Part 3

Aamiainen oli ovela pysähdys kersantin harhailevissa ja selvittämättömissä ajatuksenjuoksuissa. Kun pihvi oli lopetettu, jatkoi hän itsekseen: -- Tosiaankin, tuhat tulimmaista, hänhän on juuri kuin minäkin. Mikä olen, par exemple, minä miehiäni? En sotamies. Enkä upseeri. En huonompaa kansaa, enkä oikein parempaakaan. Annas nähdä -- perhana -- "tuos tänne portteria!"

Portterin juotuaan kersantti nousi, kiersi viiksensä kiemuroihin, sylkäisi syvälle vasempaan salonginnurkkaan ja maksoi aamiaisensa. -- Hm! -- hän ajatteli, -- Sara -- Vid-- Vid-- ei ole mitään syönyt aamulla. Tekeepä mieleni mennä kannelle katsomaan, voiko hänelle puhua taikka tarjota -- voiko hän par exemple syödä --.

Kersantin ajatuksenjuoksut, nyt kuten ennenkin hieman harhailevat, eivät tälläkään kertaa päättyneet, vaan keskeytyivät pysähdykseen. Saappaat tarkastettiin ja huomattiin kiiltäviksi, virkatakki puhtaaksi harjatuksi ja mallikelpoiseksi. Tehden kaksi kimmoista harppausta portaita ylös oli nuori, "rento" sotilas pian taas kannella, katsoi ympärilleen ja tähtäili laivan keulavannasta.

Ensimäiseksi hänen silmänsä siellä äkkäsivät ryhmän taalalaistyttöjä seisomassa ennenmainittujen neljän tai viiden neitsyen edessä, joiden keskellä hieno pää myöskin pysyttelihe, sekä viimeksi pari pikistä koneenkäyttäjää. Kersantti lähestyi. Hän kuuli taalattarien kaupittelevan jouhisormuksia, mustia, valkoisia, vihreitä, punaisia, nimet ja muistosanat niihin taidokkaasti kiedottuina. Ne tahtoivat neitosia ostamaan, mutta neidot olivat tylyjä ja tinkivät. Sen neidon, jolla oli helakka päähine, ei kersantti kuullut juuri tinkivän, mutta hän näki tämän suurella tarkkuudella valitsevan jouhisormuksista ja vihdoin kiintyvän sileään, mustan ja valkoisen kirjavaan, ilman muistokirjoitusta. Taalalaistyttö sanoi hintansa, kuusi killinkiä. Hieno pää nyökkäsi hyväksyvästi, jonkajälkeen pieni kukkaro -- pussi, kudottu vihreästä silkistä -- otettiin kapotista, ja hopearaha näyttäytyi kädessä, leväten aika sievästi hansikkaalla, couleur de lilas. Hopearaha oli Ruotsin pienintä lajia, kaksitoista killinkiä. "Voitko antaa mulle takaisin kuusi killinkiä tästä tällaisesta?" sanoi miellyttävä ääni murtaen kauniimmanlaatuiseen länsigötalais-tapaan ääntämällä r:n hieman sorahdellen. "Kuusi killinkiä pientä rahaa?" vastasi taalalaistyttö; "voi, hyvä neitsy, sitä minulla kyllä ei ole, mutta osta samalla kaksi sormusta minulta, niin maksaa tasan kaksitoista killinkiä. Osta! Osta!"

"Ei toki, ei!" kuului ääni sievästä päästä. Kersantti, joka seisoi takana ja näki vain niskan, ei saanut muuta todistetta siihen että vastaus tuli häneltä, kuin että pää kumartui vähäisen eteenpäin.

Kersantti astui nyt hilpeästi esiin ja sanoi: "Sallikaa, neiti Vid--" hän pidättäysi -- "sallikaa, hm, että minä ostan nuo kaksi jouhisormusta taalatar-poloiselta." Hän pani kaksitoistakillinkisen taalalaistytön käteen ja otti muitta mutkitta molemmat mustanvalkoiset sormukset, joita tyttö piti ylhäällä ilmassa neitojen edessä, toivoen kaupantekoa. Helakka nainen katsoi hieman kummastuneena sotilaaseen. Mutta hän, joutumatta hämilleen, otti heti toisen sormuksen, jonka neito ennen oli valinnut, antoi sen tälle ja sanoi: "Ettekö halunnut tätä, neiti Sar-- hm -- ettekö juuri tätä? Tehkää hyvin, ottakaa se ja pitäkää! Minä pidän itse toisen."

Tyttö katsoi häneen -- kuten hänestä tuntui -- peräti kaunein silmin. Sormuksen, jonka hän ojensi, tyttö tosin hämillään otti, mutta kun hän arveli, että tyttö sen panisi siihen sormeen, johon itse oli sen aikonut, huomasi hän sensijaan tytön, sanaakaan sanomatta, vetäytyvän hiljaa laivanpartaalle ja päästävän sormuksen järveen.

-- Prosit, kersantti! -- tuumi hän itsekseen, tämän liikkeen huomatessaan. -- Se tietää sitä, että olen kerrassaan nolattu. Hyvä, hyvä, veliseni! Miksi häntä neidiksi puhuttelin, kun hän on verhoutunut huivipäähineeseen ja tahtoo olla tuntematon? Tuollaista sinutellaan, pikemmin, jos niiksi tulee, ja miksi tarjota tuntemattomalle tytölle sormusta? ja vielä laivankannella? Hyi häpeä, Albert!

Hän meni vastapäiselle laivanpartaalle ja heitti toisen jouhisormuksen, jonka jo oli pannut omaan sormeensa, myöskin järveen. Samassa hän sylkäisi tervehöystykkiin, joka oli siinä vieressä. Sitten hän astui kierroksen kannen yli laivan perään, ja kun hän taas läheni etukantta, sattui niin, että hän joutui hienohipiäisen tuntemattoman kohdalle, joka seisoi katselemassa koneiston liikuntaa.

"Näetkös", hän sanoi ja ojensi kätensä, "minä olen myöskin heittänyt sormukseni järveen. Se oli kyllä paras, minkä saatoimme tehdä."

Ensin luima silmäily kiireestä kantapäähän, heti senjälkeen tuskin huomattava, mutta varsin suopea hymyily, vienosti värähtelevä ilme, joka heti häipyi, oli hänen vastauksensa. "Onko sormus järvessä? Niinkö?" hän lisäsi.

"Toivon hauen sen jo nielleen", sanoi kersantti.

"Minun sormukseni otti iso ahven."

"Kun nyt", jatkoi kersantti päätä nyökyttäen, "hauki nielee ahvenen, minkä toivon pian tapahtuvan, niin tulevat kuitenkin molemmat sormukset lepäämään -- saman -- sydämen alla." Viime sanat kuiskattiin hellästi venyttämällä, mutta siinä kersantti kuitenkin onnistui perin huonosti. Tyttö kääntyi äkisti pois vastaamatta ja meni muiden neitosten seuraan.

-- Prosit, velikulta! -- sanoi hän itselleen. -- Nolattu uudestaan! Ja miksi puhua sydämestä? Ja laivankannella. Mutta yksi asia minua ilahduttaa: hän ei pannut pahakseen, että uskalsin sinutella häntä. Sentähden ja siis: ei koskaan enää neiti!

Hän meni alas ruokasalonkiin ja osti itselleen sikarin, jonka hän myös sytytti, tuli uudelleen ylös, istuutui ylvään ja vapaan näköisenä matka-arkkunsa päälle, veti pitkiä savuja sikaristaan ja näytti mainiolta.

Hän näki miellyttävän lasimestarintyttären monta kertaa kulkevan välinpitämättömänä ohitsensa, välisti siirrellen helakanväristä silkkisolmua leukansa alla sekä hypistellen prameita kaulahuivin pitsejä, jotka soluivat alas rinnalle. Hän puheli vilkkaasti muiden neitosten kera ja näytti ylen ujostelemattomalta.

Sikari, kuten moni muu asia maailmassa, loppui. Kersantti heitti pienen pätkän, jossa vielä oli tulta, pois luotansa, aikoen saada sen järveen. Mutta pätkä oli niin kevyt, että se ennätti vain palasen matkaa kannelle ja jäi siihen savuamaan. Tuossa tuokiossa ilmestyi jalka, jossa oli mitä sievin kiiltävä kenkä, ja tallasi siihen niin että se äkisti sammui. Kersantti nosti silmänsä jalasta ylös henkilöön ja näki tuon tuntemattoman. Tämän silmänluonti osui häneen. Kersantti kavahti ylös matka-arkultaan, meni hänen luokseen kohteliaasti kumartaen ja sanoi: "Kiitos, neitsy kulta! Sikarini ei tosin ansainnut sitä kosketusta -- mutta --"

Kylmä ja luotansalykkäävä katse oli vastaus. Tyttö käänsi hänelle selkänsä ja meni.

Hitto hänet vieköön! -- se ajatus mielessä kersantti harppasi punastuen ja alakuloisena portaita alas ruokasalonkiin. Täällä hän hiipi pimeimpään soppeen, unelle tai mietelmille soveltuvaan. -- Saakeli soikoon, Albert! -- hän ajatteli ja pyyhkäisi tukan otsalta. -- Minä nimitin häntä neitsyeksi, ja sitä hän suvaitsi yhtä vähän kuin aiemmin häntä neidiksi haukkuessani. Jo nyt on lempo!

Hän ei ollut yksin salongissa! Hän ei senvuoksi puhunut ääneen eikä puoliääneen. Osoittaakseen kuitenkin sekä itselleen että muille rohkeutensa huusi hän tuimasti ja äkäisesti luukussa olevalle neitokaiselle: "Voileipää ja suolalihaa päälle, heti paikalla!"

Tarjoilijaneito toi pyydetyn tarjottimella. "Mene helvettiin voileipinesi! Enkös minä ole pyytänyt ranskanleipä-voileipää?"

Kilttinä ja tottelevaisena neito meni takaisin tarjottimineen ja laski näkkileipä-voileipänsä astiakaapin laidalle.

"Lasillinen hautbrionia, neiti! Ja antakaa minun vähemmän odottaa!"

Lasi kaadettiin täyteen ja pantiin tarjottimelle, ynnä uusi kokonainen ranskanleivän voileipä.

[Se harvinainen tapaus, mikä tässä sattui, että tarjoilijaneito valmistaa näkkileipä-voileivän, ja kun häntä sitten oikeutetusti pyydetään se laittamaan ranskanleivästä, ottaa sellaisen kokonaisena, kahtia halkomatta, on ilmeinen todistus ravintoloitsijain ja -jattarien hyväntahtoisuudesta antaa kaukaa maaseudulta tulleiden oppimattomainkin tyttöjen joskus koetella kykyään. Sivistyksen ensi askel on usein vaikea; ja syydetään nuhteita. Rohkaiskoon silloin kukin mielensä ja menetelköön jalolla kärsivällisyydellä, kuten tässä tapauksessa!]

"Olenko minä luotu töllistelemään kokonaista leipää, niinkö hän luulee? Tukholmassa on ihmisillä älyä halkoa ranskanleivät kahtia ja levittää voita kummallekin puolikkaalle."

Tarjoilijaneito meni jälleen takaisin, otti veitsen ja alkoi halkaista voileipää.

"Minä pyydän -- saatanan -- olkaa hyvä ja ottakaa uusi ranskanleipä, halkaiskaa se ja levittäkää voita kummallekin sisäpuolelle, tehkää hyvin! Siinähän on voita jo ulkopuolellakin! Ottakaa uusi leipä! Kuinka sitä saa odottaa! Hitossa -- heittäkää pois kaikki tyynni, minun ei ole nälkä."

Astiakaapin vieressä seisova neitsy mutisi hieman terävästi jotakin ylhäisistä matkustajista. Tätä ei kersantti lainkaan pannut pahakseen, vaan astui esiin ja maksoi voileivät. -- "Minä olen ne tilannut", sanoi hän, "tässä rahaa!"

"On levotonta vatsassa -- niinpä niin!" virkkoi eräs mustiinpuettu matkustaja. Kersantti kääntyi taakseen ja tunsi kalpeista, mutta kiiltävistä kasvoista sekä vaaleansinisistä, pyöreistä linnunsilmistä Ulricehamnin kirkkoherran.

"Ohoh, nöyrin palvelijanne! Siinähän on herra kirkkoherra Su--, epäilemättä matkalla alaspäin?"

"Niinpä niinkin."

"Minä menen myös Västergötlantiin, mutta se ei merkitse minulle kotiin-, vaan poispäin", sanoi kersantti ja tarttui koneellisesti suureen, moitittuun, mutta maksettuun kokoleipä-voileipäänsä, töllistäen siihen elokkaasti.

"Niinpä käy", sanoi kirkkoherra, "toinen matkustaa ylös-, toinen alaspäin. Minä menen Ulricehamniin."

"Niin, ja --" (kersantti tyhjensi hautbrion-lasinsa, joka oli ollut tarjottimella odottamassa).

"Niin kauan kuin on voimissaan, on terveellistä noin kulkea edes takaisin", virkkoi kirkkoherra.

"Siinäpähän se menee, niinpä kyllä" -- (kersantti nielaisi nyt loput tilaamastaan).

"Jättääkö herra kersantti Tukholman pitkäksikin aikaa?"

"Minulla on kolmen kuukauden loma. Saanko luvan tarjota lasin, herra kirkkoherra? Mitä käskette? Portteria vaiko portviiniä?"

"Niinpä niin, vatsa on levoton Mälarilla. Jospa niin olisi, olettakaamme portviiniä tai portteria!"

Kersantti käski tuoda molempia, ja kirkkoherra, kykenemättä ratkaisemaan niiden paremmuutta, joi pohjaan kumpaisenkin, päättäen puheensa kutsumalla mitä lämpimimmin ja vierasvaraisimmin nuoren sotilaan käymään Ulricehamnissa ja Timmelhedissä korvaamassa vahinkoansa.

Kersantti kumarsi, maksoi tilaamansa ja juoksi uudelleen kannelle ilostunein mielin.

Katsellessaan ympärilleen seutuja, joiden ohi laiva pyyhälti, huomasi hän sen olevan poikkeamaisillaan Strengnäsiin. Iso tuomiokirkko näkyy purjehtijoille jo kaukaa, ja sen majesteettinen torni vallitsee laajalti Södermanlannin seutuja. Vasta lähemmä tultua havaitsee ryhmän pieniä punaisia puurakennuksia, tasasuhdattomasti kasattuina kirkon alapuolelle, ja ainoastaan punaruutuinen lukio- ja kouluhuoneusto korkeudellaan erottuu muista vajanmuotoisista hökkeleistä. Kun vihdoin saapuu vanhan rikkinäisen sillan luo ja pysähtyy, niin sanoo itselleen: tämä on Strengnäs.

[Tästä käsikirjoituksen kohdasta ja muutamasta muusta vähän tuonnempana olevasta huomaa, että tapaus on sattunut monta vuotta takaperin. Sillä nyt tapahtuu maihinnousu Strengnäsiin säännöllisen kadun päässä, joka vie suoraan torille, ja komean laiturin luona. Mutta joku vuosi sitten on aivan varmaa, että laskettiin maihin vähän kauempana, juuri sen ränstyneen sillan luona, jota tässä kuvataan, minkä yläpuolella heti mäentörmät ja Strengnäsin sokkeloryhmä kohtaavat sinne saapunutta. Tekijä.]

TOINEN LUKU.

Täällä ei ole ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista ritarihuonelajia, ei myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston raha-aateluutta, eikä sitä alkuylhäisyyttä, joka ilmenee talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa.

Matkustajilla, jotka katsahtavat ylös rantalaiturista, ei ole edessään satamaa, aukiota, eikä myöskään selvää katua, vaan mäkitörmä, ja enimmät rakennukset ovat kylläkin epäkohteliaita kääntämään päätynsä katsojaan. Siitä huolimatta ja koska laiva viipyy ehkä puolisen tuntia, astutaan maihin. Täällä ei toki ole vastassa rinkilät kuten Söderteljessä; kuitenkin, jos astuu varovaisesti nostaessaan jalkansa laiturille, katsoo eteensä eikä kompastu lahojen lankkujen välisiin reikiin, niin saattaa hengissä päästä kaupunkiin.

Tämäpä juuri tapahtui kersantille ja vielä eräälle. Kun hän näet seisoi etukannella ja näki porraslavaa laskettavan maihin, huomasi hän jonkun matkan päässä hennon pään tuikkivin silmin katsahtavan pientä kaupunkia kohti. Äkkiä hänelle juolahti rohkeus mieleen; hän päätti välttää noita vaarallisia sanoja neitsy, neiti, ja ylipäänsä jokaista titteliä.

"Sananen!" hän virkkoi, kääntyen luontevasti neidon puoleen: "Sananen! Astutaanpas maihin, tulkaa! Täällä laivassa on nyt meluisaa, tulevat paiskelemaan halkoja ja pitämään muita metkuja. Alhaalla ruokasalissa on myös rähjäistä; siellä on ilkeätä syödä, sillä -- hm -- tiedänpä täällä Strengnäsissä erittäin siistin ja hyvän paikan. Aamiaisen pitäisi mielestäni nyt maistua hyvältä niin pitkän paaston jälkeen."

Neito antoi hänen muitta mutkitta tarttua käsivarteensa, astui porraslavan yli, turvautui häneen läheisesti vaarallisella sillalla, ja nyt he seisoivat Strengnäsissä.

"Pidänpä kovin tästä pienestä kaupungista", hän sanoi vapaasti, luoden ympärilleen iloisia katseita. "Tämä on aivan toista kuin Tukholmassa."

"Kun päästään lähemmäksi, on todella koko sievää", virkkoi kersantti.

"Kas -- kas!" jatkoi tyttö. "Ah, minä hengitän -- mutta -- no niin -- kyllä -- kylläpä vaan. Lidköping on kuitenkin kauniimpi."

Nuori sotilas, ihastuneena siitä että äkkiä ja miltei vastoin luuloansa kuuli uuden tuttavansa olevan puhelias ihminen, alkoi itse huomata Strengnäsin varsin hauskaksi. Todellisuudessa onkin asia niin. Kaikki on vaateliaisuutta vailla. Tultuaan järven rannasta astutaan pelkkiä kapeita, vääriä kujia tai katuja, jotka luikertelevat mäkien yli. Pöyhkeää oikoisuutta ei näy tässä yhteiskunnassa. Pienet talot ovat vanhoja, ystävällisiä, ja huomaa pian niissä olevan ei ainoastaan päätyjä vaan myöskin julkisivuja sievine ikkunoineen, vieläpä portteineen, joista tekee mieli astua sisälle. Täällä ei ole ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista ritarihuonelajia, ei myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston raha-aateluutta, eikä sitä alkuylhäistä, joka ilmenee talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa ja näyttäytyy sen esiintymistavassa. Ei, täällä ilmenee ainoastaan kansanomaisuus mitä vaatimattominta lajia. Luulee kaikkien talojen olevan pursilaivurien, lasimestarien, harjantekijäin, kalastajain omaisuutta.

Selvää on, että tällä ymmärretään ainoastaan sitä Strengnäsiä, joka kohtaa järveltä nousevaa matkustajaa ja ympäröi hänet, ennenkuin hän ehtii niinkään pitkälle kuin tuomiokirkon korkealle, puita kasvavalle kukkulalle, jonka läheisyydessä piispantalo ja muutamat muut ilmaisevat korkeampaa maailmaa. Mutta kersantti, lasimestarintyttö käsikynkässään, ei ollut vielä noussut ylänteitä kohti. He eivät olleet edes ehtineet torille. He olivat tytön huudahtaessa pienen talon ja sen valkoisten luukkujen näkemisestä pysähtyneet siihen merkilliseen Strengnäsin sokkeloryhmään pienine käyrine katuineen ja rakennuksineen, joka on järvenrannan ja tornin välissä. Täällä kersantti vei seurakumppaninsa korkeille portaille, jotka itse kadulta johtivat alas pihamaalle. Läpi pihan he astuivat talon portille. "Tässä", kuiskasi kersantti, "asuu rikas värjäri, joka samalla pitää sievää ja siistiä ravintolaa. Saammepa nähdä, kuinka puhdasta siellä on." -- Tyttö hengitti kuten omassa kodissaan, vaikka hän usein lisäsi, että Lidköping oli vielä kauniimpi.

He astuivat kuistinportaita ja menivät, talon sisäpuolella, jälleen rappuja ylös; nämä veivät toisessa kerroksessa olevaan isoon huoneeseen, jossa oli astiakaappi. Se siis oli jonkunlainen ravintola, ymmärsi Sara Videbeck. Kersantti meni siistin ja iloluontoisen henkilön luo, joka tiskin takana lautasia pyyhiskeli. "Antakaa meille joku pikkuhuone -- tuo oikealla -- tai tuo vasemmalla -- yhdentekevää -- ja aamiainen. Mitä talosta löytyy?"

"Vattuja ja kermaa."

"Jotakin jykevämpää."

"Paistettuja lehtokurppia -- tuoretta lohta --."

"Menköön, mutta sukkelaan! Ja", kuiskasi kersantti viedessään tuttavansa vasempaan pikkuhuoneeseen, mutta ovella jatkaessaan puheluaan lautasia pitelevän ihmisen kanssa, "pari lasillista kirsikkaviiniä!"

Kun he molemmin olivat astuneet pieneen huoneeseen ja hauskuuden vuoksi -- jos useampia ilmestyisi salitupaan -- sulkeneet oven, otti Sara Videbeck yltään silkkihuivin ja näytti pään, jota somisti tummanruskea, kiiltävä tukka, selväjakauksinen, irtokiharoita vailla kulmien kohdalla (kersantti muisteli niiden kadonneen kamritsihatun mukana), mutta kuitenkin pari omaakin ja varsin sievää, kummankin korvan takana. Myöskin hansikkaat, syreeninväriset, hän veti pois ja paljasti kaksi pientä valkoista, pulleaa kättä, jotka eivät näyttäneet koskaan askarrelleen karkeassa työssä, mutta saattoivat sietää muistutuksen, että olivat hieman leveitä, varustettuja sormilla jotka vaikkakin suloisen miellyttäviä ja pienten kuoppien koristamia nivelten kohdalla, kuitenkin olivat rahtusen paksunpuoleisia. Että nämä sormet eivät milloinkaan olleet kannella soittaneet, näppäimiä koskettaneet, siveltimiä käyttäneet taikka hienojen kirjojen lehtiä kääntäneet, johon vaaditaan kapeat, notkeat sormenpäät, sen piti kersantti ilmiselvänä. Vielä varmempaa oli, etteivät ne koskaan olleet lapiota käyttäneet, kuokkineet, muokanneet paakkuja tai sellaista. Sitävastoin hän jätti sanomatta, eivätkö ne aikoinaan olleet kittiä sotkeneet, sillä kitti tekee ihon valkoiseksi ja pehmeäksi. Sen verran käsistä. Muuten henkilö muissa suhteissa ei ollut lainkaan lyhyt tai pyöreä, vaan varsin solakka ja pikemmin hieman pitkäkasvuinen.

Tyttö ei istunut hämillään kahden kesken kersanttinsa kanssa. Hän taittoi lavendelioksan ikkunalla olevasta ruukusta, hykersi sitä käsissään ja haisteli sitten sormiansa mielihyvissään. Kersantti, jottei olisi toimeton, taittoi kurjenpolven-lehden ja menetteli omasta puolestaan sen kanssa samalla tavalla.

"Kaunis ja koko sievä huone!" hän huudahti. "Niin, ja kas kuinka mainio vetokirstu! Onko se saksanpähkinää kenties, vai tammea? Ei, se on varmaan kiillotettua päärynäpuuta -- voisikohan se olla omenapuuta?"

Kersantti, joka ei koskaan ollut perehtynyt puusepän työhuoneisiin, ei voinut tähän antaa selvitystä. Mutta sensijaan hän kääntyi toiseen esineeseen ja huudahti: "Totta tosiaan, leveä, kullattu kehys peilin ympärillä! Mutta siitä on nyt luovuttu, pitää olla mahonkikehys."

"Mahonkikehys? Jopa vaan! Minä tiedän mikä on parempi. Tehdä itse peilinkehyskin niinikään lasista; kapeasta, kirkkaasta kruunulasista suikaleista, jotka ovat jääneet tähteeksi ruudunleikkauksesta. Semmoiset liitetään yhteen kokonaisiksi kehyksiksi, ja pannaan maalattua paperia alle. Siitä tulee kauniita kehyksiä. Katsokaapas, silloin on asia niin, että heijastaudutaan itse peiliin, mutta kehystä katsellaan huvikseen, ja voidaan panna mitä paperilajia tahansa alle; siitä voi tulla aika sievää. Eikö -- eikö -- ettekö -- ole sitä nähnyt?"

Hän näytti samalla joutuneen hiukan hämilleen siitä, miksi vierasta kersanttia nimittäisi. Mutta juuri silloin tuotiin tilatut tavarat. Hohtavan valkoinen, joskaan ei hieno lautasliina levitettiin pöydälle, ja sen päälle asetettiin äskenpyyhityt lautaset.

"Mutta ajatelkaas, jos lähtevät laivoineen luotamme?"

"Eipä niinkään", vastasi kersantti. "Sitä ennen on ammuttava lähtömerkiksi, ja ampuman lauettua ennätämme kyllä alas rantaan." [Tätä ei nykyään käytetä kaupungista lähdettäessä, ainoastaan perille saavuttaessa.]

Hän joka oli tuonut sisälle kestityksen oli jälleen mennyt pois, ja ovi oli suljettu. Kersantti otti oman lasinsa kirsikkaviiniä käteen ja sanoi: "Terve matkalle!"

Sara Videbeck otti kursailematta toisen pienen lasin, kilisti isäntänsä kanssa, nyökäytti hilpeästi päätään ja sanoi: "Kiitos!"

"Sananen yhtä hyvä kuin toinen, ennenkuin juomme", virkkoi kersantti. "On haitallista ja harmillista, kun ei tiedä miksi toisiaan nimittäisi -- ja sitten niin -- en tahdo koskaan saattaa ketään pahoilleen, suutuksiin tai loukkaantuneeksi ja par exemple emmekö voisi toisiamme par exemple sinutella -- ainakin syödessämme, vai --"

"Sinutellako? Kyllä, olkoon niin." Tämän sanoessaan hän vielä kerran kilisti, asia oli selvä, ja kirsikkaviini juotiin.

Kersantti muuttui kuin uudeksi ihmiseksi, tämän kiven pudottua hänen rinnaltaan; hän astuskeli huoneessa, tuli kahta vapaammaksi, iloisemmaksi ja kohteliaammaksi. Mutta kaunis lasimestarintytär sitävastoin ei muuttunut vähimmässäkään määrässä. Hän istui pöydän luona, söi ja otti eteensä, tosin aika viehättävällä tavalla, mutta mitään suurempaa suloutta ei juuri näkynyt hänen eleissään. Hän sinutteli uutta tuttavaansa joka kahdeksannella sanalla kainouden tai isostelun yhtään estämättä. Hän näytti äärettömän kotiutuneelta.

Kersantti, joka ainakin seuratavoissa tunsi etevämmyytensä, oli tästä tunteesta sitä onnellisempi, ja sanoi: "Hyvä Sara, vähän enemmän vattuja! Tämä kermahan oli varsin hyvää?"

"Oivallista! Kiitos! Minä muistan tuolla alhaalla Lundin kylpylässä viime kesänä --"

Hän meni ulos ja tilasi lisää vattuja.

Samassa silmänräpäyksessä paukahti merkkilaukaus laivasta.

"Kas niin", sanoi neito, nousi ja pani hansikkaat käteen. "Peruuta vattujen tilaus!"

"Hyvä Sara, istu! Vatut tulevat heti, kyllä me ehdimme sinne alas rantaan."

"E-ei! Parasta olla täsmällinen. Kysy mitä maksaa!" lisäsi hän, pani huivin kaulaan ja veti esiin nenäliinan, josta kukkaron toinen pää pisti esiin.

"Mitä?" tokaisi kersantti. "Minä tässä --"

"Pian, pian!" Neito meni nyt itse hänen ohitsensa tiskin luo salitupaan ja kysyi, mitä kestitys maksoi.

"Yhden riksin ja kaksikymmentäneljä killinkiä."

"Tässä, hyvä neiti", (hän otti esille vihreästä silkkipussistaan) "on kolmekymmentäkuusi killinkiä minun puolestani! Se tekee puolet. Hyvästi, neitsy!" hän senjälkeen nyökkäsi tarjoilijattarelle, joka oli kantanut sisälle.

Päännyökkäys sekä neidille että neitsyelle oli ystävällinen, mutta ylimielistä laatua ja näytti ilmaisevan, ettei hän liioin pitänyt väliä kummastakaan lajista.

Kersantti puolestaan kalpeni ja yritti änkyttää, että hän se oli tarjonnut, ja hänen piti ehdottomasti maksaa. Mutta Sara Videbeck oli jo ovella. Aika pakotti. Hän maksoi kolmekymmentäkuusi killinkiänsä, puri huulta harmistuneena ja lähti ulos neidon jäljissä.

Kun he olivat tulleet kuistinsillalle, menneet läpi pihan ja aikoivat nousta portaita kadulle, teki neito pienen liikkeen, josta saattoi päättää, että kersantin tulisi ottaa hänet käsikynkkään. Jonka hän myös teki.

"Kiitos sinulle, joka veit minut tähän siistiin paikkaan!" virkkoi hän puolikovaa mitä kauneimmalla äänellä ja kosketti kädellään hänen kättään, ikäänkuin hiljaa taputtaakseen. "Asuuko tässä rikas värjäri, kuules? Jo nyt jotakin!"

"Ei kestä kiittää", vastasi hän. -- Sinähän maksoit itse, lisäsi hän itsekseen mieliharmissaan.

"Kyllä, paljon kiitoksia sinulle: olinpa oikein nälissäni. Hyvänluontoista ja siivoa kansaa on täällä, minne kääntyykin, ja tämän kaupungin nimi on Strengnäs?"

"Niin. Minä veisin sinut kovin mielelläni ylös tuomiokirkkoon katselemaan kaupungin isompia osia. Siellä on kauniita ja varjoisia puita kävellä siimeksessä."

"Mitä joutavia. Ei, meidän on mentävä laivalle. Siellä jo odottavat."

Heidän siinä reippain askelin kulkiessaan risteilevien kujien lomitse viittoi Sara mielihyvissään kaikille pikku nurkille joita sivuutti, ja miten olikaan, hän virkahti:

"Mistäs tiedät, että nimeni on Sara? Minä haluaisin myös tietää mikä mokoma sinulla on etunimenä?"

"Albert", vastasi kersantti.