Part 7

"Albert hyvä", virkkoi hän suruisesti, "ehkä olen erehtynyt, ja sinä et matkustakaan niin kauas kuin Mariestadiin. Minä luulin sinun eilen jonkun kerran sanoneen, että sinun oli mentävä Vadsbon kihlakuntaan ja aina Mariestadiin asti. Laskin yhteisen kyytimme sinne saakka; jos olen ollut väärässä, niin sano minulle..."

"En minä sitä sureksinut", vastasi hän. "Mutta en tahdo kieltää, että minua olisi huvittanut maksaa kaikki tuo kirottu kyytiraha yksin omistani toistaiseksi, sillä en ole vielä juuri velkavankilaan menevä, ja kun lopuksi en enää saisi ajaa sinun seurassasi, niin olisimmehan toki voineet selvittää tilit keskenämme sitten... ja..."

Sara katsoi häneen suurin silmin. "Vai niin?" sanoi hän lopuksi ja loi puolisurullisen katseensa vähän syrjällepäin. "Ei, Albert, älä jonninjoutavia jaarittele. Kaikki jälestäpäin tulevat tilinteot käyvät niille ihmisille vaikeiksi, jotka pitävät toisistaan. Sinä joutuisit yhtä hämillesi silloin kuin nyt ottaessasi vastaan minun osuuteni, ja minä olisin vielä nolostuneempi, jopa istuisin kuin kuumilla kivillä, kun kaiken lopuksi en ehkä saisikaan sitä antaa. Olla tuollaisessa kiitollisuudenvelassa on sietämätöntä."

"Hyvä Jumala, Saraseni, ovatko sitten molemminpuoliset palvelukset... onko... niin... kiitollisuus ihmissydänten kesken niin sietämätön tunne?"

"Kiitollisuus... Albert!" (hänen silmänsä suurenivat tällöin ihmeellisesti) "on niitä asioita, joita ei milloinkaan voi korvata; suloinen on silloin kiitollisuus, ja jollekulle ikuisessakin kiitollisuudessa oleminen on suloista silloin. Mutta kyytimaksusta ja rahasta ruuan ja vuokran ja hutiloimisen tähden, siitä olkoon ken haluaa kiitollisuudessa, mutta en minä. No niin, se on selvää, että jos mulla ei rahoja olisi, niin saisin pitää hyvänäni ja ottaa vastaan, hävetä ja kiittää, itkeä ja kiittää. Mutta päästäkseni siitä, aion olla koskaan laiskottelematta, ja niin kauan kuin mahdollista on, aion hankkia varoja. Älä puhu siitä, ota rahat käteen, Albert, ja ole mies... Voi, paljon, paljon jää kuitenkin jäljelle, josta saamme toisiamme sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään raha voi korvata."

Se kyynel, joka tätä sanottaessa riippui kiiltävänä äärimmällä reunalla hänen pitkissä tummissa silmäripsissään, ei kuitenkaan vierinyt alas; se vetäytyi vähitellen taas silmän sisälle. Siis, itkun puhkeamatta ilmi, yltyi vain katseen loiste, ja se kimmelsi taivaallisesti.

Albert alkoi ymmärtää, ettei ollenkaan ollut halpamaista ottaa vastaan noita rahoja. Hän otti ne, vieläpä meni niin pitkälle, että hän aivan tarkoin, ikäänkuin kauppasaksan kädestä saatuina, ne laski. Hän huomasi summan oikeaksi ja yritti sanoa aivan kylmästi ja tukevasti: "Olet laskenut oikein, Sara."

Tämä käsitti sen voiton, jonka Albert oli saanut itsestään, ja palkitsi hänet omituisenlaatuisella nyökkäyksellä: "Sen minä tiesin", hän sanoi, "mutta eihän haittaa, että kaksi laskee yhteen; tulee silloin aina sitä paremmin tehdyksi." Samalla hän tarttui pitkään palmikkoonsa, pani sen sievästi kiemuroille kamman alle niskaan, otti hatun päähänsä ja lähestyi ovea.

Kersantti unohti kysyä istuinten paikkaa. He tulivat alas pihalle ja käskivät kyytimiehen mennä ylös tavaroita noutamaan. Hän meni ja toi mukanaan toisen kapineen toisensa jälkeen, jonka kaiken Sara järjesti pitkiin ajoneuvoihin, sillävälin kun Albert meni isännän luo, maksoi ja kirjoitti päiväkirjaan.

"Passia kai pitäisi myöskin katsoa", virkkoi isäntä, "mutta herrasväeltä sitä ei tarvittane."

"Kyllä tietysti, kas tässä, jos vaaditaan." Albert kääri auki passinsa hänen silmäinsä eteen.

Hän luki. "Kers... kers... kyllä, se on vallan hyvä. Rouvaa tosin ei tässä mainita, mutta se ei mitään tee. On mainion hyvä."

"Niin, herra isäntä", keskeytti Albert, "totta puhuen kun otin passini, aioin matkustaa vain yksin. Mutta senhän herra tietää, että usein voi aikeensa muuttaa, ja niin otin hänet mukaan jäljestäpäin, vaikken tahtonut vaivata poliisia kirjoittamaan uutta passia."

"No, se on ymmärrettävää; mitä se haittaakaan? Kunnon ihmisiltä, jotka matkustavat siivosti ja maksavat, ei milloinkaan kysytä passia. Onnellista matkaa, herra kersantti! Toivon herrasväen olevan tyytyväisiä hevosiin. Ne ovat minun omiani."

"Vai niin, herra isäntä. No ehkä minä samalla saan maksaa kyytirahan Fellingsbrohon, niin se on tehty."

"Ei sitä tarvita, vaikka voihan se käydä laatuunkin; renki on juoppo."

"Kas tässä... viidestä neljänneksestä... ja tässä vähän liiemmaksikin... minne Annette hävisi? Tehkää hyvin, ottakaa tämä häntä varten!"

"Kiitän nöyrimmästi. Lasillinen, herra kersantti, omasta puolestani, jos saan tarjota! Näin aamutuimaan se ei haittaa. Sanokaa, eikö kävisi laatuun, että saisin tarjota rouvalle tuolla ulkona lasillisen? Minulla on hienoa malagaa."

"Pelkään ettei Saraa haluta näin aikaiseen."

"Siihen on totuttava, herra kersantti. Hei! Lyön vetoa että rouva on Västergötlannista? Onpas herra kersantti tehnyt oivan valinnan. Tahdon nyt toivoa, että maalaisvaunut ovat teille mieliksi eivätkä liiaksi tärisytä; mutta kun ei ole omia ajoneuvoja, niin pitää tyytyä. Olen itse nainut Västergötlannista, siellä on parasta kansaa. Olen, häpeä sanoa, sukua eräälle, joka on sukua itse Hörstadiukselle. Olen kerran ennen teidät nähnyt, herra kersantti: pitkä, kaunis, muhkea mies! Ja toivon vielä kerran saavani... paluumatkallanne... nöyrin palvelijanne... nöyrin pal..."

Kersantti ei voinut kieltäytyä juomasta; mutta kestikievarin miltei isällinen suopeus ja tuttavallisuus loukkasi häntä hieman ja johdatti hänelle selvästi mieleen aliupseeri-asemansa.

Pihalle päästyään hän näki Saran jo istuvan vaunutuolissa. Isäntä tuli jäljessä lasi tarjottimella. "Suvaitkaa! Suvaitkaa!" muhoili hän.

Mutta Sara käänsi pois päänsä ja virkkoi kiusaantuneesi, puoliääneen: "Semmoiseen en menetä aikaa, varsinkaan aamuisin."

Albert tunsi jonkunlaista kirvelyä, ei sanonut mitään, mutta otti ohjakset ynnä piiskan ja istuutui vaunuihin. Hän ajoi ulos majatalon portista ja oli hajamielisyydessään vähällä ajaa kiinni.

"Jopa nyt, kas nyt, kas nyt... tämä ei käy laatuun!" huusi Sara.

Kersanttia suututti, koska hän kerskui ajavansa varsin taitavasti. Hän riuhtoi hevosia ohjaksista, läimäytti piiskalla ja lähti ulos portista ja sitten pitkin Arbogan katuja länsitullille saakka, niin että katukivet pölisivät. Että vaunut tätä tehdessä tutisivat ja vavahtivat, saattaa arvata. "Ajakaa kauniisti, hyvä herra", muistutti renki, joku istui takatuolissa ja puoleksi kohottautui. -- "Tiedä huutia, sen vintiö, istu, ja kita kiinni!" karjaisi kersantti.

Oli nyt jouduttu maantielle, joka tasaisena ja oivallisena salli koko nopean vauhdin, kenenkään siitä tarvitsematta loukkaantua. Renki vaikenikin ja torkahti, varsinkin kun hevoset eivät olleet hänen omiaan. Sara oli istunut hiukan hämillään portilta saakka, ja yksi ja toinen pelokas katse, luotuna oikealle, tiesi tähystelyä, oliko Albert todella suuttunut.

Hevosta ajaessaan oli kersantti tähän huviin niin kerrassaan kiintynyt, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Puolen tunnin, koko tunnin mittaan ei puhuttu halaistua sanaa.

Sara virkahti kerran: "Pölyää!" Tämä totuus oli kumoamaton eikä siis sen enemmän käsittelyn arvoinen.

Sara huomautti hetken kuluttua jälleen: "Pölyää aika lailla! Luulen että otan hatun päästäni."

Kersantti oli tällävälin jokseenkin palauttanut hyvän tuulensa, niin että hän tosin ei vastannut siihen mitä sanottiin, mutta kuitenkin kysyi: "Tahdotko mieluummin istua takatuolissa? Näen tuon hallavanharmaan hevoskonin lakkaamatta huiskivan kenkiäsi pitkällä leikkaamattomalla hännällänsä."

"Se ei ole minulle vasten mieltä, se pölyttää ne puhtaiksi."

"No, sepä hyvä. Silloin et ehkä välitäkään istua takatuolissa?"

"Rengin vieressä? Eikö sinulle täällä etutuolissa riitäkään ajamisen tilaa, näin ollessamme?"

"Kyllä, mutta renki saisi istuutua tänne ajamaan, ja me voisimme molemmat istua takatuolissa; siellä sinua vähemmän tärisyttäisi, Sara."

"En voi sanoa, että liioin tärisyttää. Pahemmin tärisi Arbogan kaduilla."

"Mutta jos ottaisit hatun päästäsi pölyn takia, kuten sanoit, mitä se toimittaisi? Ei silti vähemmän pölyttäisi."

"Ei, mutta valkoinen kamritsihattu, joka pölyyntyy, on heti pestävä, ja siitä on vaivaa, sillä se on pestävä itse järvessä harjalla. Sitä vastoin silkkihuivista pöly heti häipyy, kun sitä vain pari kertaa viuhtoo kättänsä vasten."

"Niin, jos tahdot vaihtaa päähinettä, niin seisotan heti, ja astumme ulos."

"Taikka jos minä ottaisin auki sateenvarjon ja sillä pidättäisin pölyä?"

"Pöly ei ole niinkuin sade" -- keskeytti kersantti -- "joka vain lankee sateensuojan päälle. Pöly nousee alhaaltapäin ja asettuu yhä pahemmin pään ympärille; en pidä sateensuojasta kauniilla säällä."

Sara vaikeni. Ajettiin taas neljännestunti keskustelematta. Mutta tällä ajankohdalla heräsi renki ja rehki siinä määrin, että tuntui olevan kuin vallankumous vaunujen takaosassa.

"Mitä hän aikonee tehdä kapineillemme!" huudahti Sara ja käänsi päätänsä. Albert pidätti hevosia ja katsoi taakseen; ei ollut kuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että renki oli vääntäytynyt toiselle kyljelleen, koettaakseen torkahtaa sillä puolen.

Mutta täten pääsi Albert palautumaan entiselleen apeasta mielentilastaan, naurahti sille eriskummaiselle asennolle, johon Arbogan-torkkuja oli joutunut sisäänpainuneen hattunsa alle ja sanoi: "Tiedätkös, Sara Videbeck, koska nyt kerran olemme pysähtyneet, niin viivähdämme rahtusen aikaa; hevoset saavat puhaltaa, olemmehan ajaneet rivakasti, ja sitten saat sinä sillaikaa muuttaa pölyn takia mitä ikänä haluat."

Hän hypähti alas, käveli ajopelien ympäri ja antoi matkatoverilleen kätensä auttaakseen hänet alas. Neitonen nousi seisaalleen, mutta tapaili kauan jalansijaa kiiltävälle kengänkärjelleen. Pyörännapa näytti hänestä tervaiselta astuttavaksi. Kersantin mielestä hän tapaili liian kauan, jonkatähden hän päästi neidon käden ja otti hänet sensijaan kokonansa, nosti maahan ja sanoi: "Nytpä saat nähdä, että ajamisesta olet tullut tottumattomaksi seisomaan."

"Oh, minä voin koko hyvin, ja kyllä minä osaan seistä, luullakseni. Mutta tosin sinä ajat aika nopeasti, Albert, etenkin... tiedätkö, Lidköpingin maistraatti on julistuksella kieltänyt matkustajia ajamasta täyttä laukkaa kaduilla."

"Sepä on tyhmä maistraatti, Sara. Minä kyllä varon matkustamasta Lidköpingiin. Mutta suoraan puhuen, eikö sinua janota tässä hiivatin pölyssä? Tiedän pienen lähteen täällä mäkirinteessä. Eikö sinun mielestäsi tämä seutu ole sangen kaunis?"

"Sanotaanko tätä seuduksi? Onko meillä pitkä matka Fellingsbrohon?"

"Mutta eivätkö sinua miellytä kauniit maisemakuvat?"

"Maisemakuvatko?" kysyi hän ja katsoi välinpitämättömästi ympärilleen. "Ne ovat niin harvoin luonnollisesti maalattuja, Albert. Äidillä oli pari maisemakuvaa riippumassa isän ajoilta työhuoneen seinällä, mutta minä olen käskenyt viedä ne ullakolle."

"Vai niin. Mutta etkö sinä huomaa, että tässä on näköala? Katso tuonnepäin... tuolla etäimpänä lännen puolella on ihana Frötuna, ennen Dalsonin, nyt kreivi Herrmansonin maatila."

"Näköaloja meillä on joka puolella, minne vain käännyn, nähdäkseni. Mutta sanos, eikö tämä sitten ole pitäjä? Västergötlannissa meillä aina on pitäjiä, niin pian kun tullaan kaupungin ulkopuolelle. Ja joka pitäjällä on ammattimestarinsa suutarin- ja räätälintöissä, jolla saa olla oppipoikia, mutta ei kisälliä. Mutta minua ilahduttaa, vielä eivät pitäjät ole päässeet niin pitkälle, että pitävät omaa lasimestaria, minun tietääkseni eivät ainakaan Lidköpingin lähipitäjät, sillä sen minä tiedän, että olen monta kertaa lähettänyt Rådaan, Asakaan, Göslundaan, Säfvarediin, Linderfvaan, Hofbyhyn, Trassbergiin, vieläpä Skallmejaan asti, ja panettanut heille lasia."

Kersantti oli tällävälin asettunut hevosten luo seisomaan ja puheskeli niiden kanssa, koska hänestä näytti mahdottomalta houkutella kaunista tyttöä mihinkään järjelliseen keskusteluun maaseudun suloudesta. Lienee kuitenkin hänen puolusteekseen mainittava, että Arbogan ja Fellingsbron välinen seutu ei ole ylenpalttisen kaunis.

"Mitä tietä sinä kuljit ylös Tukholmaan, Sara?" kysyi hän hetken kuluttua, kun tämä oli korjannut hattunsa asianomaiseen rasiaan ja sensijaan pannut vaaleanharmaan, ison, kiiltävän ja kauniin silkkihuivin päähänsä.

"Kuljinko ylös?" sanoi hän.

"Niin, Sara, etkö sinä mennyt samaa tietä ylös Tukholmaan, kuin mitä nyt kuljemme? Minusta näytät jotenkin välinpitämättömältä tämän puolen tiehen ja esineihin nähden."

"Ostin matkalipun Thunbergissa", vastasi hän, "lähdin sillä matkalle Källandsön kohdalta, kun laiva Vänersborgista tullen kulki ohi, ja sitten se purjehti ja kuljetti minua ristiin rastiin, kunnes saapui Tukholman Ritariholmalle."

"Mutta minusta näytti Arbogassa siltä, kuin tarkoin tuntisit majatalot ja kaupungit, joiden sivu ja kautta meidän tällä matkalla on kuljettava."

"Se on tietty, että minun piti ne tuntea, kun oli aikomukseni valita tämä tie paluumatkalla, ja sen minä tein syystä että minulla on toimitettavia Örebrossa ja Hofvassa. Minun on siellä myytävä vähän peilitavaraa Selinille, se saa korvata matkan. Eikä ole mitenkään vaikeata pitää muistissa majataloja. Kas tässä saat nähdä, Albert! Olen tehnyt luettelon kaikista paikoista, peninkulmamäärineen, jotka kirjoitin muistiin Warodellin puodissa Tukholmassa, siellä saamani tiedonannon mukaan. Ja sitä listaa luin ulkoa eilis-iltana, ennen nukkumistani."

Albert katseli hänen luetteloansa ja huomasi siinä varsin selvän naiskäsialan. -- Ja tätä hän loikoessaan pänttäsi päähänsä, ennenkuin nukkui eilis-iltana, juuri kun minä...! -- (masentava ajatus viilsi Albertin sydäntä). "Sinä et tosiaankaan askarrellut mielenkiintoisissa asioissa ennen nukkumistasi", virkkoi hän ääneen ja silmäsi häneen happamesti.

"Pänttäsin päähäni kaikki, neljännesmäärät ja nimet; se ei ollut ikävää. Ja sitten laskin päässä kyytiosuuteni, tietääkseni kuinka paljon minun oli annettava sinulle lähtöaamuna; se oli hauskaa: ajattelin silloin sinua... ja nukuin väleen ja makeasti."

"Niinpä niin, tuo viimeinen juuri oli sopiva aihe nopeaan nukkumiseen", huomautti Albert. Nyt olivat hevoset puhaltaneet riittävästi, ja kersantti, ei juuri parhaalla tuulella, suuttuneena ainakin ihmisten unenlahjoista, meni rengin luo ja herätti hänet aimo työkkäyksellä. "Hannu, Mikko tai Tolvana, mikä lieneekin nimesi, onkos laitaa maata tällä tavalla, kun on kyydittävä matkustajia? Ylös nopeasti ja alas istuimelta, heti!"

Unenpöpperössä ja hämillään karkean ankarasta äänestä, renki loikkasi vaunuista tottelevaisena ja orjailevana, kuten kaupungissa palvelijain usein on tapana. "Mikä hätänä?" sanoi hän.

"Sepä on, että köytät marhaminnat tänne ja muutat vaunutuolit! Pane talonpoikaistuolisi etummaiseksi ja istuudu itse siihen ajamaan. Fellingsbrohon vievä tie on nyt niin tasainen ja hyvä, että suurin pöllökin voi sitä ajaa. Minua huvittaa ajaminen vain silloin kun se on vaikeata ja tukalaa. No, annas mennä joutuin, sanon, uninen rahjus! ja sido tämä pielustuoli tuonne taa, keskelle vaunuja, niin istuudumme siihen."

Renki muuttui vähitellen kohteliaaksi ja totteli nopeasti "herra upsierin ortelia." Sara Videbeck ei tämän keskustelun aikana virkkanut sanaakaan, mutta hymyili silloin tällöin pikku pistopuheille, joita hän ymmärsi.

Nyt istuuduttiin vaunuihin toisella tavoin. Renki oli nyt ajamassa ja muuttui tästä hommasta pian aivan mainioksi. Hän tahtoi näyttää reippauttaan, läimäytti hevosta, ja ajaa karautti niin että "lemmon lailla mennä huristiin", runoilijan sanontatapaa käyttääksemme.

Tuossa tuokiossa tultiin Fellingsbrohon. "Katsos, mitkä isot, kauniit, punaruskeat talot!" olivat Saran ensimäiset sanat pitkän vaitiolon jälkeen. Hän tarkoitti arvattavasti noita kahta Fellingsbro-rakennusta, jotka kääntävät päätynsä maantietä kohden, seisovat perin tasasuhtaisina, tilava, neliskulmainen, puhdas pihamaa etualalla niiden ja puutarhan välillä, ja joita talonpojilta kuormineen suojaa tienviereinen säleaita.

Albert ei vastannut mitään Saran ihmetellessä taloja, astui vaunuista, selvitti nopeasti asiat ja sai hevosia Glanshammariin ynnä yhtä hyvät vaunut ja tuolit. Uudelleen noustiin ajopeleihin: uusi kyytimies, ruskeanryppyinen, mutta pirteä ukko, sai ajaa hevosiaan itse, ja siinä kohden ei mitään menetetty, sillä hän lasketti hyvällä tiellä aika kyytiä. Hetkisen kuluttua tie kääntyi vasemmalle, etelään, ja saavuttiin metsiin. Ukko puheli hevosilleen lakkaamatta kumeankarheaa ja murisevaa kieltä, jota, vaikkei ollutkaan ruotsia, ne hyvin ymmärsivät; tässä sitä ei kuitenkaan voi sanoin ilmaista. Iloiten siitä että yksin sai niiden kanssa puuhailla, ei ukko kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin hevoset ja tien.

KUUDES LUKU.

-- Mitä? Kykeneekö hän kauhistumaan? ajatteli Albert. -- No, Jumalan kiitos! Silloin hän on kuitenkin... "Mitä kauhistut, Sara?" sanoi hän ääneen.

"Mitäkö minä pidän tästä metsästä, Albert!" sanoi matkatoveri, heidän jatkaessaan kulkuansa Fellingsbrosta ja joutuessaan Käglan metsään. Sanat lausuttiin melkein hyväilevällä äänellä; hänen mielestään oli arvatenkin ikävää niin kauan olla seuranpitoa vailla. Kersantti katsahti hänen puolelleen ja ajatteli: -- Hänellä on kuitenkin kauniin maiseman tajua! -- Puolittain leppyneenä sanoi hän sentähden... ei, hän ei virkkanut mitään, vaikka sanat pyrkivät hänen huulilleen.

Lämpimämmällä ja vielä hyväilevämmällä äänellä lisäsi neito parin minuutin kuluttua: "Sillä täällä on toki auringon siimestä ja suojaa pölyltä."

-- Niinkö... eikö muuta! -- ajatteli kersantti ja vaikeni durchaus.

Sara Videbeck veti kädestään hansikkaat, tuntien sormensa hikisiksi. Hän kääri ne kokoon ja pisti kapotin sisään.

Sitten hän alkoi viuhtoa molemmilla valkoisilla pyylevillä, kuopikkaan kujeellisilla käsillään ylös ja alas ilmaan niitä viileyttääkseen.

Hetken kuluttua huomautti Albert lempeästi, mutta omituisesti, ikäänkuin jostakin heräten: "Sano minulle, rakas hyvä Sara, eikö sinulle koskaan öisin tapahdu, että näet unta?"

"Kyllä, kyllä sitä sattuu."

"Mutta siitä kai on hyvin pitkä aika? Et ole ehkä koskaan nähnyt unta siitä asti kun olit pieni lapsi?"

"Minäkö? Minä näin eilisyönä Arbogassa unta."

"Ah!... No, enkö saa sitä tietää?"

Sara piti kätensä alallaan; hän antoi niiden levätä alhaalla polvella, ja ne näyttivät siinä olevan ikäänkuin ristissä. "Untani en voi kertoa", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta se oli aika kaunis uni."

"Minä puolestani", tokaisi Albert, "en nähnyt unta sittekun olin yöllä nukkunut, mutta kyllä sitä ennen."

"Oh... sitä en voi ikänä uskoa? Vaikka", keskeytti hän itsensä, "jokainen uneksii omalla tavallaan ja se kai onkin parasta."

Kersantti otti hänen toisen kätensä. "Kun sinä viime yönä näit unta, oliko sinulla silloinkin molemmat kädet näin ristissä?"

"En muista missä minulla käteni olivat. Vaikka sen muistan kai sentään", lisäsi hän hiljaa ja miltei hartaasti.

"Et sinä ainakaan uneksinut metsässä olevasi? Siitä tahdon lyödä vetoa, ja siitäkin ettet ollut maalla..."

"Ja siitäkin etten ollut järvellä, Albert! En, minä näin unta, että olin pienen pienessä kamarissa, ruusukkaat paperit seinällä, ja että jauhoin liitua..."

"Pah..."

"Ja... yhdentekevää, Albert... voinen kai puhua siitä", jatkoi hän samassa äänilajissa, toisen nyrpistelyä huomaamatta, "minä uneksin siinä paljon sinusta."

"Ja minä kai myös jauhoin liitua?"

Hän loi kumppaniinsa suuren, lämpimän silmäyksen, mutta käänsi katseensa maahan ikäänkuin sumun samentamana. Hän nieli huomaamatta alkavaa itkua, tointui kuitenkin ja sanoi: "Senpä minä juuri hyvin ymmärränkin, Albert, sillä sinä olet upseeri. Toivoin kumminkin, että olisit enemmän aliupseeri kuin todella olet."

Tämä puhe oli kersantille selvää arapiaa, ja se ihmettelevä katse, jonka hän loi tyttöön, ilmaisi tälle riittävästi että hän oli puhunut tolkuttomia. Hän veti kätensä pois kersantin kädestä.

"Noin sitä voi uneksia", sanoi hän, näennäisesti enemmän itsekseen, "ja kun herää, on kaikki toisella lailla. Sentähden on parasta, että jokainen elää vapaana itsekseen, omalla tavallaan eikä reuhdo sitä rikki toisen takia. Voidaan silti olla hyvät ystävät, ja parasta on niin. On suloisinta, kun on hyvä olla eikä tuota lähimmäiselleen kiusaa."

Albert pudisti päätään. Hän puhuu jotakin unestaan ajatteli hän. Neito kumminkin jatkoi:

"Ja Jumala tietää kai paraiten, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta en minä sitä ymmärrä. On sentään parasta elää, niinkuin Jumala on ihmisen luonut."

Nämä leveät sanat soivat kersantin korvissa niin hullunkurisilta, että hän oli purskahtamaisillaan äänekkääseen nauruun. Mutta kunnioittaen tytön kasvojen ilmettä, joka näytti ylen mietiskelevältä, hän pidättyi ja koetti syventyä tytön omaan ajatuskulkuun.

"Yhtä tietoa odotan Sara Videbeckiltä", virkkoi kersantti. "Äitisi on viettänyt onnetonta eiämää isäsi kanssa, sen kuulin eilisistä kertomuksistasi. Mutta älä sittekään luule, että kaikki paha tulee miehistä..."

"Sen kai mä tietänen", vastasi neito. "Tunnenhan sorvarivanhimman, Stenbergin. Hänen vaimonsa on niin ilkeä torakurkku, että mies voi hukata koko elämänsä hänen tähtensä. Eikä ole parempi asian laita Sederbomillakaan, jossa rouva on hassahtava ja mies kulkee surusta hupsuna. Entä Spolanderilla sitten? Ja Zakrissonilla? On samanlaista kaikkialla, kun vain joutuu niin lähelle, että saa heidät häkissä nähdä, ja he eivät ennen lopeta kuin ovat tehneet toisensa heittiöiksi molemmin puolin. Sitä en voi milloinkaan hyväksyä."

"Oliko isäsi, Sara, alusta alkaen ollut äidillesi niin häijy?"

"Jumala sen tiesi. Minä en ollut silloin syntynyt enkä heitä heti nähnyt. Mutta äitini, raukka, käyttäytyi kai aina omalla tavallaan, ymmärtääkseni, vaikka hän teki työtä puolestaan. Hän oli kyllä alusta aika kunnollinen luullakseni, mutta samalla kuitenkin tuhlaavainen, pahasisuinen. Ja hänen esiintymistapansa, se ei ikänä ollut kovin herttainen tai erityisen hauska, arvatakseni. Niin että isä, joka puolestaan taas oli omalla tavallaan, tuli vähitellen tuollaiseksi... ja vihdoin vihaiseksi ja aivan mahdottomaksi... hui!"

"Tämä käy liian tuskalliseksi, Sara hyvä. Anna Lidköpingin olla mikä on, emme ole ehtineet sinne vielä. Tiedätkö tämän metsän nimeä?"

"Niin, minä toivon Jumalan antavan anteeksi, että olen sellainen miksi hän on minut tehnyt. Nimittäin parhaalla tavallani, tietysti. Mutta että minä kiusaan toista sisimpään helvettiin saakka, taikka että toinen minut sinne toimittaa, se on turhaa. Mikä metsän nimi on, Albert, siitä minä en välitä. Mutta sen tiedän että Jumala on luonut tähdet ja koko taivaan sotajoukot. Ja mitä mieluista ja hyvää on maan päällä, sen on Jumala luonut ja Kristus on tullut tänne meitä vapahtamaan. Vaikka en ole herännäisnainen, saatan hyvin ymmärtää, ettei Kristus ole sitä vastaan että ihmiset pitävät toisistaan kauniilla tavalla ja täyttävät Jumalan ensimäisen käskyn. Mutta että niin tapahtuu, että he tekevät toisistaan perkeleitä tai hulluja, sitä hänkään ei voine hyväksyä. Mutta ihmiset ovat keksineet paljon hupsutusta toistensa kurjuudeksi, ja kaikkein pahinta on, kun he ovat saaneet päähänsä, että siitä koituu heille hyötyä. Mitä sinuun tulee, Albert, niin sinä olet miehenä nuorempi kuin minä naisena, vaikkakin saatat olla vuotta tai paria vanhempi minua ihmisenä katsoen. Sentähden olet myös vähemmän viisastunut kuin minä, ja minä tiedän enemmän, joskin sinä tiedät muuta mikä on kauniimpaa ja iloisampaa. Älä silti luule että minä olen nyreäluontoinen, minä olen kevyt ja ripsasmielinen kuin lintu, ja siitä saat olla varma, että minä aion aina säilyttää siipeni. Jos sinäkin osaat lentää, niin on hyvä, mutta jos olet vain jaarittelija, niin sano se mieluummin heti suoraan."

Suuri ja juhlallinen äänettömyys.