Part 2

Millä lailla...? Onko se paha?

SALOKANNEL

Ne sosialistiseurat...

EDITHA

Älä sano niistä mitään! Niistä minä sain enemmän sisältöä kuin mistään muualta...

SALOKANNEL (nousee hermostuneena)

Vai niin, vai niin. En minä millään lailla tahdo olla tiellä... Kehity sinä vain...

EDITHA (yhä kiihtyen)

Aa... nyt muistan! Sinä sanoit kerran, että joku neiti, kuka se nyt oli? — oli Pariisissa saanut niin pukevan kampauksen! Minä en ole saanut mitään sellaista... Olet pettynyt...

SALOKANNEL (hillityn ivallisesti)

Minä väitän olevani kauneuden pappeja tässä maassa enkä siis saata olla sokea sellaisellekaan asialle kuin miten nainen pitää tukkansa...

Editha vetäytyy äkkiä pois ikkunan äärestä.

SALOKANNEL karkaa hänen luokseen

Mitä? Mitä? Heittivätkö sinua kivellä? Sano.

EDITHA (tukahutetusti)

Uhkasivat...

SALOKANNEL

Raakalaiset...! Rauhoitu, armaani. Minä olin sinulle paha... suo anteeksi! Emme me tästä välitä. Nauramme koko asialle! Oletkohan taas omani... Noin! Tule tänne, palaamme taas minun runoelmaani.

EDITHA (ei ole huomannut viime sanoja. Ikäänkuin itsekseen:)

Mitä minä olen heille tehnyt? Mitä ne minusta tahtovat? Miksi he minua vainoovat...?

SALOKANNEL

Älä nyt haudo noita. He vainoovat yleensä kaikkia varakkaampia. Kuule... eikö sinua nyt millään saa pois noista ajatuksista? Kuule, ylihuomenna on kihlausilmoituksemme lehdissä...

EDITHA (havahtuen)

Niin... jouluaaton sanomalehdissä. Se on totta! Kyllä kai se sittenkin on paras niin. Ennen minä aina ajattelin, että jahka menen kihloihin, niin lähetetään kortteja. Mutta kyllä kai tämä sittenkin on käytännöllisintä. Kukaan ei jää ilman.

SALOKANNEL (hellästi)

Editha Salokannel...! Kuinka se soi!

EDITHA

Niin, Editha Salokannel. Mutta kuule, älkäämme lausuko sitä näin ennen häitämme. Se tietää onnettomuutta. Morsian saa korkeintain kirjoittaa tulevan nimensä.

SALOKANNEL

Editha Salokannel! Editha Salokannel! Oletko taikauskoinen? Etkö minua rakastakaan? Ehkä se norjalainen sittenkin vielä kummittelee mielessäsi...

EDITHA

Niinkö vähän sinä minuun luotat? Lausu sitten vaimosi nimi, lausu miten usein tahdot.

SALOKANNEL

Lausun, lausun. En pelkää: Editha Salokannel, Editha Salokannel!

EDITHA (hyväilee häntä ikään kuin sulkeakseen hänen suunsa)

Kuule... Kuule... (Totistuu äkkiä.) Tiedätkö sinä jotakin tarkempaa isäni kuolemasta?

SALOKANNEL (vältellen)

En silloin ollut täällä. Viimeistelin juuri »Salomen tanssia» ja luin siihen korrehtuuria. Ainoa mitä tiedän on, että isäsi sai halvauksen ja kuoli hyvin äkkiä.

EDITHA

Senhän minäkin kyllä tiedän. Mutta mitä oli tapahtunut sitä ennen? Mitä isä oli tehnyt, mitä puhunut aikaisemmin? Eikö silloin ollut ketään, ketään hänen luonaan, joka tietäisi miten se tapahtui?

SALOKANNEL (yhä vältelle)

Täti oli Valhallassa. Kesti tietysti jonkin aikaa ennenkuin hän sieltä ehti tänne.

EDITHA

Tiedän, tiedän. Mutta mitä oli tapahtunut aikaisemmin? Kuka oli isän luona kun se tapahtui? Eikö nyt kukaan voi sanoa sitä minulle?

SALOKANNEL

Sitä en todella voi...

EDITHA (kiihtyen)

Etkö tiedä vai etkö tahdo sanoa?

SALOKANNEL (yhä vältellen)

En tiedä.

Hetkisen vaitiolo.

EDITHA

Voi minun rakasta isääni kuinka hänen piti loppua! Kuinka hän oli kaunis, minun isäni, kaunis ja hyvä. Ja kuinka hän minua rakasti. Tiedätkö, pienempänä ollessani hän ei koskaan palannut kotiin ilman että hänellä oli joitakin tuomisia minulle. Minä saatoin tuntikausia istua ikkunassa odottamassa hänen tuloaan. Ja sitten kun mustat hevoset kääntyivät puukujaan, mikä riemu juosta häntä vastaan! (Hetkisen vaitiolo. Salokannel puhaltaa savuja tupakastaan. Äkkiä katsahtaa Editha epäillen häneen.) Armas, sinä et ensinkään lämpene. Etkö pitänyt isästäni?

SALOKANNEL

Mutta kuinka sinä tänään olet hermostunut! Lämpenenhän kyllä. Kerro vain eteenpäin.

(Hetkisen vaitiolo.)

EDITHA

Ja uskotko, että se pelätty ja kunnioitettu kauppaneuvos Ahlfelt saattoi olla niin lapsellinen ja veitikkamainen? Välistä hän jätti hevoset kadulle, tuli sisään pienestä portista ja yllätti minut vielä ikkunassa... Voi minun isäni, minun isäni, etten enää saa nähdä häntä!

SALOKANNEL

Entä minä, Editha?

EDITHA

Sinä, sinä, sinä!

(Hyväilee häntä hymyillen kyynelten seasta. Lyhyt äänettömyys.)

LAHTONEN (tulee konttorihuoneista)

Eikö komerserodinna vieläkään ole kotona?

EDITHA

Ei ole. (Pelästyen.) Joko se ihminen taas on siellä?

LAHTONEN

Ei. Mutta minä vain...

EDITHA

Kuulkaa, kuka hän oli?

LAHTONEN

Työmiehen vaimo vain. Ei edes meidän työmiesten vaimoja. (Ikäänkuin itsekseen:) Minä olisin vain tahtonut tietää kutsutaanko Åström kuusijuhlaan.

EDITHA

Åström! Åströmhän on isän vanhimpia työmiehiä. Mitä teidän päähänne pälkähtää — kuinka ei häntä kutsuttaisi?

LAHTONEN (hämmästyneenä)

Eikö neiti tiedä?

EDITHA

Mitä minun pitäisi tietää?

LAHTONEN (epäröiden)

Vai... ei... Åström on viime aikoina käyttäytynyt... vähän... omituisesti. Komerserodinna ei aina ole ollut häneen oikein tyytyväinen. Tirehtööri Willardt kirjoitti jo jokin aika sitten, että hänet on sanottava irti työstä. Komerserodinna ei vielä ole tahtonut sitä tehdä. Kyllä kai tirehtööri sen tekee ensi työkseen.

EDITHA

Kummallista. Isäni oli aina tyytyväinen Åströmiin.

SALOKANNEL

Eikö se liene ollut se Åströmin poika roisto, joka sotki kauppaneuvoksen ja Åströmin välit. Sehän usein kävi täällä räyhäämässä...

LAHTONEN (salatulla ivalla)

Kyllä kai se oli Åströmin tyttö roisto.

EDITHA

Mutta mitä on sitten tapahtunut?

LAHTONEN

Kaikenlaista... pientä. Minä luulin, että komerserodinna oli kertonut.

EDITHA

Ei, ei mitään.

SALOKANNEL

Mitä sinä nyt sitä säikähdät. Ehtiihän hän vielä kertoa. Vastahan sinä toissa päivänä tulit kotiin. Ainahan isäntäväen ja työmiesten välillä tulee pieniä rettelöjä.

EDITHA

Mutta Åströmin kanssa ei koskaan ollut riitaa. Isä siitä nimenomaan mainitsi. Ei, herra Lahtonen, Åström on ehdottomasti pyydettävä.

RVA AHLFELT (tulee hätäisesti sisään perältä, sähkösanoma kädessä)

Kuinka hyvä, Sigrid ja Allan tulevat tänä iltana. Pikku Rolf tulee...

LAHTONEN

Sitten on paras ettei Åströmiä pyydetä.

EDITHA (on noussut, rientänyt äitiään vastaan)

Jumalan kiitos, että tulet kotiin! Missä sinä niin viivyitkin!

RVA AHLFELT

Ei pidä olla utelias näin ennen joulua!

EDITHA

Herra Lahtonen on tässä kysymässä kutsutaanko Åström kuusijuhlaan. Kuinka ei häntä kutsuttaisi? Åströmhän on papan vanhimpia työmiehiä.

RVA AHLFELT (on käynyt epävarmaksi)

Niin... kyllä kai Åström on kutsuttava... (Hätäisesti.) Jollemme nyt Allanin tähden jättäisi häntä pois. Kun Allan juuri nyt sattuu tulemaan. Katso, Allan riitaantui vähän Åströmin kanssa...

EDITHA

Pappa piti Åströmistä eikä minusta tässä tarvitse välittää muusta.

RVA AHLFELT

Niin... kuinka te vain tahdotte.

(Kalpenee, painaa käden rintaansa vastaan.)

EDITHA (pelästyksissään)

Mamma? Mikä sinun tuli? Teinkö sinulle pahaa?

RVA AHLFELT

Et... et... Jumalan kiitos että Sigrid ja Allan tulevat. Minä en enää jaksaisi...

EDITHA

Niin, mamma... sinä olet jo ihan liian paljon ponnistellut. Kuulepa, jollemme jäisikään kuusijuhlaan, vaan muuttaisimme jo aamulla Valhallaan?

RVA AHLFELT

Ei, ei... Emme huomenna, mutta ylihuomenna...

SALOKANNEL

Eiköhän olisi parasta että täti menisi levolle.

RVA AHLFELT (hymyilee)

Kyllä minä saan levätä, kun Sigrid ja Allan tulevat.

LAHTONEN

Tottahan juhla sitten järjestetään entiseen tapaan? Kahvi ja joululahjat alasaliin, kuusi tänne.

RVA AHLFELT

Kyllä. Järjestäkää vain kaikki niinkuin ennen on ollut. Minä olen tilannut joululehtiä lapsille.

LAHTONEN

Ne tulivat jo. Suuri pinkka konttorihuoneen permannolla.

RVA AHLFELT

Ehditteköhän te järjestää ne?

LAHTONEN

Otan yötä avuksi.

EDITHA

Mehän voimme auttaa, herra Salokannel ja minä...

LAHTONEN

Kiitoksia paljon... Minä olen niin tottunut valvomaan näin joulun aikana. Mutta kuinka nyt käy: kutsutaanko Åström? Minun pitäisi lähettää sana, ennenkuin miehet menevät työstä.

EDITHA (päättäväisesti)

Kutsutaan. Isä kutsuisi hänet, sen tiedän, emmekä me tässä muuta kysy.

RVA AHLFELT

No niin, no niin... kuinka te tahdotte. (Vapisee, purskahtaa itkuun.)

EDITHA

Mutta mamma... mikä sinun on? Mamma! Oletko sairas...? Ei, nyt sinun täytyy mennä levolle.

RVA AHLFELT

Niin, ehkä se on paras...

(Poistuvat perälle. Salokannel kävelee edestakaisin, pysäyttää Lahtosen, joka on menemäisillään konttorihuonesiin.)

SALOKANNEL (kohdellen ikäänkuin ylhäältäpäin)

Herra Lahtonen! Että te nyt viitsittekin kysyä kauppaneuvoksettarelta joka asiaa. Näettehän ettei hän tiedä mitään. Olisitte antanut sen työmiehen tulla ilman muuta.

LAHTONEN

Ettekö te tiedä mitä rouva Åström...

SALOKANNEL

Tiedän, tiedän, tiedän...

LAHTONEN

Sitten te, herra runoilija, ette tunne sitä herraa jota tänne niin suurella riemulla odotetaan. Sitä tirehtööriä. Kas siitä herrasta ei kauppaneuvoskaan pitänyt — oli kauppaneuvoksella siksi paljon älyä! Sille tirehtöörille minä en tahdo olla vastaamassa mistään...

SALOKANNEL (kohauttaa olkapäitään)

Olisitte jättänyt riidanalaisen työmiehen kutsumatta. Joka tapauksessa olisi suotavaa että kauppaneuvoksettarelle ja neiti Ahlfeltille kerrottaisiin niin vähän kuin suinkin näistä ikävistä jutuista. Eihän niitä asioita enää paranneta. Antaa siis heidän pitää kauniit unelmansa.

LAHTONEN

Kernaasti minun puolestani. Mutta komerserodinna on viime aikoina ruvennut vaatimaan niin tarkkaa selvää kaikesta.

SALOKANNEL

Äsh — panisitte vaikka hiukkasen omianne, kunhan rauhoittaisitte...

EDITHA (tulee kiireesti)

Lääkkeet ovat kaikki lopussa. Hyvä herra Lahtonen, olisikohan joku juoksupojista vapaa? Tämä resepti pitäisi uusia professorilla.

LAHTONEN (ottaa reseptin)

Kyllä minä toimitan.

(Katsahtaa hiukan epäilevänä molempiin nuoriin, menee.)

EDITHA

Kun minä ymmärtäisin mitä täällä oikein on tapahtunut! Täällä on niin painostavaa, niin pelottavaa ja salaperäistä. Sano, Armas, etkö sinä tunne sitä ilmassa?

SALOKANNEL (kuivasti)

En. Tiedätkö kun tupakoi niin paljon kuin minä. Koetapas sinäkin...! No, no, no... mitä sinä nyt niin katsot... Eikö saisi laskea leikkiä?

EDITHA

Ei mutta... kun minusta tuntuu siltä kuin kaikki olisi kaatumaisillaan päälleni. Suuri, tuntematon onnettomuus tulossa...

SALOKANNEL (leikitellen kuin lapselle)

Huu! Huu! Hirveä peikko tulee...

(Editha naurahtaa, totistuu samassa.)

EDITHA

Kuule, kummoisena sinä odotit minun palaavan Pariisista?

SALOKANNEL

Iloisena, eleganttina, joka suortuvassa tuoksu maailman pääkaupungista, verrattomasta Pariisista... Sinulla oli puku jommoista ei kellään edes Helsingissä; hattu sellainen... sellainen... minä pyysin sinua ostamaan sellaisen leveän hatun à la Watteau...! Minä ymmärrän, minä ymmärrän, ethän sinä nyt voi... Mutta minä ajattelin, että kun me sitten kihlattuina kävelemme rinnan, niin kaikki minua kadehtivat, sillä päärlyn omistan minä, yksin minä!

EDITHA (arasti)

Sinä olet kovin pettynyt.

SALOKANNEL

No en, en, en... Meneehän tämä musta aika ohitse...

EDITHA

En minä sittenkään ole se jota toivoit...

SALOKANNEL

Et saa ruveta noin ikäväksi. Sinä välistä muistutat... ei, ei, ei!

EDITHA (uteliaana)

No, mitä?

SALOKANNEL

Ei, minä... liioittelin... Ei, ei, ei! Ja nyt minun täytyy mennä. Kokous kahdeksalta.

EDITHA

Et saa mennä sillä tavalla. Minulle jää jokin oka sydämeen...

SALOKANNEL (kuten lapselle)

No, otetaan pois, otetaan pois. (Reippaasti) Kuulehan, ylihuomenna on ilmoitus lehdissä... Pois pilvet päiväni päältä!

(Katselee häneen ihastuksissaan.)

EDITHA (kirkastuneena)

Pois kaikki pilvet! Ylihuomenna olemme maailmankin edessä sulhanen ja morsian.

SALOKANNEL

Editha Salokannel, Editha Salokannel — kuinka se helisee ja soi!

EDITHA

Älä... Älä... Minä vakuutan: se tietää onnettomuutta.

SALOKANNEL

En pelkää! Hyvästi, Editha Salokannel!

(Menevät eteiseen. Huone on vähän aikaa tyhjä. Sitten tulee Lahtonen konttorihuoneista, tarkastaa ympäristöä, alkaa kanniskella sisään koreja joululahjoineen: makeisia, joululehtiä, esiliinoja, villahuiveja yms. Alkaa järjestellä niitä. Vihdoin Editha tulee.)

EDITHA

Ei mutta kuinka kauheasti tavaraa! Onko meillä noin paljon työväkeä?

LAHTONEN

On kyllä. Sitäpaitsi heille jaetaan rahaa. Kauppaneuvos pani joka joulu liikkeelle tuhansia.

EDITHA

Minun isäni! Minun hyvä isäni... Mutta kuulkaa, ettekö te nyt vihdoin kertoisi minulle isäni kuolemasta. Katsokaa, minä en vielä tiedä siitä mitään tarkempaa. Olen koettanut kysellä — ei kukaan vastaa.

(Lahtonen vaikenee, vaihtaa väriä.)

EDITHA

Mikä teille tuli? Miksette tekään vastaa? Kaikki te vaikenette tai vastaatte vältellen. Nyt minä alan ymmärtää. Isän kuolemaan liittyy nähtävästi jotakin kauheaa... Jumala, Jumala... ettei isääni vain olisi murhattu?

LAHTONEN

Ei...

EDITHA

Minä rukoilen teitä, herra Lahtonen, sanokaa minulle totuus. Minä näen teistä, että te sen tiedätte. Minä olen luja, minä vakuutan teille. Sanokaa!

LAHTONEN (kauhean juhlallisena, hitaasti)

Sanon sen teille, neiti Ahlfelt, kunhan te ensin vastaatte minun kysymykseeni.

EDITHA

Kysykää, kysykää pian.

(Lahtonen vaikenee, epäröi, käy ylen hämilleen, tekee vakavan lapsellisen, puoleksi koomillisen vaikutuksen. Editha pelästyy pelästymistään.)

EDITHA

Varmaan minun isäni on murhattu! Onko? Onko? Herra Jumala...!

LAHTONEN (harmistuneena)

Ei... Vakuutan teille...

EDITHA

Mitä sitten on tapahtunut? Miksi te epäröitte?

(Lahtonen vaikenee, hengittää raskaasti.)

EDITHA (käy kiinni päähänsä)

Minä tulen hulluksi, jollette vastaa.

LAHTONEN (pakottamalla)

Editha... minä rakastan teitä.

EDITHA (ikäänkuin olisi saanut iskun vasten kasvoja)

Oletteko te mieletön?

LAHTONEN (yksinkertaisesti)

Olen niin kauan rakastanut teitä. Aivan pienestä asti. Onko se niin paha...?

EDITHA

Ei... mutta... sehän on mahdotonta.

LAHTONEN

Te olette niin kauan ollut minulle ainoa. Minä rakastan teitä.

EDITHA (naurahtaa)

Laskette leikkiä! Ettehän tarkoita täyttä totta?

(Purskahtaa nauruun.)

LAHTONEN (lamassa)

Te ette rakasta minua. Minä näen sen! Senkö tähden että olen vähän noin ränstynyt. Kuulkaa, minä muutun aivan toiseksi, jos te vain...

EDITHA

Mutta lakatkaa nyt, hyvä herra Lahtonen..! Tämä on... tämä on...

LAHTONEN

Minä olen siis niin kokonaan erehtynyt...

EDITHA

Olisinko minä antanut teille aihetta...? En ainakaan tieten, tahtoen. Olen aina pitänyt teistä... paljonkin... Olittehan te isälle niin suureksi avuksi... Kuulkaa — laskettehan te leikkiä!

LAHTONEN

En jumaliste laskekaan! Totta tämä on... Vaimokseni minä teitä...

EDITHA (nauraa hermostuneesti)

Älkää hullutelko. Enhän minä teistä sillä tavalla voi pitää...

LAHTONEN

Ette voi...

EDITHA

Kuulkaa, rauhoittukaa nyt ja kertokaa mitä lupasitte...

LAHTONEN

Ette voi. Te vain ylenkatsotte ja pilkkaatte.

(Lyyhistyy lamaan.)

EDITHA

Kertokaa nyt, hyvä herra Lahtonen! Lupasittehan.

LAHTONEN (riuhtaisee itsensä irti, rajulla vahingonilolla)

Hyvä! Kuulkaa siis! Kauppaneuvos Ahlfelt kuoli tällä tavalla: hän oli monta päivää elänyt ja hummannut. Yhtenä iltana laahasi hän tänne taas naisen. Minäkin saatoin kuulla kuinka he hiljaa tirskuivat, sillä minä valvoin myöhään, silloin sattui olemaan niin kiire. Seuraavana päivänä tulee Åström tänne aivan mustana muodoltaan ja pyytää tavata kauppaneuvosta. Kauppaneuvos ei ottanut vastaan häntä konttorihuoneessa, vaan vei saliin. Ja ovet suljettiin. Mutta ennen pitkää alkaa sieltä kuulua kauheaa toraa, rähinää ja melua. Äkkiä hiljenee kaikki ja hetken perästä karkaa Åström meille kertomaan, että kauppaneuvos kuolee. Hän oli niin suuttunut, että sai halvauksen... Se nainen oli ollut Åströmin nuori, sinisilmä tytär.

EDITHA (on kuunnellut aivan typertyneenä kauhusta. Riuhtaisee itsensä irti)

Te valehtelette! Te valehtelette!

LAHTONEN (katkeralla vahingonilolla)

Luulkaa te vain niin!

EDITHA (koettaa rauhoittua)

Tietääkö äitini... tarkoitan: oletteko te äidilleni sanonut tämän?

LAHTONEN

En juuri tällä tavalla. Mutta kyllä hän aavistaa. Åström oli niin hienotunteinen kun hän komerserodinnan puheilla oli, ettei hän kertonut tyttärestään mitään. Mutta aavistaa komerserodinna. En tiedä mistä lienee saanut vihiä. Tirehtööri Willardt tietää. Ja hän, hän käski paikalla sanoa irti Åströmin.

(Nauraa häijysti.)

EDITHA (yhtä häijysti)

Se oli hänelle oikein! Se oli hänelle oikein! Jos hän on minun isästäni tällaista kertonut, niin hänen on heti paikalla lähdettävä meidän työstämme. Älköönkä enää tulkokaan tähän taloon... ei ikinä, ei ikinä! Minun ei käy häntä sääli vaikka hän nälkään kuolisi! Tuohon silmieni eteen! Kun minä muistan miten isäni häneen luotti, miten häntä alituisesti lahjoilla muisti... ja tällä tavalla mies palkitsee! Oo kun minä voisinkin häntä rangaista niinkuin minä tahtoisin...

LAHTONEN

Tiedättekö, neiti Ahlfelt, että Åströmillä on poika, joka istuu linnassa murhasta ja toinen, joka on täysi hampuusi...?

EDITHA

Se on hänelle oikein se! Isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen..! Mutta mitä se tähän kuuluu?

LAHTONEN

Åström vaati kauppaneuvosta tilille lapsistaan.

EDITHA

Oo! Kuinka hän uskalsikin! Miksei hän ollut kasvattanut lapsiaan?

LAHTONEN

Åströmin poika murhasi toverinsa humalapäissään.

EDITHA (ylpeästi)

Entä sitten!

LAHTONEN

Kauppaneuvoksen kapakassa pojat olivat humalansa saaneet.

EDITHA (ikäänkuin olisi lyöty kasvoille)

Kyllä... kylläpä te osaatte! Tehän olette aivan kuin advokaatti... Miksi he menivät kauppaneuvoksen kapakkaan?

LAHTONEN

Miksi kauppaneuvoksen kapakka niin kauniisti houkutteli? Katsokaas, neiti Ahlfelt, se tytär, se Aino, se oli isänsä silmäterä. Kaunis tehtaantyttö. Se hoiti isänsä taloutta, äitihän on kuollut. Se kävi jo pienempänä täällä tuomassa isälleen ruokaa. Silmänruokaa se oli koko tyttö. Kauppaneuvoksella oli hyvä silmä näkemään naisia...

EDITHA

Te valehtelette, te valehtelette! Tekin uskallatte. Mutta luuletteko te, että minä hetkeäkään uskon sanoihinne. En...! Voi, isäni, isäni, mitä ihmiset uskaltavat heti kun sinä silmäsi ummistit! En olisi luullut että tekin... juuri te! Mitä te olisitte ilman minun isääni? Kadulta hän teidät korjasi, puetti, kouluun pani — minua hävettää että minun täytyy johdattaa mieleenne tämä kaikki. Mitä te olisitte ilman minun isääni!

(Nauraa häijysti.)

LAHTONEN (nauraa samaan tapaan)

Mikä teitä hävettää? Hienosteleminen sikseen. Alastoman totuuden minäkin teille paljastin. Katsokaas, neiti Ahlfelt... minunkin isäni oli aikoinaan työmies kauppaneuvoksen tehtaalla. Hän joi säännöllisesti kaiken palkkansa takaisin kauppaneuvokselle. Yhtä säännöllisesti kuin se kauppaneuvoksen konttorista hänelle maksettiin. Isä ja sisaret kuolivat kurjuuteen. Minä olisin kai kanssa mennyt...

EDITHA

Jollei isäni olisi teitä pelastanut.

LAHTONEN

Olisiko kauppaneuvoksen ehkä pitänyt antaa minunkin kuolla?

EDITHA

Kuinka kauheita te puhutte!

LAHTONEN

Miksi te, neiti Ahlfelt, luulette kauppaneuvoksen minut pelastaneen? Rikkaalle miehelle tuli sellainen oikku! Näki risaisen lapsen kapakkansa rappusilla talvi-iltana... otti niskasta, vei lyhdyn alle... Kaunis lapsi! Käski laputtaa jäljessään kotiin — jos minä olisin ollut ruma nulkki, olisin saanut jäädä siihen rappusille. Meitä oli siinä joka ilta lapsia, eikä koskaan muita »pelastettu» kuin minut. Kuten sanottu: rikkaalle miehelle tuli päähänpisto. Pääsin kyökkiin lihapatojen ääreen... Ensi yöt nukuin kopissa koiranpentujen kanssa...

EDITHA

Lakatkaa, lakatkaa... en tahdo kuulla... en tahdo...

LAHTONEN

Siellä oli lämmin ja hyvä... Koiranpenikat nuolivat ja pitivät hyvänä... Ne olivat oikeastaan onnellisia päiviä. Paljon pahempia tuli sitten, kun aloin ymmärtää ja ajatella... Kerran me iskimme silmämme samaan tyttöön... minä ja kauppaneuvos Ahlfelt... Sen tytön takia antoi kauppaneuvos minulle korvapuustin. Tiedättekö... se polttaa vieläkin! Tai se poltto oli jo poissa...

EDITHA (hampaita kiristellen)

Oo... että se Polttaisi... polttaisi, aina ja alituisesti!

LAHTONEN (huomaamatta hänen viime sanojaan, hellästi)

Se poltto oli jo poissa... Minä annoin kaikki anteeksi teidän tähtenne. Teidän tähtenne minä vielä olen pitänyt vastaan, mutta nyt sulku auki...!

EDITHA (vääntelee käsiään, hetkellisen säälin valtaamana)

Ei noin... ei noin...

LAHTONEN (heltyneenä)

Voi Editha neiti, suokaa minulle anteeksi. Olen tehnyt väärin. Te olette viaton. Ei minun olisi pitänyt teidän rauhaanne repiä. Mutta kun minä itse olen kuin helvetissä. Pelastakaa te minut! Te yksin, te sen voitte! (Viskautuu maahan, syleilee Edithan polvia.) Minun pääni päällä lepää kirous, kirous isän pahoista teoista... ottakaa pois kirous!

EDITHA

Minä? Kunhan ei kirous lepäisi...

(Koskettaa päätään, ei laisinkaan muista Lahtosta, joka on kätkenyt päänsä hänen helmaansa ja lepää siinä kuin lapsi.)

LAHTONEN

Te yksin voitte minua auttaa. Minä menen hukkaan ilman teitä. Armahtakaa minua!

(Suutelee hänen käsiään.)

EDITHA (herää, riistää itsensä irti, inhoten)

Oletteko te armahtanut minua? Ei, ei, ei, minä en armahda teitä! Te olette minun isästäni... Se ei ole totta, se ei ole totta. Minä en usko... Sinä minun ylpeä, armas isäni, sinä minun aurinkoni — älä pelkää että minä uskon! Ei epäillyksen varjoakaan tule meidän välillemme! Sinä loistat minun sisässäni, minä tiedän että kaikki mitä teit oli kaunista.

LAHTONEN (on noussut. Käheällä äänellä, kuivin silmin)

Kas niin sen kuuliaisen tyttären pitää puhua! No niin silmä silmästä, hammas hampaasta. Te ette ole säälinyt minua, en sääli minäkään teitä. Minä näytän teille kaikki toteen. Työmiesten vaimot ja tyttäret saavat itse puhua. En käännä heitä takaisin, kun he tulevat kohtaloaan valittamaan. Kauppaneuvoksen tyttären luo lähetän. Minä näytän vielä kaikki toteen.

EDITHA (taistelee pelkoa ja epäilystä vastaan)

Näyttäkää, näyttäkää! Totuus voi vain kirkastaa isäni muistoa!

LAHTONEN (nauraa raa'asti)

Sepähän nähdään...! Juuri tuossa missä te nyt seisotte, se tapahtui. Tuohon tuoliin, juuri tuohon tuoliin raukesi kauppaneuvos... Kun minä tulin huoneeseen, oli hänen nenänsä vääntynyt sivulle, silmät olivat nurin kuin kuolleella. Juuri tuossa missä te nyt seisotte. Ja juuri siinä, Editha neiti, pitää teidän kuulla todistajat... (Editha on kuin painajaisen alla jäänyt liikkumattomaksi. Tuijottaa permantoon, vie silmänsä tuoliin, ei pääse paikalta.)

TOINEN NÄYTÖS

Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Seuraava päivä, illansuu. Komea kuusi keskellä lattiaa. Editha koristelee kuusta, jää silloin tällöin mietteisiinsä, vetää syvältä henkeä, sivelee otsaansa. Lahtonen tulee kiireesti perältä. Sanoo ohi astuessaan hyvää iltaa, häviää konttorihuoneisiin, palaa käsivarrella muutamia unohtuneita joululahjakääröjä, katselee hetkisen Edithaa ja kuusta.

LAHTONEN

Toivon että jaksatte hyvin, neiti Ahlfelt.

EDITHA (kylmästi)

Kiitoksia.

LAHTONEN (hetkisen perästä)

Olen teille erityisesti kiitollisuuden velassa.

EDITHA (entiseen tavaan)

No, mistä?

LAHTONEN

Noo... hyvyydestänne...

EDITHA

Te tiedätte että minä siedän teidän seuraanne vain äitini tähden. Hän ei saa huomata mitään. Muuten totisesti en...

LAHTONEN

Te olette sen suvainnut selvästi osoittaa.

EDITHA

Mitä te nyt oikein tarkoitatte?

LAHTONEN

Kun almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee. Huomaan että te olette sillä tavalla antanut.

EDITHA (muistaa äkkiä)

Kuulkaa... eihän lankoni vain...

LAHTONEN (nauraa pahasti)

Vasen käsi tiesi siis kuitenkin mitä oikea kätesi teki.

EDITHA

Onko lankoni siis todella sanonut teidät irti?

LAHTONEN (koettaen solmia hänet sanoihinsa)

Millä perusteella neiti Ahlfelt niin luulee...?

EDITHA

Sillä että lankoni siitä jotakin puhui...

LAHTONEN

Ja te...?

EDITHA

Minä...? Aaa... te luulette että minä... ehkä häntä siihen kehoitin! (Vihaansa pidätellen.) Te olette... te olette... (nauraa häijysti). Minun olisi pitänyt osata sitä odottaa.

LAHTONEN