Part 6

Sara Videbeck, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, alkoi keulan etupuolella toimeliaasti järjestellä kaikenlaisia suurempia ja pienempiä asioitaan. Hän keräsi kokoon omat matkalaukkunsa, lippaansa ja päällysvaatteensa. Hän kantoi myös samaan läjään kersantin jotakuinkin leveäsiipisen repun, laukun ja matkaviitan. Miten hän ne saattoi tuntea, sopii kysyä. Mutta sen päivän havainnot olivat hänelle riittäviä huomatakseen, mihin kapineihin kersantti kierrellessään laivankantta erityisellä mielenkiinnolla oli luonut huomionsa, väliin nostellut, siirrellyt, sovitellut niitä ja niin edespäin, jota kelpo mies ei tee koskaan muille kuin omille tavaroilleen.

Albert meni tosiaankin portaita alas ja otti lasillisen punssia. "Neiti hyvä, antakaa minulle kiltisti kaksi lasillista lisää, ja antakaa ne tälle pienelle tarjottimelle. Kannan ne itse, niin ei ketään vaivata." Ennen niin ankaran matkustajan noin lempeästä äänensävystä iloisena tarjoilijatar teki nopeasti kuten käsketty oli. Albert otti tarjottimensa, kantoi sen säyseänä kuin viinuri portaita ylös ja meni keulaan tarjoamaan matkatoverilleen. "Onko se Carolinaa?" kysyi tämä. "Minä en juo punssia."

"Juo nyt lasillinen minun tähteni tänä iltana, illempänä tulee viileätä. Se on hienoa ja hyvää."

"Hyvä", sanoi neito, lasin tyhjennettyään. "Albert, tämä on parempaa kuin carolina."

"Sitäpä juuri aina olen väittänyt", vastasi kersantti ja tyhjensi viereisen lasin.

Nyt paukahti tykki tervehtien Arbogan kaupunkia, ja höyrylaiva laski laituriin oikeanpuoliseen rantaan, kuten tapana oli, alapuolelle Lundborgin taloa.

Kersantti, notkea, reipas mies ja oivalla tuulella, oli ensimäinen hypähtämään maihin. Katseltuaan hetkisen ympärilleen lähimmällä kadulla tapasi hän kaksi joutilasta arbogalaista, joiden kanssa pian sai sovituksi. He seurasivat häntä alas laivalle kantaen lähistöstä ottamiansa paareja. Laivalle tultuaan Albert ei ollutkaan tavata hakemaansa. Hieman hämillään tähysteli hän hämärissä hentoista päätä... sitä ei löytynyt. Vihdoin hän kuitenkin kannella äkkäsi hattupäisen Sara Videbeckin. Vaikka nuo kaksi kantomiestä odottivat määräystä, ei hän kumminkaan malttanut pidättyä muutamia silmänräpäyksiä katselemasta muuttunutta ystäväänsä.

Tosin oli hän tänä aamuna vilaukselta nähnyt saman ilmennyksen edessään muutaman minuutin ajan, mutta hän oli silloin nähnyt neitosen ilman mielenkiintoa. -- Nyt... onko se hän? -- ajatteli kersantti. Neitinä hän -- kerran ennemmin huomautuksen saatuaan -- ei lainkaan tahtonut neitoa pitää. Mutta iso valkoinen kamritsihattu sopi varsin viehkeästi sievään vapaaseen hienoon päähän, ja muutamat aistikkaat tummat kiharat riippuivat myös kummankin ohimon kohdalla, niinkuin oikeus ja kohtuus vaati. Albert viittoi miehille, minnepäin heidän oli mentävä. Sara sanoi korostaen kolmatta sanaa: "Nämä ovat meidän kapineitamme; huolehtikaa niistä, etteivät hankaudu paareilla!"

"Ei ole hätää, rouva kulta", vakuutti toinen kantaja.

"Sanokaa itse", huomautti toinen, "mistä rouva on arin, niin panemme sen paareille päällimäiseksi."

Albert hymyili itsekseen, mutta näki jotenkin hapahkon ja jämeän ilmeen Saran kasvoilla. He astuivat maihin. "Minne herrasväki käskee mennä?" kysyi etummainen kantaja.

"Majataloon."

"Vai niin, eikö herrasväki ole kaupungista kotoisin. Silloin saan luvan mainita", jatkoi mies, "että herralle käypi tärkeäksi kiiruhtaa yösijan saamista majatalosta, sillä tänne on tullut paljon matkustajia."

"Minä seuraan tavaroita", keskeytti Sara, "riennä edeltäpäin, Albert! Me kyllä löydämme majatalolle."

Kersantti teki niin. Hän kulki pitkiä Arbogan katuja ja saapui hetken päästä majataloon.

"Ei ole, ei yhtään", oli isännän vastaus Albertin kysyessä huoneita.

"Mutta minä tulen laivalta ja minun pitää saada yösijaa."

"Niin, vaikka herra tulisi auringosta tai itse hornasta, niin täällä ei silti enemmän huoneita liikenisi. Täällä ovat parooni ---- ja parooni ---- ja parooni ----, jotka itselleen ja perheilleen jo ovat tilanneet kaikki huoneet. Ja Arbogassa muuten... niin, kuulustakaa, hyvä herra... minä epäilen suuresti, sillä markkinat... hmhm... ovat kasanneet kauheasti ihmisiä."

"No, minä tyydyn yhteen ainoaan huoneeseen" (itse voin maata jollakin ullakolla, hän ajatteli) "mutta siistiin, kauniiseen. Se saa kyllä olla pieni. Tehkää hyvin, samantekevää mitä maksaa."

"Onko rouvalla mitään yksinäistä huonetta jäljellä, Annette?" sanoi isäntä ja katsoi syrjällepäin sivukamariin. "Muutamat penteleen suurisuiset vapaaherrat ovat vallanneet kaikki, meillä on muuten huoneustoja kylliksi; mutta he kuuluvat tämän seudun ylhäisöön, ja sentähden näettekös, hyvä herra..."

"Ei", vastasi Annette, "ei ole."

"Mutta minun täytyy, saakeli soikoon, saada huone", sanoi kersantti päättävästi ja meni itse sisälle. "Tarvitaan vain yksi vuode. On mahdotonta ettei sellaista olisi niin suuressa, tilavassa ja kauniissa hotellissa kuin tämä on. Olen ollut Arbogassa ennenkin ja tiedän, että pitkä pihanpuolinen käytävä johtaa tuhansiin huoneisiin täällä sisäpuolella."

"Nono, hyvä herra", sanoi pieni myssypää lylleröinen, talon emäntä. "Mene, Annette, sinne perimpään päähän katsomaan, voisiko oman kamarini siivota kuntoon. Hätätilassa saanen jättää arkirauhani oman onnensa nojaan."

Annette ja kersantti menivät. Hän löysi aika siistin ison huoneen, antoi suostumuksensa ja kääntyi takaisin. Melkein portilla hän jo tapasi Saran ja kantajat. Hän osoitti heille tien ylös portaita, pitkään laudoitettuun luhdin tai arkaadin tapaiseen, joka ulottui pitkin koko huoneustoa. Sara oli kävelystä ilostunut jälleen ja saanut poskilleen verevän värin, mutta se kuitenkin pian peittyi pahastuksen pilveen kantajan kohteliaasti kehoittaessa:

"Astukaa edellä, rouva hyvä!"

Hän palautti kumminkin pian oikean ilmeensä, ja Albertin ja Annetten seuraamana hän astui osoitettuun kamariin, jonka huomasi oivalliseksi. Ketterästi ja reippaasti hän järjesti heidän tavaransa toista seinää vasten. Kantajat maksettiin ja päästettiin menemään. Annetten heille osoitettua äsken ruokailuun vapautuneen alhaalla olevan pikkuhuoneen he menivät sinne molemmat ja söivät kehnonlaisen ilta-aterian, joka varsinkin Sara Videbeckille oli hyvinkin tarpeen.

Puolituntinen kului. He lähtivät sitten yhdessä ylös ruokahuoneesta, ja Annette kulki edellä avatakseen yömajan oven.

"Jumala suokoon herrasväen olla tyytyväisiä!" sanoi Annette. "Meillä ei ole parempaa, monien matkustajien tähden. Minä tuon teille kohta valoa tänne." Sitten hän niiasi, astui ulos ja jätti heidät kahden kesken.

Leveä, ihanasti valmistettu vuode ilmaisi minä hyväntahtoinen Annette oli heitä pitänyt. Heti paikalla ehkäistäkseen kaiken hämilläolon, sanoi Albert: "Sara hyvä, minä istun ajoneuvoissa tuolla alhaalla, taikka lepään yöni heinäluhdissa. Ihmispoloisten tyhmä päähänpisto sinua nimitellessään kiusoittaa minua yhtä paljon kuin sinuakin; mutta ei sille mahda mitään, että suurelliset paroonit ovat niin tarkkaan ottaneet kaikki huoneet, että minä olen voinut saada vain yhden ainoan, ja senkin tuskalla. Kuitenkin toivon, että täällä voit hyvin, pysyt häiritsemättä ja nukut makeasti."

Sara oli tällä välin riisunut hattunsa ja pannut sen tuolille; hän astui matkatoverinsa luo ystävällisin elein ja vastasi: "Tee miten tahdot ja istu ulkona, missä haluat, Albert. Saatan kai ymmärtää, että nostat melua tästä yhdestä, siististä, kauniista huoneesta ja katsot tyhmäksi että on vain yksi. Jos sinä olisit syntynyt, kasvanut ja sitten koko elämäsi asunut niinkuin minä vain yhdessä ainoassa huoneessa, joka päivällä oli työhuone ja yöllä meidän kaikkien makuuhuone (sillä ne huoneet, jotka kotitalossa jäivät vapaiksi, oli puutteen takia vuokrattava pois), silloin et liioin puhuisi tästä joutavasta asiasta. Mutta vaikket oikein lienekään kuten monet muut, saatan kumminkin ymmärtää, että olet kasvanut moniin hassuihin ajatuksiin. Sentähden, hyvä Albert... niin, tee miten haluat, mutta minä vakuutan sinulle, että jos jäät tänne sisälle sensijaan kuin istuisit yön ajan ulkona römssyilmassa, niin minä en pidä sitä lainkaan minäkään; ja toivoisin sinun katsovan asiaa samalta kannalta, sillä juuri siten se vähimmin merkitsee."

-- Jos sinä jäät sisälle, sitä minä en pidä lainkaan minäkään! -- vihloi kuin kaiku kersantin sydäntä, ja noin itsetuntoa musertava, noin julma ja masentava katsantokanta mykisti hänet kokonaan.

"Albert!"... hän jatkoi, meni häntä lähelle ja otti hänen kätensä... "älä erehdy minusta äläkä ihmettele! Jos lasken pois ne kotona vietetyt yöt jo aikoja sitten, jolloin isä vielä eli, enimmäkseen jäi pois, mutta joskus kuitenkin saapui kotiin ja rajusti meluten, tapellen, Jumala nähköön, ja kiroillen mellasteli kello neljään aamulla, niin voin sinulle vakuuttaa, että muuten aina öisin oli niin hiljaista työhuoneessamme, jossa makasimme, ettei pieninkään lasi särkynyt. Siihen olen tottunut. Mutta mene sinä kernaasti ulos, Albert hyvä, sillä sinä huomaat ehkä paljonkin tässä pikkuasiassa, enkä minä voi sinua muuttaa."

Nyt hänen täytyi hymyillä, sitä ei voinut auttaa. Hän päästi immen käden. "Oli miten oli", vastasi hän, "nyt menen ainakin aluksi ulos tilaamaan hevosia huomiseksi."

"Se on tietty että sinun nyt tulee mennä! Niin", keskeytti Sara äkkiä, "huomenna on liika myöhäistä saada kaikkea kuntoon. Meidän täytyy olla aikaisin valmiit. Ja sinä jäät mihin haluat tänä yönä, mutta ota kamarinavain mukanasi, ulos mennessäsi, ettei kukaan muu erehdyksestä tule sisään, ja sano neidolle tuolla alhaalla, ettei hänen tarvitse mitään kynttilöitä tuoda tänne. Minä näen kyllä paneutua levolle."

Albert meni. Seisoessaan ovella hän kääntyi taakseen. Silloin Sara seisoi keskellä lattiaa ja niiasi: "Hyvää yötä, Albert, näemme toisemme huomenna!"

Hän kumarsi, sulki oven ja otti ulos avaimen. -- "Sinua käsittämätöntä!" kuului hampaiden kolosta. -- Hyvää yötä! Näemme toisemme vasta huomenna! Onko se olevinaan kutsu palata tänä iltana? Ja kuitenkin näyttivät hänen ensi mainintansa viittaavan sinnepäin. Minä menen astumaan pari kierrosta pihalla.

Hän suoritti alhaalla hevostilaus-asiansa ja ilmoitti Annettelle ettei mitään valoa tarvittu, mutta kahvit oli tuotava ylös täsmälleen kello kuusi aamulla. Sitten hän aprikoitsi pihalla tavatakseen vaunuja makuusijaksi. Mutta sellaisia ei näkynyt. Muutamista pystyynkäännetyistä aisoista, jotka hän vajan raoista huomasi, oivalsi hän kaikenlaisia herrasvaunuja olevan saatavissa, mutta ne olivat lukon takana. Hän kulki alas viettävää pihamaata. Yö näytti tulevan sateinen. Hän tuli tallin luo ja koputti ovea. Sieltä ärjäisi päihtynyt tallirenki: "Mene helssinkiin!"

-- Onpa se kestikievari-riivatti säntillinen, joka niin aikaiseen sulkee kaikki vajansa, porttinsa ja luhtinsa! Prosit, kersantti, täällä sulle tulee hauskaa, kun olet irtikiskottu koko ihmiskunnasta. Menenpä hetkeksi jälleen katsomaan, miten Sara näyttelee hyväntuulisuutta ja ottaa minut vastaan, ja sitten tulen taas tänne vaatimaan mokomaa penteleen helssingin tallirenkiä kallistamaan minulle korvansa.

Tähän suunnitelmaan hänet uteliaisuus viekoitteli. Mutta hän kulki kuitenkin ensin monta kertaa edestakaisin särmikkäästi ja kehnosti kivitetyllä pihalla, jolloin usein töytäisi jalat yhteen, ja puheli itsekseen. -- 'Hyvää yötä', hän sanoi, se on totta, mutta hänen äänensä silloin hieman värähti, sen huomasin, viehkeästi, selittämättömästi, aivan kuin sydämen pohjasta. Sen voi selittää miten haluaa eikä sen tarvitse merkitä täydellistä välinpitämättömyyttä taikka jäykkää hyvää-yötä, ikäänkuin jäähyväisiä. Asia saattaa olla päinvastoin. Minun tekee mieli asettaa hänet koetteelle, kiusata häntä eikä mennä ylös. 'Näemme toisemme huomenna!' siis emme tänä iltana? Aikaisemmin oli kumminkin jätetty oman valintani varaan määrätä kummin päin haluaisin? Minäpä koettelen häntä: pistäydyn ylös minuutiksi, puoleksi minuutiksi.

Hän nousi hiljaa portaita ylös, kulki pitkän käytävän päähän, asetti avaimen varovasti lukkoon, aukaisi oven, astui sisälle. Täällä oli äänetöntä. Hän lähestyi puolipimeässä. Saran vaatteet olivat säntillisesti tuolille asetettuina ja kokoonkäärittyinä. Entä hän itse? Kersantti ojensi päänsä katsoakseen. Hän nukkui, kasvot käännettyinä seinää vasten.

Albertin ensimäinen tunne oli viileä hurmaus, sillä olematta runoilija, saatikka haaveellisen uskonnollinen, mutta aivan yksinkertaisesti aliupseeri, lumosi hänet vastustamattomasti niin yksinkertainen ja suuri vapaus, niin puhdas ja teeskentelemätön hyve. Neitonen -- tietämättä eikö hän kuitenkin palajaisi, kuten hän nyt tosiaan teki -- oli pannut maata tyynesti ja raittiisti ja heti nukkunut, ilman sisäistä kapinaa, ilman arveluita, ilman koru- ja lorulauselmia.

Mutta Albertin seuraava ajatus oli vähemmän mieluisa. Hän käsitti neidon ihan varmaan puhuneen täyttä totta kylmästi lausuessaan, ettei hän olisi asiasta millänsäkään, jos kersantti jäisi sinne. Mitä tämä siis hänelle merkitsi? Samaa kuin tuoli... pöytä... ovenpieli... saman verran.

Musertavaa! Menehdyttävää! Tuolinhan kauneinkin tyttö ilman haitatta sallii pukeutuessaan olla saapuvilla! Ylen mairittelevaa nauttia samaa suosiota!

Albert veti saappaat jalastaan, astui ääneti ja lyyhistyneenä yhden kierroksen lattian yli, riisui takkinsa, ja koska hän äsken oli haaveillut tuoleista, haki hän sellaista ja tapasi erään laitanojilla ja suunnattomalla selkänojalla varustetun, noita historiallisia tuoleja, joita vielä 1600-luvulta löytyy vanhoissa linnoissa tai pikkukaupungeissa, jonne ne ovat joutuneet huutokauppojen hajoittamina maailmalle.

Hän kantoi ison nojatuolinsa hiljaa ikkunan luo, istuutui siihen, kurkisti ulos ruuduista, katseli taivaankantta ja aikoi nukkua. Mutta hän ei voinut edes haukotella. Tuoli oli pehmeä, mutta hänen rinnassaan tuntui pistoksia, ja koko huone oli kylmässä, pimeässä tympeydessä hänen ympärillään. Hän katsoi sänkyyn päin. Se hohti valkoiselta, emännän puhtaan, vastamankeloidun pieluksenpäällisen vaikutuksesta. Muuten se hänestä oli kuollut ja tarkoitukseton.

Näin hän istui hetken torkahtaen, jotakin tehdäkseen. Mutta siitä huolimatta hän näki. Mitä hän näki? Pitkä lehtikoriste vieri hänen sisäisen silmänsä editse. Siinä esiintyivät kaikki menneen päivän pienet eri tapahtumat, ja Saran kuva uusiintui alati, mutta perin lempeänä, iloisena. Ensi aluksi tuokiotilaisuus Strengnäsissä, jolloin he alkoivat sinutella toisiaan; sitten, kun neito nouti sikarin, sitten j.n.e., j.n.e., j.n.e. -- Voiko olla mahdollista, tämänvertaisen jälkeen, että hän sinua vihaa? kysyi hän itseltään.

-- Tyhmä kersantti! -- hän huudahti melkein puoliääneen ja tuijotti ylös katonrajaan; -- vihaako hän minua? Sitä hän varmaankaan ei tee. Vihataanko tuolia? Vihataanko pöytää? Vihataanko huonekalua? Jotakin yhdentekevää... jotakin tyhjänpäiväistä... jotakin minunlaistani!

Hän hörösti korviaan kuullakseen, eikö neito sentään jollakin lailla nukkuisi levottomasti. Mutta ei kuulunut mitään. -- Sara Videbeck ei ole niitä jotka näkevät unia -- huokasi hän ja sulki silmänsä. -- Lopulta hänellä kai sittekin on lasinen sydän, kova ja kylmä, kiiltävä mutta jäykkä. Hän tosiaan ei välitä vihasta eikä rakkaudesta. Mutta mikä hän sitten on itse? Hän on itse tuoli, tunteeton, ikäänkuin hän olisi pitänyt minua tuolina ja sanonut sen minulle avosydämisesti. Hyveellinenkö? Saatanko sanoa tuolia hyveelliseksi? Hän ei ole mitään siihen suuntaan, jota minä tarkoitan, ei hyvä eikä paha. Kuinka voin nimittää tyhjänpäiväistä hyveeksi tai edes paheeksi? Mutta anteeksi, kersantti, sinä olet väärässä, -- jatkoi hän vähän ajan kuluttua, -- hän ei ole, kuten sinä sanot, tyhjänpäiväinen siihen suuntaan; muistatko par exemple nuo vilkkaat silmänluonnit? Tuon lämpimän suun?... Silloin ja tällöin... ei, kyllä hänellä on mieltä, ole siitä varma, mutta olenko minä oikea mies, kas se on toinen kysymys. Mikä hän sitten on? Irstasko? Huuti hiiteen, se ei voi juolahtaa mieleeni. Mutta väliolento hän on, jota en ymmärrä, vaikka reuhtoisin ohimoni rikki. Tahtoisin tulla runoilijaksi jälleen, olenhan vasta viisikolmatta-vuotias!

-- Voi, -- hän jatkoi, -- jospa saisin nukkua! Huomenna tulee hyvä. -- Tästä toivomuksesta huolimatta katseli hän nyt parhaillaan ulos ikkunasta ja taas ylös taivaankantta kohden, joka oli seestynyt ja alkoi tähtiä ilmaista. Hän hieroskeli kädellään ruutua, saadakseen kaiken huurun pois. -- Mikä on itse tämä ruutukaan? -- alkoi hänen tuumiskelunsa. -- Mikä on tässä maailmassa lasiruutu? Se on välilaji, sekin, välilaji sisä- ja ulko-olion välillä, kumma kyllä; sillä itse ruutua ei näy, ja kuitenkin se niin jyrkästi erottaa pienen ihmismaailman Sisällä ja äärettömän suuren Ulkona. Minä en voi ruudussa itsessään nähdä mitään, mutta sen läpi näen kumminkin nyt taivaan tähdet. Ruutu on mitätön, ehkä halveksittava, ei juuri sentään alhainen olento, minun mielestäni, muttei myöskään ylen korkea arvoltaan, niin, juuri kuin par exemple minä itse! Ah, tahtoisin mielelläni kaivertaa nimeni ruutuun; minulla on vain piikivi täällä liivintaskussa. Tekeepä mieleni koettaa, onko hän puhunut totta, väittäessään että sillä ei voitu lasia leikata.

Hän otti sen esille ja koetti. Mutta joko oli pii liian tylppä taikka hän ei uskaltanut suuremmalla ponnistelulla aikaansaada rapinaa: ainakaan hän ei kyennyt mitään merkkiä piirtämään. Silloin hän kallistui murheellisena takaisin tuoliinsa ja laski päänsä nojaa vasten. -- Sinä olet timanttia vailla, Albert! Uinahda ja nuku... ja supista vaatimuksiasi! -- Yhä utuisemmaksi kävi olo hänen sisäiselle näkemykselleen; yhä tylpemmiksi ja harmaammiksi sen haamut. Valtimot tykyttivät ilman kuumuutta; aivan hitaasti ja kumeasti sykähteli sydän. Maailmankaikkeus oli ylen ikävä. Hän nukkui uneen.

VIIDES LUKU.

Paljon, paljon jää jäljelle kuitenkin, josta saamme toisiamme sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään raha voi korvata.

Aamulla koputettiin sievästi ovelle. Albert kavahti tuolistaan, myöskin havaittiin pieni liikahdus tuolla peitteen päällä. Ulkolukkoon unohtunut avain kierrettiin varsin näppärästi ympäri, ovi avautui, ja huoneeseen astui Annette kahvitarjottimineen.

"Anteeksi, herttaisin herrasväki, että olen viivästynyt kahvia tuomasta!" sanoi hän puheliaana ja puuhakkaana, niinkuin toisinaan sattuvat pikkukaupunkien apuneidot olemaan. "Herra on jo jalkeilla, näemmä. Anteeksi! Minä tiedän, että muuten matkustajat kernaimmin juovat aamukahvinsa vuoteessa, mutta Jumala ties miten lie sattunut tänään, kello on jo puoli seitsemän; monet paroonit pitivät meitä kauan hääräilemässä eilis-iltana, ennenkuin saatiin heidän mielikseen kaikki siivotuksi, niinkuin he sen tahtoivat. Jumala antakoon nyt kahvin maistua ja olla kirkasta!"

Sara kohotti päänsä ja istuutui hiukan nojaten päänaluseen. Annette astui sängyn luo, niiasi ja tarjosi ja käänsi sen puolen korppukoria, jossa komein korppu komeili, esille hertta-rouvan otettavaksi.

Albert oli tällävälin vetänyt saappaat jalkaansa. Tuskin huomattava päännyökkäys Saran puolelta oli hänen äänetön hyvähuomenensa. Tämä pieni hohde neidon vastaheränneiltä iloisilta kasvoilta oli Albertille virkistävä aamukoitto. Hän oli huomaavinaan neidon viittovan hänelle; hän meni istuutumaan leveälle sängynlaidalle, joten yöllä käyttämätön vuoteen osa venyi levälleen. Annette tarjosi nyt kersantille kahvia. Hän otti, ja hyvältä maistui.

"Käskeekö herrasväki enempää?" kysyi hän puuhakkaana ovelta. "Miksei", sanoi Albert. Neito läksi ulos.

Hetken hämillään oltuansa kersantti virkkoi: "Sara hyvä, käsitän sinun täydellä oikeudella närkästyvän noista vääristä titteleistä, joita ihmiset sinulle ja minulle antavat; mutta matkalla säästyy meiltä monet ikävät selittelyt ja typeryydet, jos tämä saa jatkua niinkuin se kerran on ottanut alkaakseen... vai..."

"Olen oivaltanut saman asian", vastasi neito, "enkä närkästy. En olisi millään muotoa tahtonut valhetta levittää, mutta kun se on itsestään syntynyt, niin... ja... Albert, olen kovin iloinen, ettet äsken käsittänyt minua väärin tai pannut pahaksesi, kun viittasin sinua tulemaan tänne ja istumaan kurttuun tuon osan sänkyä... onpa kauhean leveä ja oiva sänky tämä, olen maannut kuin kuningatar... Mutta en tahtoisi tytön huomaavan, että tuo osa on ollut käyttämättä: hän olisi siten saanut meistä kummallisia ajatuksia."

Albert puki yllensä takin, lähestyi ovea ja sanoi: "Minä menen alas katsomaan, että valjastavat hevoset."

Hän teki niin. Tilatut hevoset olivat saapuneet, myöskin parivaunut, heiniä ja olkia koko pohja täynnä, sekä kaksi istuinta, joina käytettiin tavallisia kovia maalaistuoleja. -- Hän ei pidä näistä maalaiskojeista, hän, sen olen kuullut, kestikievarin täytyy lainata minulle pieluksellinen istuin, -- sanoi hän itsekseen.

Hän lähti, ja hetkisen aikaa tingittyään hän sellaisen sai; se köytettiin uudella marhaminnalla etuvaunuun kiinni. -- Mutta, -- ajatteli taas Albert, -- tässä akselin yläpuolella etupyörän välillä tutisuttaa riivatusti. On parempi, että talonpoika istuu siinä itse ajamassa, ja me käymme takaistuimelle tuonne akselien väliin. Muuten minua enimmin miellyttää itse ajaa ja etummaisena istua, mutta Jumala ties tuleeko hän siitä iloiseksi, että hevosenhännät ovat häntä niin lähellä, melkein jalkojen kohdalla. Varsinkin alamäkeen mentäessä ja hevosten perääntyessä ovat ne melkein ajajan polvessa kiinni. Semmoinen huvittaa minua, mutta häntä -- niin varmasti luulen -- eivät sellaiset maalaismetkut ilahduta: menen ylös kysymään missä hän tahtoo istua.

Kersantin kohtelias huolehtivaisuus meni tässä kohden miltei lapsellisuuteen. Kumminkin hän joustavana ja iloisena hypähti portaita ylös, oli oven luona, aukaisi ja astui sisälle. Sara seisoi jo lattialla, puettuna ja valmiina kiireestä kantapäähän. Hattu ei kuitenkaan vielä ollut päässä, ja kuuden korttelin pituinen hiuspalmikko ei vielä kokoonpyörrettynä kiemuroille, ollakseen niskassa kammankannikkeena.

"Nytpä oikeata hyvää huomenta!" sanoi neito. "Emme ole vielä toisiamme tervehtineet. Olen ikkunasta nähnyt, että vaunut tuolla pihalla jo ovat esillä. Mutta" -- lisäsi hän lempeällä, aivan hiljaisella ja hieman epävakaisella äänellä -- "sinun on ollut sangen paha olla minun tähteni viime yönä."

Hänen olennossaan, seisoessaan siinä lattialla, ilmeni tällöin suuren kiitollisuuden ilme, yhtyneenä rajattoman luottamuksen iloon kersantin henkilöön nähden; ja päällepäätteeksi siinä ilmeessä kuitenkin piili melko sekoitus naisellista leikillisyyttä.

Albert ei vastannut mitään. Mutta hänen oli tässä silmänräpäyksessä mahdotonta olla tekemättä minkä teki. Hän otti neidon syliinsä ja suuteli häntä aivan äkisti.

Sara Videbeck meni heti tämän jälkeen heidän kapineittensa luo tuumimaan ja tarkastamaan, miten kaikki oli pantava vaunuihin säilyäkseen hyvin. Kun Albert seisoi ovella mennäkseen talonpoikaa noutamaan, jonka oli kannettava tamineet alas, viittoi neito hänet takaisin ja sanoi:

"Olen jotakin aprikoinut. On parasta, että sinä yksin kirjoitat päiväkirjaan matkan varrella ja suoritat kyytimaksun, sillä kyytipojat osaavat harvoin laskea yhteen, ja he suututtavat minua siinä määrin tuossa laskeskelussa heidän kanssaan, että menetän malttini. Mutta kas tässä minun osuuteni kyytimaksusta, laskettuna täältä Mariestadiin: toinen hevonen minun osalleni, kaksikymmentäneljä killinkiä peninkulmalta, viisitoista ja puoli peninkulmaa, tekee seitsemän riksiä kolmekymmentäkuusi killinkiä; vaunurahat neljäkymmentäkuusi ja puoli killinkiä; lisäkyytiraha Arbogan ja Örebron kaupungista (useampia kaupunkeja ei matkallemme satu), ja yösija, kaikki tyynni yhteensä yksitoista riksiä kuusi killinkiä. Kas tässä! En luule laskeneeni hullusti, sillä olen tottunut ja osaan sen taidon. Laske kuitenkin itse!"

Nöyryytettynä ja pää kallellaan ei kersantti mitään vastannut, muttei myöskään kohottanut kättänsä vastaanottaakseen neidon kukkarosta pyöriviä hopearahoja.