seuraavana aamuna tuli koululle. Koko luokka oli kokoutunut etehiseen ja tervehti häntä kaikuvalla "hurraa" huudolla.

Ja ennenkuin hän aavisti mitään, oli hänet nostettu tuolille, jota sitten kannettiin ympäri huonetta.

Hanna tuli kuitenkin tästä kunnioituksesta enemmän alakuloiseksi kuin iloiseksi. Kuinka saattoi hän luottaa tunteihin, jotka yhtenä päivänä kuohuivat luulevaisuutta ja moitetta, toisena taas saattoivat eläköönhuutoihin? Hän ei ensin ollenkaan käsittänyt, kuinka tämä käänne oli tapahtunut, mutta huomattuaan ovessa Verna Sommarin iloiset silmät alkoi hän aavistaa asian kulkua.

_Semmoinenko_ siis oli hänen luokkansa ja ehkä tytöt yleensä? Yhtä valmiit heittämään kivellä epäluulon alaista toveria, kuin sovittamaan tuskaa liioitettua ystävyyttä osoittamalla.

Tätä ajatellessa tuli hän pahalle tuulelle huolimatta kaikista ystävyyden osoituksista ja toivoi pääsevänsä johonkin nurkkaan ajatuksiaan selvittämään. Mutta toverit pyörivät hänen ympärillään kysyen, selittäen, anteeksi pyytäen, niin että hän ei päässyt rauhassa ajattelemaan, ennenkuin omassa pienessä kamarissaan.

Enimmin kaikista koski häneen se, että Valter Hagen siitä illasta saakka kerrassaan vältti kaikkea "vaikutusta". Hanna ei ollut häntä ollenkaan nähnyt eikä Pentinkään koskaan onnistunut tavata häntä kotona. Koulussa taas pysyi hän erillään niin paljon kuin mahdollista, ja kun Pentti ystävällisesti kutsui häntä luonaan käymään vastasi hän verukkeilla. Tietysti oli huhu Hannan niin kutsutusta "ristiretkestä" tullut lyseoonkin, ja Valter sai kärsiä paljon pilkkaa tovereiltaan. Täten poistui hänestä kerrassaan se häpeän tunne, jonka Hannan sanat olivat herättäneet, ja hän koetti paraimmalla taidollaan pelastaa kunniaansa sillä väärällä miehuudella, jolla niin usein peitetään rehellistä katumusta.

Hanna ymmärsi nyt menetelleensä väärin; kun asia kerran oli tullut julkiseksi, ei se saavuttanut tarkoitustaan. Kuitenkaan ei hän voinut tekoansa katua, hän oli tuona iltana noudattanut omantuntonsa ankaraa käskyä eikä olisi saanut rauhaa, jos ei olisi sitä totellut.

Mitä hän muuten huoli Valter Hagenista? Ei enemmän kuin mistään muusta hädässä olevasta ihmisparasta. Mutta saattoiko hän mennä äkkijyrkän rinteen ohitse, jossa jokin kukka oli juurtunut vierivään hiekkaan ja joutumaisillaan poishuuhdotuksi ensimmäisellä rankkasateella, koettamatta istuttaa sitä turvallisempaan paikkaan? Hänestä tuntui, että se rakkaus ja toimintahalu, jonka hän tunsi kasvavan itsessään, tällä alalla tulisi paraiten käytetyksi. Että hän paraiten voisi antaa roponsa ihmiskunnan suureen kasvatustaisteluun, jos hän tulisi tuommoisten kodittomien, hyljättyjen poikaraukkojen hyväksi kumppaniksi...

Mutta nyt ei ollut aikaa moisiin ajatuksiin, tutkinto lähestyi ja päästötodistus. Hän luki tulisella innolla nämä viimeiset viikot. Hän tunsi sielunsa niin nälkäiseksi, ikäänkuin ei mikään voisi sitä tyydyttää. Olihan koulu vaan ensimmäinen askel. Monta oli niitä vielä, -- monta, ennenkuin hän saavuttaisi päämääränsä. Jos hän edes koskaan tietäisi sen saavuttaneensa!

Ulkomaanmatka Karin tädin seurassa tuntui hänestä paljon lupaavalta; sen piti avata hänelle tien koko maailman viisauden aarteille. Heidän oli määrä matkustaa Kreikkaan ja Roomaan, Pompejiin ja Vesuviolle, Neapeliin ja Korsikaan. Hän ajatteli tätä kaikkea niin suurella ikävöimisellä, että se melkein jakoi hänet kahtia. Toinen osa kuljeskeli Pompejin raunioilla, toinen kulutti päivän toisensa perästä noita hyvin tunnetuita koulun portaita. Hän piti itseänsä itsekkäänä, kun saattoi olla niin iloinen. Eihän Bella saisi tästä kaikesta nauttia, ja moni muu, joka paremmin kuin hän olisi tarvinnut tätä virkistystä, saisi ilman lepoa jatkaa yksitoikkoista työtään. Oi jospa hän olisi saattanut heittää tuon avaran maailman portit seljälleen kaikille väsyneille ja sairaille, köyhille ja ikävöiville, joilla tuskin oli aavistusta maailmasta ja ihmisyydestä oman neljän seinänsä ulkopuolella!

Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei hän olisi kylliksi kypsynyt ottamaan vastaan kaikkea, mitä semmoinen matka tarjoo. Kukapa lieneekään niin vahva ja rikas, niin rajaton ja kaikkeen mahdollinen kuin juuri 18 vuotta täyttänyt?

Karin tätikin oli ruvennut tuota matkaa ikävöimään. Hän alkoi nuortua, hänen väsynyt henkensä antautui ilolla ajattelemaan tätä uutta suhdetta Hannaan, niinkuin sairas kiinnittää mielensä uuteen lääkkeesen. Tämän nuoren, virkeän, tietoja ikävöivän ihmislapsen kanssa matkustaminen parantaisi hänen sairasta mieltään ja herättäisi hänet uuteen eloon.

Lähtöpäivä oli määrätty ensi päiväksi Kesäkuuta. Edellisenä päivänä piti koulun loppua ja Pentin ylioppilastutkinnon tapahtua. Seuraavana päivänä piti Bellan omaistensa kanssa muuttaa Fågelvikiin ja myöhemmin mennä Hankoniemeen kylpemään. Uusia voimia tarvittiin ensi vuodeksi, jolloin hänen vielä tulisi koulussa olla, ja ikävällä ajatteli hän, että kaikki entiset toverit silloin olisivat poissa.

Nämä olivat sillä välin hyvin innoissaan Hannan kesätuumista ja pitivät häntä onnellisimpana olentona taivaan alla. He antoivat hänelle kosolta hyviä neuvoja ja olivat suuresti huvitetut hänen matkapuvuistaan.

Hanna nauroi ja antoi heidän puhua. Mutta kun matkapuku tuotiin kotiin ja oli koetettava huomasivat he, että hukkaan olivat menneet hyvät humalat, sillä Hanna ei ollut vähääkään luopunut siitä ankarasta yksinkertaisuudesta, jossa hän oli päättänyt pysyä.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä Toukokuussa istui Hanna yksin huoneessansa ahkerasti kirjoitellen kirjeitä. Hän tahtoi ilmoittaa postimestarin rouvalle ja pappilan neideille matkastaan ja samassa lähettää muutamia riviä sekä sievän muistikortin pienelle kyyryselkäiselle ystävälleen.

Ikkuna oli auki ja pihalla kasvava, vasta auennut koivu levitti ihanaa tuoksua huoneesen. Hanna hengitti sitä ahneesti; se toi hänelle tervehdyksen uudestaan heränneestä virkeästä elämästä ja samassa kotiseudun jäähyväiset, jotka tuntuivat hiukan surkeilta.

Palvelustyttö astui sisälle ja ilmoitti, että eräs herra kysyi neiti Rappea. Hanna ei tahtonut emäntäänsä vaivata ja päätti sentähden ottaa vieraan vastaan omassa huoneessaan, ihmetellen, mitä asiaa hänellä saattoi olla.

Pitkä, keski-ikäinen herra astui sisälle. Hän näytti äskettäin nousseen sairasvuoteelta; silmät olivat kuopalla, hän hengitti lyhyesti ja käveli vaivaloisesti.

Hanna katseli häneen tarkkaan ja pyysi istumaan. Vieras vältti hänen katsettaan ja ääni kuului epävarmalta, kun hän kysyi: -- oletteko te neiti Rappe?

-- Olen, -- vastasi Hanna.

-- Ei ole kumma ... ettet tunne minua, -- virkkoi vieras. -- On niin monta vuotta siitä, kuin... Minä olen isäsi...

-- Isäni! -- huudahti Hanna, valkeana kuin ikkunan pielet, joihin hän nojasi. Tuntui ikäänkuin häntä olisi kohdannut isku, joka melkein vei hänet tunnottomaksi. -- Isäni? ... en ymmärrä...

-- Niin, isäsi, jonka kohtalo vihdoinkin on kotimaalle saattanut. Koti-ikävä on kalvanut sydäntäni, ja ikävä sinua on ollut ... en tahtonut kuolla siellä kaukana. Matka oli vaikea ... olen ollut hyvin kipeä, mutta pääsin kuitenkin perille. Nyt arvelen asettua tänne ja tarjota sinulle kodin... Sanomalehdistä näin, että äitisi oli kuollut ... sinähän olet nyt ... ainoa, mikä minulla on tässä maailmassa.

Hänen äänensä oli käheä ja puhe kuului ulkomaalaiselta. Sanat suhisivat Hannan korvien ohitse, hän käsitti niistä vaan päätarkoituksen, mutta se jähmetytti häntä ja hän varustautui puolustamaan itseään. Väkisin voitti hän itsensä, vastaten:

-- Jos lienette isäni, niin olette aikoja sitten ... menettäneet kaikki isän oikeudet minun suhteeni. Erehdytte, jos luulette minun aikovan ruveta tyttären velvollisuuksia täyttämään teitä kohtaan; side meidän välillämme on aikoja sitten katkennut. Tosin olen köyhä ja koditon, mutta onpa minulla jotakin, jolle annan suuremman arvon kuin kodille ja rikkaudelle, ja se on minun persoonallinen vapauteni.

Vieras näytti hämmästyneeltä, ja hänen veltot kasvonpiirteensä elpyivät. Hän ei ollut nähtävästi odottanut mitään vastausta, kun hän nyt vihdoin osaksi pakosta osaksi itsekkäisyydestä aikoi ottaa luokseen tyttärensä. Tämä vastustus herätti hänessä jonkunmoista intoa sekä halua esiintyä Hannalle paremmassa valossa.

-- Tiedän kyllä, Hanna, -- sanoi hän surullisesti ja hänen laihat kasvonpiirteensä näyttivät vielä kalpeimmilta ja terävämmiltä, -- tiedän, etten ole kohdellut sinua kuin isä lastaan. Mutta luulin kuitenkin... Olen ollut niin yksinäni ... näinä vuosina, olen joskus kärsinyt nälkääkin ... minua on vaivannut kauhea koti-ikävä. Vihdoin onnistui minun koota hiukan omaisuutta ja päätin palata kotiin. Et voi aavistaa mitä kaikkea olen kärsinyt. Saatoin näyttää teistä sydämmettömältä ja kuitenkin ... olivat ajatukseni usein teidän luonanne.

... Aikomukseni oli, -- jatkoi hän, kun Hanna ei virkkanut mitään, -- lähettää teille rahaa. Mutta se elämäntapa, johon olin tottunut, vei kaikki varani... Toivoin yhä ... voivani tulla varalliseksi ja sitten palata ... sekä hankkia teille huolettomat päivät.

-- Ja sillä aikaa annoitte äitini nääntyä murheesen ja kovaan työhön. -- Hannan huulet värähtivät ja hän piteli kovasti kiinni tuolin selkäimestä näyttääksensä tyyneeltä. -- Annoitte hänen elellä yksinänsä, köyhänä ja mieli katkerana, kun hän ei voinut enää luottaa Jumalaan eikä ihmisiin. Hän oli ennen niin onnellinen ... ja te ... te ryöstitte häneltä _kaikki_. Näinä 18 vuotena ... oletteko te lähettäneet hänelle yhtä riviä, yhtä tervehdystä, edes tietoa siitä, että elitte ja muistelitte häntä? Ette mitään. Se olisi kuitenkin parantanut monta haavaa ja vahvistanut sitä hyvää luuloa teistä, jota hän niin kauvan koetti säilyttää, ... kunnes vihdoinkin hänen täytyi siitä luopua. Hän oli teidän omanne niin kokonaan, kuin mahdollisesti voi olla toisen omana -- ja te heititte hänen pois luotanne niinkuin särkyneen astian.