Part 4

-- Ei tämä ollut hullumpi keksintö, sanoi hän.

-- Eikö ole suloista elää sadussa? helisi Saiman ääni.

-- Kuin pumpulissa. Olethan sinä rikas.

-- Oi, älä puhu siitä. Minua piinaa se avioehto, mutta isä määräsi ennen kuolemaansa, että jos menen naimisiin, piti -- --

-- Minä tiedän ja olen järjestänyt kaikki asiasi holhoojasi kanssa. Ukko paha oli hyvin kiitollinen päästessään sinusta. Olet kai ollut aika tuhlari viime aikoina. Tämä satu -- --

Ovikello soi ja molemmat juoksivat kuin lapset kilvan avaamaan. Siellä oli ajuri.

Ilma oli kaunis ja matka notkuvissa vaunuissa kaupungin läpi voittokulkua. Ihmisten kasvoille ilmestyi valoisa hymy heitä katsellessaan, heijastus heidän kauneudestaan ja onnestaan.

-- Tuntuu kuin olisin hyvinkin tärkeä olento aina kun olen sinun kanssasi, nauroi Saima. -- Ja paremmaksikin minä muutun, varsinkin silloin kun olemme samaa mieltä.

-- Tarkotatko, että minun pitää tehdä sinusta enkeli jäämällä koko viikoksi tänne?

-- Tietysti.

Samassa hevonen pysähtyi ulkoravintolan eteen ja Saima lähetti ajurin pois.

Ravintolassa oli seurue koolla, Saiman tuttavia ja pari Ollin vanhaa toveria, jotka olivat tahtoneet nähdä heitä. Ollille se oli yllätys, ja Saima hymyili onnistunutta kepposta.

Saima oli ollut kaupungin nuorten suurin lemmikki, eivätkä he oikein voineet hyväksyä hänen maalaispatruunaansa. Nyt oli tullut otollinen hetki, jolloin hiukan saisivat kiusotella häntä. Kiusotteleminen kävi pian mieluisaksi leikiksi, kun alettiin tanssia.

Se oli Saiman intohimo. Kun hän oli lattialla laulaja Aallon kanssa, seisoivat toiset katselijoina. Olli ei voinut silmiään irrottaa parista, ja kun tanssi oli loppunut, hengähti hän helpommin. Jotakin outoa ja synkkää oli hiipinyt häneen ja ohimoissa vasaroi ja silmissä veristi. Saiman nauru kuului toisista huoneista ja Aalto lauloi hänen säestyksellään. Olli ei ymmärtänyt sanoja -- taisi olla italialainen laulu -- mutta hän näki Aallon kasvoilla ilmeen ja silmissä tulen, josta ei voinut erehtyä.

Haa, -- sähisi Olli itsekseen --, ehkä tuo oli kaikki komeadiantin temppuja ja kuului taiteeseen. Hän päätti hakea Saimaa tanssimaan heti, kun soitto alkaisi, mutta toiset ennättivät hänen edelleen ja pian olivat Saima ja Aalto taas yksin lattialla. Saima sirona ja hentona, mustat silmät palavina, hiukan punertavilla huulilla hymy, käsien liikkeet hillittyjä, vartalo noudattaen soiton rytmiä, näytti lumoavan laulajaa, niin että hän unohti kaiken ympärillään, kiihkeästi veti hänet luokseen, kun tanssi sen salli, ja intohimoisesti katsoi hänen loistaviin silmiinsä, tarttui käteen, painoi sen kainaloonsa omistajan varmuudella.

Olenko juonut liikaa, ajatteli Olli ja vastaili hajamielisesti toverien kysymyksiin. Hän nousi äkkiä ja seurasi Saimaa ja Aaltoa toiseen huoneeseen. Heitä ei ollut siellä. Peittääkseen kiihkeyttään hän kääntyi akkunan eteen katsellakseen ulos. Akkuna johti parvekkeelle. Hän hätkähti. Saima seisoi selin häneen ja Aalto nojasi johteeseen leikkien hermostuneesti viuhkalla. Miehen kasvoilla oli surua, katkeruutta, rakkautta. Olli äännähti, riensi kiivaasti heidän luokseen, unohtaen kaiken varovaisuuden, astui Saiman ja Aallon eteen.

-- Eikö lähdetä kotiin! huusi hän luonnottomalla äänellä.

Saima punastui, katsoi Aaltoon hämillään ja sanoi: Meitä on pyydetty päivällisille.

-- Me lähdemme kuitenkin.

Aalto kumarsi hymyillen pilkallisesti ja poistui.

-- Kuinka sinä voit tuolla tavalla -- --? Saima katsoi miestänsä ja sanat tarttuivat kurkkuun.

Ollin silmissä paloi viha: -- Tämä on liian pahaa pilaa! ähki hän.

Eräs Saiman naisystävä tuli heitä hakemaan.

-- Tiedätkös, Saima kulta, mikä suuri, polttava kysymys nyt juuri syntyi ruokasalissa?

-- No, huudahti Saima, ja Olli kääntyi ehdottomasti tulijaan.

-- He arvailevat, oletteko te kihlatuita vai naimisissa.

-- Ja mitä te luulette --?

-- Sinulla on sileä ja timanttisormus samassa sormessa.

-- Niin on, entä sitten?

-- Aalto sanoi, että se timantti on ihan varmaan aviomiehen sydämestä puristettu. Me sanoimme kaikki, ettei se ole totta, ensiksikään te ette ole naimisissa ja toiseksi Saiman miehen sydän ei ole kivestä. -- Kuka tietää, sanoi Aalto, vaikka Saima rouva vielä purjehtisi karille siinä suuressa sydämessä. -- Saima, sinä et saa salata mitään, emme koskaan anna anteeksi... Hän olisi rupattanut kauankin, mutta Ollin matala ääni katkaisi sanatulvan.

-- Me olemme naimisissa.

-- Kuitenkin! kirkaisi neiti ja juoksi sisään helmat heiluvina kuin linnun siivet.

-- Nyt on satu päättynyt, sanoi Saima hiljaa. Minä en kehtaa mennä saliin.

-- Lähdetään pois kaikessa hiljaisuudessa.

-- Ja näytetään heille pitkää nenää kuin pahat lapset. Olisipa se somaa, kutsuvieraat karkaisivat.

-- Mitä hemmetin kutsuvieraita me olemme?

-- Olemme kuitenkin ja sinä käyttäydyt kuin karhu. Nyt menemme sisään. Anna käsivartesi.

Olli totteli nolona, otsa rypyssä ja silmät tuimina. Katkeruus punoutui yhä lujemmaksi hänen sydämelleen ja uusia, ennen tuntemattomia vaaroja nousi ajatuksiin. Hän epäili jokaista Saiman sanaa ja katsetta. Kuin unessa hän kuuli äänien sorinaa ympärillään.

He tulivat aikaiseen illalla kotiin.

-- Huomenna lähdemme kotiin, sanoi Olli.

-- Ja tulemme seuraavana päivänä takaisin, silloin on täällä suuret arpajaiset ja minun pitää tanssia.

-- Aallon kanssa! kirkaisi Olli, tarttui lujasti Saiman käsiin ja katsoi pitkään epäillen silmiin.

-- Sinä olet sietämätön, äännähti Saima vääntäen käsiään irti, -- yksin, ymmärrätkö? Laske irti käteni, puristat ranteeni poikki! Hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. -- Olli, kulta, sinä olet sairas, silmissäsi on sellainen outo kiilto. Päästä käteni.

-- Sano, kuinka kauan tahtoisit leikkiä kanssani kuin kissa hiiren kanssa?

-- Minä en ymmärrä, päästä käteni!

Olli heitti hänen kätensä ja murisi:

-- Mitä on sinun narripelisi Aallon kanssa?

-- Taivas, kuinka väärin voi käsittää asioita. Minähän olen tahtonut hankkia sinulle vaihtelevampaa ajanviettoa, en väsyttää omalla seurallani.

-- Sinä pidät liian suurta huolta seurallasi väsyttämisestä. Yhtenä iltana olet tehnyt elämäni helvetiksi. Jos tätä jatkuisi, olisin valmis kuristamaan sinut ja itseni.

Saima seurasi Ollin raivoisia askeleita tuskallisin katsein.

-- Olli, sinä et tunne ihmisiä, et ole katsellut tätä elämää. Se näyttää olevan enemmän kuin on. Se on leikkiä, ymmärrätkö, hauskaa leikkiä ja minä -- hän keskeytti, katsoen Olliin, joka oli pysähtynyt tuijottaen häneen -- minä tiedän, että Aalto on tyhjä ihminen. Hänen sielunsa ei ole kärpäsenkään kokoinen. Mutta hän on hauska seuraihminen.

-- Näitkö hänen kasvonsa tänään parvekkeella? Sano!

-- Tänään hän oli tavattoman juhlallinen.

-- Sinä olet julma! huusi Olli. -- Se mies on onneton eikä ajattele muuta kuin sinua. Tahtoisin kuristaa hänet!

Saima katsoi suurin silmin Olliin, jonka kasvot vääntyivät ja ääni oli käheä.

-- Heitä tuo kauhea murjottaminen! Etkö sinä nyt ymmärrä, että minä tahdon leikkiä, huvitella, olla vapaa, iloinen, tehdä mitä milloinkin sattuu. Täällä olen kotonani, hengitän tuttua ilmaa. Teatterit, ihmislaumat, melu, valo, komeus on minun verissäni. Täällä kadun kivet ovat muuttuneet minulle leiviksi!

-- Sehän on teidän kaupungin orjien kirous, että te teette kivistä leipää ja myytte sielunne paholaiselle. Ihmisen jaloimmat tunteet ovat leikkiä, pilkkaa!

Saiman silmissä syttyi vihreys. Hän ponnahti suoraksi.

-- Älä herjaa, kaupunki olen minä ja minä tiedän, mitä olen!

Hänen pitkät sormensa puristuivat nyrkiksi.

-- Olen antanut itseni sinulle, koko elämäni. Se ei ole leikkiä, kuuletko! Ja minä vaadin osani sinun elämästäsi, sinusta itsestäsi. Olenhan minä nyt kuumeena veressäsi, olen elämäsi jano ja tuska. Mutta se ei ole kylliksi. Tahdon olla ajatuksiesi, työsi määrääjä, kohtalosi. Kun syleilet minua, herää minussa pohjaton halu vangita sinun tahtosi!

Olli läheni häntä.

-- Saima kulta...

-- Anna olla, sanoi Saima tylysti. -- Satu on lopussa, nyt alkaa tosi elämä. Tänään olen tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Minä tahdon ja vaadin, että asumme talvet kaupungissa, kesät maalla.

-- Minä en milloinkaan muuta kaupunkiin. -- Ääni oli entisen tyynen ja varman Ollin.

Saima kääntyi häneen ja katsoi pitkään.

-- Ota takaisin ne sanat "en milloinkaan".

-- En milloinkaan! -- Olli löi kädellään hiljaa pöytään.

-- Senkö verran sinulle merkitsen?

Saima katsoi Ollia silmästä silmään ja vapisi. -- Ha, ha, ha, sinä olet sadun peikko!

Hän löi otsaansa kaapin oveen ja hoki: -- ei milloinkaan, ei milloinkaan, -- riipaisi auki kaapin oven ja heitti esineitä lattiaan -- kas, tuossa ja tuossa, hei, nyt on satu lopussa, se ei palaa milloinkaan!

Hän repi kukat maljoista, polki ne jalkoihinsa.

-- Saima kulta, rauhotu, Saima!

Olli piteli hänen käsiään ja likisti syliinsä.

-- Lapsi kulta, rauhotu, kas niin, katso minuun.

-- Minä vihaan sinua! kuului kiihkeä kuiskaus, mutta jännitys laukesi ja jäsenet sulivat veltoiksi Ollin lujassa syleilyssä.

Hän oli tahdoton.

VII

Kulanpään uusi asuinrakennus on maasta kasvanut hongikkoon. Ei se ole suuren suuri eikä kovin komeakaan, on suorista aljuhongista, jotka miespolven ovat kasvaneet, toisen polven vanuneet ja runkoansa laajentaneet, on vahvalla kivipohjalla, harmailla paasilla jotka sileinä seiniä ja nurkkia kannattavat. Ei se rakennus tuulia tunne eikä hiekalla seiso. Se kohottaa kattoaan kahden harjanteen suojassa. Se on nostettu vartioimaan satain vuosien viljelystä. Se on saatu maamiehen pään suojaksi, työntekijän lepomajaksi, kotiliedeksi niille voimille, jotka korpia kesyttävät, harjuja hallitsevat, vesiä soutelevat ja niiden aarteet korjaavat.

Siinä uudessa talossa ovat yhtyneet vanhat työt ja uudet muodot.

Vanha emäntä askaroi nyt erityisessä pienessä keittiössä suuren pirtin sivulla, niinkuin on askaroinut vuosikymmeniä väen yhteisessä suuressa tuvassa.

Suuri takka on pirtin nurkassa, niinkuin on ennenkin ollut, ja illoin väki töineen kerääntyy jaarittelemaan entistä avarampaan asuntoon. Mutta silmät mittailevat oudoksuen korkeaa kattoa, honkaisia pilareita, uudenkuosisia, leveitä penkkejä, laajoja akkunoita ja komeaa muuria. Miehet kohottavat hartioitaan, tunnustelevat käsivarsiaan, polkevat permantoa jaloillaan, kyselevät voimiltaan: Onko tämä meidän oma, onko tämä meitä varten? Talon palveluksessa harmaantunut Matti-vanhus koputtaa piippuaan uunille, puhaltelee imukkeeseen, saa ilman pihisemään, nykäisee housujaan ja hymähtää: -- Tämä nyt on seuraus siitä, että isäntävainaa pani Ollin herrain kouluun!

Hän hymähtelee, sillä "onhan vanhan rakennuksen uunilla vieläkin kylliksi lämmintä, kun täällä uudessa hovissa vanhan luita kolottaa".

-- Kylmähän tämä uusi pirtti tuppaa olemaan, ivailee nuori renki, kun nuo tyttöjenkin yötilat muutettiin omiin koppiinsa lukkojen taakse.

-- Ei tässä muuta vikaa ole, sanoo Lammas-Liena, se vaan on asia, että tää on synnillisen taivaallista. Mitäs tuota enää toisesta elämästä toivoo, kun tässä elämässä jo -- --

Joku avaa oven pirtin perällä ja kirkas päiväpaiste seuraa hänen kintereillään. Kaikkien silmät kiintyvät sisähuoneisiin, joista kuuluu iloista soittoa ja heleää laulua.

-- Sus siunatkoon! sitä ihanuutta. Se on kuin taivaan portti aukenisi, huudahtaa Lammas-Liena.

-- Muistelkaa tarkoin, Liena, ettekö ole joskus maailmassa pantannut sieluanne paholaiselle, ei sitä ilmaiseksi taivaan esimakua saa maistaa, sanoi nuori renki.

-- Mitä se paholainen köyhän sielusta välittäisi, on niitä koreampia ja suurellisempiakin sieluja. Vieköönhän ne ensin!

Liena katsoi tätä sanoessaan vinosti valoisaan oveen ja Olliin, joka juuri astui sisään.

-- Kuulkaas nyt, isäntä, kun Liena on luvannut teidän sielunne paholaiselle, sanoi nuori renki.

-- Irvihammas, taivaan lammas, piikkipäinen pässi! sähähti Liena rengille.

Olli hymähti ja sanoi Lienalle: -- Tulkaa nyt, Liena, tekin katsomaan nuoren emännän soittokonetta, ette ole koskaan nähnyt sellaista.

-- Mitäs minä, on vielä navettakengätkin jalassani ja tällainen ryöttähame päälläni ja tukkakin on kuin karhun... Hän keskeytti sanansa, sillä soitto katkesi ja Saima seisoi käsi ovenrivassa vetääkseen sitä kiinni.

-- Tulkaa nyt vaan, kehotti Olli, ja Liena seurasi hämillään.

He astuivat Saiman ohitse saliin piaanon luo.

-- Saima, soita vähän, että Liena näkee, kuinka se käy.

-- Voithan sinä itsekin näyttää. Saima nykäisi hartioitaan ja meni toiseen huoneeseen.

Lienan alahuuli lepsahti hymystä lerpalleen ja silmät iskivät vinosti sivuhuoneeseen.

-- Voinhan minäkin, yhdellä sormella. Näin se soi! sanoi Olli.

-- Kiitoksia vaan, kyllähän se on komea, nuhahti Liena ja hävisi pirttiin.

Olli yritti kankeilla sormillaan tapailla ääniä.

-- Älä soita, se on kuin pistelisit minua neuloilla! Tuollainen takominen! huusi Saima hermostuneesti.

-- Saima kulta, mistä tämä huono tuuli nyt on tullut? Äsken sinä olit iloinen ja lauloit, niin että minä tahdoin väellekin...

-- Väelle ja väelle! Sehän se juuri on. Sinun väkesi on epäjumala ja sille sinä rakennat, raadat ja näyttelet vaimoasikin kuin mitäkin ulkomaan elukkaa.

-- Etkö sinä tahtoisi olla yhtä meidän kaikkien kanssa? sanoi Olli hymyillen.

-- Muistatko sinä, Olli, sitä säleaitaa kotini pihassa? sanoi Saima kääntyen äkkiä Olliin päin.

-- Muistan kyllä nähneeni sen pikku poikana.

-- Sen aidan rakosista tirkistelin minä tyttöpahasena teidän maalaisten menoa ja tuloa.

-- No, niin!

-- Sinun väkesi ja minun välilläni on vieläkin säleaita.

-- Sinä voit sen repiä alas.

-- Minä en voi enkä tahdo.

-- Miksi et?

-- Silloin he kaikki tulisivat minun puutarhaani, hajottaisivat leikkimajani, polkisivat kukkiani, minulla ei olisi suojaa, ei mitään omaa soppea, jossa olisin turvassa, vapaa, saisin tehdä mitä haluaisin. Heidän silmänsä vartioisivat minua aina ja katsoisivat karsaasti.

-- Oletko sinä ajatellut, että minulla on hyvin hankala paikka? Olli pyörähti äkkiä piaanotuolilla.

-- Sinä olet säleaidan sisäpuolella minun luonani.

-- En, minä istun sinun piikkisellä aidallasi, toinen jalka sinun puolellasi ja toinen väen puolella.

-- Sinun pitää tulla minun puolelleni, kuulehan, sinun pitää!

Saima kietoi käsivartensa Ollin kaulaan, katsoi häntä silmiin ja puhui hiljaa: -- Sinä olet minun ainoani, ei kukaan saa riistää sinua minulta. Tahdon sinut kokonaan!

-- Ei ole vaaraa riistämisestä. Ja liiankin usein olen luonasi puutarhassa ja unohdan ne toiset aidan takana.

-- Jospa unohtaisit tykkänään!

-- En! sanoi Olli hiljaa ja irrottautui syleilystä.

Saima siirteli verhoja akkunan syrjiin ja sitoi niitä somiin poimuihin, sijotti kukkia pylväälle ja hyräili.

-- Kuule, Olli!

-- Kuulen.

-- Oletko huomannut, kuinka Maunu hakkailee Paavolan pikku tylleröä. Minä huomasin sen jo Vappuna meidän tuliaispidoissamme.

-- Sinulla on tarkat silmät.

-- Ja hyvät korvat.

-- Kuinka niin?

-- Kuulin hänen puheensa sinun kanssasi tässä hiljan.

-- Sittenhän sinä tiedät!

-- Mitä minä tiedän, Olli? kysyi Saima, ja ääni helähti. Hän seisoi selin Olliin järjestäessään nuottia piaanolle.

-- Että on olemassa vaikeuksia. Paavolassa on poika, joka ottaa pian talon, eikä Maunu voi mennä kotivävyksi.

-- Hän voi saada jonkun toisen talon.

-- Saima, tahtoisitko sinä -- --?

-- Tahtoisin, koko sielullani tahtoisin!

-- Minulla on ollut onnea liiaksi siitä saakka, kun sinä taloon tulit. Sinä olet -- no, täällä on päivä paistanut heleästä, puhui Olli ja tuli Saiman luo.

-- Ja vielä heleämmin se paistaisi, jos Maunu saisi talon ja se pikku tyllerö tulisi emännäksi.

Saiman silmät loistivat ja notkea vartalo painautui Ollin lähelle, kun hän puhui: -- Oletko huomannut, että se tyllerö on äidin näköinen. Keltatukka, sinisilmä, tukeva ja terve. Kädet leveät ja vahvat kuin reikäleipä ja sellainen mansikkasuu.

-- Tiedän suun, joka on suloisempi.

-- Olli, et saa. Nyt puhutaan vakavia. Äidin pitäisi saada oikein reilu ihminen seuraajakseen, ja minä luulen -- --

Samassa Maunu astui huoneeseen hätääntyneenä ja sanoi äkäisesti:

-- Missä karjakot ovat? Karja on jäänyt laitumella päivällisvuoron lypsämättä, eikä niitä letukoita kuulu vieläkään, vaikka on jo iltalypsyn aika.

-- Taivasten tekijä! Minä unohdin karjan ja karjakot! huusi Saima.

-- Mitä tekemistä sinulla on ollut tässä? kysyi Olli kiivaasti.

-- Enemmän kuin luuletkaan. Tytöt pyysivät minua kysymään sinulta lupaa mennäkseen kansanjuhlaan asemalle jonnekin ja _minä_ annoin heille luvan mennä ja aijoin puhua siitä sinulle.

-- Karja on aivan villissä, puskevat tuskissaan toisensa vialle, puhui Maunu.

-- Mene edellä, minä tulen heti, sanoi Olli toisesta huoneesta, jossa muutti kenkiä ja takkia. -- Tiedätkö Saima, mitä tämä merkitsee?

-- Ei suinkaan mitään vaarallista?

-- Minä saan yksin lypsää viisikymmentä nautaa. Ja se on mahdotonta. Ymmärrätkö? Täällä ei ole ketään, joka -- --

-- Erittäin hyvin tajuan koko rikokseni! huusi Saima palavin silmin, syöksyi pirttiin ja sanoi Aapolle: -- Nyt, Aapo, laita Hurravilli valjaisiin nopeaan kuin tuulessa. Minä lähden asemalle!

Itse hän sitoi kevyen liinan päähänsä, heitti ylleen pienen päällysnutun ja juoksi Aapon perässä talliin.

-- Enkö minä saa tulla kyytiin? huusi Aapo.

-- Ei; meitä karttuu takatullessa liikaa.

-- Ahaa, meneekö Saima karjakkoja hakemaan. Kai Saima tietää, että Hurravilli on hiukan vauhko ja taitaa taas olla tuimakin, kun on ollut kauan ajamatta.

-- Pian, pian, minulla on kiire. Kuulehan kuinka karja mylvii.

-- Kyllähän tuon nyt kuulee. Olisivat nekin karjakot saaneet -- --

-- Heillä oli lupa, keskeytti Saima.

-- Kukahan heille sellaisia lupia antaa? ihmetteli Aapo.

-- Minä!

Aapo vilkaisi sivulta Saimaan ja kiristi vatsahihnaa, koetti kerran vielä sitolkkaa ja rinnustinta, pisti suitset päähän ja heitti ohjanperät rattaille.

-- Nyt on valmista sitä myöten, sanoi hän taputtaen Hurravilliä, joka höristi korviaan ja teutaroi rauhattomana. Aapo piteli suupielestä ja Saima harppasi ylös korkeille nappularattaille. Ja kun Aapo päästi ja Saima oli saanut ohjat käteensä, syöksyi hevonen tulista ravia soraista puistotietä, niin että kärryt hyppivät ja kivet sinkoilivat. Saima piti ohjia tiukalla ja sitä hurjemmin kiiti Hurravilli. Se nelisti ylämäet ja ravasi alamäet. Vauhdin hurjuus huumasi, rohkeus kasvoi, sillä olivathan ohjat omissa käsissä. Tie oli aluksi nousua, vain harvassa alamäkeä, mutta sitten tuli kangasta ja siellä Hurravilli paransi juoksuaan. Saima hurmaantui ajamaan yhä hurjemmin. Hevonen höristi korviaan äänettömällä metsätiellä ja vilkui syrjään. Samassa hän huomasi tyttöjä istumassa metsässä.

-- Hurraa! huusi hän.

Hurravilli hypähti pystyyn säikähtyneenä ja syöksyi hulluna ohi tyttöjen.

-- Rouva! Jessus siunatkoon, Hurravilli tappaa rouvan, juostaan perässä. Siellä tulee pian portti ja se on kiinni! huusivat tytöt läähättäen juostessaan.

Saima istui kalpeana kärryillä, kietoi ohjat monin kerroin nyrkkiensä ympärille kiristäen voimain takaa ja puhui rauhottavia sanoja hevoselleen. Hän huomasi pian, ettei se auttanut. Kädet olivat verillä ja voimat uupuivat. Äkkiä hän heitti ohjat hellemmälle ja vihelteli hiljaa. Hevonen höristi korviaan, hiljensi vauhtia, vapisi hikisenä ja vaahtoisena, oli rauhaton. Saima piteli yhä ohjista hellästi ja vihelteli. Hurravilli pysähtyi empien portille, kaapi ja hirnahteli kuin anteeksi pyytäen ja painoi leukansa portinlautoihin. Saima hyppäsi nopeasti alas, kietoi ohjat portin tolppaan, vihelteli jälleen ja läheni varovasti sivulta. Hevonen katsoi häneen ja nuuskasi halveksuvasti korvia niuhottaen, mutta Saima oli nyt karaistunut, taputti sen pitkää kuonoa ja silitteli harjaa vedellen sitä hellästi kädellään ja kun Hurravilli taas katsoi oudoksuen, katsoi Saima sitä silmästä silmään puhellen ja vihellellen: -- Hurravilli, huii, huii, Hurravilli, hepo, virma ja hyvä, huii, huii!

Tytöt olivat jo ehtineet portille.

-- Voi, voi kuin me säikährettiin! huusivat he.

-- Minnekäs rouva on menossa? Eihän vaan -- --

-- Teitä hakemaan!

-- Niin, enkös minä sanonut! huudahti yksi tytöistä, että kyllä tästä ei kunnian kukko laula, kun jätettiin ne elukat!

-- Nyt kärryille ja torat sikseen, sanoi Saima. Nouskaa varovasti, minä käännän sitten Hurravillin. Se on jo ihan rauhallinen. Kuulkaa, onko tässä vettä lähellä missään?

-- On. Minä menen hakemaan, sanoi joku tytöistä. Ja lähteellä on kiulukin. Tahtooko rouva juoda?

-- En, mutta Hurravilli tarvitsee vettä ennen lähtöä.

Ja Hurravilli joi, katsoi sitten kiitollisesti juottajaansa ja antoi kääntää lauhana ja tottelevaisena.

-- Menkää hyvällä onnella, sanoi Saima tytöille, joita oli kuusi kärryillä.

-- Eikö rouva tulekaan?

-- Teitä on liian monta muutenkin. Hyvästi ja rientäkää. Isäntä lypsää yksin lehmiä.

Isäntä, jestas!

Hurravilli ravasi jo vinhaa vauhtia ja Saima kääntyi maantieltä lähteelle viemään kiulua.

Mutta tuskin oli hän astunut tiepuoleen sileälle nurmelle, kun itkunpuuska yllätti hänet. Se oli lyhyt, raju purkaus, se laukaisi jännitetyn mielen ja sulatti karvauden tunteesta.

Saima riipaisi liinan päästään ja huitoi sillä viileyttä hehkuville kasvoilleen.

Aurinko oli jo laskenut. Norosta nousi kylmää usvaa. Se hyristytti ja Saima nousi pakosta, outona koko ololleen ja astui kotiin päin yksinäistä tietä.

Se yksinäisyys oli perin pohjatonta, vaanivaa ja uhkaavaa. Hän ei uskaltanut katsoa metsään, missä varjot yhtyivät hämäräksi, värittömäksi ja äänettömäksi salaisuudeksi. Hän ei uskaltanut katsoa taaksensa, sillä harmaa hämärä kulki kuin mörkö kintereillä, tuijotti ja löyhytti vaippaansa. Hän ei uskaltanut laulaa, ei äännähtää, sillä silloin kaikki äänettömyyden henget tuhoaisivat hänet. Hän ei uskaltanut suojella mielessään epäystävällisiä ajatuksia metsätien yksinäisyydestä, sillä silloin sen henget olisivat suuttuneet. Hän tuijotti vain eteenpäin ja astui aina ruoholla maantien vieressä, ettei hiekka narahtaisi.

Mutta äkkiä hänessä itsessään jokin nauroi tälle lumolle. Se oli pisteliäs äly, joka nosti päätään, puristi hienot, ohjissa veristyneet kädet nyrkkiin ja uhmaili kaikenlaisia lumoja.

Tie oli pitkä, ja äänettömään yksinäisyyteen mahtui paljon ajatuksia. Ne siirtyivät menneisiin. Oi, niin mielellään. Menneisyys oli houkuttelevan valoisa, siellä ei ollut ainoatakaan tuskallista yksinäisyyden hetkeä, ei nielevää äänettömyyden metsää; siellä oli vain valoa, ääntä, eloa ja turvallisuutta. Nytkin ihmiset kulkivat loistavien lamppujen valossa, etsivät omaa kuvaansa komeissa akkunoissa, joissa utuiseen vaatteeseen hukkui väreistä hekumoiva katse, ja mieli huumaantui ylellisyyden uhritulituksesta, uneksi mielellään oman ystävän kera saada hekumoida kaikkien noiden kalleuksien kaunistamassa kodissa, niin ja -- ah!

Tässä hän kulki köyhänä ja yksinäisenä yön selässä. Ei!

Mitä se oli? Rattaan ratinaa. Tulisiko joku hakemaan? Ei, heillä on -- lehmät! ja vielä kerran kädet puristuivat nyrkkiin ja jalka polki nyt kuuluvasti hiekkaa.

Ollihan se oli, ajoi hiljaa ja katseli hämärässä yössä rauhattomana tiepuoliin.

Saima piiloutui kiven viereen ja odotti, kunnes Olli oli hiukan ohitse ajanut. Sitten hän huusi:

-- Eikös isäntä ottaisi rattaille, kun on näin pimeä yö?

-- Saima! Muuta ei Olli saanut sanotuksi, ja Saima näki hämärissäkin hänen kasvoistaan, ettei nyt ollut hyvä leikkiä laskea, mutta kiusanhenki tarttui häneen.

-- Joko saitte kaikki lehmät lypsetyksi? kysyi hän.

-- Jäivät lähteissäni työhön, vastasi Olli lyhyesti.

-- Kuinka sinä raaskit jättää elukat?

-- Saima, lopeta nyt. Sinä teit minulle olon surkean tukalaksi tänä iltana. Ymmärrätkö, mitä merkitsee, kun on kuoleman tuskassa toisesta eikä voi auttaa.

-- Olisitko sinä ollut minun vuokseni tuskassa?

-- Itsepähän sen paraiten tiedän.

-- Minä tiedän myös jotakin.

-- Epäilemättä, sanoi Olli auttaessaan Saimaa kärryille.

-- Että tämä on kurjaa, tällainen riipominen. Minä en jaksa, en tahdo. Ne ovat sietämättömiä, karjat, rengit, piiat. Puuttuu vain siat, lampaat ja vasikat. Ja totta kai sinä nekin pian marssitat minun säleaitani piiriin järsimään ja tonkimaan. Is!

-- Olenko minä sinut ryöstänyt tai pakolla sitonut itseeni? Sinä olet kuin kiukkuinen lapsi ja vaadit mahdottomuuksia!