Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KEHITYS-AIKANA: TYTÖISTÄ

Kertoeli

TEA [Toini Topelius]

Kustannusosakeyhti Otava, Helsinki, 1890. J. Simeliuksen perillisten kirjapaino-osakeyhtiö.

TYTÖLLENI.

Mitä ajattelee nuori koivu kun se keväällä tuntee avaran maailman raitisten tuulten suhisevan lehdissään; mitä arvelee umpu, kun se tuntee päivä päivältä yhä enemmän aukenevansa kasteesta ja päiväpaisteesta; mitä tuumaa kananpoika, kun se ihmetellen kömpii kuorestaan; miltä tuntuu perhosen mieli, kun se ensi kertaa koettelee nuoria tuoreita siipiään päiväpaisteessa ja raittiissa ilmassa; mitä miettii tyttönen, kun hän on ennättänyt nuoruuden kynnykselle ja ikävöiden haluaa syliinsä sulkea tuntematonta tulevaisuutta?

Ken tietää tämän?

Seuraaville lehdille olen koettanut piirtää osan niitä mielentiloja ja tunteita, jotka kummallisten, outojen lintujen tavalla liitelevät lapsuuden ja nuoruuden rajalla. Niitä on vaikea pyytää ja ehkä en olekaan onnistunut. Olen ensimmäisenä valmis myöntämään, ettei sitä, mitä tytön sydämmessä on hienointa, se mikä on hänelle kaikkein pyhintä ja kalleinta ja jota tahtoisin kutsua lapsuuden enkelin jäljiksi hänen sielussaan -- koskaan voi selittää ja koskettaa. Sillä se on se näkymätön, hänelle itselleen puoleksi tuntematon lanka, joka sitoo hänet hänen elämänsä alkuun ja päämäärään -- Jumalaan.

Kuitenkin olen koettanut viitata siihen edesvastaukseen, joka teitä odottaa elämässä. Elkää siitä säikähtykö. Vasta silloin kun tunnemme itseämme ei ainoastaan iloisiksi lapsiksi, vaan ihmisiksi, joilla on tärkeä tehtävä, -- vasta silloin saa elämämme oikean muodon ja sisällön.

Nuoret lapset! Reippaat tytöt! Elämä on niin suurta ja rikasta ja maailma niin ihana. Nauttikaa niitä, mutta oi sidotuin silmin. Rakastakaa, uskokaa, toivokaa ja tehkää työtä rohkein sydämmin, -- kas se on tehtävänne!

Tässä kertomuksessa esiintyy melkein yksinomaisesti tyttöjä ja siihen on syynä se, että se alkuperäisesti oli aiottu "Nya Trollsländan" nimistä sanomalehteä varten, jatkoksi erääsen samassa lehdessä olleesen kertomukseen poikien kumppanuudesta. Mutta kun se kasvoi liian isoksi Trollsländaa varten, täytyi sen lähteä maailmalle eri kirjasena.

Helsingissä Marraskuulla 1889.

_Tekijä_.

No, Bella, joko nyt ensimmäisenä aamuna myöhästytään koulusta? -- murisi Leena ja rumautti halot uunin eteen. -- Kello käy kahdeksatta, ja muut ovat jo kahvipöydässä.

Bella nousi istualleen ja hieroi silmiänsä. Olihan nyt 15 päivä Tammikuuta. Ja se oli häneltä vähällä unhottua! Joululuvalla oli hän tottunut nukkumaan näin kauan. -- Kahdeksatta! Hyväinen aika, mitä äiti nyt sanoisi? Bella oli eilen luvannut hakata sokuria ja ommella pari nappia Pentin liiviin, ennenkuin hän menisi kouluun. Nyt kysyttiin sukkeluutta.

-- Leena kulta, kylpy tänne! En uskalla kai olla kylpemättä.

Hän pistihe rohkeasti kylmään veteen, hankasi itsensä karkealla pyyhinliinalla, kunnes oli punainen kuin krapu ja tuota pikaa oli hän vaatteissa. Tukan järjestämiseen ei mennyt paljon aikaa, se oli onneksi lyhyt, ja nyt oli hän valmis.

Ruokasalissa olivat vanhemmat ja sisarukset jo kahvipöydässä, kun Bella tuli. Äiti osoitti hymyillen sokuriastiaa, joka oli täyttänyt itsensä, ja Pentti nyki nappejaan, joita hän oli ommellut niin vahvalla rihmalla, että siihen olisi voinut ripustaa naulan painoja. Pienet siskot, Lulle, Liisi ja Helmi takertuivat häneen kertoakseen asioitaan, ja kotvan aikaa kului, ennenkuin hän ystävällisellä tavallaan pääsi niistä ja saattoi ruveta ruoalle.

Tammikuun aamu oli kylmä ja kirkas ja hän tuli koululle hehkuvin poskin. Sielläkös melua ja pakinaa! Se kuului aina porstuaan saakka. Etehinen oli täynnä tömiseviä, hengästyneitä, juttelevia tyttöjä, jotka riisuivat päällysvaatteitaan ja koettivat huutaa toinen toistaan kovemmin.

-- Päivää, Ada!... Päivää, Pelle!... Päivää! Päivää! -- kuului joka taholta. -- Onnellista uutta vuotta, Kerttu! ... kuinka olet voinut? Mitä olet tehnyt joululuvalla!... Minä olen ollut maalla... Vai niin!... Oletko saanut paljo joululahjoja? -- y.m., y.m. puhui sadottain innokkaita suita.

Johtajatar tuli ystävällisesti tervehtien sinne ja koetti hillitä niitä, mutta se onnistui vaan hetkeksi. Kysymyksiä ja vastauksia, huudahduksia ja naurua tulvaili joka puolelta, oli niin hauskaa taas nähdä toisiaan ja kerrottavaa oli niin paljon huvittavaa ja tärkeää.

Bellaa ympäröi heti joukko tovereita. Hän oli kaikkien lemmikki, hänen suosiotaan hakivat kaikki kilvan ja hemmottelivat häntä kaikin voimin.

Agnes Lund tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan. -- Tulehan tänne, niin saat nähdä ihka uuden puhkioni. Minä olen niin kauan toivonut itselleni valkoista Angorapuhkiota, semmoista kun on Emelie Rosenskjöldillä, ja nyt isä antoi minulle semmoisen joululahjaksi. -- Ei, odotahan, Bella, sinun täytyy ensin katsoa tätä, -- huusi Lilli Enestam. -- Nämä kellon vitjat sain minä. Eivätkö ne ole ihmeen kauniit?

-- Kuule, Bella, -- huusi eräs kolmas, -- saitko sen kirjan jota toivoit?

-- Bella, tulepa tänne, niin saat jotakin makeaa. Me otimme vasta eilen makeiset joulukuusesta ja minä otin mukaani muutamia paraimmista sinulle.

-- Bella, tahdotko uusimman valokuvani? -- kysyi Jenny Stenman, eräs kaunis, hiukan turhamainen tyttö, jolla oli kiharoittu otsatukka ja puku uusimpien kaavojen mukaan. Hän ojensi kuvansa Bellalle, joka hymyillen pudisti päätään.

-- Kiitos, Jenny, minä pidän enemmän siitä mikä minulla jo on. Se on yksinkertaisempi.

-- Niin, minä olin nuorempi silloin, -- vastasi Jenny ja katseli mielihyvällä kaunista muotoaan.

-- Bella, nyt täytyy sinun tulla hiukan meidän puheille, -- huusi pari tyttöä tunkeutuen muiden edelle. -- Mehän tuskin olemme saaneet sanoa sinulle hyvää päivää.

Bella oli kuin myllyssä. Hänen täytyi kuunnella kaikkia, vastata kaikille, olla ystävällinen ja jakaantua vähintäinkin kahteenkymmeneen osaan ettei loukkaisi ketään. Hänellä oli kummastuttava taito riittää kaikille eikä kukaan voinut oikeastaan kehua, että oli hänelle läheisempi ystävä kuin muutkaan.

Toverien melutessa hänen ympärillään, huomasi hän viimeisellä penkillä luokkahuoneessa erään uuden tulokkaan, joka ei ollenkaan näyttänyt muista huolivan. Se oli eräs pitkä, tummaverinen tyttö vakavilla ruskeilla silmillä. Hän selaili kirjaansa, heitti välistä kärsimättömän katseen kelloon, mutta ei välittänyt niistä uteliaista katseista joilla tyttöparvi häntä tarkasteli.

-- Kuka on tuo uusi? -- kuiskasi Bella ja katsoi viimeiseen penkkiin päin.

-- Hänen nimensä kuuluu olevan Rappe, -- kuiskasi Siiri Linder vastaukseksi, -- maalta. Serkkuni Elna on paljon kertonut eräästä hyvin kummallisesta tytöstä, joka asui lähellä heitä ja jonka nimi oli Hanna Rappe. Olisipa hauska tietää onko se hän.

Nyt soitettiin ja kaikki luokat kokoontuivat rukoukseen. Bella ei malttanut kuunnella paljon ollenkaan, hänen katseensa kääntyivät yhä tuon uuden toverin puoleen, joka seisoi paikallaan vakavana ja melkein synkkänä.

Tunnin kuluessa, kun todistukset tarkastettiin ja läksyt määrättiin, oli Bella hyvin hajamielinen. Hän huomasi alinomaa katselevansa tulokasta takimaisella penkillä ja ajattelevansa, mimmoinen tuo mahtaisi olla. Ei hän ainakaan näyttänyt ystävälliseltä ja vastasi melkein jörömäisesti johtajattaren kysymyksiin.

Kun heidän piti lähteä, koetti Bella lähestyä häntä, mutta se ei onnistunut. Itse oli hän ujo ja toinen vetäytyi tahallaan syrjään. Tytöt sitä paitse eivät jättäneet Bellaa rauhaan; kaksi heistä tarttui hänen käsivarteensa ja veivät hänet mukanaan, vilkkaasti keskustellen.

-- Hän on hyvännäköinen tuo Rappe, -- sanoi Lilli Enestam kun he tulivat ulos kadulle.

-- No, enpä juuri tiedä, -- arveli Agnes Lund. -- Näittekö että hänen pukunsa oli tehty paksuimmasta puolivillaisesta, joka ei kelpaisi meidän piioillemmekaan.

-- Hän on ehkä köyhä, -- puolusti Bella.

-- Entä millainen palttoo hänellä oli! -- jatkoi Agnes kiivaasti moittien. -- Pitkä ja suora kuin säkki ja taskut tämän koululaukkuni kokoiset. Hän kulkee kädet taskussa kuin katupojat ja käyttää lapasia.

-- Mutta hyvän näköinen hän on, -- intti Lilli. -- Hiukset muodostavat niin kauniita suortuvia otsan kohdalla ja hänen silmänsä!... En minä ole ennen nähnyt semmoisia silmiä.

Seuraavana päivänä olivat Bellan ajatukset niin kiinni tuossa uudessa toverissa, että hän pari kertaa vastasi opettajallekin päin seiniä. Silloin lensi hän tummanpunaiseksi hämmästyksestä; semmoista ei ollut hänelle juuri ennen tapahtunut. Vakavalla ponnistuksella koetti hän nyt kuulla opettajan sanoja, mutta tuon tuostakin täytyi hänen salaa tarkastaa Hanna Rappea. Hän huomasi kuinka hyvästi Hanna vastasi, -- ei tyttöjen tavallisella epävarmuudella, -- kuinka taitava hän oli kaikissa aineissa, kuinka hän kohteli opettajia ja tovereita jonkunmoisella jäykällä välinpitämättömyydellä, joka teki mahdottomaksi lähestyä häntä. Tämä ikäänkuin kiihoitti Bellaa, joka ei koskaan vielä ollut kokenut tylyä kohtelua.

Heidän koulusta lähtiessä tuli sattumus hänelle avuksi. Hän huomasi uuden toverin hakevan toista kalossiansa ja kiiruhti hänelle avuksi. Vähän aikaa etsittyänsä, löysikin hän erään parittoman ja vei sen tarjolle.

-- Tämäkö se on sinun? -- kysyi hän. -- Tässä on H.R. Mikä on ristimänimesi?

-- Hanna, -- vastasi toinen ja nyt Bella sai häneltä ensimmäisen ystävällisen silmäyksen.

-- Hanna! Se on minun lempinimeni, -- huudahti Bella iloisena. -- Onpa oikein hauskaa että sinulla on se nimi. Missä asut, saanko saattaa sinua kotiin?

-- Minä asun Annankadulla, -- vastasi Hanna, vaan ei ollut huomaavinaan jälkimäistä kysymystä.

Mutta Bella oli vakavasti päättänyt että hänen piti päästä tämän kummallisen toverin tuttavuuteen. Hän sieppasi sentähden päällysvaatteensa seinältä ja tavoitti Hannan portailla.

-- Saanko saattaa sinua? -- pyysi hän ja äänessään oli jotakin, jota Hanna ei voinut vastustaa. -- Minä asun aivan lähellä Annankatua, niin että meillä kuitenkin on sama matka.

-- En minä ole mikään hauska kumppani, mutta tule jos tahdot.

He kulkivat äänetöinnä jonkun aikaa. Vihdoin sanoi Hanna tylysti:

-- Luokkalaisesi turmelevat sinua, näen minä.

Bella punastui eikä tietänyt oikein mitä vastata.

-- Minä tunsin erään tytön, -- jatkoi Hanna, -- joka oli hyväluontoinen niinkuin sinä, mutta jonka tädit ja toverit kerrassaan turmelivat. Hän tottui niin aina saamaan kaikki mielensä mukaan ja olemaan muiden huomion esineenä, ettei hän sitten koskaan ollut tyytyväinen jos eivät kaikki häntä ihailleet ja kumarrelleet. Pelkään että sinäkin menet pilalle jos vaan et ole varoillasi.

Pistos Bellan omassatunnossa osoitti ettei Hannan arvelu ollut ilman syytä. Bellan iloinen hymy katosi ja hän kysyi levottomasti: -- luuletko todellakin että minä menen pilalle?

-- Olisipa hyvin kummallista jos ei niin kävisi. Kun aina on huomion esineenä, kun yhä syötetään ystävyyden osoituksilla, suudelmilla, hyväilyllä ja imartelulla, niin on se yhtä epäterveellistä luonteen kehitykselle kuin makeiset vatsalle.

-- Sepä ei ole totta että toverit imartelevat minua, -- huudahti Bella juonikkaan lapsen tavoin; -- he pitävät minusta todellakin. Mutta mitä se sitä paitse sinuun koskee? Mitä sinun tarvitsee ruveta minua tuomitsemaan kun emme vielä kahta päivää ole toisiamme nähneet? Siihen et ole suinkaan oikeutettu.

Nyt oli Hannan vuoro punastua ja hän vastasi jotenkin tylysti:

-- Minäpä aina sanon mitä ajattelen enkä sille mitään taida jos totuus sinusta tuntuu karvaalta.

Nyt kulkivat vähän matkaa äänetöinnä, kumpikin oli hiukan loukkautunut. Vihdoin pakotti Hannan järki häntä myöntämään että Bella oli oikeassa. Olihan hän vieras, eikä tarvinnut toiselle työntää mielipiteitään. Mitä liikutti tyttöjen käytöskään häntä? Ei vähääkään. Eikä Bellakaan, ei hän ollut oikeutettu häntä suututtamaan. Hän voitti jäykkyytensä, tarttui Bellan käsivarteen ja virkkoi äänen vivahduksella joka saattoi Bellaa kummastuen katsomaan häneen: -- suo anteeksi!

Mistä tuli nyt hänen ääneensä tuo lempeys ja vienous, joka meni suoraan Bellan hellään sydämmeen? Hän puristi hiljaa Hannan kättä ja koska jo oli omalla nurkallaan erosivat he päätä nyykyttäen.

Bella ajatteli koko päivän tuota uutta toveria. Hän _oli_ tosiaankin kummallinen, kaikista muista erilainen. Niin tyly ja kuitenkin miellyttävä. Ja kuinka hän puhui, -- melkein kuin aikaihmiset. Mutta ei hänen pitäisi vaan esiintyä tuommoisena holhojana, sitä ei Bella aikonut kärsiä.

Pitikö Bella hänestä? _Ei_. Tai ... ehkä sentähden vähän, sillä hän näytti niin vilpittömältä. Mutta varmaankin hänellä oli kova ja paha sisus. Kun saattoi sanoa että toverit imartelivat! Sehän oli yhtä kun jos syyttäisi heitä viekastelemisesta. Niin hän oli varmaankin ilkeä. Mutta mistä sitten tuli tuo lempeä: suo anteeksi! Bella pudisti kummastellen päätään eikä tietänyt oikein mitä uskoisi.

Bella Palmfeltin koti ei ollut rikas eikä köyhäkään, mutta se oli hyvä koti sanan paraimmassa merkityksessä. Hänen isänsä oli tavattoman rehellinen, vaatimaton ja harvapuheinen, vaan myöskin miellyttävä ja teki väsymättömästi työtä perheensä eteen. Hänen äitinsä oli noita vienoja ja kuitenkin lujaluontoisia naisia, jotka vähääkään häärimättä vastustamattomasti vaikuttavat ympäröiviinsä. Hän oli ollut opettajattarena ennenkuin joutui naimisiin, hänellä oli ollut monta lasta kasvatettavina sekä oppinut rakastamaan ja ymmärtämään niiden erilaisia luonteita. Kun hän sitten sai omia lapsia, koetti hän kasvattaa heitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän paraimpina piti, eikä ilman mitään suunnitelmaa, "umpimähkään", niinkuin monet äidit paha kyllä tekevät. Moni piti häntä ankarana, siitä syystä, että hän joskus lapsiltaan kielsi muiden mielestä viattomia huvituksia. Mutta hän tiesi omasta kokemuksesta, kuinka kovalta elämä sittemmin tuntuisi heistä, jos hän niiden pienenä ollessa hemmotteli heitä ja totutti aina tekemään heidän oman tahtonsa mukaan.

Vanhin poika, Pentti, oli isäänsä, älykäs, vaatimaton nuorukainen, jolla oli hyvät numerot koulussa ja hiljainen luonto. Hän oli seitsemäntoista vuoden vanha ja oli ystävällisellä, toverin kannalla kahta vuotta nuoremman sisarensa Bellan sekä ylipäänsä tyttöjen kanssa. Jos äiti olisi voinut, olisi hän pannut nämät lapsensa yhteiskouluun, mutta semmoista ei vielä ollut, kun nämä alottivat koulunkäyntiään. Mikä hyvä siitä, arveli hän, että veli ja sisar eroitetaan sinä aikana, kun yhteinen työ ja monet vakavat riennot voisivat sitoa heidät toisiinsa koko elämän ajaksi? Hän koetti nyt kasvatuksensa kautta lähestyttää heitä toisiinsa niin paljon kuin mahdollista, siten poistaakseen eriskasvatuksen vaikutuksia.

Bella oli niinkuin tavallisesti sanotaan "suloinen tyttö". Hän oli iloinen ilman vallattomuutta, sekä niin luonnollinen ja vaatimaton, ettei häneen pystynyt toverien ja omaisten jumaloitseminenkaan. Hän oli hyvin tunnollinen, osasi aina läksynsä, auttoi kaikkia ja uskoi hyvää kaikista. Mutta hän oli liian herkkäluontoinen ja siinä oli hänen suurin vaaransa. Hänestä olisi hyvin helposti voinut tulla tuommoinen "suloinen tyttö", joka ei olekaan mitään muuta kuin suloinen, joka ei ajattele, ei muodosta itselleen omaa mielipidettä, ei toivokaan maailmassa muuta, kuin saavansa olla pikku suloinen, huoleton nukke. Hänen äitinsä näki tämän ja koetti karaista hänen luontoansa. Häntä pelotti toverien silmitön rakkaus, joka niin pian voisi saattaa tätä pehmeää, kehittymätöntä luonnetta harhailemaan.

Nuoremmissa lapsissa oli kaikenlaisia eri aineksia, joista hyvä kasvatus voisi saada jotakin kunnollista. Niissä oli itsepintaisuutta ja uhkamielisyyttä, kiivautta ja vallattomuutta, vaikeita loukkauskiviä kasvattajalle, mutta ei läheskään pahimpia. Ja äidin lempeän kurin alla muodostuivat nekin vähitellen siksi, mitä ymmärretään nimityksellä jalo luonne.

Kun Bella tuli koulusta, meni hän äitinsä luo kertomaan uudesta tuttavuudestaan. -- Et usko, äiti, kuinka kummallinen hän on ja erilainen meistä kaikista. Olisipa kumma tietää käsittäisitkö sinä edes häntä. Ajattelepa, kun hän kerrassaan piti minulle saarnan ensi kertaa kun puhelimme keskenämme.

Rouva Palmfelt kuunteli tarkkaan. Hän iloitsi sydämmessään siitä, ettei tuo uusi toveri ainakaan hemmottelisi Bellaa. Ja kun hän näki kuinka innostunut hänen tyttärensä oli tuon uuden toverin tähden ja itse tahtoi tutkia josko tämä tuttavuus sieti kannatusta eli ei, lupasi hän, että Bella saisi kutsua Hanna Rappea luokseen.

Bella iloitsi tästä itsekseen kokonaisen viikon kuluessa ja koetti sillä aikaa lähestyä Hannaa. Hän meni aina tuntien lomassa istumaan Hannan viereen ja koetti päästä hänen kanssaan keskustelemaan. Toisinaan se onnistuikin, kun Hanna oli sillä tuulella, vaan välistä sai hän vaan lyhyitä, jörömäisiä vastauksia tai joku: -- anna olla rauhassa!

Bella ei kuitenkaan väsynyt. Vastustamaton myötätuntoisuus veti häntä Hannan puoleen ja toverit huomasivat kateudella, kuinka hän yhä useimmin haki Hannan seuraa ja hylkäsi heidän. Se harmitti varsinkin Jenny Stenmania ja Agnes Lundia, jotka kumpasetkin olivat rakastuneet häneen ja kilvan koettivat voittaa hänen ystävyyttään tarjoomalla hänelle kosolta karamellia ja salaisuuksia. Bella oli ystävällinen heille niinkuin muillekin, mutta hän väsyi kohta heidän tyhjästä lörpötyksestään ja ikävöi Hannan raitista puhetta, jossa aina oli tarmoa ja pontta.

Hannan umpimielisyys ja tuntuva etevyys harmitti heitä. Alussa koettivat he hakea hänen suosiotaan, olihan hän luokan paras oppilas, mutta Hanna teki kaikki heidän ponnistuksensa tyhjiksi tylyllä: -- jättäkää minut rauhaan. He silloin vetäytyivät takaisin kostonhimoisina, eikä suinkaan vähentänyt heidän pahaa mieltään se, että Bella niin mielellään näkyi olevan Hannan seurassa.

Neljännellä luokalla oli monenlaisia tyttöjä ja siitä syystä ne harvoin kaikki olivat yksimielisiä. Siellä oli lapsellisia, kehittymättömiä tyttöjä, jotka lomahetkinä vielä leikittelivät paperinukeilla ja sen semmoisella. Siellä oli elämään miltei jo kyllästyneitä nuoria neitosia, jotka olivat olleet suurissa seuroissa ja puhuivat tanssiaisista ja herroista kokemuksella, joka muutamissa herätti kateutta, toisissa naurua. Siellä oli vielä muutamia oikein "poikamaisia tyttöjä", jotka harjoittivat kaikenlaista urheilua, olivat täynnä tepposia ja telmivät lomahetkinä. Ja vihdoin oli siellä joitakuita vakavia ajattelevia tyttöjä, jotka tarkalla katseella seurasivat heitä ympäröivää elämää ja koettivat kasvattaa itseänsä niin hyvin kuin voivat. Bella oli niin sanoaksemme kaikkien näiden luonteiden rajalla: hän oli samassa lapsellinen ja ajattelevainen, naisellisesti miellyttävä ja reipas. Sentähden sopi hän niin hyvästi heidän kaikkien kanssa ja oli ainoa yhdysside kaikkien näiden eri aineksien välillä.

Kumma kyllä lähestyi Hanna ensin "lapsukaisia", niinkuin niitä luokalla nimitettiin, ja voitti heidän sydämmensä kuuntelemalla ystävällisesti heidän paperinukke-juttujaan. Hän ei ollut kyllä itse koskaan nukeilla leikkinyt, mutta häntä viehätti heidän vilkas mielikuvituksensa ja mitä kummallisimmat paperinukke-seikkailunsa. Ja sitten hänestä myös oli hauska se, että "lapsukaiset" uskalsivat olla lapsellisia vaikka kaikki heille nauroivat.

Kouluilla oli eräänä päivänä lupa kauniin ilman tähden ja pohjoissataman luistinradalla vilisi luistelevaa nuorisoa. Jäänpinta oli kiiltävä kuin iso karamelli ja lumikenttä sen takana kimalteli kuin valkoinen sokurileivos. Kaukaa haamoittivat Korkeasaaren ja Mustikkamaan rannat sumun verhossa ja venäjän kirkko sekä komeat kivikartanot pohjoissataman varrella muodostivat kauniita kulisseja tälle vapaalle, avaralle näyttämölle.

Päivemmällä nousi ankara lounastuuli ja ajoi pois radalta kaikki arat kurkut ja korvat. Enemmän karaistut jäivät. Joka seisoi horjumatta luistimillaan, saattoi antaa tuulen viedä itseänsä ja kiitää hyvää vauhtia eteenpäin liikuttamatta yhtään jäsentä, kunnes lumivalli tuli eteen. Vaan voi kun piti palata! Silloin oli tuuli, kuin muuri vastassa, retuutti hameita ikäänkuin jos olisi tahtonut puistella niistä pölyn, ja painoi lakit niskaan, jospa olisivat olleet kuinkakin vahvasti päässä. Oikeastaan olisi pitänyt kotona pysyä tämmöisenä päivänä, mutta päiväpaiste ja kevättuuli viekottivat taas ulos. Halulla nyt hengitettiin raitista ilmaa ja kihnustettiin vastatuuleen kumarruksessa kuin kaareva jousi.

Erään ratamajan luona seisoi joukko koulutyttöjä. Muutamilla oli luistimet jalassa ja he läähättivät oteltuaan ensikertaa lounastuulen kanssa. Toiset panivat juuri luistimiaan jalkaan, tai olivat katselijoina. Kaikki kuuntelivat innostuneina Jenny Stenmania, joka kertoi jotakin salaperäisellä äänellä.

-- Ja sitten, -- jatkoi hän, -- tanssitti hän minua joka kerta ja nyt juuri ikäänkuin tulin alas radalle, tuli hän minulle vastaan ja ohimennen tervehti kohteliaasti sekä heitti minulle muiskun.

-- Hyi, mikä hävyttömyys! -- keskeytti Bella Palmfelt vihaisesti. -- Vaan ehkä sinä erehdyit!

-- Herrainen aika, Bella kulta, jopa se nyt oli koko asia! Hän on niin herttainen ja hieno, että minulla oli hyvä halu heittää muiskun takaisin hänelle. -- Jenny katseli ympärilleen nauraen, ikäänkuin nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.

Bella hypähti seisoalleen ja hänen silmiinsä oli harmi nostanut kyyneleitä. -- Voi sinua, Jenny, kuinka puhut! Olen varma, ettet tarkoita mitä sanoit, tahdot vaan ärsyttää minua.

Jenny nytkäytti niskojaan.

-- Herrainen aika, Bella kulta, saan kai minä tässä asiassa ajatella mitä itse tahdon, -- sanoi hän nyrpistynein nenin.

Muutamat tytöistä nauroivat, toiset näyttivät epäilevän. Olihan koko asia niin viaton, eihän kenenkään tarvinnut siitä suuttua?

-- Minusta tuntuu, -- arveli Alma Brennlund, eräs Jennyn hyvistä ystävistä, -- että kun meidän isämme ja äitimme ja tätimme ja serkkumme alituisesti meitä suutelevat, ei siitä kannata taivastella, kun siivo poika rohkenee heittää meille sormisuukkosen.

-- Eipä kannatakaan ... niin se on minustakin, -- kuului usea joukosta sanovan.

-- Mutta sepä _on_ tuhmaa, sentähden että ... sentähden...

Bellan oli aina vaikea puhua, kun oli tunteiden vallassa ja nyt kuohui hänen verensä ja sanat takertuivat kurkkuun. Eikä hän tietänyt, kuinka hänen oikeastaan pitäisi tätä seikkaa selittää, mutta sen vaan tiesi, että hän itse aina pitäisi moista käytöstä loukkauksena.

Samassa risahti kuusissa, jotka ympäröivät rataa, ja Hanna Rappe kömpi esiin. Hän oli tahtonut koettaa kantaisiko hanki ja oli saanut kahlata polvia myöten luminietoksissa. Sattumalta kuuli hän Alma Brennlundin viimeiset sanat ja nyt tuli hän Bellalle avuksi.

-- Se on tuhmaa sentähden, että se _alentaa tytön arvoa_, -- sanoi hän painolla ja katsoi kirkkailla silmillään vakavasti Almaan.

-- Sepä on kaunista, seisoo piilossa ja kuuntelee muiden salaisuuksia, -- tiuskasi Jenny Stenman. -- Neiti Rappe ei varmaankaan ole itse mikään pyhimys, kun kaikki otetaan lukuun.

-- En suinkaan, -- vastasi Hanna tyyneesti, mutta minä ylönkatson keikastelijoita.

-- Kas, onhan sinulla luistimet mukana, -- huudahti Aina Berg, joka tahtoi kääntää keskustelua muihin aineihin. -- En tietänyt että osaat luistella.

-- En osaakaan, -- vastasi Hanna, -- mutta aion harjoittaa.

-- Harjoittaa! Täälläkö? -- Ja tytöt näyttivät miltei säikähtyneiltä.

-- Kuinka niin? Onko se kielletty?

-- Ei, ei, mutta luulin vaan, ettet tahdo joutua pilkan esineeksi. Täällä on niin paljon joukkoa.

-- Mitäpä siitä? Ovat kai ne kaikki alussa olleet samanlaisia kuin minäkin, -- nauroi Hanna ja pani luistimet jalkaan.

Tytöt ihmettelivät itsekseen, ettei Hannaa hävettänyt näyttää taitamattomuuttaan. Jenny Stenman käänsi ylenkatseellisesti hänelle selkänsä. -- Hänellä ei ole enemmän älyä kuin meidän lehmällä, -- virkkoi hän.

Bellakin oli vasten tahtoansa hiukan hämillänsä Hannan käytöksestä. -- Jospa olisit tullut tänne jonakin iltana kun täällä ei olisi ollut ketään, -- arveli hän varovaisesti.