Part 5

"Niin, siinäpä kylläkin on kertomista, kenties. Olin ulkona eräänä Mikkelinpäivän iltana äitini kanssa; oli jo syyspuoli ja tuuli puhalteli, ja hänen tukkansa liehui hilkan ympärillä. Epätoivoissaan juoksi hän ylös isollesillalle päin, joka johtaa Lidan yli kotikaupungissamme; minä olin silloin viisitoistavuotias ja juoksin perässä. Ajattelin hänen hirveässä tuskassaan hyppäävän alas veteen. Mutta kun minä pysyin jäljessä, hillitsi hän itsensä ja otti minut syliinsä, seisattui sillan kaidepuun ääreen ja katsoi taakseen. Ei ollut ketään ulkona jalkeilla. 'Sinun tähtesi tahdon jättää sen tekemättä', kuiskasi hän. 'Tahdon elää ja olla piinattavana, kunnes sinä vartut vähän isommaksi. Mutta tälle kirous ja sadatus! Siitä minun ainakin on päästävä irti!' Tällöin olin näkevinäni raivon vaahtoa äitini huulilla; hän tempasi sormesta kultasormuksensa ja heitti sen kauas Lida-jokeen."

Kersantti kalpeni; hänelle muistui mieleen jotakin samanlaista tänä aamuna laivanpartaalta.

"Äitisi taisi olla hieman kärsimätön avioliitossa", tuli hän sanoneeksi..

"Hyi... hyi... herra!" huudahti Sara silmät säihkyen ja unohti sinuttelunsa. "Albert!" hän lisäsi kuitenkin heti lempeämmällä äänellä. "Kaksikymmentä kertaa potkittu hevonen, joka yhdennelläkolmatta kerralla potkaisee takaisin, ei ole kärsimätön. Ja se on totinen tosi Jumalan edessä" -- sanoi hän lopuksi, tuskin kuuluvalla, mutta hartaalla ja soinnukkaalla äänellä -- "yksi oli, joka alinomaa muistutti ja sanoi ja julisti, että äitini tulisi yhä paremmaksi... tai jalommaksi luulen heidän sanovan... tällä tuskalla, mutta se oli valhe. Sillä sen minä tiedän, että hän tuli vuodesta vuoteen huonommaksi. Mitä suurimmasta siisteydestä ja kunnollisuudesta muuttui hän lopulta epäsiistiksi, rehjuiseksi ja huolimattomaksi, niin että itkin sitä ajatellessani." (Sara itki nytkin). "Oltuaan hurskas ja jumalinen ihminen ei hän lopulta tahtonut katsoakaan virsikirjaan... ja viimeiseltä... voi..."

"Toivu toki!"

"Vielä tänäpäivänä on äitini vuoteen omana, ja tiedätkö mistä syystä? jumala meitä varjelkoon... juopumuksesta. Se ei ole naisihmiseksi kunnon käytöstä, Albert!"

Kersantti nousi, tunsi kylmää hikeä virkatakkinsa alla, riisui sen ja leyhytteli itseään nenäliinalla. Kenties risteilivät muutamat hänen parhaat aikeensa tällä hetkellä hänen aivoissaan. Mutta hän oli nuori, eikä sydän ollut paatunut. Hän tunsi sääliä ihmisiä kohtaan, eikä hän myöskään ollut kyllin puolioppinut esittääkseen tavallista väärää puhepartta, että pahoin on hyvin. Hämmästyksen ja ihmettelyn valtaamana joutui hän haastelussaan kuitenkin taholle, jota sotilaat harvoin lähestyvät: hän istuutui tuttavallisesti ystävän viereen, joka oli niin äkkiä käynyt avosydämiseksi, ja kysyi: "Sano minulle vilpittömästi ja suoraan, Sara, oletko sinä kuten on tapana sanoa herännäinen?"

"Herännäi... oh, en toki. Sellaisia on Västergötlannissa kylliksi ilman minuakin."

"Mutta luet kumminkin joskus raamattua?"

"Raamattua? Kyllä."

"Silloin tunnet myös Jumalan ensimäisen, suuren, yleisen käskyn... anteeksi, se kuuluu hieman... 'kasvakaa, lisääntykää ja täyttäkää maa!' Eikö tätä käskyä ole noudatettava?"

Kotvasen mietittyään, silti hämilleen joutumatta, hän vastasi: "Sisältäähän tuo Jumalan käsky..."

"Että miehen ja vaimon tulee olla yhdessä..."

"Mutta ei se käsky sisällä, että miehen pitää elää yhdessä kenen naisen kanssa tahansa maailmassa, minun nähdäkseni, tahi naisen ottaa mikä hyvänsä mies, joka on hänen osakseen osunut kaikenlaatuisten sattumien ja aiheiden perusteella. Muistelen kirjoitetun olevan, että mikä on ihmiselle oleva avuksi, se kai ei saa olla hänelle lankeemukseksi? Sekä sielun että ruumiin turmioksi, mutta eniten sielun. Vaan niinkuin on vältettävä ja väistettävä suurta vaaraa, onnettomuutta ja hätää, ja ennen kaikkea kartettava oleskelua huonossa ja turmiollisessa seurassa, niin lienee kai myöskin lupa karttaa..."

Samassa kuului kova natina höyrylaivan etukeulasta, ja kapteeni ynnä eräs koneenkäyttäjä tulivat juoksujalkaa ylös. Ei ollut kuitenkaan sen pahempaa kuin että köysi oli katkennut, joten pieni pingoittunut purje joutui lerpattamaan hieman huolimattomasti, huiskien hetkisen edestakaisin tuulessa. Oli nyt päästy ulos eräälle Mälarin suuremmalle selälle, Granfjärdille, jossa Blackeniin siirryttäessä melkein aina käy kova veto. Ankarampi aaltoilu pani kaikki matkustajat liikkeelle: kannelle kerääntyi joukko kasvoja, joita koko edellisenä päivänä ei oltu huomattu, mutta nyt ne luola-asukkaiden tavoin kömpivät esiin alimaailmastaan, salongista. Tuokion hulmuttuansa purje saatiin kokoonkäärityksi ja pantiin uuteen asentoon tuulen vaatimusten mukaan. Tuli jälleen tyyni ja hyvä olla, vaikka puhaltelikin melkoisesti. Mutta nämä laivat, jotka kulkevat sisäisen tulen voimalla, eivät suuresti välitä tuulesta ja aallokosta, vaan kyntävät varmaa väyläänsä, puuskuipa myötä tai vastaan, taikka -- kuten nyt -- laitapuolelta.

Granfjärdillä on monta vaarallista kohtaa, lymyluotoa ja salakaria, jonkatähden siellä on paljon sattunut haaksirikkoja siihen aikaan kun purjehdittiin ilman tulta ja usein oli luovittava. Taitavinkin perämies huomasi silloin, niin hyvin kuin tunsikin karit ja meriviitat, olevansa kykenemätön niitä aina väistämään, kun hänellä peräsimen apuna ei ollut käytettävänään muuta kuin isot, laajat, raskaat, tuulen heittelemät purjeet, jotka parhaallakin kääntelyllä ja luovailulla kuitenkin varsin usein riuhtoivat hänet sinne, minne ei ollut lainkaan halua; sillä purren perämies-parka ei kaikitenkaan ole enempää kuin ihminen? Nykyään, kun vesilläkulku käy tulen voimalla, viillätetään suoraan päämäärää kohden, luovimatta, eikä käytetä purjeita useammin kuin tuulen ollessa senlaatuinen, että se edistää vauhtia. Perämiehen tulee tosin nytkin tuntea meriviitat ja salakarit, se on tietty; mutta jos hän ne tuntee, niin hän saa ne helposti väistetyksi, ellei ole pöllöpää. Höyrypurjehduksen ainoana suurena vaarana on tulipalo; mutta tähänkin nähden voidaan pannun rakentelussa ryhtyä sellaisiin varokeinoihin, että sellaista tapahtuu harvoin taikka ei milloinkaan.

Edettiin aika nopeaan ja ripeästi, joskin kannella alkaneesta hyörinästä luonnollisesti johtui, että kersantin ja Saran keskustelu ihmiskunnan suurimmasta ongelmasta keskeytyi. Reippaan luonteensa kannustamana oli kersantti juossut paikalle ja tarrannut purjeeseen kapteenin suureksi hyödyksi ja huviksi. Siitä seurasi heidän keskensä veljenmalja, kannen alla kapteenin hytissä. Historia sivuuttaa kokonaan, miten päivällisaterioiminen laivassa tapahtui, sillä siitä on kansimatkustajalla ylen vähän käsitystä. Hän vain huomaa auringon alenemisesta taivaanrantaan ja tarjoilijaneitojen alituisesta juoksentelusta, täytetyt kahvikupit tarjottimella, että päivällisen täytyy olla jo tarjottu. Salonkiasukkaat ovat ratkaisseet sen asian keskenään; ja kun joitakuita luola-ilmiöitä hieman iloisempina tavallista tai ainakin silmistään vähemmän tympeinä tähän aikaan nousee kätköstään, niin saattaa kansaan (etukannen matkustajiin) kuuluva ymmärtää, että herrasväki on pitänyt kestiä.

On kumminkin totta, kuten tämä kertomus ennenkin on huomauttanut, että jokunen rohkeampiluontoinen kansikulkija saattaa ainakin laskeutua ruokasalonkiin ja siellä kiireimmän kautta haukata palasen ja nousta jälleen kannelle. Mutta naisten, jotka kuuluvat kansaan, on todella vaikea olla. Kuinka he elävät siellä etukannella, on monta monituista kertaa historioitsijaa ihmetyttänyt. Ei pidetä oikein säädyllisenä, että he tuovat ruokaa mukanaan ja ovat omissa eväissään. Ja yleisestä runsaasta ravinnosta, jonka höyrylaivan keittiö valmistaa, eivät he myöskään hevillä saa mitään, kun heillä itsellään ei ole kansipaikkaa parempaa. Sattuneehan näidenkin naisten joukossa olemaan joku rohkeampi, joka laskeutuu luola-asutuksen kaikkein pyhimpään ja hankkii makupalan, viedäkseen sen sitten ulkoilmaan. Mutta sitä ei katsota hänen puoleltaan häveliääksi. Mieltäviihdyttävänä seikkana on tässä toki kahvi, joka ei ole ruokaa, mutta aika hyvää kuitenkin, kello neljältä tai viideltä. Se tulee itsellään ylös pyhäköstä kannelle, neitojen lennättelemänä, joista vähemmän äreät suvaitsevat suostuttelua, niin että poloinen kansi-ihminenkin voi saada kupin kuumaa. Sara piti varansa ja sai todella kupillisen; hän näyttikin niin kauniilta ja siistiltä, että kahvinkantajattaret päähineeseen katsomatta kernaasti olisivat halunneet lukea hänet herrasväkeen. Käsittämättömältä tuntui tosiaankin, että hän, jonka hopearahoja sisältävään kukkaroon oli monesti silmäilty, ei ollut ostanut salonkilippua ja laittautunut luolaihmiseksi kuten joku toinenkin. Mutta hän olikin kai siis niin mieltynyt raikkaaseen ilmaan ja tahtoi kartella kaikkea ummehtunutta tai uumenia ylimalkaan.

Juodessaan kahvinsa ja päättäessään pyytää kupin lisää muisteli hän sydämellisen ilahtuneesti ja kiitollisesti kersantti Albertin ehdotusta viedä hänet maihin pieneen hauskaan, punaiseksi maalattuun pikkutupa-kaupunkiin (nimi oli häneltä taaskin haipunut), missä hän oli ilman hankausta ja ikävyyksiä saanut siistin, hyvän ruoka-aterian, joka oli aamiaisenkin nimellä käynyt hänellä päivällisestä, niin että hän nyt kahvin tultua tunsi olonsa kylläiseksi, vapaaksi ja onnelliseksi. Kersantti itse oli luontuvampi ahmimaan, ja niinkuin tässä kertomuksessa on mainittu hänen jo aamupäivällä pariin kertaan käyneen turvautumassa tarjoilukaapin apuun silloin kokemissaan kiusoissa, samoin oli hän nytkin jälleen alhaalla.

Kapteenin kanssa syntyneen tuttavallisuutensa perusteella hän nyt kulki ylös ja alas ilman mitään vavistusta, miten vain halusi, niin usein kuin henki päälle tuli, ja piti vaseti tuntea hänen matkalippunsa laatu tietääkseen, että hän ei kuulunutkaan herrasväkeen, vaan oli kansaa. Mitä, miten, missä ja milloin hän söi, ei mainita; otaksutaan vain, että hän nautti päivällisen. Hän oli nuori ja tervetarpeinen, niinkuin niitä Jumala on luonut; mutta hän ei millään muotoa ollut herkkusuu, juoppo, ahmastelija, raakimus tai muutenkaan luola-ihminen. Ei hänkään näyttänyt viihtyvän uumenissa: hän meni ylös niin pian kuin voi ja näkyi ihan erityisesti harrastavan sitä ilmaa, joka puhalteli keulavantaan kohdalla, sillä siellä hän eniten pysytteli ja oli nyt uudestaan sytyttänyt sikarinsa.

NELJÄS LUKU.

Silloin hän kallistui surumielisenä taaksepäin tuoliinsa ja laski päänsä selkänojaa vasten. Sinä olet timanttia vailla, Albert! Uinahda ja nuku, ja supista vaatimuksesi!

Sara Videbeck piti silmällä tavaroitaan, ja ne hänellä oli matkalaukuissa, myöskin etukannella. Yhdestä hän varsinkin lienee ollut huolissaan. Sillä eräänä hetkenä, jolloin ketään muuta henkilöä ei seissyt siellä keulanperässä, hän käytti tilaisuutta, taputtaakseen sikarinpolttajaa tuttavallisesti käsivarrelle ja huomauttaakseen: "Sinähän pidät siitä, Albert, että pyydän sinulta pikku palvelusta. Minulla on tässä matkalaukku, messinkikirjaimet S.V. lukossa; laita niin, ettei kukaan siihen istahda! Olen alusta alkain ja kaiken päivää pitänyt sitä piilossa purjeen alla, mutta viime hötäkässä vetivät esille yhtä ja toista; purje on vedetty ylös, ja matkalaukkuni putipaljaana."

Albert otti sikarin suusta, katsoi häneen ja sanoi; "Onko matkalaukkusi niin herkkä, ettei edes niin kevyt ruumis kuin sinun saa siinä istua? Muutenhan sitä helpoimmin voisi siten vartioida."

"E-ei, tottamaar, en minä, etkä sinä, ja vähimmin joku muu."

"Onko se timantteja täynnä?"

"Jopa nyt!"

"No, mitä siis? Vaikka anna minulle anteeksi, sehän ei koske minua; ole vain huoleti ja mene itse kunne haluat! Minä vartioitsen laukkuasi."

Sara kiitti häntä moisella silmäyksellä kuin olisi matkalaukku ollut hänen oma sydämensä. Hän meni poispäin hommaamaan jotakin kaikenlaisten lippaiden ääressä, jotka oli pannut syrjään kannelle.

-- Mitä voikaan tytöllä olla matkalaukussa? -- aprikoitsi Albert seisoessaan siinä tähystellen kiiltäviä, keltaisia S.V. kirjaimia, ja veti julman pitkät savut sikarista. -- Hän on totta tosiaan kuitenkin rikas nukke, siitä ei käy erehtyminen. Vaikka siitä minä en välitä; rahoja saan kyllä (samalla hän mutisi salaperäisen perhenimen), ja Vadsbon maatiloista on minulla määrätty isännöitsijä-osuuteni. Kirjaimet ovat aika hyvin tehtyjä; onpa siellä messinkiseppiä Lidköpingissä, jotka johonkin kelpaavat. Seuraankohan häntä sinne saakka? Minun olisi muuten Mariestadin kohdalla poikettava isolta tieltä ja ajettava sisämaahan päin. Niin, saahan nähdä. Sinne on vielä pitkä matka. -- "Kuulkaapas, neitonen tarjottiminenne! Ojentakaas minulle uusi sikari! En tahdo mennä paikaltani." Perhana, hän ei kuullut minua! Miten tämä päättyy? Koetanpa polttaa pätkääni vielä tiukemmalle, mutta se maistuu kuumalle ja savu menee nenästä sisään, hyi tuhat tulimmaista! Matkalaukku ei ole varsin suuri; pitkä jokseenkin, muttei leveä; hänellä on varmaan lasilippaita siinä, koskei kukaan saa siihen istahtaa. Mutta kuka hitto olisikaan kyllin hävytön istuutuakseen siihen. Muun täällä kannella olevan joukon en ole koskaan huomannut asettuvan muuanne kuin köysistölle tai pumpulle ja tykkien päälle. Tämä on varsin säädyllistä ja siivoa kansaa. He ovat niin vähän julkeita toisten tavaroihin nähden, että par exemple taalalaisneidot istuutuivat ainoastaan itsensä päälle, hoc est he panivat jalat alleen. Minkä hävyttömän rahjuksen Sara lieneekään peljännyt rohkenevan... aha... saatpas nähdä, Albert, hänen tarkoittaneen sinua itseäsi eikä ketään muuta tuolla kauniilla pyynnöllä, että minä varoisin matkalaukkua... "katsos riivattua, miltä se maistuu!" sanoi hän ja heitti lopputyngän järveen: tämä kävi kaiken kärsimyksen yli.

Juuri tässä vaikeassa pulmakohdassa tuli Sara hänen luokseen ja -- mitäpä sanotte? -- pisti uuden sikarin hänen käteensä. "Tulta mulla ei ole mukanani", sanoi hän, "enkä tahtonut antaa neidon, jolta sikarin tilasin, sitä sytyttää sinulle tuolla alhaalla, sillä... ja sitäpaitsi hän ei osaa polttaa. Mutta miten saat tulta, Albe?"

"Kyllä, kas tässä", hän keskeytti, "tulee kapteeni tepastaen oiva trabucos suussaan. Anteeksi, hyvä kapteeni setä... tehkää hyvin ja astukaa pari askelta lähemmäksi, niin saan sytyttää. Tämä ihana impi on pannut minut vartioon, jota kunnon sotilaana en saata jättää."

"Heti paikalla!" vastasi kapteeni. Sara seisoi katselemassa eikä voinut pidättää äänekästä naurua, kun miehet asettivat sikarinpäät toisiaan vasten, tuijottavin totisin silmin tähystivät kärkiä ja kiihkeästi ponnistivat saadakseen toiselta sikarin syttymään. Se onnistui, ja iloisa kelpo kapteeni meni tiehensä. Omituisin autuaallisin ilmein imi kersantti molemmat poskiluut täpösen täyteen uutta, tuoretta savua -- sillä onhan tiettyä, että ensisavu parhaalta maistuu -- ja puhalsi sen ulos aivan hitaasti, mutta hajamielisyydessään Saralle vasten kasvoja.

"Voi toki!" huudahti tämä ja juoksi uudelleen tiehensä etukannen toiselle puolelle, jossa hänellä oli ennenmainittu lipashommansa.

Albert seisoi siis jälleen yksin laukkunsa -- hänen laukkunsa -- luona ja katseli painuvaa lempeätä, viehättävää lännenaurinkoa. Oli nyt saavuttu Galten-selälle, Mälarin perimmäiselle Arbogaan päin. Albert seisoi tähystämässä aurinkoa, kuten sanottu on, mutta hän tähysti myöskin toisinaan matkalaukkua. Hän poltti hitaammin nyt, sillä hän ajatteli, että jos tämä sikari loppuu tuossa tuokiossa, ei käyne yhtä ketterästi kuin äsken uuden savun saaminen. -- Niin, aivan varmasti on hänellä lasia laukussa, ja pidän enemmän siitä kuin että hänellä, kuten kerran luulin, olisi lasia rinnassa tai koko sydän lasinen. Se oli minun puoleltani tyhmä ajatus... puh!... Mutta en tahdo puhaltaa liiaksi savua suusta yhdellä kertaa... puh!... Olkoon, että hänen sielunsa on lasia jonkun verran, eikö minulla voisi olla timantti yhtä hyvin kuin jollakulla muulla, leikatakseni? Mutta syvälle en tahdo leikata, sitä ei lempokaan henno niin kauniiseen kristalliin... puh!... Minä vain piirtelen A:n hänen muistinsa emaljiin; sen toki saanen? Eihän se liene liikaa... puh! Kaunis hän on totisena, mutta vielä kauniimpi hymyillessään tuolla tavalla, ja kaikkein kaunein hän oli äitiänsä itkiessään. Onpa ihmeellistä, että siitä saatoin pitää. Muutenhan ihminen tavallisesti tulee rumaksi irvistäessään... puh!... Mutta hänen silmänurkkansa eivät punehtuneet, vaan olivat kirkkaita kuin... nono, itkua ei kestänytkään kauan.

"Ruori alas, ruori alas!" huusi kapteeni perämiehelleen. "Etkö näe viittaa, senkin...? Niin, niin, alkaa jo hämärtää", lisäsi hän hyvänsävyisästi. "Nyt on parasta, että päästän hänet peräsimestä ja otan sen itse. Arboga-joen suu ei ole kuin muut joutavat jokisuut. Ruori alas, alas! Kone seisomaan, sen seitsemäntuhatta sarvipäätä! Mene alas täältä, minä asetun siihen itse. Käske laskea viistopurje alas!"

"Kone seisomaan, seisomaan!" kuului vastaukseksi. Laiva hiljensi vauhtia, ja taitava kapteeni, joka nyt itse hoiteli peräsintä, sai aikaa jälleen oikoa suuntaa, niin että viitta kierrettiin onnellisesti.

Mälarin sisin perukka eli sen läntisin alku Kungsbarkarön ja Björkskogin pitäjäin kohdalla on täynnä pikku luotoja, salakareja ja maalaisseikkailuja, joista aina on haittaa vesillä ollessa. Nämä pienet maakärjet, lähinnä Arboga-jokea, ovat matalain Kungsör-niittyjen jatkona, jotka etäimpänä lännessä vihreän maton kaltaisina näyttävät yrittävän hiipiä veden alle, ja varsinkaan iltaisin ei voi tarkkaan erottaa nurmikkolaidan ja Mälarin-laineen rajaa. Purjehtija silloin ohjaa suuntansa Kungsörin linnan kattoa kohti, joka ei ole kaukana jokisuusta. Tällä kertaa kuten aina "Yngve Frey" osui oikeaan väylään.

Juuri jokeen päästyä kuului karkea, kuiva ääni ylhäällä laivanperässä puhuvan naapurilleen: "Kuinka pitkälti meillä nyt on kaupunkiin?" -- "Kuusi neljännestä jokseenkin", virkkoi vastaukseksi toinen ääni ilmaisten mitä suurinta hyvänsävyisyyttä, avuliaisuutta ja intoa. Ääni oli sopraano, akkamainen, vaikka mieshän siinä ilmeisesti silti puhui. "Hyvä!" jatkoi basso ja katsoi kelloa. "Nyt on seitsemän, olemme perillä kahdeksan aikaan, ainakin yhdeksältä, ja voimme toivoa kunnon pöytää ja oikeita vuoteita." Nämä sanat vaihtoi keskenään kaksi perheenisää. "Jos herra parooni käskee", sanoi sopraano (myöskin parooni), "niin se käy helposti laatuun, varsin helposti, jos pidämme varamme täällä Kungsörissä ja toimitamme pikalähetin maitse kaupunkiin tilaamaan meille huoneita, sillä tähän aikaan sattuu paljon matkustajia yhteen".

"Käykö se päinsä, kapteeni?" kysyi basso ylhäisesti, mutta välinpitämättömästi. -- "Se käy oleellisesti päinsä, kyllä varmaan, kyllä", keskeytti kiihkeästi sopraano, ennenkuin kapteeni vielä oli ehtinyt nousta peräsimen äärestä.

"Voi kyllä tapahtua", sanoi tämä, "vaikkei aivan vaivatta."

"Millä tavoin?" kysyi basso, väsyneenä niin paljoon puhuntaan.

"Kyllä, siinä ei ole vaikeutta, -- varsin näppärästi, ihan helposti!" kiirehti sopraano kintereillä maailman nopsimmin sanoin.

Kunnon kapteeni peräsimen luona katsoi arvelevasti ympärilleen. "Kyllä vielä", hän selitti, "saattaa purjevene ehtiä maihin ja ylhäällä majatalossa tilata miehen, joka ratsastaa kaupunkiin, jos välttämättä tarvitsee. Mutta minä toivon olevamme siellä yhtä pian kuin hänkin."

"Kyllä niin, kyllä, kyllä", sanoi sopraano, "me ennätämme kai yhtä nopeaan sillalle, ketterän kapteenimme toimenpiteestä. Mutta sitten viivästyy, vitkastuu, murenee paljon aikaa maihin mentäessä, niin että aina on hyvä -- eikö herra parooni tahdo niin? -- Toimitammehan matkaan pikalähetin, joka tilaa, joka ottaa kaikki huoneet?"

"Olkoon niin!" myönsi uninen basso ja pisti leukansa takin alle. Sopraano hypähti pystyyn kuin iloinen vinttikoira, muttei kumminkaan hypähtänyt kauemmas kuin kapteenin luokse peräsimen ääreen, joka oli aivan lähellä. "Tilatkaa, hyvä kapteeni, tilatkaa, tilatkaa!"

Kapteeni, niin suopealuontoinen kuin olikin, tuntui työlästyvän tähän hätiköimiseen, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut tehdä paroonille vasten mieltä, vaan huusi luokseen erään väestään. "Pane ruuhi kuntoon ja lähde maihin ja..." hän ilmoitti miehelle asian. "Saat sitten soutaa meidän jäljestämme."

"Niin, parooni kyllä maksaa vaivat, se on tietty, se on tietty, tietysti!" mutisi sopraano, kääntyen kapteeniin ja puolittain osoittaen sormellaan takkiinsa kyyristynyttä bassoa.

"Jonkun verran se kannattaakin", vastasi kapteeni yksitotisesti, pyyhkäisi leukaansa ja tarkasteli molempia rantoja, joiden välillä hän laivaa ohjasi. Oikeanpuolinen näköala oli laaja ja viehättävä. Niityt, äärettömän laajalla alalla pohjoiseen ja luoteiseen päin, olivat täyteen ripoteltuina miljoonia heinärukoja, aivan kuin pienet leikkaamattomat solmut suuren vihreän kirjausompeluksen nurjalla puolella.

-- Ja kaiken tämän on Hörstadius vallannut omakseen! Siinä on totta tosiaan pastoria, -- sanoi kapteeni päätänsä nyökäyttäen, seisoessaan siinä itsekseen tuumiskellen. -- Siitä miehestä tulee ennen kuolemaansa rutiköyhä taikka upporikas. Hän on pastori, joka saarnaa heinillä. Hän voi sanoa kuten sanotaan raamatussa: 'kaikki heinä on lihaa', sillä näistä niityistä, niin hyvällä arennilla, hän korjaa kosolti puoleensa. Kamarikolleegio tai sota... en tiedä kumpi... on ollut hänelle hyvänsuopa. Mutta ihmettelenpä, että hän valtaa tiluksia kaikilla maan äärillä: ei ainoastaan Kungsörissä, vaan myös Sörmlannissa, niin, koko valtakunnassa. Eikö hänellä peijakas vieköön ole arenteja aina selvässä Upplannissa saakka, Sollentunassa? Sepä vasta on aimo taloudenhoitaja, se Hörstadius! Ja sitten hän kiusaa ruumisraukkaansa maalaiskärryissä ajelemalla ja kiertelemällä kaiken elämänsä aikaa arentitalojensa välillä katselemassa ja tarkastelemassa. On siitä siinä helkkaristi silmälläpitoa, tilojen hoitelemisessa joka haaralla. Ja kun hän noin liehuu ympäriinsä, on hän kuitenkin omalle ruumiilleen niin tyly, että nauttii vain vettä. Hörstadius on länsigöötti, siinäpä solmu. Se on kummallista kansakuntaa! Mutta sitä minä hänessä kiitän, että hän kuuluu olevan perin oikeamielinen ja hyvänsuopa kaikille tuhansille rättäreilleen, rengeilleen ja pehtooreilleen, niin että hän lopulta ei kiusanne ketään enempää kuin itseään. 'Purje alas, nosta lippu!' Ei, pienempi marttyyri sitä on höyrylaivan kuljettajana... "Tules tänne! Tule perää pitämään, Minä menen alas. Nyt on joki Arbogaan saakka selvä ja helppo laivan liikehtiä."

Perämies tuli käskystä, kapteeni jätti hänelle peräsimen, meni itse pois kannen yli ja laskeutui portaita alas alempiin olinpaikkoihin, missä toti parhaillaan höyrysi. Olipa punssiakin olemassa.

Oli ilta. Päivän haltiatar oli jo lännen puolella vaipunut Kungsörin niittyjen helmaan, mutta tummanpunainen purppurahohde leijaili vielä pilven äärellä; se oli viimeinen vaatekappale, jonka kaunotar oli riisunut yltään, ennenkuin paneutui peitteen alle uinahtamaan. Tuhansia pitkiä sinipunervia viiruja eteni hohteesta. Monet niistä juovittivat vettä, ja jotkut myös pirahtivat laivan tavaroille.

Pehmeä käsi kosketti Albertin olkapäätä. Hän tuijotti ylöspäin punaisista säteistä, joita oli pitkän aikaa seisonut katselemassa, miten ne keinuivat ja pakenivat läikehtivällä vedenpinnalla. Se oli Sara, ja hän puheli kuiskaamalla: "Mene nyt täältä, minä sensijaan vartioin sekä sinun että minun tavaroita, kunnes pääsemme niiden kanssa maihin. Mene nyt alas juomaan punssilasisi. Mutta ehdittyämme alas sillalle riennä silloin kiiruusti kaupunkiin ja hanki meille kantajat, ennenkuin muut matkustajat vievät meiltä miehet."

He seisoivat sattumalta aivan yksin keulassa, niin ettei Saran kai olisi tarvinnut kuiskata. Mutta Albertin mielestä se kuului niin hyvältä ja tuttavalliselta, ja neidon sievät kasvot olivat häntä silloin niin lähellä, että hän, itse sitä tietämättä, suuteli häntä ja lähti pois kuten toinen oli käskenyt.