Part 11

Hän pesi päänsä kylmällä vedellä, pukeutui niin aistikkaasti kuin sotilaspuvun kuosi salli ja astui vihdoin ison seinäpeilin eteen muuta järjestämään. Kalpeudessaan hienohipiäiset posket, suuret, tummat ja nyt kaihoisat silmät, koreaksi käherretty tukka: koko tämä kuva näytti peilissä siltä kuin hän todella olisi vänrikiksi ylennyt. Tällöin hänet valtasi suuttumus, että hän oli joksikin aikaa saanut ilmeisen ja käsittämättömän halun pysähtyä aliupseerin arvoon. -- Tiedä huutia, veltto maleksija! -- mutisi hän; tummia salamoita syttyi silmäpielissä, ja hän loi lasin takana olevaan vastapuoleensa vihaisia, tuimia katseita, jotka tuo peilissä oleva ymmärrettävistä syistä heti heijasti vastaan. Siten nämä molemmat herrat kiihoittivat toisiaan, ja hetken päästä kersantti näytti ruotsalaiselta Akhilleelta.

Joku tuli sipsutellen, ovi aukeni ja palvelusneito astui huoneeseen ilmoittaen, että sanantuoja oli eilis-iltana noutanut tavarat ja että ne vuokrattavat huoneet...

"Sanantuojako? Ja minä en ole tätä ennen asiasta kuullut!" Ukonilma uhkasi näissä sanoissa. Tyttö väistyi äkkiä ovea kohden, mutta malttoi mielensä ja selitti lähetin saapuneen niin myöhään, että herra majuri silloin jo aikoja oli nukkunut, ja hän ei mitenkään ollut uskaltanut...

"Mistä viesti tuli?"

"Videbeckin matamilta."

"Videbe..." jälleen ukkossilmäys: kuitenkaan hän ei voinut itseltään kieltää, että niin juuri saattoi tuon väliolennon oikea määritelmä kuulua, jota hän niin paljon oli mietiskellyt. Itse hän ei sentään hennonut nimitystä niin lausua.

"Niin, tahi siitä talosta, oikeammin sanoen", jatkoi tyttö; "sillä matami itsehän on vihdoin poissa. Mutta oppipojat tunsivat hyvin tavarat ja kantoivat ne emäntävainajansa taloon."

"Vainajan? Mitä sanot? Taivasten tekijä! Kuollutko? Voi... enkä minä saanut eilen mitään tietää!"

Tyttö vastasi hämillään: "Viestintuoja sanoi, että nuo huoneet, jotka tahdottiin vuokrata, ne saataisiin nyt, ja että kello kahdeksan tänä aamuna olisi niitä katsottava. Siksi ei minun mielestäni kannattanut häiritä herra majuria ennenkuin nyt tänä aamuna kello seitsemän."

"Katsottava kello kahdeksalta, sanoi viestintuoja? Katso tänne! Kello on neljänneksen kuluttua kahdeksan. Mutta... iankaikkinen Jumala! Kuollut! Se on mahdotonta! Mahdotonta! Mahdotonta!"

Hän ryntäsi ulos ja kysyi ovella tietä Videbeckin taloon. Palvelusneito kertoi ja kuvasi sitä, mikäli kersantin kärsimättömyys ja tytön hämmästys sallivat. Kersantti kiiruhti pois.

Aamu oli ihmeteltävän sädehtivä. Kersantti tuli alas eräälle Lidan viereiselle kadulle. Päivän raikas, uusi aurinko ja sininen, vihreä, valkoinen hohto ilmassa, puissa ja... oi, olisihan kersantilla pitänyt olla tajua nähdä ja ihastella niin runsasta kauneutta! Olisihan hänen kyllä edellisten päivien kertomuksista nyt pitänyt huomata, että kuollut "matami" oli äiti Videbeck eikä suinkaan tytär. Mutta hän oli niin ajatuksissaan, että kulki mitään harkitsematta.

Viimein hän näki pienen punaisen puutalon, joka vivahti Strengnäsin taloihin, kuitenkin hyvin säilyneen. Pitkä rivi kadulle siroteltuja havuja osui hänen tielleen; se sävähdytti sydäntä: hänen oli nyt seurattava kuolonjälkiä.

Lauta-aidan portinsäppiä nostamalla hän joutui avaralle, vastalakaistulle pihalle. Hän nousi matalille, mutta leveille kuistinportaille. Itse eteisovi, jokseenkin iso, oli koristeltu vaahteran- ja koivunlehvillä. Eteislattia tuoksui kirveliltä ja tuoreelta mesiangervolta. Tämä vienonsuloinen tuntu siis häntä kohtasi, mutta hänen polvensa vavahtivat, sillä hän aavisti, että sillä oli tavanmukaisena tarkoituksenaan salata hirvittävyyden huurua.

Häntä vastaan tuli iäkäs nainen, siisti, mutta ylen köyhästi puettu, murheen ilme leppoisilla kasvoillaan. Jälleen vihlaisi hänen sydäntään. -- Tämä on varmaan vanha Maija! -- hän ajatteli. Mitä hän sanoisi? Kuinka alottaisi? Vihdoin hän änkytti:

"Olen saanut kuulla, että täällä olisi huoneita..."

"Vuokrattavanako? Kyllä, toisessa kerrassa, jos saan luvan herralle näyttää."

Hän meni portaille päin, mutta häntä kammotti, sillä jos Sara todella oli kuollut, mitä Herran nimessä hän silloin huoneilla tekisi? Hän oli kompastua ensimäiseen askelmaan, kääntyi vanhaan palvelijattareen päin, tahtoi jotakin kysyä, mutta kieli kieltäytyi tottelemasta. Kuitenkin jotain tehdäkseen hän sanoi: "Ennenkuin menen ylös, ilmoittakaa minulle vuokran määrä!"

"Kaksikymmentä riksiä vuodelta, mutta kaksitoista puolelta vuodelta, hyvä herra. Tehkää hyvin..."

-- Kylmät, synkät, viiltävät sanat! Mutta minua hävettää olla menemättä ylös, kun olen tänne tullut, -- ajatteli hän. Hän lensi portaita ylös.

Näyttäjätär vei hänet kahteen pieneen huoneeseen, joissa oli ruusukkaat seinäpaperit. "Tehkää hyvin, istukaa ja tarkastelkaa niitä tällä välin", sanoi hän, meni ulos ja sulki oven.

-- Istuisinko? En totta tosiaan. Suuri Jumala, mitä minulla on täällä tekemistä? Millaiset huoneet kumminkin! Hauskat, taivaallisen hauskat! Täällä on äsken pesty, ikäänkuin se olisi tapahtunut viime yönä, järjestetty, puhdistettu, ja ihkasen uudet kaihtimet nostettu ylös. Vierasta on odotettu, näkyy. Ja leukoijat ikkunoissa! Kas, mitä peilejä kehyksineen! Kehykset myös lasisia, kultapaperia alla. Aivan niin, ja sisähuone? Sielläkin ruusukkaat seinäpaperit, mutta toisella tavoin. Voi, kun saisikin täällä asua, ja... jos... niin, jos... hyvä Jumala!... Näistä pienistä huoneista hän aivan varmaan näki unta tuona yönä Arbogassa, jolloin...

Ovi aukeni. Nainen astui sisään. Kersantti kavahti vähän syrjään, huomatessaan mustan tytön, ratiinipukuisen tytön, jolla oli Saran pää, lempeästi hymyilevänä hänen hämmästykselleen; rinnan yli kaartui leveä, hienoksi kangistettu linonkikaulus, posket olivat valkoiset.

"Minulla on surua, kuten näet", virkkoi neito.

"Kuinka olenkaan iloissani! Sinä elät? Sinä hymyilet?" huudahti kersantti.

Se suru, josta Sara puhui, verhosi hienona hämäränä hänen silmiensä ylintä laitaa. Mutta silmävalkuaisen emalji hohti sinivalkoisena, kuten aina ennenkin, ja silmäterät kiilsivät. "Albert!" sanoi hän.

Kersantti ei vastannut mitään, vain katsoi.

"Mitä pidät näistä huoneista? Tahdotko ne vuokrata? Mutta et voi niitä vielä paljon tuntea. Enkö minä nyt saa pyytää sinua alas omaani, niin saat nähdä minkälaista minun puolellani on. Aamiainen odottaa. Ja jollet alota matkojasi heti tänään, niin pyydän sinut luokseni päivälliseksikin. Käykö tämä kaikki laatuun, Albert?"

Toinen ei kuitenkaan puhunut mitään. Mutta koko hänen kasvojensa ilmeessä oli vastaus: "Käy laatuun."