Chapter 3

HURMERINTA (silmää ikkunaan). Niin on, näemmä. (Menee ikkunaan puhelemaan.) Hyvää päivää. Vai niin! Vai niin!--Kyllä minä olen nähnyt hänet. Ja kyllä minua hän vähän epäilyttikin.--Minun täytyy tunnustaa, että aamulla kiireessä ja kesken uneni herätettynä minä en joutanut lukemaan kirjoitusta, vaan annoin sen silmäiltyäni vain siksi, että näin olevan selvää ja hyvää käsialaa. Korrehtuurissa tosin näin sen, mutta oikein tarkkaavasti luin sen vasta äsken itse käsikirjoituksesta. En minä voinut aavistaa, että hän on hullu.--Mitä? Niin. Aivan niin. Onko lehti painossa!--Ai sun turkanen! No mikä nyt neuvoksi?--Mitä? Että otetaan pois Hillerin nimi? Mutta sittenhän kirjoitus tulisi toimituksen, minun omiin nimiini. (Nauraa.) Muuttuuko kirjoitus sillä järkeväksi, kun hullun kirjoittajan nimi poistetaan!--Mitä?--Niin on, kyllä sekin on totta, että nimi paljon vaikuttaa.--Aivan niin.-- Meilläkö ei ole mitään muuta keinoa?--No tehdään niin.--Kiitoksia huomautuksesta.--Saa painaa. (Poistuu ikkunasta. Pojalle.) Täällä taitaa olla paljon hulluja?

PAINOPOIKA (änkyttäen). Kkkkkkttttppppptttkkk.

HURMERINTA. Ja mikä on se kauppaneuvoksen härkä, josta minulle jo eilen illalla muuan hullu puhui?

PAINOPOIKA (viittoen eteiseen toisella kädellä ja toisella pyörittäen lakkia, änkyttää). Kkkkkttttsssskkkttppp.

TALONPOIKA tulee eteisestä, katselee vilkkaasti ympärilleen ja väliin yht'äkkiä rupeaa hyvin tarkoin jotakin yksityistä kohtaa tutkimaan.

HURMERINTA (painopojalle). Sinä saat mennä.

PAINOPOIKA suu pilkallisessa naurussa katsoen talonpoikaa menee eteiseen.

HURMERINTA (talonpojalle). Mitäs teillä olisi asiaa?

TALONPOIKA (kiirehtimättä). Päivää! (Katselee kattoon ja seinille, kääntyy kurkistamaan eteiseen.)

HURMERINTA (äänettömyyden jälkeen). Kenelle teillä on asiaa?

TALONPOIKA (katselee muualle). Olisi (katselee välillä jotakin esinettä hyvin tarkasti) sanomalehteenpanijalle.

HURMERINTA. Minä se olen. Olisiko teillä pantavana jotakin sanomalehteen?

TALONPOIKA (katselee tuolia sivullaan, istahtaa sille, katsoo lattiaa vierellään, tipauttaa siihen lakkinsa ja asettuu istumaan kumarassa kyynärpäät reisien varassa, kädet ristissä ja sylkäisee jalkojensa väliin). Olisi.

HURMERINTA. Mitä?

TALONPOIKA (koettelee tuolinjalkaa katsellen sitä hyvin tarkasti). Olisi (koettelee ja katselee taas toista tuolinjalkaa) pantava (nousee seisomaan ja tarkastelemaan tuolin istuinlautaa ja koko tuolia, istuen taas) kauppaneuvoksen härkä. (Jatkaa havaintojensa tekoa.)

HURMERINTA (kääntyy äkkiä, äänekkäästi). Hmmm! (Huiskuttaa kättään.) Siinä se nyt on taas!

NAATUS (tulee eteisestä). Hyvää päivää. Saanko minä pari minuuttia. Minun piti nimittäin lähteä neuvottelemaan veljen kanssa. Se nyt on niin, että minä täydentäessäni (vetää taskustaan tavattoman pakan pitkiä kirjoitettuja liuskoja) kuin myöskin lisätessäni jouduin siihen ajatukseen, että minä, tämän jos vielä täydentäisin, voisin mahdollisesti julkaista väitöskirjana. Silloin tähän tosin tarvitsisi lisätä toinen osa. Vai mitä veli arvelee? Ehkä minä luen tämän kokonaisuudessaan nyt?

HURMERINTA. Suo minun kysyä, onko tuossa mainittu jotakin kauppaneuvoksen närästä?

NAATUS. On. Tässä on useammassakin kohden. (Levittelee liuskoja) Tuossa esimerkiksi, kun puhutaan kvantitatiivisesta ja kvalitatiivisesta painosta lauseessa. Minä luen tämän veljelle.

HURMERINTA. Minä sitten mieluimmin lukisin yksinäni, kun veli on sen painattanut väitöskirjaksi.

NAATUS. Niin, minä tulin sitä kysymään, että jos ei veli panisi pahakseen, niin minä en nyt tätä antaisikaan veljelle, vaan sitten painetun eksemplaarin. Sopiiko?

HURMERINTA. Varsin hyvin.

NAATUS. Velikin on sitä mieltä, että tähän tulee vielä lisätä toinen osa?

HURMERINTA. Melkein kallistun sille puolen.

NAATUS. Mutta sitä varten minun pitää saada vähän tietoja sanasta kippurahäntä. Ja minä kerran kuulin tämän pormestarin piian käyttävän sitä sanaa. Minä menenkin nyt häneltä kysymään. (Kokoaa liuskansa ja menee ruokasaliin.)

TALONPOIKA (ottaa lakkinsa, miettii hiukkasen, nousee seisomaan ja katselee ympärilleen). Hyvästi! (Yrittää lähtemään.)

HURMERINTA. Hyvästi.

TALONPOIKA (kääntyy äkkiä). Ja kiitoksia. (Pää liikkuen joka taholle menee eteiseen)

ROUVA DANELL (syöksyy eteisestä). Voi voi voi voi herra--herra--herra (heittäytyy tuolille painaen rintaansa).

HURMERINTA. Mikä teidän on? Löikö se vähämielinen teitä, ja eihän vain puukolla?

ROUVA DANELL. Ei ei,--kauppaneuvoksen härkä, kauppaneuvoksen härkä, kauppaneuvoksen härkä--

HURMERINTA (äänekkäästi). No tuota raukkaa jo epäilin eilen illalla! (Kääntyy naurahtaen.)

ROUVA DANELL. Se on minulle aina niin vihainen.

HURMERINTA (istahtaa vähääkään välittämättä selin rouva Danelliin ja huolettomaan asentoon, ottaa taskukirjansa, jota tarkastelee huolestuneena, ja puhelee aivan kuin ei ketään olisi huoneessa). Tjaa! Miten, miten minä selviän? Yksi vekseli 15 päivä ja toinen jo 20. Ai ai ai ai!

ROUVA DANELL. Tarvitsetteko rahoja?

HURMERINTA (katsomatta rouva Danelliin). Paljon.

ROUVA DANELL. Minulla on.

HURMERINTA (kuin edellä, lempeästi). Hauska tietää.

ROUVA DANELL. Kuinka paljon herra--?

HURMERINTA. Ainoastaan viisisataa markkaa.

ROUVA DANELL. Minulla ei ole nyt mukana--

HURMERINTA. Sepä paha, ai ai kun oli paha. Menkää hakemaan.

ROUVA DANELL. Mutta minä voin kirjoittaa shekin.

HURMERINTA. No se on hauskaa.

ROUVA DANELL. Täällä ei taida olla mustetta ja kynää.

HURMERINTA (taskustaan ottaa mustekynän, jonka laittaa ja antaa rouva Danellille olkansa yli). Tässä, olkaa hyvä. (Jää tarkastelemaan kirjaansa, huolestuneen näköisenä.)

ROUVA DANELL (ottaen laukustaan shekkikirjan ja asettuen kirjoittamaan). Ainoastaan viisisataa?

HURMERINTA. Niin, ainoastaan viisisataa.

ROUVA DANELL. Kuinka onkaan--?

HURMERINTA. Nimenikö? Urho Armas Hurmerinta.

ROUVA DANELL. Ai kuinka kaunis! (Kirjoittaa ja tuo Hurmerinnalle shekin.) Olkaa hyvä.

HURMERINTA (ottaa shekin ja kiittää kohteliaasti, vaan huomiotta). Kiitän!

ROUVA DANELL. Jos tarvitsette enemmän, niin ilmoittakaa vain.

HURMERINTA. No tuokaa huomenna viisisataa.

ROUVA DANELL. Ainoastaan viisisataako?

HURMERINTA. Tjaa! Sitten joku määrä kultarahoja ja pikku seteleitä taskurahoikseni--niin että niitä on joka taskussa.

Kuuluu kaukainen aisakellon ääni.

ROUVA DANELL (säikähtäen). Kuulkaa!

HURMERINTA. Mitä?

ROUVA DANELL. Se on Hilleri. Hän tulee ja tahtoo minulta kuusi penniä! Minä menen Aleksandran kamariin. (Juoksee.)

HURMERINTA. Tämä jo alkaa olla surullista! (Rutistaa shekin ja viskaa myttyrän pöydälle.)

Ulkoa kuuluu lasten huutoa: »Kauppaneuvoksen härkä! Kauppaneuvoksen härkä!»

HURMERINTA (menee ja vihaisesti kiskaisee ikkunan kiinni). Huomenna toki loppuu mätäkuu!

NEITI SALMELA (pieni paperikääry kädessä, tulee eteisestä arastellen, käy keskilattialle, Hurmerinnan kääntyessä). Päivää!

HURMERINTA (rientää kädet ojennettuina). Rakas Eeva!--Käy istumaan. (Osoittaa paperikääryä.) Mikä tuo on?

NEITI SALMELA. Pieni käännös.

HURMERINTA. Sanomalehteenkö? Jätetään se nyt ja puhellaan.

NEITI SALMELA. Otinkin sen enemmän näön vuoksi, oikeana asianani oli saada puhella vähän kanssasi.

HURMERINTA. Se minulle mieleen. Mutta sinusta on tullut niin niukkasanainen, oikein tuskastuttavan niukkasanainen ja kummallinen. Minä en sinua totta puhuen ymmärrä.

NEITI SALMELA. Ehkä ymmärrät, kun selitän sinulle.

HURMERINTA. Minä odotan jännityksellä.

NEITI SALMELA. Niinkuin muistat, oli minulla aikomus suorittaa ylioppilastutkinto.

HURMERINTA. Siitähän meillä oli usein väittelyä. Minähän se sinulle puhuin järkeä ja koetin saada hurjan innostuksesi jäähdytetyksi ja turhanpäiväiset illusionisi poistetuksi. Ylioppilasneiti: narrimaisuutta, muotihulluutta! Otit puheestani vaarin. Ja viisaasti teit kun luovuit.

NEITI SALMELA. Minun täytyi.

HURMERINTA. Täytyi?

NEITI SALMELA. Sain eräänä päivänä isältäni Helsinkiin kirjeen, jossa isä kirjoitti asiainsa tilasta.

HURMERINTA. Ovatko ne huonot?

NEITI SALMELA. Ovat olleet. Mutta nyt on isällä työpaikka, jossa hän tulee toimeen hiljalleen ja viihtyy hyvin. Ja minulla on toimi täällä, setäni konttorissa.

HURMERINTA. Minä en ymmärrä!

NEITI SALMELA. Kunhan selitän. Isäni oli auttaessaan erään sukulaisemme tehdasyritystä ostanut osakkeita, sitten osakkaana joutunut johtokuntaan, sitten takuuseen j.n.e. j.n.e., kunnes tehtaan joutuessa vararikkoon isän oli myytävä edullisimmalla tavalla kaikki omaisuutensa.

HURMERINTA. Maatilakin?

NEITI SALMELA. Se ensimäisenä ja sitten kaikki muu jälessä. Kaikki! Ymmärrät miten tämä vaikutti minuun, joka olin elänyt kuin prinsessa ja jolla oli sellaiset tulevaisuuden unelmat kuin muistat. Tietysti oli monet päivät, viikkomäärä itkua ja hammasten kiristystä. Olin suutuksissa isälle, vaikka hän muutamissa päivissä muuttui ihan valkotukkaiseksi. (Pyyhkäisee silmistään kyyneleet.) Sitten isäni sai eräänä päivänä kirjeen veljeltään, täkäläiseltä kauppaneuvokselta, joka tehtaan vararikossa oli menettänyt parituhatta markkaa ja siitä syytti isää. Siinä silmänräpäyksessä kirjoitin tänne sedälleni, lyhyesti vain pyysin häneltä työtä mitä hyvänsä ja millä palkalla hyvänsä. Setä kirjoitti ja käski tulla, luvaten hommata minulle toimen pankissa. Mutta kysellessäni neidiltä, jonka sijalle minä tulin, mihin toimeen hän menee j.n.e., sain selville, että minä tulin kuin julma anastaja sieppaamaan leipäpalan hänen suustaan. Heti paikalla lähdin pankista ja menin setäni luo ja sanoin että se ei passaa! Tuima ottelumme päättyi niin, että hän antoi minulle työtä omassa konttorissaan. Sitä työtä! Karhuma- ja uhkauskirjeitten puhtaaksikirjoittamista, velkahakemusasiakirjain y.m. jäljentämistä, ja sitten numeroita, numeroita, numeroita, numeroita...

HURMERINTA. Ja huono palkka?

NEITI SALMELA. Ei! Hän maksaa hyvän palkan kaikille.

HURMERINTA. Vai niin!

NEITI SALMELA. Hän on kai pohjaltaan oikeastaan hyvä, vaan luonteeltaan kiivas ja kehittynyt despootiksi ja paljaaksi affääriksi. Hän riiteli vastaan pitäen hirveän metelin, kun minä ilmoitin, että suoritan hänelle sen kaksituhatta markkaa, jonka menettämisestä hän oli syyttänyt isää. Hän tyrkkäsi minut ulos ovesta, mutta minä tulin heti takaisin ja kuukauspalkastani, jonka juuri olin saanut, viskasin osan hänen eteensä, jättäen itselleni, minkä välttämättömästi luulin tarvitsevani ruokaani ja asuntooni. Mutta sitten seuraavassa kuussa kun taas maksoin, hän otti jo kuin tietyn saatavan, ja vaati, että suorittaisin enemmän kerralla. Minua suututti ja inhoitti, että viskasin koko kuukauspalkkani hänen eteensä. Hän otti, vaikka hyvin tiesi, ettei minulle jäänyt millä leipää suuhuni saada. Hyvä Jumala antakoon anteeksi ajatukseni, joita itsekseni olen hänestä lausunut, samoin kuin senkin, että olen samalla silmällä katsonut muitakin ihmisiä täällä. Minusta oli koko tämä kaupunki räähkälintujen inhoittava pesintäpaikka.--Voi kun sydämeni on ollut musta! Se oli mustimmillaan eilen illalla siellä juhlassa. Kuule! Minä siellä vahingonilolla nautin ajatuksesta, että kyllä sinun ihastuksesi ja innostuksesi vielä haihtuu, ja ettei ole pitkä aika, ennenkuin kulet kuin pieksetty koira! Mutta sitten kun--(Vaikenee äkkiä ja laskee alas katseensa.)

HURMERINTA. Sitten kun--?

NEITI SALMELA (hetkisen äänettömyyden perästä, tarttuen molemmin käsin Hurmerinnan käteen). Ja kun me asuntoni portilla erosimme, jäin minä katsomaan sinun jälkeesi. Huusin sinua, vaan sinä et kuullut. Olin lähteä juoksemaan, vaan samassa käännyit toiselle kadulle. Minä jäin siihen hirveässä tuskassa ja hädässä.

HURMERINTA. Minkä vuoksi?

NEITI SALMELA. Kuvailin, että he täällä sinut kiduttavat, polkevat jalkoihinsa ja repivät kuoliaaksi. Juoksin huoneeseeni ja itkin. (Hetken äänettömyys.) Aamulla kun heräsin, tuntui minusta aivan kuin olisin ollut Helsingissä. Yht'äkkiä kauppaneuvoksen härkä--

HURMERINTA (nousee äkkiä). Kas niin! (Kääntyy neiti Salmelaan) Mikä on se kauppaneuvoksen härkä?

NEITI SALMELA. Tavallinen härkä, ei muuta. Samanlainen kuin missä hyvänsä.

HURMERINTA (istuu uudelleen). No, kerro mitä se kauppaneuvoksen härkä!

NEITI SALMELA. Se muistutti missä minä olen. Mutta minusta tuntuikin kaikki aivan toisenlaiselta kuin ennen. Tuntui kauniilta unelmalta. Täällä sinä ja minä! Kaukana suuresta maailmasta. Sinä kuninkaana omassa pienessä valtakunnassasi.

HURMERINTA. Eipä vähän!

NEITI SALMELA (nousee). Eikö totta? Sinä voit valvoa lakien noudattamista, kumota ja säätää tapoja, toimeenpanna parannuksia kaikilla aloilla, johtaa, neuvoa, nuhdella ja palkita, sinä voit puoltaa heikkoja ja kurittaa sortajia--sinä olet kuningas!

HURMERINTA (taputtaa neiti Salmelaa hyväillen poskelle). Nyt sinä alat olla täydellisesti entinen!

NEITI SALMELA säpsähtäen peräytyy ja jää seisomaan syvä vastenmielisyyden ilme kasvoilla.

HURMERINTA. Mikä sinulle tuli?

NEITI SALMELA. Sinun kätesi haisevat rouva Danellille.

HURMERINTA (haistaa kättään). Rouva Danell kävi äsken täällä, vaan en minä häntä edes kätellyt. (Muistaa rutistamansa shekin pöydällä) Tuota paperiahan minä kyllä olen pidellyt. Mutta onpa sinulla tarkka hajuaisti. (Haistaa paperia.) Mikä hieno parfyymi!

NEITI SALMELA. Minä inhoan, minä sitä ihmistä inhoan!

HURMERINTA. Hän on hullu?

NEITI SALMELA. Ei. Vaan tunnoton saituri!

HURMERINTA (nauraa). Erehdys! Suuri erehdys!

NEITI SALMELA. No kuulehan! Syrjäansiokseni olen ottanut puhtaaksikirjoitustyötä, ja joku aika sitten tuotiin minulle jäljennettäväksi muuan kuvernöörin välipäätös yhden markan saatavasta, jonka rouva Danell oli pannut hakemukseen. Ihminen, jolla on kaksi komeaa taloa kaupungissa ja kai rahojakin pankissa!

HURMERINTA. Onko niin!

NEITI SALMELA. Mutta väärinhän oikeastaan on tuomita niin ankarasti, kun ei tunne ihmistä tarkemmin. Hänellä voi olla joitakin suuria puolia, jotka olisivat ainakin joksikin hyvitykseksi.

HURMERINTA (innostuen). Minä uskon! (Ottaa paperimyttyrän, oikoo sen ja näyttää neiti Salmelalle.) Mitäs sanot tästä?

NEITI SALMELA (hämmästyen). Viidensadan markan shekki sinulle! Minkä vuoksi rutistettu?

HURMERINTA. Se on soma juttu. Minä luulin häntä suorastaan vähämieliseksi ja laskin pilaa, kun hän tarjosi rahallista apuaan. Ja kun hän antoi minulle tämän shekin, niin rutistin sen arvottomana.

NEITI SALMELA. Niin sitä voi tulla nolatuksi!

HURMERINTA. Mitä tuohon markanjuttuun tulee, niin minä ajattelen, että mies, jolta hän hakee, voi olla joku ilkeä kiusankapine, jolle tuollainen kuri on omiaan.

NEITI SALMELA. Minua hävettää! Minä lähetin puhtaaksikirjoitettavat paperit takaisin rouva Danellin asiamiehelle, mukana velkasumman ja arviolta kuluja.

HURMERINTA. Maksoit omasta kukkarostasi!

NEITI SALMELA. Niin, ajattele! Sinne meni kymmenkunta markkaa, jotka olin koonnut isä rukalle sikareihin, joita hän ei enää kustanna itselleen. Sääli oli, mutta minua niin sapetti.--Voi voi! Minä varmaan olisin pian täällä kuollut sappitautiin, jollet sinä olisi tullut kääntämään mieleni. Minä olen ollut aivan hullu. Eiväthän ihmiset täällä liene huonompia kuin muuallakaan.

HURMERINTA. Päinvastoin! Erinomaisia. Minä uskon täällä voivani paljon vaikuttaa. Ja minä tunnen siihen halua ja intoa!

NEITI SALMELA. Sinä heitä innostutat hyvään ja kauniiseen, autat hyviä kohoamaan, pahoja parantumaan, sinä heitä--

HURMERINTA (keskeyttäen). Minun lämmin, virkeä kevättuuleni! (Panee kätensä hänen poskilleen ja yrittää suutelemaan.)

NEITI SALMELA (tuskallinen ilme kasvoilla, vetää päänsä pois). Käsiesi haju vaivaa minua, minä en voi sille mitään!

HURMERINTA. Tjaa!

NEITI SALMELA (hymyillen). Pane kätesi selkäsi taakse.

HURMERINTA (tekee kuin käsketty). No?

NEITI SALMELA. Minä suutelen sinua. (Kietoo kätensä Hurmerinnan kaulaan.)

HILLERI vahtimestarin kalunoidussa puvussa, aisakello kädessä on tullut eteisestä ja pysähtynyt hetkiseksi, sitten varpaillaan hiipii ikkunaan ja avaten sen yrittää soittamaan kelloa kadulle.

NEITI SALMELA säikähtäen juoksee eteiseen.

HURMERINTA (suuttuneena rientää Hillerin luo ja tarttuu häntä käsipuoleen). Mitä te täällä teette? Mitä?

HILLERI (virallisella äänellä ja kaikenkirjavilla äänenpainoilla, äänekkäästi). Kuulutus. Keisarilliselta senaatilta läänin kuvernöörin kautta maistraatille tulleen armollisimman käskykirjeen mukaan viime kuluneen toukokuun 13 päivältä tänä vuonna, jossa käskykirjeessä, viitaten kuninkaalliseen asetukseen vuodelta 1754, niinkuin se kuuluu muutettuna--

HURMERINTA. Menkää kadulle määkimään!

HILLERI. Mahdotonta, hyvä herra, aivan mahdotonta.

HURMERINTA (katsoo häntä tarkkaan). Minä olen teidät nähnyt jossakin!

HILLERI. Kyllä, herra toimittaja--humalassa.

HURMERINTA. Ahaa! Te olette se profeetta!

HILLERI. Niin, herra toimittaja,--aina humalassa profeetta. Ja kauppaneuvoksen härkä on nyt täällä pihassa, jos herra toimittaja haluaa nähdä--

HURMERINTA. Saanko luvan kysyä nimeänne?

HILLERI. Hilleri on nimeni, herra toimittaja.

HURMERINTA. Hyvä! Onko teitä kaksi?

HILLERI. Meitä on, herra toimittaja, seitsemän.

HURMERINTA. Ehkä kaikki veljeksiä?

HILLERI. Kuusi niistä on veljeksiä.

HURMERINTA. Onko nuohooja Hilleri teille sukua?

HILLERI. Herra toimittaja, hän on aivan samaa lihaa ja luuta kuin minä. Minä olen nimittäin just nuohoojakin.

HURMERINTA. Oletteko vielä muutakin kuin profeetta, nuohooja ja vahtimestari?

HILLERI. Mitä vain milloinkin tarvitaan. (Ottaa taskustaan sakset, kamman ja partaveitsen.) Ehkä herra toimittaja suvaitsee, niin--(tekee liikkeitä).

HURMERINTA. Annetaanhan olla toisiin. (Ottaa käsikirjoituksen, josta katsoo.) Teidän nimenne on siis Benjam Josef Sebulon Isaskar Assar Hilleri?

HILLERI. Siihen pitää vielä lisätä yksi nimi, Gad, sillä minulle on tänä päivänä syntynyt taas poika, ja minä joka pojan kohalle omistan itselleni uuden nimen Jaakopin poikain nimisarjasta alkaen lopusta, sillä nähkääs, herra toimittaja, se Juudas on niin kovin lähellä alkupäässä.

HURMERINTA (katsoo pitkään ja terävästi Hilleriä). Ja kuitenkin se nimi teille sopisi parhaiten!

HILLERI. Minä terotan saksia, puhtaaksikirjoitan, korjaan kelloja--

HURMERINTA. Ette enää minua eksytä! Te onnistuitte saamaan kaulaani ansan, mutta minä vedin pääni pois! Aioitte saada minut naurun, pilan ja ivan alaiseksi. Se ei kuitenkaan varsin onnistunut. Minä tunnen nyt teidät ja minä teidät paljastan!

PORMESTARI (tulee kamaristaan). Täällähän se onkin Hilleri. Pormestarinna tahtoisi tavata Hilleriä.

HURMERINTA. Minä sanon teille, setä, että tuo mies on suuri lurjus!

PORMESTARI. Hilleri! Hilleri! Hilleri! Onko Hilleri humalassa?

HILLERI. Ei, herra pormestari, ei nyt, ei! (Menee pormestarin kamariin.)

PORMESTARI. Sitähän minäkin. (Katsoo pitkään Hurmerintaa, sitten taputtaa olalle.) Kuule, mene nyt maata ja nuku sen aikaa kuin minä olen maistraatissa. Mamma itse aikoi meille paistaa silliä. (Makustelee suutaan.)

KANTTORI ja POMMERI tulevat pormestarin kamarista Hurmerinnan luo.

PORMESTARI (jatkaen puhettaan Hurmerinnalle). Ei nyt saa olla huonolla tuulella. Meillä on tänään illalliset, Pommerin tarjoamat, huomenna koko perheen huvimatka Onnellisuudensaareen ja ylihuomenna kanttorin päivälliset, jolloin saamme kuulla suuren uutisen. Niin on mamma määrännyt. Mutta nyt minun pitää joutua maistraatiin. (Menee juoksu-jalassa eteiseen.)

POMMERI (katsoo kelloaan). Ja minun pitää lähteä pankkiin. (Hurmerinnalle, kädet liivin hihareijissä.) Minä olen tiskonttikometiiassa.

KANTTORI (lyö otsaansa). Sakramenttoo! (Pistää kättä Hurmerinnalle.) Terve nyt! (Lähtee kiireesti, vaan pysähtyy ja kohottaa kättä.) Mutta ylihuomenna! (Käsi sydämellä laulaa:) Margareta taratita tamtaa, Margareta--

PORMESTARI (tulee eteisestä). Pihalla on kauppaneuvoksen härkä!

KANTTORI. Minun pitää päästä vaikka neulan silmästä. (Menee laitimaiseen ikkunaan.)

POMMERI. En minäkään tänne rupea jäämään arestiin! (Menee toiseen laitimaiseen ikkunaan.)

PORMESTARI. Ei auta muu kuin vanha konsti. (Menee keskimäiseen ikkunaan ja alkaa hommautua siitä kadulle.)

POMMERI. Kuule, sinä veli Hurmerinta! Kun tuo kanttori sanoi, että rinsiipit eivät merkitse mitään!

KANTTORI. Mitä niillä kuivilla prinsiipeillä tekee? Niillä ei maailma edisty!

POMMERI. Huittalarumsis! Vai ei edisty? Niillä se juuri edistyy, mutta sen pitää olla rinsiipin luja kuin paksu tervaköysi. (Laskeutuu kadulle.)

KANTTORI. Mutta mies, joka nostaa ideaalin lipun korkealle-- (Laskeutuu.)

PORMESTARI. Minun mielipiteeni taas olisi, että saisi olla niin ideaaleja kuin prinsiippejä. (Laskeutuu.)

HURMERINTA (joka on katsonut suu auki ikkunaparaatia, kääntyy ympäri kuin jotakin henkilöä etsien). Mitähän tämä oikeastaan on!

ROUVA DANELL (pistää päänsä Aleksandran kamarin ovesta). Ei Hilleri ole enää täällä? (Tulee sisään.) Herra--herra--tahdotteko minua vähän auttaa?

HURMERINTA. Olen iloinen saadessani siihen pienimmänkään tilaisuuden, rouva Danell. Te äsken lähditte niin kiireesti, etten minä saanut lausua teille--

ROUVA DANELL. Nyt minulla on kiire, hirveän kiire. Minun pitää heti joutua kotia.

HURMERINTA. Rohkenen nöyrimmästi pyytää suosiollista lupaanne saada astua kynnyksenne yli tullakseni kotonanne esiinkantamaan kiitollisuuteni.

ROUVA DANELL. Niin minun luo? Mutta vasta ylihuomenna klo 12.

HURMERINTA. Lausun sydämelliset kiitokseni.

ROUVA DANELL. Oletteko hyvä ja nostatte tuonne kadulle tuolin, että minun on helpompi laskeutua ikkunasta.

HURMERINTA. Mutta hyvä rouva Danell, ette suinkaan te ikkunasta?

ROUVA DANELL. Pihalla on kauppaneuvoksen härkä.

HURMERINTA. Minä lähden ajamaan sen pois! (Yrittää.)

ROUVA DANELL (hätäytyen). Ei ei ei ei, se surmaa teidät.

HURMERINTA. Mutta eihän se ole kuin tavallinen härkä?

ROUVA DANELL. Ei ei ei, ette saa mennä, minä pyydän ja rukoilen. Se oli eilen puskenut muuatta miestä niin pahasti, että oli tullut verta. Ette saa mennä! Minä en laske teitä.

HURMERINTA. Kun niin tahdotte, hyvä rouva Danell. Minulle on erittäin mieluista ja suloista, jos istutte täällä odottaen kunnes se menee.

ROUVA DANELL. Minä en nyt voi viipyä, en. Minä pyydän, nostakaa tuo tuoli kadulle ikkunan alle.

HURMERINTA. Te tahdotte välttämättömästi--?

ROUVA DANELL. Välttämättömästi!

HURMERINTA (nostaa tuolin kadulle). Kun rouva Danellin täytyy, niin--

ROUVA DANELL (nousee ikkunaan). Minun täytyy, sillä ompelijatar lupasi tulla presiis kellon lyönnille. (Laskeutuu.)

HILLERI tulee pormestarin kamarista.

HURMERINTA. Eikö täällä ole yhtään poliisikonstaapelia?

HILLERI. On, herra toimittaja, on täällä yksi poliisikonstaapelikin.

NEITI SALMELA (tulee eteisestä tulistuneena). Minä olen iät ja ajat odottanut, että tuo kauppaneuvoksen härkä siirtyisi muualle, mutta ei. Siinä seisoo portin suulla ja vahtii poliisikonstaapelia, joka istuu aidalla.

HURMERINTA. Sinun täytyy mennä ikkunasta. Rouva Danellkin meni juuri nyt. Hän kertoi, että se härkä oli eilen puskenut muuatta miestä kai pahastikin.

HILLERI. Mahan puhki. Mutta se oli vain muuan maalaisrenki. Sen isäntä kai kävi herra toimittajaa puhuttelemassa.

NEITI SALMELA (nousee tuolille ikkunan edessä). Muista, että olet kuningas! (Yrittää astumaan ikkunalle.)

HILLERI. Neiti Salmela! Te ette saa sitä tietä kulkea!

NEITI SALMELA. Mitä hupsuatte! Vai onko teissä miestä laittamaan tie auki?

HILLERI. Sen teen, kun maltatte hiukan aikaa. Hiukan aikaa vain, hyvä neiti, niin pääsette kulkemaan kuin kuningatar. (Menee ikkunaan ja pudistaa rajusti tiukua, sitten virallisella äänellään huutaa.) Kuulutus. Esiintulleesta syystä kaikkia kaupunkilaisia, joilla karjaa, lehmiä tahi hevosia on, täten huomautetaan poliisijärjestyksen määräyksistä ja erityisesti kiellosta, ettei elukoita sakon uhalla saa saattajatta laskea kulkemaan kaupungin läpi laitumelle tai sieltä kotia. Maistraatti. (Puhuu.) Tämä sitä huvittaa!--Nähkääs nyt! (Viittaa kadulle.) Siinä se on. (Neiti Salmelalle.) Ja nyt teille on tie auki.

NEITI SALMELA (katsoo pitkään Hilleriä silmiin, ojentaa kätensä). Anteeksi! (Pudistaa Hillerin kättä ja rientää kiireesti eteiseen.)

HURMERINTA. Tällainenko se nyt on täällä se kauppaneuvoksen härkä?

HILLERI. Minkälainen se on siellä Helsingissä?

HURMERINTA. Ei siellä ole mitään kauppaneuvoksen härkää!