Part 2

Tällaiset mielipiteet, koulunjohtajan esiintuomina, herättivät luonnollisesti suuttumuksen myrskyn. Ei ymmärretty eikä tahdottu ymmärtää, että Almqvist teoksellaan tahtoi korottaa avioliittokäsitteen arvoa eikä vetää sitä lokaan. Kirjoituksia ja lentolehtiä sinkoili tuhkatiheään. Kun harvat uskalsivat puolustaa noin muka epäsiveellisiä ajatuksia, ryhtyi Almqvist itse eri salanimillä kantaansa selvittämään -- tapa, jota hän muutenkin ovelasti osasi käyttää. Huomattavimmat vastustajat Almqvist sai kirjailijaystävistään J.V. Snellmanista ja August Blanchesta. Selostan tässä lyhyesti heidän vastakirjoituksiansa (O. Sylwánin mukaan).

_J.V. Snellman_ julkaisi v. 1840 "Tauluna elämästä" Almqvistin novelliin jatkon, joka oli painoasultaan tämän kaltainen ja muuten terävästi jäljitteli sen kirjoitustapaa Almqvistin suureksi harmiksi. Toiminta on siirretty noin kymmenen vuotta myöhemmäksi. Albert kersantti on omilla opinnoillaan ylennyt luutnantiksi, hyljännyt Sara Videbeckin ja siirtynyt Tukholmaan. Sara ei tahtoisi hänestä luopua, mutta ei myöskään luovuta isälle lapsia. Tukholmassa Albert ihastuu neiti Celestineen, jolla on avioliitosta sama käsitys kuin Saralla, ja he rakentavat vapaan avioliiton. Albert on eronnut sotapalveluksesta ja elättää aluksi molempia muotokuvien maalauksella. Mutta omantunnonvaivat Saraan nähden, epäluulo Celestinen uskottomuudesta ja taloudelliset huolet tekevät Albertin elämän onnettomaksi. Silloin hän tapaa kerjäläispojan, jonka huomaa omaksi pojakseen Saran kanssa. Epätoivoisena hän viimeisillä rahoillaan lähettää pojan leipurinoppiin ja itse hukuttautuu Norrströmin virtaan. --

Snellmanin vastauksessa on huomattava mielikuvituksen lento, jota ei odottaisi abstraktiselta filosofilta, jäljittelyn sattuva kärkevyys sekä hieno ja syvä ironia. Almqvist puolestaan närkästyi siinä määrin Snellmanin salanimiseen "Jatkoon", että hän Aftonbladetiin otetussa vastineessaan syytti tätä "petoksesta" ja "rahakeinottelusta". Välit rikkoontuivat, mutta paranivat myöhemmin. Toisena Almqvistin vastustajista esiintyi tunnettu kaunokirjailija _August Blanche_. Hän julkaisi vielä uuden jatkon Snellmanin teokseen nimellä: "Sara Videbeck. Taulu elämästä. Jatkoa novelliin Det går an N:o 1 ja Det går an N:o 2". -- Albert onkin pelastunut virrasta ja ruvennut näyttelijäksi. Matkoillaan hän Lidköpingissä tapaa sekä Saran että Celestinen, kummankin uusiin seikkailuihin antautuneina, samoin kuin itsekin oli tehnyt. Nyt esiintyy ennenmainittu leipurinoppilas, varastaa Albertin lompakon ja joutuu vankeuteen, jolloin vasta Albertille selviää, että varas on hänen ja Saran poika. Tarinan lopuksi Albert hukuttautuu Venneriin neljän rakastajattarensa kanssa -- kaksi on tullut lisää! Vainajain lapset päättävät Lidköpingin pappi ja pormestari lähettää kasvatettaviksi -- Tukholman Nya elementarskolaan, siis Almqvistin opistoon! -- Vaikka Blanchen esitys yleensä on karkea ja liioiteltu, on siinä sattuviakin piirteitä, esim. Amorinan loppukohtausta ivallisesti mukaileva hukuttautumisnäytelmä.

Mainitut kaksi hyökkäystä olivat liberaalisen puolueen huomattavimmat. Kun Almqvist puolustautui omana arvostelijanaan ja sai puolelleen Eos-lehden toimittajan, Lenströmin, jatkoi Snellman itsepäisesti arvostelua Freja-lehdessä, jonka toimittaja oli Blanche. Tällöin Almqvist iski myrkyllisin nuolin Blanchen persoonalliseen maineeseen, josta johtui pitkä ja Almqvistille vähemmän kunniakas riitajuttu.

Mutta myöskin uusromantiikan leiristä käytiin Almqvistin kimppuun. Upsalan professori _Palmblad_, entinen akateemisen koulun vastustaja, otti Almqvistin koko tuotannon arvostelun alaiseksi ja antoi Almqvistille neuvon jättää yhteiskunnallisen kaunokirjailunsa ja jälleen "runovaunuissaan" kohota "runouden valoisimpiin ja sinitaivahisiin avaruuksiin". Palmblad muun muassa kertoo "herra Hugon akatemiassa" toimeenpannusta kilpailusta Det går an-kirjan vastustamiseksi, jolloin pääpalkinnon sai herra Hugon sisar, neiti Eleonora, joka tiesi kertoa Saran lopulta -- hurskaan kirkkoherra Carlssonin käännyttämänä -- suostuneen lailliseen avioliittoon Albertin kanssa.

Monet muut vastaväitteet -- niiden joukossa suomalaisen ylioppilaan _Z. Cajanderin_ (Sakari Sakarinpojan) -- on tässä sivuutettava. Mainittakoon vain, että Almqvistin teos antoi aihetta useihin avioliittoa pohtiviin kaunokirjallisiin teelmiin, kuten Sophie von Knorringin kuuluisaan "Torppariin".

Mikä sitten oli Almqvistin tarkoitus tendenssinovellillaan, jota hän ei tahtonut siksi tunnustaa? Siitä ovat tutkijat häntä eri tavoin arvostelleet. Niinkuin moni lausunto teoksessa "Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteet" osoittaa, ei hän ainakaan tarkoittanut kaikenlaisten löyhien hetkenliittojen perustamista, kuten monet hänet käsittivät. Päinvastoin hän tahtoi avioliiton korotettavaksi korkeammalle tasolle henkisen harmonian vaatimuksellaan. Kuinka tämmöinen teoria, sitä seuraavine ristiriitoineen lastenkasvatukseen y.m. nähden, oli käytännössä toteutettavissa, siihen ei Almqvist kyennyt antamaan tyydyttävää vastausta. Otettakoon kuitenkin tähän hänen avioliittosysteeminsä pääkohdat äskenmainitun yhteiskunnallisen teoksen perusteella (J. Mortensenin mukaan): 1) avioliitto on solmittava rakkaudesta, ei ulkonaisista, taloudellisista tai yksinomaan lihallisista syistä; 2) puolisot eivät saa sitoa toisiaan vihkimisellä, voidakseen erota, valtion tai kirkon asiaan sekaantumatta, jos liitto osoittautuisi epätyydyttäväksi; 3) he eivät saa taloudellisesti riippua toisistaan, vaan elättäkööt kukin itsensä; 4) äiti omistaa ja kasvattaa lapsen, joka myös hänen omaisuutensa perii. Tämänlaatuisia periaatteita, joista Almqvistin aikalaiset niin suuresti pahastuivat, on myöhemmin, 1880-luvun realistisessa kirjallisuudessa, totuttu näkemään paljon räikeämmässä muodossa, jonkatähden nykyajan lukijaan Almqvistin esitys vaikuttaa verraten vaarattomalta.

Taiteelliselta kannalta Det går an-novellilla on suhteellisesti korkea arvo; se on Almqvistin paraimpia. Luonteenkuvaukset ovat sattuvia ja paikallisväritys oivallinen. Albert edustaa järkevää ja käytännöllistä porvarissäätyä, jonka elämänkäsityksessä on monta jaloa piirrettä. Sara taas on tyypillinen pikkukaupungin "mamsseli", katsantokannaltaan ahdas ja pikkumainen, mutta sannalla hienotunteinen, säästeliäs, rehellinen ja kelpo tyttö. Hänen vastahakoisuutensa laillistettuun avioliittoon on kyllin perusteltu synkkien kotiolojen kuvailulla. Sovinnaista avioliittoa vierovat mielipiteet astuvat näkyviin vain kylmästi harkitsevista puheista. Harvoin tunne-elämä pääsee valloilleen, mutta silloin hän voi esiintyä naisellisen vienonakin. Muuten käyttää Almqvist, siirtyen arkimaisesta runollisuuteen, usein hienoa ironiaa ja hymyilevää huumoria, joka antaa teokselle taiteellisen leiman.

Almqvistin esteettiset ansiot J.V. Snellmankin tunnusti, kuten näkyy hänen v. 1842 Frejassa julkaisemastaan Gabrièle Mimanso romaanin arvostelusta. Hän sanoo: "joka sivulla tuntee mestarin käden ja siveltimen, värit niin vaihtelevat ja loisteliaat, kuin ainoastaan hän ne ymmärtää valmistaa, puolihämyt niin viehkeät ja kirmakat, jotka yksin hän niin viisaasti voi jaella ja arvioida". Mutta tästäkin kirjasta hän sanoo puuttuvan "sisäistä totuutta", joten "sen laskee kädestään kylmästi ihaillen tekijää, lämpiämättä tapauksille tai henkilöille".

Muutenkin Suomessa, aivan toisin kuin Ruotsissa, Almqvistilla on aina ollut ihastuneita lukijoita. Nuorison ihailun häntä kohtaan tulkitsee kaunosielu _Fredrik Cygnaeus_ kyhäelmässään Literaturens varg i Veum: "Ensi hetkestä, jolloin tämä kirjallisuuden satakäsivartinen Briareus suurisuuntaisena esiintyi, sinkosi hänen neronsa tuotteista sähkökipinä kaikkiin nuoriin sydämiin, jotka täällä joutuivat niiden kanssa kosketuksiin. Ei vielä koskaan ole runoilija nykyaikaisella kielellä niin yleisesti, niin nopeasti, niin syvästi tarttunut kaikkiin sielun soittimiin kuin Almqvistin mahtava henki Suomen rajojen sisäpuolella."

Nerokkaimman puolustajansa Almqvist sai _J.L. Runebergistä_. Jo Törnrosens bok-sarjan ensimäisten osien ilmestyessä hän erilaisesta maailmankäsityksestään huolimatta asetti Almqvistin tavattoman korkealle. Mutta he yhtyivät yhdessä kohden: että kunkin todellisen runotuotteen tuli hersyä välittömästä sieluninnoituksesta. Hän oli valmis asettamaan Almqvistin Ruotsin kaikkien aikojen kaikkien runoilijain yläpuolelle, etenkin draamallisena kirjailijana. Kun muiden runoilijain tuotteet, näytelmätkin, kulkivat lyyrilliseen suuntaan, oli Almqvistin laita toinen. "Kaikki on hänellä eloa, liikuntaa, luonnehikkuutta, ja muutamilla harvoilla, mutta kirkkailla siveltimenvedoilla hän piirtää kuvan, ulkoisen tai sisäisen, ja kiiruhtaa toiseen. Kekseliäisyydessä -- se on yleisesti tunnustettua -- ei hänellä ole vertaistaan Ruotsin kirjallisuudessa." Kun Almqvistissa oli moitittu elämän varjopuolien esittämistä, epätaiteellista ja eriskummaista kielenkäyttöä, vastasi Runeberg: "Ei mikään voi olla väärempää. Sommitteluissaan hän kaikkialla ilmaisee terävintä taiteilijakatsetta, ei koskaan kadota kokonaisuuden näkemystä, kuinka rikkaana se levinneekin... Hänen runoilussaan on sentähden, sen luonteen ja ulkoasun todellisuudentajusta huolimatta, samalla jotakin taivahisen hienoa ja haaveilevaa, jotakin tuulikanteleen kirkkaista, mutta henkevistä sävelistä." Runeberg silti huomauttaa heikkouksiakin eräissä mainitun teoksen osissa, esim. yleiskuvailun epävarmuutta ja henkilökuvien puuttuvaa havainnollisuutta "Metsästyslinna" novellissa. Sattuvimmin hän lienee ilmilausunut Almqvistin runouden mystillisen perussävyn seuraavassa "Naarashirvi" (Hinden) novellia koskevassa vertauskuvassaan: "Jos tahtoisi kokonaisuutta johonkin verrata, niin sitä voisi verrata syvään, aavistukselliseen metsään, jonka halki kulkee, usein kävelyn vaivaamana, mutta kaikkialla ikäänkuin näkymättömäin henkien ympäröimänä. Häiriintyy, havahtuu, hymyilee. Mutta tuokion kuluttua on jälleen haltioitunut ja odottaa sykkivin sydämin ilmestystä."

Runebergin _puoliso_, joka yleensä ei taipunut miehensä Almqvist-ihailuun, on kirjailijana historiallisissa romaaneissaan tietämättään saanut häneltä syviä vaikutteita tyyliin ja kuvakieleen nähden. Vielä suuremmassa määrässä tämä huomataan _Z. Topeliuksen_ nuoruudentuotteissa. Itse hän tunnustaakin tämän ihastuksensa seuraavin sanoin (Svea-kalenterissa 1892): "Hän (Almqvist) ilmestyi kuin kuusta. Ensimäinen vaikute oli ihmettely, toinen kysyvä epävarmuus, kolmas ihailu, joka useimmissa nuorissa pian yltyi ihastukseksi. Ei ollut koskaan luettu moista. Tyylin rohkeus ja omaperäisyys, sisällyksen mystillinen runous, jossa hentoisin romantiikka vuorotteli kisailevan, joskus verisen satiirin kanssa, kaikki lumosi kuin jokin unennäön kaltainen." Topeliuksen aikaisemmista runoista varsinkin "20-vuotiaana" ja "Valdemarin salaisuus" innoituksen välittömyydessä ja tunteen intohimoisessa kiihkeydessä vetävät vertoja Almqvistin tunne-"hymistyksille". Mutta varsinkin Topeliuksen historiallisissa romaaneissa, "Talvi-iltain tarinoissa" ja "Välskärin kertomuksissa" huomaa Almqvistin vaikutusta. Ei niin ettei Topelius itsenäisesti olisi keksinyt ja kehittänyt aiheitansa. Mutta yhteisiä kosketuskohtia on esim. salaperäisyyden tavoittelu, kertomuksen keskeyttäminen tekijän mielipiteen selvittelyillä sekä yliluonnollisten voimien käyttäminen toimintaan vaikuttavina. Almqvistiin viittaa myös välskärin ja hänen yliskamaripiirinsä käyttäminen kertomuksen kehyksenä samoin kuin Hugo Löwenstjernan perhepiirin Almqvistin "Metsästyslinnassa".

"Det går an"-kysymyksen pohdintaan on Topelius tavallaan ottanut osaa novellissaan "Suomen herttuatar", jossa hän on esittänyt Eva Merthenin kohtalon niin, kuin voisi sellainen joskus "käydä laatuun". Nuoruudessaan Topelius innokkaasti harrasti Almqvistin edistysmielisiä aatteita, vaikka hän vanhemmiten jonkin verran vieraantui hänen yhteiskuntaa myllertävistä tuumistaan. Kauniin todistuksen Almqvistin oikeamielisestä arvioinnista on Topelius antanut lehdessään Helsingfors Tidningar v. 1843: "Hänen maansa ja hänen aikalaisensa eivät ymmärrä häntä ja parjaavat hänessä eroa tekemättä oikeata ja väärää... Mutta seikka, jonka moni tietäjäkatse jo varmuudella ennustaa, on semmoinen, että yhden tai korkeintaan kahden ihmisiän kuluttua, kun tuskin kukaan muistanee nyt pöyhkeästi rehentelevää kynäsotaa, saatikka niiden nimiä, jotka ovat sitä käyneet... silloin Almqvistin teoksia luetaan niin kaukana kuin Ruotsin kieltä puhutaan, ehkäpä hyvän matkaa kauempanakin, ja harvoja nimiä Ruotsin kirjallisuudessa on jälkimaailma asettava tämän rinnalle."

Tähän Topeliuksen ennustukseen saatamme lopettaa. Paljon kauniita suurmiestemme arvosteluita -- mainittakoon niistä etenkin Fredrik Cygnaeuksen ja Lars Stenbäckin kirjoittamat [ks. _A.H. Bergholmin_ "Studier öfver C.J.L. Almqvist"] -- voitaisiin lisätä, mutta pääasia on todeta, että Almqvist-arvostelu tällä puolen Pohjanlahtea kaiken aikaa on pysynyt järkevämmällä ja ymmärtävämmällä tasolla kuin Ruotsissa. Vasta 1870-luvulla ilmestyi Ruotsissa kaksi arvokasta Almqvist-elämäkertaa (_Ahnfellin ja Lysanderin_), ja myöhemmän ajan tutkimus (_Ellen Key, Sylwán, Mortensen, Ruben Berg_) on myöntänyt Almqvistille kirjallishistoriallisen kunnian olla Ruotsin rikkaimpia kirjailijaneroja. Tosin Suomessakin Almqvistin myrkytysjuttu ja äkillinen maastapako herättivät aikoinaan hänen ihailijoissaan syvää surua, mutta arvostelu pysyi sittekin säädyllisyyden rajoissa. Kun Runebergiltä kerran kysyttiin hänen kantaansa Almqvistin vaarallisiin mielipiteihin nähden, vastasi hän sattuvasti: "ne eivät ole kapalolapsia varten". Ja kun Runeberg ainoalta Ruotsin-matkaltansa palatessaan v. 1851, jolloin hän surukseen ei enää saanut Almqvistia tavata, kohtasi Topeliuksen syntymäkaupungissaan Pietarsaaressa, mainitsi tämä ohimennen Almqvistin nimen; silloin Runeberg värähtelevin äänin tarttui hänen käsivarteensa ja lausui nämä merkilliset sanat: "Näetkös, kun Herramme soittaa kauniin sävelmän, ei hän välitä, vaikka valitsisi särkyneen viulun." Kun Topelius myöhemmin kerran oli Runebergin vieraana Porvoossa, tuli Almqvistin pako Ruotsista puheeksi. Topelius kertoi tämän jälkeen kääntäneensä työhuoneessaan riippuvan Almqvistin kuvan seinää vasten. Siihen Runeberg lyhyesti huomautti: "Käännä sinä se jälleen oikeaan asentoon!" Huolimatta Almqvistin elämän rikkinäisistä puolista, ei Runeberg siis lakannut pitämästä häntä Ruotsin kirjallisuuden verrattomana mestarina. Samoin uudempi kirjallisuustutkimus on kääntänyt Almqvistin kuvan jälleen oikeaan asentoonsa ja myöntänyt hänelle sen leimuavan neron arvon, jota hänen aikalaisensa Ruotsissa eivät tahtoneet hänelle tunnustaa.

Tässä tarjotaan nyt suomalaiselle yleisölle lähes 80 vuotta ruotsiksi ilmestymisensä jälkeen ensimäinen suomennos Almqvistin kuuluisasta avioliittonovellista Det går an. Jo 1840-luvulla Aug. Ahlqvist julkaisi pari Almqvistin kansannovellia suomeksi, mutta senjälkeen on hänen teoksistaan tietääkseni vain pari pienempää suomennettu. On nyt valittu juuri tämä teos, koska sen aikoinaan herättämä huomio lienee verrattavissa vain 1880-luvun kynäkiistaan Henrik Ibsenin avioliittodraamoista. Johdannossa olen ottanut varteen huomatuimmat tutkimukset Almqvistista sekä saanut arvokkaita huomautuksia prof. _Yrjö Hirniltä_ ja toht. _A.H. Bergholmilta_, jotka ovat lukeneet käsikirjoitukseni ja joille täten lausun syvän kiitollisuuteni. Kustantajan toimesta käännätetään edelleen muitakin suuren runoilijan hengentuotteita.

_Suomentaja_.

Käy laatuun.

Viikon vaiheet.

ENSIMÄINEN LUKU.

Miellyttävä ja merkillinen väliolento! Maalaistyttö ei, talonpoikaistyttö ei lainkaan -- muttei myöskään oikein parempaa säätyä.

Kauniina torstaiaamuna heinäkuussa virtaili paljon kansaa ohi Ritariholman kirkon Tukholmassa ja riensi Kamarioikeuden ja Valtiokonttorin välistä mäkeä alas ehtiäkseen ajoissa Mälarin rantaan, jossa höyrylaivat olivat. Kaikki kiiruhtivat "Yngve Freyn" laiturille ja soluivat nopeasti porraslavan yli, sillä lähdön hetki oli jo lyönyt ja laivan kapteeni komensi "vieraat laivasta pois!"

Vieraat sanoivat sentähden lyhyehköt jäähyväiset lähteville ystävilleen ja palasivat rannalle. Porraslava vedettiin ylös ja laiva lähti liikkeelle. Muutaman minuutin kuluttua se oli jo kaukana vesillä.

"Turhaan! Liika myöhään, hyvä rouva!" jupisi ilvehtien yksi ja toinen matkustaja hampaitten kolosta, kun muuan iäkäs rouvashenkilö nyt laskeutui alas Ritariholman rantaan ja nenäliinaa huiskuttaen sekä kiihkeästi viittoen ilmaisi olevansa matkustaja, jonka piti päästä mukaan. Ei ollut purjevenettä rannassa saatavilla, ja laiva itse oli ehtinyt suoraan Owensin kohdalle, -- niin, jopa se nuolen nopeudella liiti Linnansairaalan sivutse.

Kuitenkin herätti eräänlaista, joskin äkkiä haihtuvaa mielenliikutusta matkustajissa, kun he kuulivat etukannelta nuoren matkustajattaren pari kertaa huudahtavan puoliääneen: "Täti! Täti!" Ollen häpeissään hän ei näyttänyt tahtovan ääneensä huutaa, mutta kuitenkin saattoi ymmärtää hänen ikävällä tavalla joutuneen erilleen sukulaisestaan, arvatenkin lukuunotetusta ja hänelle tärkeästä matkaseurasta.

Mutta ollaanpa usein niin itsekkäitä, että unohdetaan lähimmäisensä; ja ihmiset, jotka ovat ostaneet matkalipun salonkiin ja peräkannelle, eivät liioin ota selkoa siitä, mitä tapahtuu rahvaalle tuolla etukannella ja sen katoksen alla. "Paremmat" matkustajat olivat tällä kertaa vanhahkoja herrasmiehiä, miltei kaikki ikävännäköisiä. Heidän seurassaan olivat rouvat ja lapset, eivät juuri kaikkein nuorinta lajia, mutta sillä hoilakalla ikäasteella, jolloin naiivisuus on haipunut, tunteen ja järjen vielä ehtimättä sijalle astua. Kaikki sellaiset ihmiset ovat ylen itsekkäitä, ja varsin ymmärrettävistä syistä. Nuo hyvin kasvatetut lapset ovat tavallisesti niin kykenemättömiä tulemaan toimeen omin päin, että he joka hetki huutavat apua: milloin on kengännauha höltynyt, milloin hansikas pudonnut järveen, milloin he ovat nälissään, milloin janoissaan, ja koko maailma on heistä epäkunnossa. Heidän äideillään on siis heistä paljon rasitusta, paitsi kaikkea sitä vaivaa mikä heillä pakostakin on omasta ruumiistansa, päästäkseen ylös ja alas ahtaissa höyrylaivaportaissa; ja perheenisät taasen koettavat kyllä virkistäytyä nuuskaamalla ja sanomalehtiä lukemalla, mutta tämäkään tuskin tuntuu riittävän.

He eivät voi suurta huomiota kiinnittää muihin, koska heillä on kylliksi tekemistä oman itsensä, rouviensa ja lastensa ylläpitämisestä, ja ennen kaikkea heidän täytyy ylen huolellisesti harkita, mitä uskaltaisivat laivassa suuhunsa panna, ettei ruumis raukka menisi aivan pilalle: kaikki siitä luonnollisesta syystä, että kun sielun puhdas ilo, joka on ruumiin pahoinvoinnille ja heikkouksille paras lääke, puuttuu, on ihminen alinomaa mille tahansa altis ja voi helposti pahoin sekä siitä mitä syö että siitä minkä syömättä jättää. Monella laivassa olevalla herrasmiehellä oli vielä koleran maininkeja muistissa. Eipä siis ihme, jos itsekukin vain ajatteli itseänsä ja vakain elein, joka olisi kelvannut Rooman senaattorille, harkitsi, tuumiskeli, neuvotteli ja vihdoin, mikäli mahdollista, ratkaisi suunnitelmansa matkan ruokajärjestykseen ja muihin tähdellisiin seikkoihin nähden.

Jos salonkimatkustajain joukosta olisi löytynyt joku nuorehko ja naimaton mieshenkilö, niin tällaisella varmaankin olisi ollut aikaa tuntea sääliä etukannella olevaa rouvashenkilö-poloista kohtaan, joka oli joutunut tädistään erilleen; ainakin hän olisi tähystellyt, minkä näköinen hän oli, ja tiedustanut hänen nimeään.

Tällä kertaa ei "Yngve Freyn" paremman väen keskuudessa ollut sellaista mieshenkilöä tavattavissa. Mutta etukannen matkustajain joukossa oli pitkä ja komea aliupseeri -- niin, suoraan sanoen, kersantti -- joka, rahallisten esteiden tai muiden syiden takia, tällä matkalla ei ollut välittänyt olla enempää kuin kannellakulkija. Ollen siisti ja säädyllinen, hän kuitenkin keskusteli milloin minkin salonkiperheiden jäsenen kanssa. Häntä ei käsketty pois; sillä hänen viiksensä olivat tummat, pystyt ja miltei kauniit; hänen virkatakkinsa -- tshakoo -- kyllin sievä rouvia miellyttämään, ja eräänlainen olemuksen miehekkyys vaikutti, että muuten jäykät ja ylhäiset herrat isät alentuivat keskusteluun henkilön kanssa, joka näytti vaiteliaisuudellaan lupaavan olla pysähtymättä aliupseerin arvoon, vaan aikaa myöten nousta, ellei kapteenin tai majurin, kumminkin luutnantin asteelle.

Nuori, siisti kersantti oli etukannella havainnut neidon, joka oli joutunut eroon tädistään, ja hänen huomiotansa herätti, että tämä laivan lähtiessä oli pitänyt päässään sievää valkoista pikku kamritsihattua, mutta hetken kuluttua oli irroittanut hatun päästään, esiintyen sensijaan silkkihuivi päälaella, kuten "neitsyillä" on tapana. Kysymyksenalaista oli siis: oliko tämä matkustajatar neiti vai neitsy? Ja kummassakin tapauksessa, mistä johtui, että hän oli vaihtanut päähinettä?

Tuntien harrastusta neitoa kohtaan hänen ensimäisen onnettomuutensa tähden alkoi kersantti yhä enemmän oleksia etukannella, jonne hän myös oikeudenmukaisesti kuului, ja hän herkesi yhä enemmän keskustelemasta salonkihienoston kanssa. Minusta tuntuu, sanoi hän itselleen, että tämä kaunis tyttö on neiti -- jostakin maaseudulta arvatenkin -- ja on matkalla kotiin, jonkun vanhemman sukulaisen seuraamana ja suojaamana, jonka kuitenkin kahvikuppinsa esti ajoissa ennättämästä laivaan. Kun näin sattui, luopui neitonen äkkiä neidin hahmosta, ottamalla hatun päästään, jotta hän välttäisi turvatonna matkustamisen sopimattomuuden, ja panemalla huivin päähänsä, hän sensijaan tekeytyy neitsyeksi, samanlaiseksi kuin nuo muut etukannella olevat, neljä tai viisi neitsyttä, jonkajälkeen hän sellaisena voi kulkea, koko Mälaria ainakin, ilman panettelua, joskin ilman tätiä.

Olipa tuo perusteellista ajattelua tai ei, kersantti kuitenkin kiinnitti huomionsa tähän pieneen kohtaukseen. Yhä tuntui hänestä ratkaisemattomalta, oliko tyttö itsessään parempaa vai huonompaa kansaa; hän oli kumminkin aika sievä ja siisti tummansinisessä kapottipäähineessään. Hienosta, vaaleanpunaisesta, miltei valkoisesta silkkikankaasta tehty iso silkkihuivi, siellä täällä kulkevine kapeine, vihreine raitoineen, jonka hän oli köyttänyt kiinni leuan alle ja niskassa kampansa yläpuolella oli aistikkaasti järjestänyt päähineeksi -- taikka, kuten muinoin olisi voinut sanoa, hunnuksi -- miellytti kersanttia eikä pannut häntä ikävöimään kamritsihattua. Hän meni alas kapteenin luo, saadakseen tietoa neidon nimestä. Kun silmäiltiin matkustajaluetteloa, huomattiin hänen olevan nimeltään Sara Videbeck, lasimestarintytär Lidköpingistä. Tavattoman seikkaperäinen tiedonanto höyrylaivan matkustajalistassa! Mutta se johtui siitä, että hänellä oli mukanaan passi, jota muuten laivassamatkustajat harvoin käyttävät, ja että hänellä oli ollut kylliksi järjestysaistia jättää passinsa kapteenille matkan varrella, saadakseen kaikkea mahdollista turvaa.

Kersantti istui moniin ajatuksiin vaipuneena alhaalla ruokasalongissa -- huomaa: ruokasalongissa -- siinä samassa, jonne etukannen matkustajat, ainakin riittävän rohkeat ja reippaan näköiset, saavat ruoka-ajoilla tunkeutua. Oli nyt jokseenkin aamiaisen aika tahi saattoi helposti siksi tulla, jos tilasi annoksen. Kersantti ajatteli näinikään. Lasimestarintytär Lidköpingistä -- se on pikkukaupunki, kaukana, kaukana Tukholmasta. Neiti, tavallaan, kyllä. Porvarintytär, kuitenkin halvinta porvarisluokkaa. Miellyttävä ja merkillinen väliolento! Maalaistyttö ei, talonpoikaistyttö ei lainkaan -- mutta ei myöskään oikein parempaa säätyä. Miksi sellaista oikeastaan on katsottava? Miksi nimitettävä? On jotakin perillepääsemätöntä tässä välilajissa. Katsotaanpas -- "tuos tänne pihvipaisti!"