Part 4
No, etkös sinä nyt saa asioitas puhutuksi... Se on aina ollut niin saamaton tämä Anterssonska. Ja kyllä teidän köyhyyteenne kanssa on paljon syytä siinä, ettet sinä osaa touhuta. Mutta on sekin totta, että kaikki se Anterssonni kyllä juo. Mutta eihän ole arvon niin monta lasta kuin meillä. Ei ole kuin nämä kaksi tässä ja sitten kotona kolmas, kipeä. Siinä on sellainen enkeliskatauti, ettei voi seistä ja pää kasvaa ja jalat kutistuu ja korvista valuu sellaista pahaa visvaa. Mutta puhu nyt itse...
ANDERSSONSKA
Onhan niitä lapsia ollut, mutta kun neljä on kuollut.
EDITHA
No, mitä te nyt ensi hätään tarvitsisitte?
GRÖNLUNDSKA
Ka armollinen ryökinä, se on meikäläisten sellaista, että tarvitsisi kaikkea. Kun on kaikki pitänyt pantata...
EDITHA (sivelee otsaansa, koettaa löytää ulospääsyä)
Jos minä tulisin huomenna teitä katsomaan. Missä te asutte?
GRÖNLUNDSKA
No se se olisi vasta oikein hyvä. Kasarmissa me asutaan. Nuo on nuo Anterssonnit ihan meidän naapureita, samassa rapussa asutaan. Ja sitten siellä on vielä yksi vaimo oikein köyhissä oloissa, niin että sille täytyy antaa, vaikkei itselläkään ole. Sen oli mies monta vuotta komersrootin tehtaissa, mutta piti sen juomisen takia panna pois...
EDITHA
Mutta eiväthän nyt kaikki miehet voi juoda... Nyt te liioittelette...
GRÖNLUNDSKA
Kyllä ne melkein kaikki, jotka ovat tällaisissa tehtaissa... Se vaimo sai tässä kaksoset ja toinen niistä kuoli toissa-aamuna eikä ole millä hautaankaan saisi. Ja mies vain juo. Mistä saaneekin, kun ei työtäkään ole...
EDITHA (hermostuneesti)
Minä tulen huomenna... ihan varmaan...
GRÖNLUNDSKA
Aijai, armollinen ryökinä, Jumala siunatkoon teitä (pokkaa ryökinää), Ville, niiaatkos, Pertta...
(Rva Ahlfelt ja Sigrid tulevat perältä.)
RVA AHLFELT (nähdessään naiset)
Joko te olette saaneet kahvia?
GRÖNLUNDSKA
Jo, armollinen komersrotinna. Kiitoksia vain monia tuhansia... (Tönii lapsia.) No, Ville ja Pertta, niiatkaa ja pokatkaa...
SIGRID
Nyt sytytetään kuusi. Oletteko, lapset, ennen nähneet kuusta?
GRÖNLUNDSKA
No, vastatkaa nyt... Näittehän te viime jouluna täällä. Silloin kun hyvä komersrootikin eli. Sanokaa nyt että näitte...
LAPSET
Näimme.
(Lahtonen on avannut oven perältä. Sunnuntaipukuisia työmiehiä, vaimoja ja lapsia alkaa lappaa sisään. Asettuvat arasti nurkkiin ja pitkin seiniä, tarkastelevat huonetta ja kuusta, silittelevät salavihkaa huonekaluja. Rva Ahlfelt koettaa puhutella vieraita, mutta ei tiedä mitä sanoa. Sipaisee silloin tällöin jonkun lapsen päätä. Lahtonen päästää yhä sisään väkeä ja kehoittaa heitä käymään peremmälle. Editha ja Sigrid sytyttävät kuusta.)
SIGRID
Oli se äärettömän paha, että Åström tuli käsketyksi. Allan suuttui kauheasti, kun hänet näki. Pelkäsin että hän viskaisi hänet nurin niskoin huoneesta.
EDITHA
Nytkö...? Joulujuhlassa?
SIGRID
Etkö sinä tiedä että hän on syypää papan kuolemaan? En minä käsitä kuinka hänet kutsuttiin. Minä pelkään ettei Allan jaksa hillitä itseään. Ja miten hän saa pidetyksi puheensa? Hän on kovin kiihoittunut.
(Samassa tulee Willardt perältä, virsikirja kädessä. Kansanjoukko antaa kunnioittaen tietä. Hänen kasvonsa ovat kuin luutuneet. Hillitty viha palaa silmissä, liikkeissä, nopeassa hengityksessä.)
WILLARDT (Lahtoselle)
Mikä virsi tavallisesti on veisattu?
LAHTONEN (häijysti)
Koko maailm' iloit' mahtaa.
(Willardt selailee kirjaa, löytää virren, rykäisee, alkaa. Aluksi veisaa hän yksin, vähitellen yhtyy kimakoita, käheitä nais- ja miesääniä. Vieraat seisovat kädet ristissä, lapset syövät suurta voileipää tai pullaa, töllistelevät kuusta. Rva Ahlfelt taistelee mielenliikutusta vastaan. Editha ja Sigrid veisaavat, seuraavat levottomina Willardtia ja Lahtosta. Virren loputtua astuu Willardt väkijoukon eteen.)
WILLARDT (saarnaäänellä)
Niin, hyvät ystävät, tämä on nyt ensimmäinen Jeesuslapsen syntymäjuhla, jonka me vietämme ilman häntä, jonka me olimme tottuneet näkemään terveenä ja tarmokkaana joukossamme. Orvoiksi on hän meidät jättänyt, hänen lempeä ja rakastavainen kätensä on lakannut meitä suojelemasta ja varjelemasta. Kuinka jokainen hänen työmiehensä oli hänen sydämellään! Kuinka hän piti huolta jokaisesta teidän lapsestanne ja vaimostanne...
LAHTONEN (kansanjoukosta)
Jaa, jaa, kyllä hän piti huolta teidän vaimoistanne.
WILLARDT (ei ole huomaavinaan, korottaa ääntään)
Turva oli hän itsekullekin. Ei kenellekään hän tehnyt vääryyttä, aina mittasi runsaalla mitalla...
LAHTONEN (joukosta)
Noo...!
WILLARDT (ääntään korottaen)
Oikeutta teki hän kaikille, yli oikeudenkin, ja hänen sydämensä vuoti verta, kun hänen täytyi rangaista. Teidän jokaisen mielessä on varmaan tulipalo, joka poltti poroksi työväenasunnot. Kuinka hän silloin oli ensimmäisenä pelastamassa, lohduttamassa, auttamassa. Siksi me nyt hänen muistolleen omistamme tämän lyhyen hetken ja kiitämme Jumalaa, joka meille sellaisen miehen antoi. Säilyköön hän kauan, kauan esikuvanamme, esimerkkinämme elämän tiellä! Siunattu jalon vainajan muisto!
LAHTONEN
Kirottu hänen muistonsa!
(Yleinen hämmennys. Willardt taistelee vielä raivoaan vastaan. Sigrid koettaa häntä rauhoittaa.)
LAHTONEN (joukosta. Täyttää äänellään koko näyttämön ja salin. Puhe tulee kuin koskena, jota ei voi pysäyttää.)
Kirottu hänen muistonsa! Kauppaneuvos oli roisto! Hän petti vaimoaan ja tyttäriään, hän kalvoi työväkensä luita myöten, hän väärensi ja varasti ja valehteli. Hän ryösti köyhältä kansalta vaimot ja tyttäret. Sellainen se oli se kopea kauppaneuvos, se loistava kauppaneuvos, jota maailma pelkäsi ja ihaili ja jonka hautaa omaiset nyt valkeilla liljoilla koristavat... Oo, sen vaivaisen petturin, kuinka sen on täytynyt väännellä viattomuuden kukkien alla...!
WILLARDT (joka vihasta ei ole saanut ääntänsä kulkemaan, iskee hänen niskaansa)
Ulos, ulos... Koira! Rehelliset työmiehet, potkikaa hänet ulos..! Tämän miehen vainaja kadulta korjasi ja näin hän osoittaa kiitollisuuttaan... Ulos!
LAHTONEN (on ponnistellut vastaan, pääsee irti)
Valehtelinko minä? No niin, puhukaa te, Åström, puhukaa te, Räsänen! (Nauraa.) Te vaikenette, te ette uskalla. Vaietkaa vain ja pelatkaa. Lasten ja imeväisten suusta pitää teidän totuus kuuleman!
(Koppaa käsiinsä pienen pojan, nostaa kansanjoukon nähtäväksi, lennättää Edithan ja hänen äitinsä eteen. Viimeksimainitut kaihtavat kuin aavetta. Yleinen hämmennys. Rva Ahlfelt vaipuu istumaan, Editha koettaa häntä ikäänkuin suojella. Willardt työntää syrjään vaimonsa, joka on koettanut häntä rauhoittaa.)
WILLARDT
Ulos täältä, joka sorkka, niin monta kuin teitä on! Kyllä minä teille näytän, te hunsvotit ja perkeleet ja »järjestyneet!» Ette te ilman rangaistusta saa isäntänne muistoa solvata... Odottakaas te, niin näette, kun saatte tästä viettää joulunne lumihangessa... No, joko joudutte... Ulos, sanon minä! Täällä täytyy tulla suuri rafistuleerinki... Irti sanon minä teidät kaikki, niin monta kuin teitä on. Huomisaamulla tehtaan kasarmeista kadulle.
SIGRID
Allan... Allan... nyt on joulu... Muista pientä Rolfia... heillä on lapsia. Ehdithän myöhemmin. Lahtonen on humalassa.
WILLARDT
Kyllä minä tiedän mitä puhun... Ulos, ulos...
(On työntänyt väkeä menemään, potkinutkin läheisempiä. Hätääntyneinä hajoavat vieraat. Äkkiä ilmestyy Lahtonen ovensuuhun. Hänet nähdessään kiihtyy Willardt uudelleen.)
WILLARDT
Sinä... sinä... koira...! Ulos, ulos... Uskallat vielä naamaasi näyttää.
LAHTONEN (tyynenä, vakavana)
Uskallan... sillä en ole valehdellut. Mutta te, tirehtööri, peruuttakaa sananne. Minua rangaiskaa miten paljon tahdotte, raastakaa oikeuteen ja linnaan ja vaikkapa hirsipuuhun. Mutta älkää viattomia rangaisko. Saatatteko toivoa nöyrempää joukkoa kuin se joka tuossa seisoi? Peruuttakaa sananne, on jouluaatto ovella... antakaa heidän pysyä asunnoissaan ja paikoillaan.
WILLARDT
Te tulette neuvomaan minua! Ulos, sanon minä... Ulos!
LAHTONEN
Minä menen. Sillä minulla ei ole paljon lisättävää. Mutta se tietäkää, kauppaneuvoksen suku, että kirous...
WILLARDT (tukkii hänen suunsa, heittää hänet ulos. Mittaa lattiaa pitkin askelin.)
Vihdoinkin! Tällaista ennenkuulumatonta röyhkeyttä! Ei, loppu tästä täytyy tulla! Ja setä joka aina ylpeili, ettei hänen työväessään ole »järjestyneitä». Tuossa se nyt nähtiin. Ei, perinpohjainen rafistuleerinki tästä täytyy tulla...
EDITHA
Sinä löit Lahtosta ja hän näytti hampaansa. Oma syysi.
WILLARDT
Oletko sinä pikiintynyt tuohon...?
(Nielee viime sanan.)
EDITHA
Eihän työväki mitään tehnyt.
WILLARDT
Vai ei tehnyt? Se kuuli mitä Lahtonen sanoi — eikö sitä ole siinä? Pitäisikö sellaista työväkeä kärsiä...? Sigrid... Lapsi itkee... Et sinäkään mitään huomaa...
SIGRID
Ai, Rolf on herännyt.
(Rientää pois.)
WILLARDT
Vähemmälläkin elämällä...! Vai tulet sinä madmoaselli minua neuvomaan. Mitä ymmärrät sinä näistä asioista? Minä olen sanonut irti hyvän paikkani tullakseni tänne teitä auttamaan, ja sen sijaan että sinä minua kiittäisit asetut sinä minua vastaan jo ensi päivänä.
EDITHA
Minä aion aina asettua sinua vastaan, kun sinä teet viattomille ihmisille pahaa.
WILLARDT
Saa se Salokannel sinusta aika automobiilin...
EDITHA
Ottaisit edes ensin selvää paljonko valhetta... tarkoitan: näyttäisit toteen että se oli valhetta.
WILLARDT
Tiedän prikusta prikkuun että Lahtonen puhui totta...
EDITHA (säpsähtää)
Totta... totta! Sinä tiedät... sinä uskot...
WILLARDT
Sen tietää koko maailma, mutta ei sitä saa mennä tuolla tavalla sanomaan! Pitää tietää huutia vähän...
RVA AHLFELT
Olkaa hiljaa, lapset, olkaa hiljaa...
WILLARDT
Kyllä minä vaadin, mamma, ettei asetuta minua vastaan, kun kerran...
RVA AHLFELT
Olkaa hiljaa, lapset. Olkaa hiljaa. Kuolema sovittaa...
WILLARDT
Rolf itkee taas. Mikä hänelle on tullut? Ettei se huolimaton tyttö vain olisi häntä pudottanut!
(Lähtee kiireesti, unohtaen kaiken muun.)
(Vaitiolo. Editha seisahtuu äitinsä eteen.)
EDITHA
Mamma, rakas mamma...
RVA AHLFELT
Totta... totta... Se on tämä jota minä olen tuntenut ilmassa... Alfred, Alfred... jota minä rakastin niinkuin aurinkoa ja valoa ja terveyttä — kuinka sinä saatoit...? (Purskahtaa itkuun.) Neljä kukoistavaa lasta meiltä kuoli, kaikki poikamme. Minä vaivasin päätäni kysymyksellä: miksi piti heidän kuolla juuri kun olivat päässeet elämän alkuun? Nyt minä tiedän: kirous on painanut meitä jo vuosikausia, aina, aina. Kirous...
EDITHA (lyyhistyy äitinsä jalkoihin, tietämisen varmuudella)
Kirous... Kirous...
Esirippu.
III NÄYTÖS
(Kulmahuone toisessa kerroksessa huvilalla. Läpi ikkunoiden häämöttää kylmä, harmaa keskipäivä, kuurainen koivu ja puisto, niinikään kuurassa. Huone on uudenaikainen, aistikkaasti sisustettu, ryijyillä ym. Kauniita marmorikuvia. Eläviä kukkia pöydillä. Editha lakkaa pöydän ääressä muutamia kääröjä, sammuttaa kynttilän, kätkee kääröt laatikkoon. Alkaa kävellä edestakaisin, seisahtuu tuon tuostakin ikkunaan. Hella Asp törmää sisään päällysvaatteissaan, kukkakimppu kädessä, tervehtii Edithaa sydämellisesti.)
HELLA
Editha, Editha! Minun täytyi rientää tänne tänä sinun suurena päivänäsi. Anna nyt, 'kun minä oikein sinua hyväilen... Minulla on oikeastaan kovin kiire, kaikki joululahjani ovat pakkaamatta. Mutta minun täytyi saada sinua oikein suudella ja hyväillä... Ai, mutta kuinka äärettömästi kukkia!
EDITHA
Kiitos Hella kulta. Kuinka sinä olet kiltti.
HELLA
Sehän on niin pieni ja vaatimaton. Heti kun näin, että nimenne todella olivat lehdissä, karkasin kukkakauppaan. On se sentään hirveän lystiä... (Veistokuvien edessä.) Oi, tässäkö ne nyt ovat...! Kauniit... suurenmoiset! On se sentään hauskaa, että olette täällä Valhallassa taasen. Se on synkkä, se teidän kaupunkitalonne. Mutta kuule, mikä sinun on? Sinä näytät hirveän väsyneeltä...
EDITHA (hymähtää)
Unesta ei tullut paljon viime yönä. Ja sitten me nousimme varhain. Olemme mamman kanssa käyneet hautausmaalla... ja minä... olin sitten hiukan muuallakin.
HELLA
Ja sitten teillä eilen oli kuusijuhla.
EDITHA
Oli...
HELLA
Oliko hauskaa?
EDITHA (katkerasti)
Hauskaa! Oli, oli tietenkin. Eikö huhu vielä ole tietänyt mitään kertoa? Kyllä kai pian saat kuulla.
HELLA
Mitä sinä tarkoitat... Mitä minä saan kuulla...? Miksi sinä noin naurat?
EDITHA
Meidän kuusijuhla päättyi niin, ettei haluttanut enää yöksikään jäädä kaupunkiin. Tulimme keskellä yötä Valhallaan... Niin, niin. Mutta älä nyt kysele. Minä kerron sinulle toiste. Se on kaikki niin kauheaa. Maa polttaa jalkojeni alla... Mutta älä kysele, rakas Hella, minä kerron joskus toiste...
HELLA
Minä en käsitä tätä... Minä kuolen levottomuuteen. Mitä on tapahtunut...? Mutta kuule, onko sillä asialla jotakin tekemistä herra Lahtosen kanssa?
EDITHA
Kuinka niin?
HELLA
Miksi sinä pelästyt? En minä muuta tiedä kuin että kun tänne tulin, tuossa portilla humalainen mies äkkiä asettui hevosen tielle ja huusi niin pahasti. Hän kaatui samassa enkä minä voinut hänen kasvojaan nähdä, mutta minusta hän oli niinkuin Lahtonen.
EDITHA
Se on kyllä voinut olla Lahtonen. Se raukka juo kai taas niin kauheasti. Voi, voi senkin äitiä!
HELLA
Onko hänellä äiti?
EDITHA
On. Elossa.
HELKA
Enkö minä sitten saa mitään tietää? No niin, toiste. Katso, minä olen kauhean levoton...
PALVELIJATAR (perältä)
Täällä on vanha rouva... vai mikä... joka tahtoisi tavata neitiä.
EDITHA
Vanha rouva...? Jouluaattona...
HELLA
Tietysti joku joka tahtoo joululahjaa.
EDITHA (palvelijalle)
Pyydä sisään.
HELLA
Mutta missä sinun sormuksesi on? Kultainen kahle!
(Hymyilee leikillisesti.)
EDITHA (yrittäen leikkiä lyödä)
En vielä ole saanut kahlettani... Mutta kyllä Armas sen tuo. Hänen pitäisi oikeastaan jo olla täällä...
HELLA
No niin, no niin... Hyvästi nyt sitten, rakas Editha. En ensinkään osaa sanoa kuinka paljon onnea sinulle toivotan.
(Editha saattaa Hellaa ja palaa hetkisen perästä, seurassaan kalpea, laiha, kuluneesti puettu nainen.)
EDITHA (ovessa)
Tehkää hyvin... Tehkää hyvin ja istukaa...
RVA LAHTONEN (puoleksi kumartaa, puoleksi niiaa, jää yhä seisomaan)
Minä olen Oiva Lahtosen äiti.
EDITHA (hätääntyy)
Niin... teidän poikanne on kadottanut paikkansa... Se on kovin ikävää, mutta minä todella en voi sille mitään. Minun lankoni määrää yksinään ne asiat. Minä olen kyllä koettanut...
RVA LAHTONEN
En minä tullut sitä valittamaan... Mutta minun poikani ei koko yönä ole ollut kotona.
EDITHA
Minä todella en tiedä missä hän on... Mutta kai hän usein öisin on ollut poissa...?
RVA LAHTONEN
Ei. Aina hän sentään on palannut niinkuin lintunen pesäänsä. Vaikka olisi tullut kuinka kurjana, niin lopuksi kuitenkin aina on tullut äitinsä luo.
EDITHA
Mutta... älkää nyt pelästykö... mutta se tuttava joka juuri meni, luuli nähneensä poikanne tässä ulkopuolella... Hän oli kaatunut tiepuoleen. Hän oli kai humalassa.
RVA LAHTONEN
Pitää taas kysyä poliiseilta, olisivatko saaneet tietää... Mutta oikein minä pyytäisin, ettei neiti Ahlfelt... lähtisi yksinään kävelemään näihin aikoihin... Tarkoitan että jos minun poikani... humalapäissään tekisi jotakin pahaa... Paha henki on taas saanut valtaansa minun onnettoman poikani.
EDITHA
Mitä hän minulle tekisi!
RVA LAHTONEN
No, ei tiedä. Raukka on ollut niin hurjana. Toissa päivänä luulin minä hänen aivan järkensä menettävän.
EDITHA (hämillään, hermostuneesti)
Niin... kyllä hän eilenkin käyttäytyi hyvin kummallisesti. Ei hän ollut kuin viisas... Te ette ehkä tiedäkään...
RVA LAHTONEN
Tiedän kyllä... Hän oli tyynempi siihen aikaan kun neiti Ahlfelt oli ulkomailla. Ei hän juonutkaan kuin ajoittain. Hän puuhasi niillä työväen kursseilla. Mutta nyt viime päivinä ei hänellä ole ollut ensinkään elämän rohkeutta...
EDITHA (rypistelee nenäliinaansa)
Minkä minä sille voin... onko se minun syyni?
RVA LAHTONEN
Jumala ei ollut sitä sallinut. En minä syytä neiti Ahlfeltia... Voi minun onnetonta poikaani, kun ei hän vain... (itsekseen) Jumala... Jumala, armahda!
EDITHA
Minä auttaisin niin mielelläni, jos vain...
RVA LAHTONEN
Kaikki on Jumalan kädessä, mutta kun ei minun poikani vain...
EDITHA
Mitä te tarkoitatte? Onko hän ehkä aikonut... surmata minut?
RVA LAHTONEN
Onhan hän epätoivoissaan puhunut sellaistakin, Ja myöhään eilen illalla oli hän kierrellyt työväenasunnoissa yllyttämässä miehiä — kauheaa sellaista on puhua omasta pojastaan! mutta niin hän oli tehnyt, että oli yllyttänyt miehiä sytyttämään tuleen kauppaneuvoksen tehtaat ja talot ja huvilat...! Ja miehet ovat kuin hulluina, kun on sanottu irti työstä ja kuuluu olevan määrä lähteä asunnoistakin...
EDITHA (katselee epävarmana ympärilleen)
Vai niin, vai niin... Vaikka me kaikki kohta liekkeinä nousisimme ilmaan.
RVA LAHTONEN
Kyllä minä paikalla puhuin poliisikamarissa. Ja näkyy tämän Valhallan luona nyt olevan kaksi poliisia. Kyllä kai ne varjelee, kun ei neiti lähde varomattomasti ulos... Mutta kun ei se onneton niin pimittyisi, että surmaa itsensä... Jumala, armahda, armahda...
EDITHA (puhkeaa käsiään väännellen)
Oi kuinka minun käy sääli, sääli teitä ja itseäni ja kaikkia... Kaikkia ihmisiä! Kun minä löytäisin jonkin tien, kun minä tietäisin mitä tehdä!
RVA LAHTONEN
Jumala meitä valaiskoon!
EDITHA (heltyy itkemään, lankeaa hänen kaulaansa)
Voi minua, voi minua!
(Salokannel on astunut huoneeseen takaapäin, seisoo ääneti ja katselee. Vihdoin Editha nostaa päätään, huomaa hänet, kirkastuu, unohtaa äskeisen, karkaa hänen luokseen.)
Armas!
(Rva Lahtonen katselee oudosti heidän syleilyään, liukuu kuin varjo ulos huoneesta.)
SALOKANNEL
Morsiameni, morsiameni!
(Vaihtavat sanattomina sormukset.)
EDITHA
Vihdoinkin tulit. Olen sinua jo niin kauan odottanut.
SALOKANNEL
Olisin aikoja sitten ollut täällä, jollei minua olisi pidätetty. Se eilisillan sankari, se uljas Lahtonen — uskotkos — se astuu huoneeseeni, revolveri kädessä ja vaatii henkeäni. (Nauraa.) Selittää rakastavansa sinua ja — ansaitsevansa sinut paremmin kuin minä.
EDITHA (jäykkänä kauhusta)
Aikoi tappaa sinut!
SALOKANNEL
Nähtävästi.
EDITHA
Se mies mahtaa lentää, koska hänet nähdään kaikkialla... No, mitä sinä teit?
SALOKANNEL
Livahdin viereiseen huoneeseen, suljin oven ja telefonoin poliisille. Siksi minä viivyin. Suothan anteeksi!
EDITHA (ei huomaa viime sanojen leikkiä)
Missä hän sitten nyt on?
SALOKANNEL
Toivottavasti poliisien hallussa. Heille minä hänet uskoin.
EDITHA
Jos minä vielä voisin saada sanan hänen äidilleen.
SALOKANNEL
Oliko se musta naishaamu hänen äitinsä?
EDITHA
Oli!
SALOKANNEL
Teillä oli kovin hellä kohtaus...
EDITHA (palaa paikoilleen)
Tällaiseksiko meidän kihlauspäivämme piti muodostua! Ja minä kuvittelin aina, että Valhalla silloin olisi täynnä kukkia ja riemua.
SALOKANNEL
Eikö ole kukkia? Ja riemua, riemua on myöskin! Kaikki nämä koomilliset murhayritykset ovat pinnalla, me pyyhimme ne pois kuten peilin lasista tomun. Sitten pulppuaa esiin riemu... Editha! Editha...! Mutta miksi ei minun morsiameni pitänytkään lupaustaan?
EDITHA
Mitä minä olen luvannut?
SALOKANNEL
... Niin, ei edes muista! (Vie hänet ikkunan ääreen.) Katso koivuasi. Se on pukeutunut valkeisiin se...
EDITHA
Ai...! Niin...! (Ravistaa päätään.) Mutta kuule, ei tämä ole pinnalla vain. Ei sitä voi pyyhkiä pois tomuna. Se uhkaa viedä minulta rauhan.
SALOKANNEL
Mikä?
EDITHA
Tämä kaikki... murhayritys, eilinen kahakka... koko se onnettomuus joka ilmassa tuntuu. Minä luulin että se menisi, kun me Valhallaan pääsemme — ei se mene. Ei mikään auta. Kaikki tuntuu niin turhalta, niin tyhjältä, niin vieraalta. Kaikki huojuu, horjuu, kaikki valuu käsistäni kuin vesi. Minulla ei ole enää mitään omaa...
SALOKANNEL
... paitsi minut...
EDITHA
Niin, sinut...! Mutta maailmassa on niin paljon kurjuutta, jota...
SALOKANNEL
Niin on. Ja ihmiset ovat niin usein itse syypäät kurjuuteensa.
EDITHA
Eivät niin usein ihmiset itse kuin olot. Me varakkaammat elämme mukavuudessamme emmekä koskaan tule kurkistaneiksi köyhän kansan koteihin. Viisainta se onkin, jos mielimme säilyttää mielenrauhamme.
SALOKANNEL
Niin, tietysti koskee kun näkee kurjuutta.
EDITHA
Minä, onneton, näin enkä saa rauhaa.
SALOKANNEL
Kyllä se palaa! Me totumme niin helposti, vaikka alussa näyttää niin mahdottomalta.
EDITHA
Minusta tuntuu siltä ettemme saa tottua. Sillä se olisi kuolemaa. Tiedätkö Armas... en ymmärrä miksi niin pelkään puhua sinulle suoraan, tuntuu siltä että kadotan sinut. (Katselee tuon tuostakin sormustaan.) Mutta täytyyhän minun puhua sinulle. Katso, minä tunnen selvästi, että kirous lepää sukumme päällä. Kuulithan mitä eilen tapahtui?
SALOKANNEL
Kuulin, kuulin. Kyllä sen tietää koko kaupunki. Ja kyllä... no niin, sama se.
EDITHA
Sano, sano. Miksi keskeytät?
SALOKANNEL
No niin. Minun täytyy sanoa että minä ihmettelen teidän afäärimiehiänne: kaikki tulevat päättömiksi. Tirehtööri reuhaa kuin aatelinen maatilanomistaja ja konttoristi käyttäytyy kuin rakastunut koulupoika. Suoraan sanoen ei tämä ole hauskaa.
EDITHA (katsoo häneen pitkään, jatkaa kävelyänsä)
Ne ovat sittenkin pieniä asioita. Kun vain käsittäisin mitä minun pitää tehdä.
SALOKANNEL
Pieniä! Mikä on pientä, mikä suurta? (Huomaa veistokuvat.) Mutta tämä (jää katselemaan), tämä on suurta!
EDITHA
Niistäkin kuinka minä iloitsin, en tiedä... mutta en enää voi iloita. On aivan hullua... mutta minusta tuntuu siltä kuin seinä olisi pudotettu entisen ja nykyisen elämäni välille. Olen näissä parissa viime päivässä elänyt vuosia.
SALOKANNEL (hymähtää)
Olet nähtävästi nukkunut huonosti.
EDITHA
En ole nukkunut ensinkään.
SALOKANNEL
No sitten käsitän hyvin. Jahka nyt pari yötä nukut omassa untuvaisessa sängyssäsi, niin maailma näyttää tämän pienen sateen jälkeen entistä ruusuisemmalta.
EDITHA
Niinkö luulet. Vaikka tiedät mitä on tapahtunut!
SALOKANNEL
Mutta rakkaani... nyt minun täytyy ruveta puhumaan järkeä. Olet saanut kokea pettymystä. Se kuuluu elämään. Ei siitä pidä pelästyä. Pitää ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat. Tämä kuuluu yksinkertaisesti maailman menoon.
EDITHA
Olen kadottanut isäni kaksin kerroin. Kuuluuko se sinusta asiaan?
SALOKANNEL
Mutta lintuseni, emmehän me ihmiset pyhimyksiä ole. Miksi sinun pitää lakata rakastamasta isääsi sentähden että hän eli ihmisenä?
EDITHA
Pitäisikö minun sinun mielestäsi voida rakastaa häntä samalla tavalla kuin ennen? Pitäisikö minun voida, kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut?
SALOKANNEL
Lakkaisitko rakastamasta minuakin, jos kuulisit minusta jotakin...
EDITHA
En tiedä!
SALOKANNEL
Niinkö höllässä sinun rakkautesi on?
EDITHA
Älä naura, Armas... Nämä ovat kovin vakavia asioita. Isäni oli minun silmissäni niin korkealla, niin korkealla ja niin kauniina. Jospa hänen muistonsa olisi saanut sellaisena pysyä. Olisi suloista muistella ja ikävöidä häntä. Nyt, nyt... Se on inhottavaa... Mitä korkeintaan voin tuntea, on sääliä.
SALOKANNEL
No niin, sääliä... se se kuuluu joltakin — se on se naisten ainainen valtti. Rakkaus muuttuu vain noin yhtäkkiä sääliksi! Minua älä vain koskaan sääli...
EDITHA
Älä tee minusta pilkkaa. Olen niin paljon kärsinyt. Kävin tänään työmiesten kodeissa. Jos tietäisit mikä kurjuus siellä on!
SALOKANNEL
Sieltä tämä filosofeerailu siis tällä kertaa johtuu. Mutta kuule: kurjuutta on aina ollut ja tulee aina olemaan. Se tekee elämän rikkaaksi ja vaihtelevaksi. Katso lakeaa maisemaa, jossa kaikki lepää kuin tarjottimella: onko se sinusta kaunis? Mutta katso maisemaa jossa vuoret tapailevat taivasta ja rotkot lepäävät maan povessa — se maisema se jotakin on!
EDITHA
En tiedä, en tiedä... Sen vain tiedän, että kamalaa oli työmiestemme kodeissa. Minä tiedän että niiden takia lepää kirous päämme päällä. Minun täytyy ryhtyä jotakin tekemään. Muuten vedän sinutkin kanssani kiroukseen...
SALOKANNEL (nauraen)
Tervetuloa vain, kirous! Kaikki taivaan ja maan välillä tahdon minä kokea! Vuorille kiivetä, alankoihin astua. Kirouksetkin tervetuloa!
EDITHA
Kuule... lähdetään yhdessä sinne missä on pimeää. Jos voisimme viedä sinne valoa...! Työmiesten koteihin, jotka ovat joutuneet onnettomiksi meidän tähtemme...
SALOKANNEL
Kuinka sinä olet kaunis!
EDITHA
Mutta mitä sanot tuumastani?
SALOKANNEL