Part 10

-- Hän oli miellyttävä, sanoithan niin? Miltä hän oikeastaan näytti? Mitä kaikkea hän sanoi? Menetkö sinne jälleen? Pidätkö paljonkin hänestä?

-- Nytpä puhut liiaksi, neiti Belladonna, ja siis menen tieheni.

-- Elä mene, elä! Lupaan olla hiljaa kuin liera, jos vaan jäät. -- Ja Bella tarttui hänen hameesensa. -- Minä, näetkö, voin niin hyvin tänään ja sentähden olen niin vallaton. Tohtori antoi minulle luvan syödä viinirypäleitä, ja minä olen niin kauhean ahne niille. Ellei minulla olisi omaatuntoa, lähettäisin sinut ulos pyryilmaan ostamaan hiukan enemmän, sillä ne loppuivat juuri. Mutta...

-- Jos ei muu estä, niin kyllä vapautan sinut omastatunnostasi, -- nauroi Hanna ja oli jo puolitiessä ulkona huoneesta.

-- Odota sinä tuuliaispää! Ota viisikymmentä penniä tuosta laatikostani ja valitse kaikkein kauniimmat viinirypäleet! Kas niin ... hyvästi nyt!

Kun Hanna jo oli sulkenut oven, kutsuttiin häntä takaisin.

-- Maltahan, Hannibal, luulenpa, että minun rypäle-himoni kuuluu niihin "mielen tiloihin", joita tahto voipi hallita. Ergo _voin_ minä hallita sitä; ergo _tahdon_ sitä hillitä. Pane pois viiskymmenpenninen. Se voipi tehdä suurempaa hyötyä säästölaatikossani köyhiä varten, kuin minun ahneessa vatsassani.

Hanna totteli nauraen ja istui jälleen entiselle paikalleen.

Samassa astui Pentti huoneesen, korvat punaisina, ja kantaen päällysnuttuaan käsivarrellaan.

-- No, herraseni, mitä sinä olet toimittanut tänään? -- kysyi Bella ja kutsui hänet luokseen.

-- Seisauttanut hurjistuneita hevosia, -- vastasi Pentti yksitoikkoisella äänellä.

Tytöt näyttivät niin kummastuneilta, että hänen täytyi nauraa. -- Ihan totta, -- vakuutti hän. Kuljin kauppatoria keisarillisen palatsin kohdalla, kun näin hevosen kuormineen tulevan hurjaa vauhtia minua vastaan. Ajuri huusi ja koetti hevosta pidättää, kuorman sisässä voivotteli joku täyttä kurkkua. He näyttivät joutuvan suoraa päätä Katajanokan kanavaan. No, minulla ei ollut muuta neuvoa, kuin hyökätä esille ja ojentaa levitetty sateenvarjoni hevosta kohti, joka tästä niin hämmästyi, että seisahtui siihen paikkaan. Vauhdista kaatui reki tietysti ja ajuri joutui sen alle. Pari kolme miestä tuli avuksi, me saimme hevosen riisutuksi valjaista ja ajurin autetuksi. Ei hänelle eikä rouvasihmiselle, joka oli sisässä, ollut mitään vahinkoa tapahtunut. Vaan rekeä nostaessani sain tämän ison reiän päällystakkiini. Tahdotko sinä, Hanna toveri, auttaa minua parsimaan sitä?

-- Niin auttaako? -- nauroi Hanna -- tarkoitat kai, että me vuoroon ompelemme yhden pisteen kumpikin. Ei, annahan tänne, kyllä minä tulen toimeen ilman sinun apuasi.

Pentti antoi hänelle takin ja hän aikoi ruveta sitä korjaamaan.

-- Mutta kuulehan, Pentti, -- kuiskasi Bella vuoteeltaan ja näytti hyvin veitikkamaiselta, -- kuka se tässä tuonoin vakuutti, ettei koskaan antaisi naisen auttaa itseään millään, jota itse voisi toimittaa?

Pentti aprikoi. -- Minä se taisin olla. Ja olen minä aikoinani sukkia parsinut, mutta en nuttuja. Vaan pitää se kai minunkin työni tässä kelvata. Annahan tänne, niin koetan! Ja kiitos, sisko siirappisuu, että puolustit itsenäisyyttäni.

Hanna antoi hänelle neulan ja rihman; sormitin ylettyi tuskin puoliväliin kynttä. Pentti istui ompelemaan ja koetti näyttää tottuneelta. Hän asetti otsansa ryppyihin ja alkoi vetää kuin suutari pikilankaa. Tytöt naurahtivat, vaan antoivat hänen olla hiukan aikaa rauhassa.

Mutta kun Hanna näki, että parsima, huolimatta Pentin vakavista ponnistuksista, alkoi näyttää isolta käsnältä nutun hihassa, pyysi hän, että Bella "armollisesti" antaisi hänen tällä kertaa auttaa. Olihan Pentti jo osoittanut, että hänellä oli hyvä tahto.

Bella ei ollut säälimätön, ja kohta näki Pentti ihmetellen, kuinka Hanna toverin taitavat sormet ensin hävittivät hänen taitonsa jäljet ja sitten parsivat reiän niin hyvästi, että paikka näytti aivan entiseltään.

-- Tytöt ovat kuitenkin oiva tyttöjä! -- huudahti hän huoaten ihmetyksestä.

-- Ja pojat ovat poikia ja jäävät siksi! -- virkkoi Bella päätään nyykyttäen.

Samana iltana kävi Bella taas huonommaksi. Kuume tuli takaisin ja hän heittäytyi levottomasti edes takaisin vuoteellaan. Lääkäri, jota oli käyty hakemassa, pelkäsi taudin uudistuvan.

Aamupuolella yötä, jolloin Hanna valvoi hänen luonaan, aukaisi Bella äkkiä silmänsä, ja kuiskasi hiljaa: -- Hanna!

Hanna istui vuoteen ääreen ja tarttui Bellan käteen. Se oli tulikuuma ja silmät loistivat suurina ja kirkkaina.

-- Kuinka on laitasi? -- kuiskasi hän levottomasti. -- Oletko huonompi? Menenkö tätiä herättämään?

-- Elä vielä... Mutta Hanna, ehkä minun nyt täytyy kuolla.

Hanna tunsi pistoksen sydämmessään, niin kipeän, että hänen olisi tehnyt mieli huutaa. Mutta näennäisesti oli hän tyyni.

-- Luuletko, Hanna, ... että on hyvin vaikeaa kuolla? -- Bella kiinnitti levottoman katseensa Hannaan.

-- Olen vaan nähnyt _yhden_ ihmisen kuolevan, ja se oli äitini. Hänelle tuli kuolema kuin pelastaja, jota on ikävöity, hänhän oli ollut niin kauan kipeänä.

-- En tarkoita sitä ... tarkoitan, että ... onko hyvin kauheaa ... seisoa Jumalan kasvojen edessä?

--- Toivon, että Jumalan läheisyys suopi sinulle rauhaa ja turvallisuutta, eikä pelkoa, -- vastasi Hanna, ja hänen huulensa värisivät niin, että hän tuskin saattoi puhua.

-- Näetkö ... minä välistä niin pelkään Jumalaa ... olen niin vähän huolinut Jumalasta ... jospa Hän onkin suuttunut minuun...

-- Oi, Bella rakas, eihän kukaan meistä ole hänen armoansa ansainnut. Mutta tiedäthän, keneen me saamme turvata.

-- Kyllä! -- kuiskasi Bella heikolla äänellä.

Hetken kuluttua kiersi hän käsivartensa Hannan kaulaan ja kysyi: -- Hanna rakas, suretko minua paljonkin, jos ... nyt kuolisin?

Hanna koetti karaista itseään, että saisi vastatuksi tyyneesti: -- eihän kukaan, maailmassa ole niin rakas minulle kuin sinä.

-- Ei kukaan muu kuin Jumala! -- kuiskasi Bella jälleen.

-- Oi, ei edes Jumalakaan, -- virkkoi Hanna surullisena. -- En ole vielä päässyt niin pitkälle, että rakastaisin Jumalaa ylitse kaiken... Vaan sinä näytät niin väsyneeltä, elä puhu enää, koeta nukkua.

Bella nyykäytti päätään. -- Tahtoisin niin mielelläni elää! -- kuiskasi hän ja koetti hymyillä. Sitten vaipui hän hiljaiseen uneen, yhä pidellen Hannaa kädestä.

Aamu koetti ja löysi heidät samassa asemassa. Hanna oli väsymyksestä nääntyä, vaan ei hennonut liikahtaa eikä vetää pois kättään, ettei herättäisi sairasta. Rouva Palmfelt hiipi huoneesen, levoton kysymys katseessaan. -- Hän nukkuu, -- kuiskasi Hanna iloisena.

Olikohan tämä uni elämäksi vai kuolemaksi? Levottomina kuuntelivat he hänen hengityksiään, jotka kävivät yhä syvemmiksi ja rauhallisemmiksi. Tälläkin kertaa kulki kuoleman enkeli vaan ohitse. Se ei vielä koskenut tähän kypsymättömään hedelmään, se kylvi vaan vakavuutta kahteen nuoreen sydämmeen.

Maaliskuu oli lopussa. Hanna oli muuttanut kotiinsa, koska Bella ei enää tarvinnut niin tarkkaa hoitoa. Hiljaisuus vallitsi hänen omassa pienessä huoneessaan ja se teki hänelle niin hyvää, ajatuksia tuntui tulvaavan häneen enemmän täällä kuin muualla.

Ja nyt hän ryhtyi lukuihin uudella tulisella innolla. Vaikka ne eivät saattaneet täysin tyydyttää hänen tietoja haluavaa henkeänsä, olivat ne kuitenkin kaikki mitä hänellä siihen aikaan oli tarjona.

Karin täti oli tarjonnut hänelle huonetta luonaan, vaan Hanna kieltäytyi siitä vakavasti. -- En tahdo olla liian suuressa kiitollisuuden velassa sinulle, täti hyvä, -- virkkoi hän ystävällisesti, -- ja sitä paitse tottuisin sinun luonasi liian hyviin päiviin.

Mutta useinpa kävi hän nyt Karin tädin luona, kun vaan Bella ei häntä tarvinnut. Ja Karin täti oli tehnyt hänelle erään ehdotuksen, joka pani hänen päänsä pyörälle.

Ensin, kun Karin täti oli sanonut, että hän aikoi lähteä ulkomaalle vuodeksi ja ottaisi Hannan mukaansa, oli tämä, tapaansa noudattaen, kieltäytynyt aivan jyrkästi. Karin täti näytti olevan siitä pahoillaan. Hanna sitten katui ja sanoi tulevansa mukaan sillä ehdolla, että hän vastaisuudessa saisi maksaa takaisin matkakulungit puolestansa.

-- Siihen olet oikeutettu, -- vastasi Karin täti vakavasti. -- Vaan olenpa minäkin oikeutettu kieltäytymään vastaanottamasta lahjaa, jota nyt tarjoon sinulle lämpimällä sydämmellä.

Hanna taisteli vanhaa ylpeyttään vastaan, mutta hänen rakkautensa Karin tätiin vei voiton.

-- Myönnyn, siitä syystä vaan että pidän sinusta, täti, -- sanoi hän.

-- Ymmärrän, -- vastasi Karin täti hymyillen ja hyväili Hannan uhkamieltä osoittavaa otsaa.

Eräänä lauantai-iltapäivänä viettivät Bertha ja Alma pientä pakinahetkeä Hannan luona. Tytöt kävivät ylipäänsä mielellään häntä katsomassa. Hän oli tullut paljon iloisemmaksi ja avomielisemmäksi Bellan parantumisen jälkeen.

-- Hyvänen aika, kuinka pehmoisia sohvia sinulla on! -- huudahti Bertha heittäytyen eräälle puutuolille semmoisella rähinällä, että sen jalat olivat vaarassa. -- Sinun luonasi vallitsee niin suuri mukavuus, että se oikein veltostuttaa.

-- Oho, istukaa laattialle, kaiken mokomin, jos tuolien pehmeys vaivaa, -- kehoitti Hanna. -- Niinkuin näet, pidän minä paraimpana istua paljaalla pöydällä.

-- Mutta sanokaa, eikö se olisi taivaallista, jos olisi oikein rikas, -- huudahti Bertha aivan hurjistuneena. Ajatelkaa, että saisi nukkua untuvilla, ei tarvitsisi käydä ikävässä koulussa, saisi syödä herkullisesti ja lukea hauskoja kirjoja! Voi, voi sentään!

-- Mitenkä sitten kävisi rohdoille ja proviisoritutkinnolle? -- kysäsi Hanna.

-- Minä viis työstä, kun olisi rahaa niin paljon kuin nuuskaa! Minä pitäisin 16 palvelijaa...

-- Ja minä panisin kaikki rahani hevosten ostoon, -- arveli Alma, joka tähän saakka oli selaillut kirjaa. -- Olen ihan hurjasti rakastunut hevosiin. Olisitko sinä mielelläsi rikas, Hanna?

-- En, ... tai minkätähden ei, jos vaan itse olisin joka pennin ansainnut.

-- Herranen aika, kuinka viisas sinä aina olet! -- huokasi Bertha. -- Sama se mistä rahat ovat kotoisin, kunpahan niitä vaan olisi.

Tytöt nauroivat.

-- Hanna varmaankin perustaisi jonkunmoisen pelastuslaitoksen pahantapaisia poikia varten, -- sanoi Alma -- enkö kuullut sinun kerran sanovan jotakin semmoista?

-- Siinä tapauksessa saisit ottaa Valter Hagenin ensimmäiseksi kasvatiksesi, -- ehdotti Bertha. -- Hän on jo miltei mennyttä kalua, vaikka on vasta koulupoika.

-- Olen kuullut sen, -- vastasi Hanna, hypähtäen alas pöydältä. -- Valter oli ennen paljon Palmfeltien luona ja minä tunsin hänet hyvänluontoiseksi, kiltiksi pojaksi. Nyt hän ei ole käynyt siellä pitkään aikaan ja, kun kysyin Pentiltä, mikä siihen oli syynä, vastasi hän, että Valter parka oli huonoilla jäljillä. Muutamat tunnottomat ylioppilaat ovat opettaneet häntä juomaan.

-- Hyi! Onneksi hänellä ei ole vanhempia eikä sisaruksia, joiden täytyisi häntä hävetä! -- huudahti Alma.

-- Jos hänellä olisi ollut koti, ei hän olisikaan ehkä tullut semmoiseksi, kuin hän nyt on. Se on juuri siitä syystä, että hän on ollut niin yksin, kun pahat vaikutukset ovat niin voitolle päässeet. Poika parka! Tahtoisinpa auttaa häntä, jos voisin.

Hanna oli käynyt miettiväiseksi. Jokainen muistutus elämän varjopuolista tuntui hänestä suoralta moitteelta häntä itseään kohtaan.

-- Elä nyt taas näytä niin juhlalliselta, Hanna. Et sinä kuitenkaan voi hangata maailmaa puhtaaksi ja kiiltäväksi. Mitä sinulla on tuossa pullossa? Kelpaa kai se haisteltavaksi?

-- Kai se on hajuvettä, -- arveli Alma.

-- Mainiota! Saa kai siitä nauttia? Hanna ei vastannut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa.

Bertha aukaisi pulloa ja haisteli. -- Uh ... ptski! Sinä heitt ... ptshi! Sehän on ammon ... ptski ... iakkia! Jopa osasit valhetella, sanoi Jussi papille.

Hannan täytyi nauraa. -- Enkä valhetellut. Enhän minä sitä hajuvedeksi sanonutkaan. Ammoniakkiahan se onkin, jolla olen ottanut pois likapilkkuja vaatteista.

-- Ja sillä sinä petät ihmisiä ja panet tämmöiseen hienoon pulloon, aivan kuin se olisi parasta hajuvettä. Ui, kuinka nenääni kirveltää!

Kun tyttöjen piti lähteä, saattoi Hanna heitä vähän matkaa. Ilta oli pimeä ja kylmä, puotien ikkunat loistivat kirkkaasti valaistuna ja ihmisiä tulvaili keskikaupungilla.

Tytöt kääntyivät eräälle sivukadulle. He kulkivat kaikki kolme rinnakkain ja puhelivat vilkkaasti.

Nyt tulivat he menemään erään talon ohitse, jossa uutimia ei vielä oltu laskettu alas kirkkaasti valaistujen salin ikkunain eteen. Berthan katse vilkahti sinne. Samassa seisahtui hän äkkiä ja kuiskasi:

-- Katsokaa tuonne! Siellä hän istuukin. Siinä paha, missä mainitaan!

Tytöt huomasivat salissa pienenlaisen pöydän ja sen ääressä neljä nuorukaista punssipullon ympärillä. He tupakoivat, nauroivat ja liikuttivat ahkerasti lasejaan. Yksi niistä oli Valter Hagen.

Hanna tunsi kalpenevansa mielenliikutuksesta. Hän tarttui kovasti Berthan käsivarteen. -- Tuo on kurjaa! -- kuiskasi hän.

-- Tietysti. Mutta tule pois, ilkeältä tuntuu katsella sitä.

-- Tuolla he nyt viekoittelevat siltä raukalta viimeisetkin pennit sekä koettavat tehdä häntä itsensä kaltaiseksi. Se ei _saa_ tapahtua. Minäpä menen sisään...

-- Se olisi aivan sinun tapaistasi, mutta sitä et kuitenkaan saa, -- lausui Bertha vakavasti ja veti Hannan väkisin poispäin.

-- En saata lähteä, en _saata_ ... läähätti Hanna tunteensa vallassa. -- Minun täytyy saada hänet pois.

-- Sinuako hän sitten tottelisi, -- keskeytti Alma. -- Tule pois nyt, rakas, kulta Hanna!

-- Odotahan, Alma, elä mene, ... minä en voi lähteä ... tuntuu aivan kuin jos minä tekisin itseni syylliseksi hänen perikatoonsa. Ettekö te näe kuinka he kilistelevät laseja ... kuinka halukkaasti hän sitä tyhjentää ... päästä minut, Alma, minun _täytyy_ mennä sisälle.

-- Oletko ihan hullu, Hanna?

Berthakin oli liikutettu. -- Ajattele koulua, ajattele tulevaisuuttasi, tule pois, olemme jo seisoneet täällä liian kauan!

-- Menkää te ... minä en voi teitä seurata... Ehkä istuvat he täällä puoliyöhön saakka, -- lisäsi hän puoleksi itsekseen, -- ja minkälaisessa tilassa on hän sitten huomenna! Hän tempasi itsensä irti tovereista ja lähestyi ravintolan portaita. Siihen seisahtui hän jälleen. Tulisiko Valter pois? Mitä hän oikeastaan sanoisi hänelle? Eikö tämä ollut hullu yritys, jonka hän saisi kalliisti maksaa? Järki kuiskasi: elä mene! -- ja hän jäi seisomaan oven taakse. Mutta kun hän taas katsahti ikkunasta sisään, vahvistui hän päätöksessään ja aukaisi oven.

Etehisessä oli vaan yksi viinuri, joka heitti häneen kummastelevan katseen. Hän sanoi puoliääneen ja aivan tyyneesti: -- tehkää hyvin ja kutsukaa herra Hagenia ulos. Minä odotan kadulla.

Sen tehtyä meni hän kiireesti, ikäänkuin laattia olisi polttanut hänen jalkapohjiansa.

Ulos tultua huomasi hän, että toverit olivat mennet. -- Hyvä on, -- arveli hän, -- en olisi tahtonut, että Valter näkisi heidät.

Hän katseli tarkkaan etehisen ovea, ja nyt se aukeni. Valter Hagen tuli ulos.

Hanna otti pari askelta häntä kohtaan.

-- Minä se olen, Valter, -- virkkoi hän ja ääni kuului epävarmalta. -- Etkö tahdo olla hyvä ja seurata minua?

-- Minnekä? -- kysäsi Valter ilomielissään, mutta heitettyään katseen Hannan vakavaan ja surulliseen muotoon, sai hän aavistuksen asian oikeasta laidasta.

-- Onko ... onko aikomus saada minut pois toverien luota? -- kysyi hän ja koetti näyttää jäykältä.

-- Kyllä, Valter, -- vastasi Hanna lujasti. -- Ehk'et aavista, mihin nuo toverit tahtovat sinua viekotella?

-- Oh! Liian vähästäpä säikähdyit, Hanna. Me joimme vaan lasin punssia. Jollakinhan sitä täytyy lämmitellä tämmöisellä kauhealla pakkasella.

-- _Yhdenkö_ lasin? -- Hanna hymyili surullisesti. -- Minä laskin jo kolme. Etkö tiedä kuinka pian tuommoinen tulee tavaksi? Minulla oli serkku, joka oli varsin hyvä poika, kunnes toverit saivat hänet huonon vaikutuksensa alle. Nyt on hän kurja juoppo parka, jolla ei ole mitään iloa elämässä.

Hän vaikeni. Ei tietänyt oikein, kuinka saisi Valterin kunnian tuntoa hereille.

-- Jo on ruvettu arvelemaan, ettet kelpaa mihinkään hyvään...

-- Vai niin! -- Valter oikaisi itsensä. -- Ihmiset ovat niin sukkelat tuomitsemaan...

-- Ole miehekäs, Valter, ja nouse ajoissa! Etkö rupeaisi raittiusseuraan, se auttaisi sinua?

-- Ei ole tarvis, voin minä olla maistamatta, jos tahdon. -- Valter koetti puhua tyyneesti ja mahtavasti.

-- Kyllä me kaikki tarvitsemme nojaa, jos mielimme pysyä hyvissä aikomuksissamme. Minä menen nyt Palmfeltiin, tule sinä mukaan. Ne varmaankin iloitsevat tulostasi.

Valter oli kahdella päällä. Toisaalta tuntui hänestä hauskalta jälleen käydä tuossa hyvässä, lämpimässä kodissa, toisaalta taas häpesi hän sitä, että tyttö muka saisi häntä taivutetuksi mihin tahansa.

-- En tiedä, ilkeänkö, -- sanoi hän, -- en ole kylävaatteissa.

-- No, mitäpä siitä. Ovathan Palmfeltit vanhoja ystäviäsi. Me puhelemme siellä ja meille tulee aika hauska. Ethän ole nähnyt Bellaakaan sen jälkeen, kun hän pääsi sairasvuoteeltaan. Tule pois!

Juuri kun he kääntyivät Annankadulle, tuli heille vastaan muuan Valterin luokkatovereita. Tämä oli monesti koettanut sopimattomilla saarnoilla käännyttää Valteria ja, kun nyt näki tämän Hannan seurassa, iski hän silmää hänelle, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: ähäh, joko jouduit kiinni? Valteria harmitti kauheasti, että häntä voitiin luulla tytön johdatettavaksi. Sentähden muuttui hänen muotonsa synkän näköiseksi ja vihaiseksi, ja kun he tulivat Palmfeltin portin luo, oli hän muistavinaan jotakin hyvin tärkeää, heitti kiireesti Hannalle jäähyväiset ja pujahti tiehensä.

Hanna jäi katsomaan hänen jälkeensä, sydän täynnä levottomuutta ja pettyneitä toiveita. -- Mimmoisia raukkoja me kuitenkin olemme, -- ajatteli hän. -- Monesti tarvitaan enemmän uskallusta ottaaksemme _yhden_ askeleen eteenpäin hyvää kohti, kuin kymmenen takaperin pahaan päin. Varmaankin Valter nyt meni vahvistamaan miehuuttaan punssilasin ääreen sekä sopivalla jutulla selittämään äkkipikaisen poistumisensa.

Pahoilla mielin meni hän nyt sisälle Bellan luo, joka istui nojatuolissa pöydän ääressä; Hanna otti matalan rahin ja istui hänen viereensä. Sitten kertoi hän päivän tapahtumat, ja vähäisellä pään nyykähtämisellä Bella kehoitti häntä aina jatkamaan.

-- Elkäämme häntä vielä jättäkö, -- virkkoi Bella innostuneena, -- päätämmehän tehdä hänestä kelpo miehen.

Hanna puristi ystävänsä kättä. -- Minulla ei ole suuria toiveita, -- sanoi hän alakuloisesti. -- Kun luonteessa itsessään ei ole mitään lujuutta, niin voipi ensimmäinen tuulen puuska viedä kaikki hyvät aikomukset.

-- Tiedätkö, minulla on nykyään semmoinen halu tehdä jotakin muiden hyväksi, -- sanoi Bella. Tämä pitkä toimettomuus on tehnyt minut oikein itsekkääksi. Päivä päivältä tunnen itseni virkeämmäksi ja ikävöin työtä, -- työtä! Oi, Hanna, kuinka hauskaa tulee, kun minä oikein paranen! Jumala on niin hyvä. En tahtoisi koskaan enää tuntea yhtään rumaa tai kiittämätöntä ajatusta sydämmessäni.

-- Paras päivä eläessäni tulee olemaan se, jolloin sinä jälleen pääset ulos, rakas Bella. Sinun sairautesi on ollut minulle suuresta merkityksestä: olen niin selvään huomannut oman voimattomuuteni ja Jumalan läsnäolon. Olen tuntenut, kuinka rukous lohduttaa ja rauhoittaa. Ja nyt vihdoin olen saanut sen äärettömän ilon, että näen sinun paranevan. Tuntuu niin kummalliselta sydämmessäni. Saattaisin sulasta kiitollisuudesta panna alttiiksi koko elämäni jonkun yksinäisen ja onnettoman hyväksi, ja tuntuu ikäänkuin ei mikään enää voisi tehdä minua alakuloiseksi.

-- Sinä rakas, uppiniskainen Hanna, kuinka nyt olet heltynyt, -- sanoi Bella ja suuteli hänen silmiään, joissa näki kyyneleitä.

Huhu Hannan "ravintola-käynnistä" oli sillä välin levinnyt kaupungissa. Hänen selkänsä takana kuiskattiin, moni karttoi hänen seuraansa ja hän huomasi usein säikähtyneitä ja moittivia katseita kiinnitettävän itseensä. Pari päivää tapauksen jälkeen seisoi kaksi korkeimman luokan tyttöä kuiskaten koulun käytävässä.

-- Kello oli lähes 12 yöllä, -- sanoi toinen, -- kun minun serkkuni, joka istui sanomalehtiä lukien perähuoneessa, näki hänen tulevan sisään.

-- Näkikö hänen tulevan sisään? -- Silmät olivat seljällään kummastuksesta.

-- Näki. Ja sitten meni hän ulos tuon Hagenin kanssa, josta jokainen tietää, ettei se ole mikään siivo poika.

-- Ja he kävelivät kauan aikaa muutamilla syrjäkaduilla, -- kuiskasi eräs toinen. -- Thure Öst tapasi heidät.

-- No niin, minusta on hän aina tuntunut hiukan ... tuommoiselta ... -- keskeytti eräs kolmas painolla.

-- Ajatelkaapa, -- juoda punssia ravintolassa kahdentoista aikaan yöllä! -- lisäsi neljäs.

-- Muistatteko kuinka ankara hän oli olevinaan viime vuonna, kun ei herra Hallgren edes kelvannut luistimia hänelle panemaan? No, ei luulisi!

-- Saa nähdä, eikö häntä eroteta edes ajaksi, -- arveli viides. -- Minä tuskin ilkeän sanoa, että me olemme samalla luokalla.

-- Mitä maailman asioita tässä keskustellaan? -- kysyi Bertha, joka samassa kulki ohitse ja pisti päänsä keskelle tyttöparvea.

-- Hiljaa! -- varoitti yksi joukosta salaperäisesti. -- Me puhumme Hanna Rapen urotyöstä, kun meni ravintolaan ja joi siellä punssia.

-- Mitä, mitä, mi-tä moskaa te nyt taas olette toisillenne uskotelleet? -- huudahti Bertha, joka ei ollut sen koommin ajatellut koko juttua. -- Hannako punssia joisi! No, yhtä pian minä mustetta ammennan itseeni. Kyllä ymmärrän. Juttua on näppärästi sievistelty. Antakaa minun kertoa, miten se oikeastaan oli, koska itse olin mukana.

-- Olitko mukana? -- Tytöt vetäytyivät hiukan taaksepäin.

-- Niinpä niin, "ursäkta", minä seisoin kadulla. -- Ja Bertha kertoi koko tapauksen.

-- Oletko ihan varma siitä, että hän paikalla tuli ulos jälleen? -- keskeytti eräs tyttö. -- Onhan se voinut olla joku muu.

Bertha näytti epävarmalta. -- Minusta hän _näytti_ ihan Hannalta, -- vastasi hän vitkaan.

-- Niin, _näyttää_ ja _tietää_ ei ole sama asia...

-- Kaikessa tapauksessa, tytöt, voin minä panna pääni panttiin, ettei Hanna ole tehnyt mitään, jota voi vääräksi sanoa, vaikka hän on voinut käyttäytyä varomattomasti. Ja sehän oli vaan sen tähden, että hän saisi tuon kurjan Valterin pois huonojen toverien seurasta, kun hän hetkeksi pistihe sisään. Se oli reippaasti tehty, ja minä kunnioitan häntä, vaikkei minulla itselläni olisi ollut rohkeutta tehdä samaa.

Berthan puolustuspuhe vaikutti muutamiin tovereihin, jotka olivat taipuvaiset näkemään Hannan käytöstä paraimmassa valossa. Mutta monet pintapuoliset, juoruavat, ajattelemattomat toverit pitivät sitä vääränä ja sopimattomana. He osoittivat Hannalle selvään, etteivät häntä hyväksyneet ja luokalla vallitsi hyvin ikävä mielentila. Nekin, joiden olisi pitänyt häntä paremmin tuntea, olivat hämmästyneet ja epävarmat siitä, kuinka heidän piti hänen käytöstään selittää, sekä välttivät häntä niin paljon kuin voivat.

Hanna ei voinut olla huomaamatta kaikkea tätä ja vasten hänen tahtoansa koski se häneen. Hän olisi tahtonut tyytyä vaan omantuntonsa todistukseen, mutta huomasi haluavansa myöskin toverien kunnioitusta. Hän tunsi, että he johonkin määrin olivat häntä turmelleet. Suurena lohdutuksena oli kyllä, että Bella, Verna Sommar, Karin täti ja pari luokkatoveria olivat hyväksyneet hänen tekonsa, ja hän koetti olla huolimatta muista. Ei hän ollut yhtäkään sanaa lausunut puolustuksekseen, ja mitäpä varten hän sitä tekisi, puhuihan asia itse puolestaan.

-- No, tämähän on ihan mahdotonta kärsiä! -- huudahti Bertha eräänä päivänä, kun hän kuohuen innostuksesta ja harmista kiiruhti Hannan luo, joka istui yksin luokalla. -- Etkö voi puhua, ihminen, ja puhdistaa mainettasi? Olen saarnannut kuuroille korville. Tietysti he hyvin vähän luottavat _minun_ arvosteluuni. Minä luulen myöskin, että eräältä taholta koetetaan murtaa sinun vaikutustasi ja muutamat "meikäläisistä" ovat pysyneet ihan puolueettomina. Jos vaan et puhu, niin ... on holhojavirkasi luokalla mennyttä kalua...